Tero Karjalainen:Zero Nine (Like)
Kuusamolainen Zero Nine on kotimaisen hardrockin kiistaton pioneeriyhtye ja on todella ansaittua, että yhtye on viimein saanut Tero Karjalaisen kirjoittamana kattavan elämäkertateoksensa. Sen alkuosa käy läpi yhtyeen jäsenten vaiheita ajalta ennen Zero Ninen perustamista. Eniten varhaisia yhtyeitä oli soolokitaristi Timo Käsmällä. Niistä varhaisin, eli Deep Feeling viittasi jo nimessään Deep Purpleen. Hardrockin lisäksi Käsmään oli vaikuttanut progresiivinen rock ja kotimaisista yhtyeistä etenkin Albert Järvisen, Pave Maijasen ja Ippe Kätkän muodostama Royals. Varhainen rumpali, sittemmin etenkin jäsenyydestään Nights of Iguanassa muistettu Veli-Sakari, eli Sika Kukkonen oli musiikillisesti varsin monipuolinen ja hänen paikkansa ottanut ja etenkin brittiläistä Slade-yhtyettä voimakkaasti digannut Mikko Korpela soitannollisesti jossakin määrin edeltäjäänsä suoraviivaisempi. Solisti Keijo ”Kepa” Salmirinne oli ennen rocksolistiuraansa laulanut runsaasti koulun juhlissa, mutta ensimmäisissä treeneissä Lutikkalinnassa vokalisoitu jälkimmäinen biisi, eli Stonesien Satisfaction varmisti jo hänen paikkansa yhtyeen solistina.Välillä muutaman vuoden Ruotsissa asunut Esa Harju tiedettiin kovaksi basistiksi ja viimeisenä yhtyeeseen liittyneen toisen kitaristin Martti Mäntyniemen musiikkimaku oli yhtyetovereitaan kevyempi, sillä Maran keskeisiin diggauskohteisiin lukeutuivat esimerkiksi Neil Young ja The Band. Keskeistä varhaista näkyvyyttä Zero Ninelle tuli merkitsemään esikoissinglen Down the Line voitto Levyraati -ohjelmassa. Vuonna 1981 Zero Nine pääsi Suosikin Rock Kuningas-kilpailun kiertuebändiksi ja loppuvuodesta 1981 Takomo-studioilla nauhoitettu, Kassu Halosen tuottama ja seuraavan vuoden alussa ilmestynyt yhtyeen esikoisalbumi Visions, Scenes and Dreams onnistui erinomaisesti. Albumi saavutti myönteisiä arvioita, eikä siinä ollut ainuttakaan täytteenomaista biisiä. Singleksi albumilta poimittiin I’m Gonna Try/In the Drizzlin’ Rain. Zero Ninen voi todeta menneen selkeästi musiikki edellä ja yhtyeellä oli vankka usko omiin tekemisiinsä. Toisen albuminsa myötä Zero Nine siirtyi varsin suurin kuvioihin siinä mielessä, että albumin tuotannosta Lontoossa vastasi Deep Purplen legendaarisimman line upin solistina muistettu ja tuossa vaiheessa omaa Gillan-yhtyettään johtanut Ian Gillan. Hän oli tsekannut Zero Ninen keikalla Valkealassa juhannusfestivaaleilla ja myös spiikannut bändin stagelle. Kappalemateriaalinsa osalta Blank Versen tuotanto oli osittain varsin tuoretta. Kiireestä ja kenties ajoittaisesta hienoisesta yliyrittämisestä huolimatta myös mainitulla albumilla on huippuhetkensä, kuten tyylitajuisesti balladituotantoa edustava Lady on the Shore, tiukka avausraita I Don’t Wanna See You So Dejected sekä upean melodinen Crimson Tide. Tällä kertaa mukana on myös yksi cover, näkemys Spencer Davis Groupin 1960-luvun puolivälin hitistä Somebody Help Me. Vuonna 1983 nauhoitettu ja samaisen vuoden lopussa ilmestynyt Zero Ninen kolmas albumi, Börje ”The Boss” Forsbergin tuottama Headline jäi yhtyeen uralla eräänlaiseksi välikausiraportiksi. Mainitulle albumille sisältyy myös selkeitä onnistumisia, kuten molempien levypuoliskojen avausraidat Magic Dream ja Queen of the Ocean Drive, nimikappaleesta käyvä ja albumin päättävä Hit the Headline, lähes hitiksi osoittautunut Walk Away sekä hienoisista popvivahteistaan huolimatta mitä parhaimmin svengannut Run to the Lights. Vuoden 1983 aikana oli ehtinyt lisäksi ilmestyä varsin laadukas ja pitkäsoitolta löytymätön single Much Too Young to Rock N’ Roll. Huhtikuussa 1985 ilmestyneestä Zero Ninen neljännestä albumista White Lines muodostui yhtyeen todellinen läpimurtolevy. Sen tuotannosta vastannut T. T. Oksala oli jo tuossa vaiheessa toiminut levytysten osalta soundivelhona usealle keskeiselle kotimaiselle yhtyeelle. Ennen albumia valmiiksi oli saatu kansainvälistä tasoa edustanut single, Zerojen ensimmäiseksi selkeäksi hitiksi osoittautunut Never Stop Runnin’. White Linesille tekstit laati Broadcast-yhtyeestä tuttu ja jo tuossa vaiheessa lisäksi suomenkielistä soolouraansa luonut Edu Kettunen. Albumin coverbiisi on Ike & Tina Turnerin vuoden 1966 klassikkohitti River Deep Mountain High ja Do It to Messä sekä Love Lostissa on aistittavissa Kissiltä saatua inspiraatiota. Nimikappale White Lines lukeutui albumin parhaimmistoon ja Dream of Me edustaa positiivisessa mielessä Zero Ninen tuotannossa suorastaan radikaalia slovariosastoa. White Linesin julkaisijana oli monikansallinen levy-yhtiö Virgin. Vuoden 1985 aikana Zero Ninen keikkatahti koveni selkeästi entisestään ja yhtyeestä muodostui eräs maamme suosituimmista. Elokuun puolivälissä 1986 ilmestyneellä seuraavalla ja Megafonin julkaisemalla albumillaan Intrigue Zero Ninen voinee sanoa pistäneen vielä astetta paremmaksi edeltäjästään.
Albumille sisältyy klassikkotasoinen singlehitti Banging On Drums sekä Dump Men, Drag Me to the Moonin, rankan No Man’s Landin sekä yhtyeen kotipaikalle Kuusamolle omistetun To the Mountain kaltaisia huippuhetkiä. T. T. Oksala jatkoi tuottajana ja Edu Kettunen tekstittäjänä. Intriguen ilmestymisen aikoihin, eli elokuun loppupuolella 1986 Zero Ninen soitti yhdeksästä kappaleesta koostuneen puolen tunnin settinsä avausesiintyjänä Tukholman Monsters of Rockissa, jossa muina esiintyjinä olivat tuolloin Def Leppard, Ozzy Osbourne sekä Scorpions. Keskeisistä ulkomaan keikoista puheen ollen kesään 1987 Zero Ninen uralla ajoittui Lontoon Marqueella soitettu ja varsin onnistunut näyttökeikka. Yleisön joukossa olleen Uriah Heepin kitaristi Mick Box tuli keikan jälkeen kättelemään ja kiittämään kitaristi Käsmää. Kevättalviin 1987 ja 1988 Zero Ninen uralla ajoittuivat legendaariset Hard Rock Tourit Peer Güntin ja Backslidersin kanssa. Näihin aikoihin Zero Nine pyrki toden teolla ulkomaille ja yhtyeen tuossa vaiheessa tuoreinta, vuonna 1987 taltioitua demoa lähetettiin useisiin suuriin levy-yhtiöihin, mutta kohteliaiden kielteisten vastausten kera. Uran luominen ulkomailla olisi kaiken muun lisäksi edellyttänyt asumista Suomen ulkopuolella ja tätä Zero Ninen muusikot eivät halunneet. Kesällä 1988 Polarvoxin julkaisemana ilmestynyt Voodoo You on Zero Ninen tuotannon raskain ja myös listasijoitukseltaan menestynein albumi; pitkäsoitto nousi maamme virallsella albumilistalla kuudenneksi. Voodoo Youlle sisältyy avausraita Total Blackoutin, Dream Queenin ja Wrong Siden kaltaisia onnistuneita menobiisejä. Albumin coverpoiminta on Mike Oldfieldin Shadow on the Wall. Zero Nine konsertoi Neuvostoliitossa useamman kerran ja teki tammikuun 1989 aikana kymmenvuotisjuhlakiertueensa kotimaassa. Yhtyeen työtahti oli ollut huima ja niinpä akkuja täytyi ladata. Kepa Salmirinteen nimeä kantava suomenkielinen sooloalbumi ilmestyi vuonna 1993. Sillä soitti suuri osa Zero Ninen jäsenistä ja albumilla versioitiin onnistuneesti mm. Mott the Hooplen Roll Away the Stone Hectorin suomennoksena nimellä Tuskin toivun milloinkaan. Seuraava Zero Ninen albumi, niin ikään varsin onnistunut Freakshow ilmestyi alkuvuodesta 1996 Pokon julkaisemana. Samaisena vuonna Zero Nine soitti viisi konserttia Skandinaviassa ja Saksassa Ac/Dc:n Ballbreaker-kiertueen lämmittelijänä. Zero Nine-klassikoiksi Freakshowlta ovat kohonneet etenkin Tango Del Dolor ja Zero Ninen uran kenties laadukkain balladikappale Angel. Kepa on joskus maininnut Freakshown suosikikseen yhtyeensä levyistä. Suuri osa Zero Ninen jäsenistä oli muuttanut Ouluun ja Kepa ja Elmo ryhtyivät pyörittämään siellä 45 Special-ravintolaa, jossa myös Zero Nine soitti vaihtelevien settien kera heavyklassikoita. Vuonna 2002 yhtyeen basistiksi vaihtui vuosikymmenet bändin lähipiiriin kuulunut Jarski Jaakkola. Vuonna 2004 ilmestyi Zero Ninen seuraava albumi N. E. Files, jonka huippuhetkistä mainittakoon ensi alkuun Rock Talk ja Quiet Men (Shouting!!!) Albumin covervalinta on Pink Floydin vuonna 1975 ilmestyneen albumin Wish You Were Here nimikappale. Bändin toistaiseksi tuorein julkaistu albumi IX ilmestyi yhdeksäs syyskuuta 2009. Vahvalta albumikokonaisuudelta erottuvat erityisen myönteisesti esimerkiksi Thunder’s Calling ja Wake Me Up. 2020-luvulla Zero Nine aktivoitui keikkailunsa osalta toden teolla ja kahdeksas elokuuta 2025 bändi soitti Tavastialla ensi kertaa 36 vuoteen. Kyseisen loppuunmyydyn konsertin oletettiin olevan Mikko Korpelan viimeinen yhtyeen riveissä. Hän on kuitenkin toipunut oletettua paremmin ja tehnyt paluun myös keikkalavoille. Kesän 2026 aikana Zero Nine nauhoitti uutuuskappaleet Dreaming ja Shaking Off the Hound. Uuden täyspitkän albumin pitäisi ilmestyä viimeistään ensi talvena. Tero Karjalaisen Zero Nine-teos on kiistaton kulttuuriteko, ja lopussaan kirja listaa muun muassa kaikki yhtyeen soittamat keikat. Zero Nine on kotimaisen hardrockin kiistaton klassikkoyhtye. On. upeaa, että bändin ura jatkuu edelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti