28. heinäkuuta 1943 syntynyt ja 15. helmikuuta 1981 edesmennyt Michael Bernard Bloomfield oli Chicagossa, Illinoisissa syntynyt yhdysvaltalainen kitaristi ja tuottaja. Hänestä tuli eräs 1960-luvun musiikin ensimmäisistä supertähdistä. Bloomfield ansaitsi maineensa ensin lähes täysin muusikkona, sillä hän ei juurikaan vokalisoinut ennen vuotta 1969. Bloomfield tunsi ja soitti useiden chicagolaisten bluesmuusikoiden kanssa. 1960-luvun puolivälissä Bloomfieldilla oli keskeinen rooli bluesmusiikin popularisoijana. Vuonna 1965 Bloomfield oli mukana Bob Dylanin albumilla Highway 61 Revisited ja siltä poimitulla singlellä Like a Rolling Stone. Samaisena vuonna Bloomfield esiintyi Dylanin kanssa Newportin folkfestivaaleilla. Rolling Stonen vuonna 2003 laatimalla sadan parhaan kitaristin listalla Bloomfield saavutti sijan 22. Vielä vuoden 2011 vastaavalla listalla hänen sijoituksensa oli 42. Bloomfield tuli valituksi postuumisti the Blues Hall of Fameen vuonna 2012 ja vuonna 2015 Paul Butterfield Blues Bandin jäsenenä Rock and Roll Hall of Fameen. Bloomfieldin ollessa kahdentoista hänen perheensä muutti Glencoeen Illinoisiin, missä hän kävi New Trier High Schoolia kahden vuoden ajan. Tässä vaiheessa Bloomfield alkoi soittaa paikallisissa yhtyeissä. Hän perusti yhtyeen The Hurricanes, joka oli ottanut nimensä ohiolaisen Johnny and the Hurricanesin mukaan. Vuonna 1959 Bloomfield sai lähteä New Trier High Schoolista, sillä hänen yhtyeensä esitti raa'an rockkkappaleen koulun tapahtumassa. Hän kävi Cornval Academya Massachusettsissa yhden vuoden ajan ja palasi sitten Chicagoon, missä vietti viimeisen opiskeluvuotensa paikallisessa Central YMCA High Schoolissa. Vuonna 1957 Bloomfield oli käynyt bluessolisti Josh Whiten konsertissa Chicagossa. Hän alkoi viettää aikaansa Chicagon eteläisissä bluesclubeissa soittaen Sleepy John Estesin, Yank Rachellin ja Little Brother Montgomeryn kaltaisten bluesartistien kanssa. Chicagolaisessa clubissa nimeltä Place Bloomfield soitti vuonna 1959 Luther "Guitar Junior" Johnsonin mustan bluesyhtyeen kanssa. 1960-luvun alussa Bloomfield esiintyi Howlin Wolfin, Muddy Watersin ja useiden muiden keskeisten Chicago bluesin edustajien kanssa. Vuonna 1962 Bloomfield meni naimisiin Susan Smithin kanssa. Vuonna 2001 kosketinsoittaja, biisintekijä ja levytuottaja Al Kooper mainitsi Bloomfieldin talentin olleen ilmeistä hänen mentoreilleen. Kyseessä oli muusikko, joka todella tiesi, mistä bluesissa on kysymys. Bloomfieldin varhaisiin kannattajiin lukeutuivat B. B. King, Muddy Waters, Bob Dylan ja Buddy Guy. 1960-luvun alussa Bloomfield tapasi huuliharpistin ja solistin Paul Butterfieldin ja kitaristi Elvin Bishopin, joiden kanssa hän myöhemmin vaikutti Paul Butterfield Blues Bandissa. Bloomfield loi mainettaan chicagolaisissa clubeissa. Managerinsa Joel Harlibin avulla Bloomfieldista tuli Columbia Recordsin artisti. Harlib vei Bloomfieldin tekemän demonauhan Columbia Recordsin tuottajalle ja kykyjenetsijälle John Hammondille. Tämä kiinnitti Bloomfieldin Columbia Recordsin alamerkille Epic Recordsille. Alkuvuodesta 1965 Bloomfield liittyi Paul Butterfield Blues Bandiin, jonka lineupiin kuuluivat Elvin Bishop, kosketinsoittaja Mark Naftalin sekä rumpali Sam Lay ja basisti Jerome Arnold, jotka olivat aikaisemmin työskennelleet Howlin Wolfin yhtyeessä. Elektra Recordsin tuottaja Paul Rotchild nauhoitti yhtyettä kevään 1965 aikana, mutta suurin osa mainituista levytyksistä ilmestyi vasta 90-luvun aikana. Yksi varhaisista kappaleista, Nick Gravenitesin käsialaa oleva Born in Chicago julkaistiin kokoelma-albumilla Folksong '65. Kun mainittu pitkäsoitto ilmestyi syyskuussa 1965, sitä myytiin 200 000 kappaletta. Born in Chicagolla Paul Butterfield Blues Band saavutti itselleen underground-hitin. Yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi nauhoitettiin syyskuussa 1965 ja julkaistiin seuraavassa kuussa. Kesäkuussa 1965 Bloomfield levytti Bob Dylanin kanssa. Kaksikko oli tavannut vuonna 1963 chicacolaisessa The Bear-clubissa. Dylanin ja Butterfieldin tulevalla managerilla Albert Grossmanilla oli yhteyksiä mainittuun clubiin ja hänellä tuli olemaan keskeinen vaikutuksensa myös Bloomfieldin tulevaan uraan. Bloomfieldin Telecaster-kitaralikit olivat keskeisiä Dylanin singlellä Like a Rolling Stone, jonka tuotannosta vastasi Columbia Recordsin Tom Wilson. Bloomfield soitti suurimmalla osalla Dylanin vuonna 1965 ilmestyneen albumin Highway 61 Revisited kappaleista ja esiintyi hänen kanssaan Newportin Folk-festivaaleilla samaisen vuoden heinäkuussa. Bloomfieldin lisäksi soittajina olivat Paul Butterfieldia vajaa Butterfield Blues Band, sekä kosketinsoittajat Al Kooper ja Barry Goldberg. Kyseessä oli Dylanin ensimmäinen konsertti sähköisen bändin kanssa ja etenkin Bloomfieldin Maggie's Farmista soittamaa versiota on pidetty konsertissa erityisen keskeisenä. Bloomfield auttoi Dylania viimeistelemään Highway 61 Revisitedin nauhoitukset. Dylan pyysi Bloomfieldia mukaan kiertuebändiinsä, mutta tämä halusi jatkaa musiikillista uraansa Paul Butterfield Blues Bandin riveissä. Sam Layn sairastuttua marraskuussa 1965 Butterfield Blues Bandiin saatiin chicagolainen rumpali Billy Davenport. Yhtye konsertoi Chicagossa vuoden 1966 ensimmäisellä puoliskolla ja mainitun vuoden kesänä se nauhoitti toisen albuminsa East-West. Albumin nimikappaleen pohjana oli Bloomfieldin ja Gravenitesin vuoden 1965 tuotantoa edustava kappale It's About Time. Vuosien 1965 ja 1967 välillä Bloomfield soitti useissa nauhoituksissa. Hänen kitaroinnillaan oli huomattava vaikutus San Fracisco Bayn alueen muusikoihin hänen soitettuaan Butterfield Bandin kanssa Bill Grahamin Fillmoressa maaliskuussa 1966, San Franciscon Avalon Ballroomissa ja myös Los Angelesin alueella Huntington Beachin Golden Bearissa. Bloomfieldista tuli mentori ja inspiraation lähde useille etenkin San Francisco Bayn alueelta kotoisin olleille kitaristeille. Hänen kitarointiaan kuultiin esimerkiksi Chuck Berryn, Mitch Ryderin ja James Cottonin levyillä. Butterfield Blues Bandin tiiviiseen keikkailuun väsynyt Bloomfield asettui asumaan San Franciscoon mielessään oman yhtyeensä perustaminen. Vuonna 1967 syntyi lyhytikäinen Electric Flag chicacolaisten Barry Goldbergin ja solisti Nick Gravenitesin kanssa. Yhtyeeseen kuului puhallinsektio ja sen rytmiryhmän muodostivat basisti Harvey Brooks ja rumpali Buddy Miles. Viimeksi mainittu oli soittanut Wilson Pickettin kiertuebändissä ja Brooks Kooperin kanssa eri yhtyeissä New Yorkissa sekä Bloomfieldin ja Kooperin kanssa Dylanin Highway 61 Revisitedillä. Yhtye työsti ensiksi soundtrackin Roger Cormanin vuonna 1967 valmistuneeseen elokuvaan The Trip, joka nauhoitettiin mainitun vuoden keväällä. Electric Flag soitti debyyttikeikkansa Montereyn popfestivaaleilla vuonna 1967. Seuraavan vuoden huhtikuussa Columbia Records julkaisi yhtyeen esikoisalbumin Long Time Comin'. Kriitikot kehuivat sen erottuvaa soundia, mutta näihin aikoihin yhtye oli jo lopettamassa toimintaansa. Bloomfield jätti ensimmäisenä perustamansa bändin ja häntä seurasivat Gravenites, Goldberg ja Brooks. Vuonna 1968 ilmestyi Bloomfieldin ja Kooperin menestyksekäs jamittelualbumi Super Session. Kaksikko oli aikaisemmin soittanut Dylanin Like a Rolling Stonella. Bloomfieldin kitaristintaidot ovat esillä Super Sessionin ykköspuolella. Hän kärsi kuitenkin unettomuudesta ja lopetti nauhoitukset yhden päivän jälkeen. Stephen Stills viimeisteli albumin nauhoitukset Kooperin kanssa. Super Session saavutti erinomaiset arviot ja siitä muodostui Bloomfieldin uran myydyin albumi. Syyskuussa 1968 Fillmore Westissä tehtiin nauhoituksia kolmena iltana ja tuloksena oli Bloomfieldin ja Kooperin tupla-albumi The Live Adventures of Mike Bloomfield and Al Kooper. Vuosien 1968 ja 1980 välillä Bloomfield jatkoi soolo, sessio- ja taustamuusikkona. Hän oli kitaristina Mother Earthin Memphis Slimin kappaleesta Mother Earth levyttämällä coverilla, joka julkaistiin vuonna 1968 albumilla Living with the Animals sekä kahdella teksasilaisen soulvokalistin William Talbertin työstämällä albumilla. Mark Naftalinin kanssa hän oli tuottajana James Cottonin vuonna 1968 ilmestyneellä albumilla Cotton in Your Eyes. Bloomfieldin ensimmäinen sooloalbumi It's Not Killing Me ilmestyi vuonna 1969. Bloomfield oli mukana kasaamassa Janis Joplinin yhtyettä Kozmic Blues Band, joka julkaisi mainittuna vuonna albumin I've Got Dem Ol Kozmic Blues Again, Mama! Sen kappaleista Bloomfield oli säveltämässä päätösraitaa Work Me Lord ja kitaristina häntä kuultiin Joplinin sävellystuotantoa edustavassa blueskappaleessa One Good Man. Vuoden 1969 aikana Columbia julkaisi vielä konserttitaltioinnin Live at Fillmore West, jolla olivat mukana Mark Naftalin sekä Electric Flagissä vaikuttaa ehtineet Marcus Doubleday ja Snooky Flowers sekä vierailijana Taj Mahal. Vielä samana vuonna Butterfield oli Paul Butterfieldin ja Sam Layn kanssa mukana Chess Recordsin julkaisemalla albumilla Fathers and Sons, jonka muusikoihin lukeutuivat lisäksi Muddy Waters ja pianisti Otis Spann. Bloomfield vastasi elokuvan Medium Cool soundtrackin musiikista ja tuotannosta. Ohjaajana oli hänen pikkuserkkunsa Haskell Wexler. Nick Gravenitesin kanssa Bloomfield tuotti Otis Rushin vuonna 1969 ilmestyneen albumin Mourning in the Morning. Se nauhoitettiin Muscle Shoalsissa, Alabamassa ja mainitulla pitkäsoitolla soittaneisiin muusikoihin lukeutuivat kitaristi Duane Allman ja kosketinsoittaja Barry Beckett. Vuonna 1973 Bloomfield nauhoitti toisen sooloalbuminsa Try It Before You Buy It. Columbia hylkäsi sen ja albumin täysimittainen versio ilmestyi vasta 90-luvulla. Vuoden 1973 aikana Bloomfield työsti lisäksi albumin Triumvirate Dr Johnin ja kitaristi/solisti John Hammond Jr:in kanssa. Vuonna 1974 Bloomfield liittyi uudelleen Electric Flagiin ja työsti sen kanssa albumin The Band Kept Playing. Seuraavana vuonna oli vuorossa albumi yhtyeen KGB kanssa. Sen nimi viittaa Ray Kennedyyn, Barry Goldbergiin ja Bloomfieldiin. Ric Grech ja Carmine Appice kuuluivat myös yhtyeen lineupiin. Grech ja Bloomfield lähtivät pian albumin ilmestymisen jälkeen. Albumi ei saavuttanut erityisen myönteisiä arvioita, mutta sen kappaleista Sail On Sailor osoittautui merkittäväksi. Samana vuonna Bloomfield oli mukana John Calen elokuvaan Cadget Heat työstämällä soundtrackillä. Vuonna 1976 Bloomfield työsti Guitar Playerin kustantaman kitaristeille tarkoitetun opaslevyn If You Love These Blues, Play 'Em as You Please. 70-luvun aikana Bloomfield soitti San Francisco Bayn alueen clubeissa, kuten Keystone Cornerissa ja myös muiden yhtyeiden kanssa. Andy Warhol valitsi hänet työstämään soundtrackin viimeiseen elokuvaansa Andy Warhol's Bad. Projektia varten työstettiin lisäksi julkaisematta jäänyt single Andy's Bad. Vuosien 1979-1981 välillä Bloomfield esiintyi usein The King Perkoff Bandin kanssa ja kutsui mainittua yhtyettä joskus nimellä Michael Bloomfield and Friends. Vuonna 1979 hän levytti John Isabeaun ja Perkoffin käsialaa olleen kappaleen Hustlin' Queen. Kesän 1980 aikana Bloomfield konsertoi Italiassa ja Ruotsissa kitaristi Woody Harrisin ja sellisti Maggie Edmondsonin kanssa. Marraskuun puolivälissä samaisena vuonna Bloomfield ehti konsertoida Bob Dylanin kanssa San Franciscon Warfield Theatressa. Viimeisen konserttinsa Bloomfield soitti Mission Ranch Carmelilla Californiassa noin kahta vuorokautta ennen kuolemaansa. Bloomfield menehtyi 15. helmikuuta 1981 kokaiini ja metamphetamiinimyrkytykseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti