Keskiviikon klassikko:Monen huippuyhtyeen rumpali

Lontoolainen The Small Faces, jonka muodostivat solisti/kitaristi Steve Marriott, basisti/solisti Ronnie Lane, kosketinsoittaja Ian McLagan ja rumpali Kenny Jones, on eräs merkittävimmistä brittiyhtyeistä. Siinä, missä The Wholle  modimago luotiin, Small Facesin jäsenet olivat pesunkestäviä modeja. Yhtyeen varhaiset Decca-levy-yhtiölle tehdyt levytykset olivat rhythm and blues- ja soulvaikutteisia. Decca-kauden singlehiteistä mainittakoon erinomainen pelinavaus Whatcha Gonna Do About It, sekä debyyttiä lukuun ottamatta lähes kaikkien Small Facesin hittisinglejen tavoin parivaljakon Marriott/Lane käsialaa olleet Hey Girl, Britanniassa listaykköseksi Small Facesin pikkulevyistä ainoana noussut All or Nothing sekä My Mind’s Eye. Decca-kauden pitkäsoitoista parhaiten menestyi vuoden 1966 debyyttialbumi Small Faces, joka sisälsi ensisijaisesti raakaa r & b- ja soulvaikutteista soitantaa ja sen annista mainittakoon erinomainen cover Sam Cooken Shakesta sekä omaa tuotantoa edustaneet C’mon Children sekä Own Up.

Vuoden 1967 alkajaisiksi Small Faces siirtyi Andrew Loog Oldhamin Immediate-levy-yhtiölle. Yhtyeen musiikki muuttui psykedelian suuntaan ja kyseisen vuoden satoa edustivat muun muassa top teniin yltäneet klassikkotasoiset singlehitit Itchycoo Park ja Tin Soldier. Pitkäsoittojen osalta Small Facesin todellinen näyttö oli vuonna 1968 ilmestynyt konseptialbumi Ogden’s Nut Gone Flake, joka nousi kotimaassaan listakärkeen ja siltä poimittu veikeä singlehitti Lazy Sunday sekin kakkoseksi. Vuonna 1969 Small Faces tuli kuitenkin tiensä päähän. Brittien sielukkaimpiin solisteihin lukeutunut Steve Marriott perusti sittemmin varsin menestyksekkään soolouran luoneen Peter Framptonin kanssa yhtyeen Humble Pie, jonka 70-luvun alun tuotanto sisältää useamman klassikkostatuksen ansaitsevan pitkäsoiton. Lane, McLagan ja Jones perustivat Rod Stewartin ja Ronnie Woodin kanssa rockin historian riemukkaimpiin rämäryhmiin kuuluvan The Facesin, jonka laadukkain pitkäsoitto lienee vuoden 1971 A Nod’s as Good as a Wink ja hittisingleistä tunnetuin Stay with Me.

Uudelleen julkaistu Small Facesin Itchycoo Park-single muodostui hitiksi kotikonnuillaan vuonna 1976 ja seuraavaksi olikin vuorossa yhtyeen kahden kohtuullisen albumin, eli Playmatesin ja 78 in the Shaden mittainen reunion, johon Small Facesin legendaarinen kokoonpano  Ronnie Lanea lukuun ottamatta osallistui. Vuonna 1979 Kenny Jones siirtyi The Whon rumpaliksi edesmenneen Keith Moonin tilalle. Hän oli mukana yhtyeen 80-luvun alussa julkaistuilla pitkäsoitoilla Face Dances sekä It’s Hard. Vuonna 1991 Jones perusti Freen ja Bad Companyn solistina ensisijaisesti tutuksi tulleen Paul Rodgersin kanssa yhtyeen nimeltä The Law, joka julkaisi jo samaisena vuonna ilmestyneen, yhtyeen nimeä kantaneen albumin. Kymmenen vuotta myöhemmin hän perusti The Jones Gangin, jonka line upiin kuului lisäksi muun muassa Ronnie Lanen Small Facesissä reunionin aikaan korvannut Rick Willis. Yhtyeen esikoislevy Any Day Now julkaistiin 2005.

Sunnuntain extra:Esipunkin keskeinen vaikuttaja

Detroitissa vuonna 1964 perustettu MC 5 lukeutuu kaikkien aikojen keskeisimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin esipunkyhtyeisiin. Yhtyeen energisessä ja hyökkäävässä musisoinnissa oli vaikutteita garagerockista, bluesrockista, hardrockista ja psykedeelisestä rockista. Myös sen vaikutus vajaat kymmenen vuotta myöhemmin lopullisen läpimurtonsa tehneeseen punkrockiin oli  keskeinen. Yhtyeen legendaarisen kokoonpanon muodostivat solisti Rob Tyner (12.joulukuuta 1944–17. syyskuuta 1991), kitaristit Wayne Kramer ja Fred ”Sonic” Smith (14. syyskuuta 1949-4. marraskuuta 1994) rumpali Dennis Thompson ja basisti Michael Davis (5. kesäkuuta 1943–17. helmikuuta 2012.) Yhtyeen nimi MC5 oli lyhennys sanoista Motor City Five. Motor City viittasi yhtyeen kotikaupunkiin ja Five paitsi yhtyeen jäsenten lukumäärään, myös brittiyhtye Dave Clark Fiveen. Ensisinglenään yhtye coveroi vuonna 1967 Van Morrisonin luotsaaman Them-yhtyeen kappaleen I Can Only Give You Everything kääntöpuolellaan omaa tuotantoa edustanut One of the Guys. Toinen pikkulevy, joka julkaistiin alkuvuodesta 1968, sisälsi originaalit Borderline ja Looking at You. MC 5 saavutti kotikonnuillaan mainetta raa’oilla ja energisillä live-esiintymisillään ja lähti samaisen vuoden kesällä kiertueelle Yhdysvaltojen itärannikolle lämmitellen muun muassa Big Brother & The Holding Companya. Vasemmistosiipeä edustanut, Valkoisten pantterien johtohahmoihin kuulunut John Sinclair otti MC5:n siipiensä suojaan. Muun muassa Chicagossa yhtye konsertoi samana vuonna Vietnamin sodan vastaisessa protestissa. Vaikka poliisi keskeytti konsertin, Wayne Kramerin mukaan MC5:n esiintyminen kesti huikeat kahdeksan tuntia.

MC5:n esikoisalbumi Kick Out the Jams äänitettiin livenä Detroitin Grande Ball Roomissa lokakuun lopussa 1968. Seuraavan vuoden alussa julkaistusta pitkäsoitosta muodostui eräs kyseisen vuosikymmenen raaimmista ja hyökkäävimmistä rocklevytyksistä. Sen tunnetuinta antia edustavat originaaliasussaan Motherfuckers-huudon sisältänyt raivoisa nimikappale, Wayne Kramerin laulama ja Suomessa Pelle Miljoona & 1980:n coveroima Ramblin’ Rose sekä jopa free jazz-vaikutteita omannut päätöskappale Starship.  Albumi nousi aina top 30-listalle, vaikka nimikappaleen provosoivan kielenkäytön vuoksi useat jälleenmyyjät, kuten detroitilaisen äänilevybisneksen vähittäiskauppaa hallinnut Hudsonsin tavaratalo, kieltäytyivät ottamasta pitkäsoittoa myyntiin. Yhtye kosti laittamalla paikallislehteen levynsä mainoksen, jota koristi Fuck Hudsons!-teksti. Sen seurauksena Hudsons ei poistanut myynnistä ainoastaan MC5:n levyjä, vaan myös muut Elektran julkaisut. MC5 saikin potkut Elektralta, mutta solmi uuden sopimuksen Atlanticin kanssa. Yhtyeen kakkospitkäsoitto Back in the USA:n tuottajana oli Rolling Stonen toimittajana kunnostautunut Jon Landau. Soundillisesti albumi oli selkeästi edeltäjäänsä kevyempi, mutta kappalemateriaaliltaan se edusti varsin vahvaa työtä ja sisälsi sellaisia kiistattomia kitararockin voimannäyttöjä kuin Teenage Lust, uusi, entistä ehompi näkemys Looking at Yousta, High School, The American Ruse sekä Sonic Smithin laulama Shakin’ Street. Albumin nimikappale on Chuck Berryn laulukirjasta ja heti pitkäsoiton avaukseksi MC 5 päivitti Little Richardin Tutti Frutin esimerkillisesti vuoteen 1970.

MC5:n kolmas ja samalla viimeiseksi jäänyt pitkäsoitto, vuonna 1971 ilmestynyt High Time edusti debyytin tavoin jälleen kokeellisempaa tyyliä. Albumin huippuhetkiin lukeutuivat esimerkiksi avausraita, raivoisa Sister Ann, äärimmäisen tehokasta kitararockia edustanut Over and Over sekä riipaiseva balladi Miss X. Laadukkuudestaan huolimatta MC 5:n myöhäisemmät pitkäsoitot eivät osoittautuneet myyntimenestyksiksi. Uransa loppuvaiheessa vuoden 1972 puolella yhtye teki kiertueen Euroopassa ja konsertoi originaalikokoonpanollaan vuoden 1972 Ruisrockissa jättäen lähtemättömän vaikutuksen moneen kotimaiseen rockin tekijään. MC5:n ura päättyi kotiareenalle Detroitin Grande Ball Roomiin 31. joulukuuta 1972. MC 5:n jälkeen aktiivisimmin musiikkiuraansa jatkoivat Sonic Rendezvous Bandin perustanut ja punkprinsessa Patti Smithin kanssa avioitunut Sonic Smith sekä useita sooloalbumeita julkaissut Wayne Kramer. 2000-luvun alussa jäljelle jääneet yhtyeen jäsenet Kramer, Thompson ja Davis elvyttivät MC5:n uudelleen. MC5/DKT konsertoi Joensuun Ilosaarirockissa  2005. Yhtyeen henkiin jääneistä jäsenistä Michael Davis edesmeni 17. helmikuuta 2012, Wayne Kramer toinen helmikuuta 2024 ja viimeinen henkiin jäänyt jäsen Dennis Thompson yhdeksäs toukokuuta 2024.

Lauantain pitkä:Brittiläisen bluesrockin aatelia

Vaikkei suosiollisesti aivan ykkösdivisioonaan sijoittunutkaan, englantilainen Free on kiistatta eräs saarivaltakunnan bluesrockin keskeisistä nimistä. Kitaristi Paul Kossoff (14.9.1950–19. 3. 1976) ja rumpali Simon Kirke olivat aikaisemmin soittaneet yhtyeessä Black Cat Bones, solisti Paul Rodgersin aikaisempi yhtye oli Brown Sugar ja nuori basistilahjakkuus Andy Fraser oli ehtinyt soittaa muutaman kuukauden John Mayallin korkeakoulussa nimeltä Bluesbreakers. Niin ikään brittibluesin isähahmoihin lukeutunut Alexis Korner saattoi nelikon yhteen ja keksi sille nimen Free aikaisemmin ehdolla olleen Heavy Metal Kidsin sijaan.

Freen ensimmäinen pitkäsoitto Tons of Sobs ilmestyi jo loppuvuodesta 1968. Tyylillisesti se sisälsi melkoisen tanakkaa bluesrevitystä ja keikkastandardeiksi albumilta nousivat erityisesti cover The Hunter sekä omasta tuotannosta letkeästi svengaava I’m A Mover. Vuoden 1969 kakkosalbumi Free oli kokonaisuutena niin ikään varsin vahvaa työtä ja sen kappaleista nostettakoon esiin I’ll Be Creepingin, Songs of Yesterdayn, Womanin ja todella kauniin balladin Mourning Sad Morning kaltaiset kultahiput. Vaikka Freen ensimmäiset pitkäsoitot eivät osoittautuneet kovin suuriksi menestyksiksi, saavutti yhtye kulttimainetta energisillä livekeikoillaan ja se pääsi soittamaan muun muassa Blind Faithin lämmittelijänä. Freen kappaleista suurin osa oli kaksikon Fraser ja Rodgers käsialaa. Freen kolmannelta albumilta, vuoden 1970 heinäkuussa ilmestyneeltä ja niin ikään erittäin tasokkaalta Fire and Waterilta poimittu single, tarttuvalla riffillä ja kertosäkeellä kruunattu Allright Now nousi kotimaassa aina kakkoseksi ja Amerikassakin neljänneksi. Pitkäsoiton muista kappaleista mainittakoon erinomaisen sielukas nimiraita sekä Freen keskeiseen balladituotantoon lukeutuva Heavy Load. Muutaman kuukauden ajan vallitsi suoranainen Free-mania ja yhtye esiintyi muun muassa Isle of Wightin festivaaleilla kyseisenä vuotena. Fire and Wateria seurannut seesteisempi, vaikkakin varsin laadukas albumi Highway sekä siltä lohkottu single The Stealer eivät valitettavasti menestyneet edeltäjänsä tavoin. Slovaripuolella albumi sisälsi useita huippuhetkiä, kuten kummankin levypuoliskon päätösraidat Be My Friend ja Soon I Will Be Gone. Vuoden 1971 keväällä Free hajosi julkaistuaan sitä ennen Free Liven! sekä menestyksekkään singlen My Brother Jake. Fraserin ja Rodgersin uudet yhtyeet Toby ja Peace eivät saaneet toimintaansa kunnolla käyntiin. Kossoff ja Kirke lyöttäytyivät yhteen ensisijaisesti studiomuusikkona kunnostautuneen kosketinsoittaja Rabbit Bundrickin ja japanilaisen basistin Tetsu Yamauchin kanssa ja julkaisivat yhteisen albumin.

Alkuvuodesta 1972 Freen originaalikvartetti oli jälleen kasassa. Edeltäjiään kosketinsoitinvoittoisempi albumi Free at Last jatkoi laadukasta tasoa ja sisälsi muun muassa singlehitin Little Bit of Love sekä varsin vahvaa työtä edustavat balladit Magic Ship ja Goodbye. Andy Fraser jätti yhtyeen lopullisesti ennen Japanin-kiertuetta kesällä 1972. Tilalle saatiin Tetsu ja myös Rabbit kuului kiertuekokoonpanoon. Freen viimeisellä pitkäsoitolla, vuonna 1972 äänitetyllä ja seuraavan vuoden alussa julkaistulla Heartbreakerillä olivat mukana Rodgers, Kirke, Kossoff, Tetsu ja Rabbit ja muutamalla raidalla kitaristi Snuffy Walden. Eräs Freen parhaista levyistä sisälsi muun muassa klassikkotasoisen singlehitin Wishing Well, pitkän ja vakuuttavan nimikappaleen sekä balladiosaston todellisiin ässiin lukeutuvan raidan Come Together in the Morning. Alkuvuodesta 1973 Free hajosi. Seuraavana vuonna julkaistusta tuplakokoelmasta Free Story muodostui ironisesti yhtyeen menestynein albumi. Rodgers ja Kirke perustivat varsin menestyksekkääksi muodostuneen Bad Company-yhtyeen ja vakavista huumeongelmista kärsinyt Kossoff Back Street Crawlerin, joka ehti julkaista kaksi albumia. Kossoff menehtyi sydänkohtaukseen vain 25-vuotiaana ja Fraser 16. maaliskuuta 2015 62-vuotiaana.

Keskiviikon klassikko:Eräs kaikkien aikojen brittiyhtyeistä

Englantilainen Slade, jonka menestyskokoonpanon muodostivat solisti/kitaristi Noddy Holder, kitaristi Dave Hill, basisti/viulisti Jimmy Lea sekä rumpali Don Powell,  on eräs kaikkien aikojen suosituimmista brittiyhtyeistä. Vuosien 1971–1976 se tehtaili lukuisia kaksikon Holder/Lea käsialaa olevia hittisinglejä ja työsti myös varsin päteviä albumikokonaisuuksia. Sladen vuoden 1970 esikoispitkäsoitto Play It Loud edusti musiikillisesti vivahteikkaampaa tyyliä kuin se iskevillä kertosäkeillä kuorrutettu glamrock, jolla yhtye runsasta vuotta myöhemmin löi itsensä läpi. Singlepuolella Sladen debyyttihitti oli vuonna 1971 ilmestynyt Coz I Luv You ja hittihanan auettua jatko vaikutti lähes ehtymättömältä. Sladen menestyssingleistä mainittakoon Look Wot You Dun, Mama Weer All Crazee Now, Gudbuy to Jane, Merry Xmas Everybody, Everyday, Far Far Away sekä How Does It Feel. Pitkäsoittojen osalta varsin vahvaa työtä edustivat niin studiolivenä toteutettu Slade Alive kuin Slayed, jotka kumpikin ilmestyivät vuonna 1972, vuoden 1974 Old New Borrowed and Blue kuin samaisen vuoden lopussa ilmestynyt Slade in Flame, joka oli soundtrack samannimiseen elokuvaan. 

Vuonna 1976 Slade kokeili läpimurtoa Yhdysvaltain markkinoille. Musiikillisesti varsin monipuolinen ja tasokas pitkäsoitto Nobody’s Fools ei kuitenkaan osoittautunut toivotunlaiseksi menestykseksi. Sladen seuraavan, varsin suoraviivaista rokkausta edustaneen ja vuonna 1977 ilmestyneen pitkäsoiton nimessä kyseltiinkin What Ever Happened to Slade? Hiljaisempien vuosien jälkeen Slade teki näyttävän paluun vuonna 1980 Readingin festivaalella, joilla se totisesti tykitti rockia täydeltä laidalta. Readingin esiintymistä seuranneet Sladen studioalbumit, kuten We’ll Bring the House Down, Amazing Kamikaze Syndrome sekä Rogues Gallery menestyivät vaihteeksi paremmin ja sisälsivät myös hittisinglejä, kuten Lock Up Your Daughters, My Oh My, Run Runaway sekä Myszterious Mr Jones. Sladen legendaarisen line upin viimeiseksi pitkäsoitoksi jäi vuoden 1987  You Boyz Make Big Noize.Sladen nykyisessä kokoonpanossa vaikuttavat Dave Hillin ja Don Powellin lisäksi solisti/kitaristi Mal McNulty sekä basisti/viulisti John Berry. Ensivisiittinsä Suomessa jo vuonna 1972 tehnyt Slade konsertoi puoleksi originaalina vuonna 2013 Joensuun Ilovaarirockissa.

Lauantain pitkä:Monessa mukana ollut basisti

4. syyskuuta 1963 syntynyt basisti Sami Yaffa, eli Sami Takamäki on soittanut vuodesta 1977. Hänen ensimmäisiin yhtyeisiinsä lukeutui punkrockiksi kategorioitavissa oleva Suopo, joka ei ehtinyt levyttää mitään. Alkuvuodesta 1980 Sami liittyi Andy McCoyn kanssa Pelle Miljoona Oy-yhtyeeseen ja kaksikko oli mukana samaisen vuoden syksyllä ilmestyneellä klassikkoalbumilla Moottoritie on kuuma. Sen ilmestyessä Sami ja Andy olivat kuitenkin jo karanneet Tukholmaan kasaamaan Hanoi Rocksia, johon kuuluivat lisäksi solisti/fonisti Michael Monroe, kitaristi Nasty Suicide ja rumpali Gyp Casino, joka vaihtui loppuvuodesta 1982 englantilaiseen Razzleen. Hanoi Rocks levytti useita klassikko-albumeita, joista mainittakoon vuoden 1981 legendaarinen debyytti Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Hanoi Rocks sekä vuonna 1984 ilmestynyt Two Steps from the Move. Kansainvälisen uran luonut yhtye oli myös todella lähellä lopullisessa kansainvälisessä läpimurrossaan. Kaikki päättyi kuitenkin Razzlen tapaturmaiseen kuolemaan joulukuussa 1984. Onnettomuusautoa ajoi Mötley Crüen Vince Neil.

Hanoi Rocksin jälkeen Yaffa levytti ensiksi Pelle Almgrenin kanssa. Vuonna 1987 hän liittyi kolmen vuoden ajaksi san franciscolaiseen rockyhtyeeseen nimeltä Jet Boy ja oli mukana kahdella sen albumilla, Feel the Shake ja Damned Nation. Yaffa ehti myös keikkailla New York Dollsin johtohahmon Johnny Thundersin kanssa. Vuonna 1989 hän liittyi myös hetkeksi kotimaisen katurockin klassikon, Los Angelesiin siirtyneen Smack-yhtyeen viimeiseen kokoonpanoon, jonka kanssa levytti kappaleet Can You Dig It ja Crazy River käyttäen kuitenkin tuolloin salanimeä Ulan Bator. Vuodesta 1990 lähtien Yaffa on asunut ensisijaisesti New Yorkissa. Hänen seuraavaa työsarkaansa edusti Michael Monroen uusi yhtye Jerusalem Slim, johon kuului lisäksi Billy Idollin kitaristi Steve Stevens sekä Small Facesissä ja Facesissä vaikuttanut kosketinsoittaja Ian McLagan. Yhtye hajosi vuonna 1992 ja sen ainoaksi jäänyt pitkäsoitto ilmestyi samana vuonna. Jerusalem Slim teki myös kiertueen, jolla kitaristina mukana oli Nasty Suicide.

Seuraavaksi Yaffa ja Monroe yhdistivät voimansa yhtyeessä Demoliton 23. Se julkaisi varsin onnistuneen, Little Stevenin tuottaman albumin ja yhtyeen kiertuekokoonpanoon liittyi mukaan myös vanha tuttu Nasty Suicide. 90-luvun puolivälissä Yaffa perusti vaimonsa Karmen Guyn kanssa Mad Juana-yhtyeen. Sen tyyliä Yaffa kuvaili The Poguesin ja The Clashin kohtaamisena akustisilla instrumenteilla. Tähän mennessä Mad Juana on julkaissut viisi albumia. Yaffa oli mukana myös Jan Stenforsin alias Nasty Suiciden debyyttisoololla Vinegar Blood sekä sen tiimoilta tehdyllä Suomen-kiertueella.  Vuonna 2002 Yaffa liittyi kahdeksi vuodeksi Joan Jettin The Blackhearts-yhtyeeseen, mutta ei soittanut millään sen albumilla. Vuodesta 2004 lähtien hän oli mukana New York Dollsin uudessa kokoonpanossa, jossa alkuperäisjäseniä edustivat enää David Johansen ja Sylvain Sylvain. Se julkaisi kaksi hyvät arviot saavuttanutta albumia.  Vuodesta 2010 Yaffa on soittanut jälleen Michael Monroen mukaan nimetyssä yhtyeessä. Runsaasti keikkaillut yhtye on lisäksi julkaissut kehutut albumit Sensory Overdrive ,Horns & Halos ja Blackout States.  Samin isännöimä,  Yle Teemalla esitettävää musiikkidokumentti Sound Tracker saavutti runsaasti myönteistä palautetta. Sen debyyttijaksossa hän muun muassa jammaili David Johansenin kanssa. Elokuussa 2016 Yaffasta julkaistiin Liken kustantama ja Tommi Liimatan kirjoittama elämäkertateos Tie taipuu. Yaffan ensimmäinen sooloalbumi on syyskuussa 2021 ilmestynyt The Innermost Journey to Your Outermost Mind.

Keskiviikon klassikko:Kulttiyhtye jos jokin

Vuonna 1965 San Franciscossa perustettu Flamin’ Groovies lukeutuu todellisiin amerikkalaisen rockin kulttiyhtyeisiin. Sen vaikutus niin punkrockiin kuin voimapoppiin on ollut kiistaton. Grooviesin keskeiset perustajajäsenet olivat Roy Loney ja Cyril Jordan. Alkukautensa tuotannossa yhtye hyödynsi vaikutteita niin brittiläisestä rhythm and bluesista ja popista kuin amerikkalaisesta garagerockista. Roy Loneyn johtamana Flamin’ Groovies julkaisi vuosien 1969–1971 välillä kolme pitkäsoittoa; Supersnazz, Flamingo sekä Teenage Head. Niistä klassikkostatuksen ovat saavuttaneet kaksi viimeksi mainittua. Edellisen albumin keskeiseen tuotantoon lukeutuvat sellaiset tiukat rypistykset kuin Comin’ After Me, Heading for the Texas Border, Second Cousin sekä Road House. Teenage Head on kuitenkin saavuttanut kenties vielä suuremman kulttistatuksen. Kitaravetoisuudessaan sitä on verrattu jopa Rolling Stonesin samana vuonna, eli 1971 ilmestyneeseen klassikkoalbumiin Sticky Fingers. Kyseisenä vuonna Roy Loney jätti Grooviesin. Samaisen vuosikymmenen lopussa hän perusti yhtyeen nimeltä Phantom Movers, jonka originaaliin kokoonpanoon kuului muun muassa Flamin’ Grooviesin alkuperäisrumpali Danny Mihm. Yhtye julkaisi useita arvostettuja pitkäsoittoja ja kokoonpano, jota Loney edelleen johtaa, on toiminnassa nykyisinkin. Grooviesin 70-luvun alkupuolen klassikkokappaleista maininnan ansaitsevat ehdottomasti vielä Slow Death sekä You Tore Me Down.

Roy Loneyn tilalle Grooviesiin hankittiin solisti Chris Wilson. Vuonna 1976 ilmestynyt ja Dave Edmundsin  tuottama, tyylillisesti powerpoppia edustanut pitkäsoitto Shake Some Action oli kyseisen Groovies-kokoonpanon läpimurtolevy. Sen voimapopin kiistattomiin merkkiteoksiin lukeutuva nimikappale lienee Grooviesin tunnetuin esitys. Kyseisen pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuvat lisäksi erityisesti riipaisevat balladit I Saw Her ja I’ll Cry Alone. Grooviesin 70-luvun lopussa ilmestyneet albumit Flamin’ Groovies Now sekä Jumping in the Night edustavat kevyempää tyyliä, mutta myös niillä on huippuhetkensä, kuten House of Blue Lights, All I Wanted sekä erinomainen näkemys Bob Dylanin klassikosta Absolutely Sweet Marie. Flamin’ Groovies hajosi vuonna 1992 levytettyään sitä ennen uusioversioita vanhoista kappaleistaan kokoonpanolla, jonka ainoat alkuperäisjäsenet olivat Cyril Jordan ja basisti George Alexander. Vuonna 2005 Jordan perusti uuden yhtyeen Magic Christianin. Kolme vuotta myöhemmin Jordan ja Loney yhdistivät voimansa vuosikymmenten jälkeen kiertueen merkeissä. Pari vuotta myöhemmin ilmestyneellä Chris Wilsonin albumilla Love Over Money olivat mukana muun muassa Loney ja Alexander. Vuonna 2013 Groovies-kokoonpano, jossa ovat mukana Jordan, Wilson ja Alexander, soitti ensi kerran yhdessä sitten vuoden 1981. Kyseessä oli lyhyt Australian-kiertue Hoodoo Gurusin kanssa. Kyseinen kokoonpano on jatkanut konsertointiaan keikkaillen muun muassa Japanissa. San Franciscon Elbo Roomissa heitetty Grooviesin keikka myytiin loppuun vajaassa päivässä. Flaming Grooviesin varhainen johtohahmo Roy Loney edesmeni 13. joulukuuta 2019. Todellisen kulttiklassikkoyhtyeen tuotannosta suositeltavia hankintoja ovat ainakin Flamingo, Teenage Head sekä popimman vaiheen tuotannon parhaimmiston sisältävä kokoelma Groovies’ Greatest Grooves.

Lauantain pitkä:Strummerin muistoksi

Brittiläisen punkrockin mitä todennäköisimmin legendaarisimman yhtyeen The Clashin solisti,  Joe Strummer, alias John Graham Mellor syntyi Turkissa, Ankarassa 21. elokuuta 1952. Kaikista punkyhtyeistä The Clashin voinee sanoa yhdistäneen punkin kaikkein onnistuneimmin aatteena ja musiikkina. Ennen Clashiä Strummer toimi muun muassa solistina 101’ers-nimisessä yhtyeessä. Kitaristi Mick Jonesin pyynnöstä Strummer jätti 101’ersin ja siirtyi solistiksi The Clash-yhtyeeseen, jonka kokoonpanoon vuonna 1976 kuuluivat lisäksi basisti Paul Simonon ja rumpali Terry Chimes. Viimeksi mainitun tilalle vaihtui pian Topper Headon. The Clashin esikoissingle White Riot oli klassinen punkhuudatus ja yhtyeen nimetön esikoisalbumi ehti ilmestyä puoli vuotta ennen Sex Pistolsin Never Mind the Bollocks, Here’s the Sex Pistolsia vaikkakin The Clash oli soittanut Pistolsin lämmittelijänä. Yhtyeen esikoisalbumin klassikoista nostettakoon esille esimerkiksi Protex Bluen, Denyn, Cheatin, Garagelandin, London’s Burningin ja I’m So Bored with the USA:n kaltaiset adrenaliinilataukset. The Clashin kakkosalbumin Give ’em Enough Rope tuottajana oli ensisijaisesti Blue Öyster Cultin kanssa tekemästään yhteistyöstä tunnetuksi tullut Sandy Pearlman. Sofistikoituneimmista soundeistaan huolimatta pitkäsoitolla oli tarjottavanaan edeltäjänsä veroista punkrockia. Tommy Gun ja English Civil War olivat albumin singlemenestykset ja maininnan ansaitsevat lisäksi erityisesti Safe European Home ja Mick Jonesin koskettava koulutoverimuistelu Stay Free.

The Clashin mestariteos oli vuonna 1979 ilmestynyt tupla-albumi London Calling, jolla yhtyeen musiikilliset vaikutteet rönsyilivät huomattavasti edeltäjiään runsaammin. Maininnan ansaitsee erityisesti Spectormaisen äänivallin vaikutus ja klassisen nimiraitansa lisäksi albumilla on tarjottavanaan muun muassa useita erinomaisia popiksi luokiteltavissa olevia kappaleita. Kesken legendaariseksi osoittautuneen tuplan levytystä The Clash saapui heittämään keikan Ruisrockissa. Vuonna 1980 yhtye julkaisi aina tripla-albumin mittoihin yltäneen Sandinistan. Yhtye julkaisi kerralla kaikki musiikilliset ideansa ja singlemenestyksiksi muodostuivat The Magnificent Seven sekä Hitville UK. Vuoden 1982 pitkäsoittoon Combat Rock ehdittäessä The Clash oli jo stadionluokan rockyhtye ja sen viimeisen huipputyön singlehittejä olivat Rock the Casbah sekä Should I Stay or Should I Go. Albumin essentiaaleimpaan tuotantoon lukeutuu lisäksi Straight to Hell. Vuoden 1985 viimeiseksi jäänellä Clashin pitkäsoitolla Cut the Crap originaalia yhtyettä edustivat enää Strummer ja Simonon. Kokonaisuutena epätasaisen albumin singlepoiminnasta This Is England muodostui suuri menestys. The Clashin jälkeinen sooloura kului Strummerilta soundtrackien parissa. 1990-luvun puolivälissä Strummer kasasi ympärilleen kaipaamansa muusikot ja nimesi yhtyeen The Mescalerosiksi. Se ehti julkaista kaksi pitkäsoittoa vuosina 1999 ja 2001 ja yhtye esiintyi myös Provinssirockissa. Strummerin elämä päättyi aivan liian varhain diagnosoimattomaan sydänvikaan 22. joulukuuta 2002. Punkrockin keskeisimpiin kuuluvan äänen viimeinen pitkäsoitto oli postuumi Sreetcore.