Torstain terävä:Kissin ensimmäinen platinamyyntiin yltänyt pitkäsoitto

Kiss:Destroyer

Maaliskuun puolivälissä 1976 Casablanca Recordsin julkaisemana ilmestynyt Destroyer on Kissin neljäs studioalbumi ja samalla kolmas yhtyeen kotimaassa Yhdysvalloissa top 40:ään kohonnut pitkäsoitto. Saksassa ja Uudessa Seelannissa kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen listoille noussut albumi. Kultalevyksi Destroyer myi jo ilmestymisvuotensa huhtikuussa ja platinaa se saavutti marraskuussa. Kyseessä oli Kissin ensimmäinen platinamyyntiin yltänyt pitkäsoitto. Tyylillisesti Destroyer tuli merkitsemään irtiottoa yhtyeen kolmen aikaisemmin ilmestyneen albumin edustamasta raa’asta soundista. Kissin kolme ensimmäistä studioalbumia olivat myyneet kohtuullisesti, mutta vasta livetuplan Alive! myötä yhtye oli saavuttanut ensimmäisen kultalevynsä. Sen menestys hyödytti paitsi yhtyettä itseään myös levy-yhtiö Casablanca Recordsia. Loppuvuodesta 1975 Kiss solmi uuden sopimuksen Casablancan kanssa osittain siksi, että levy-yhtiö oli ollut varsin kannustava yhtyettä kohtaan sen levytysuran alkuvaiheesta lähtien. Destroyerin tuottajaksi valikoitui aikaisemmin Alice Cooperin kanssa työskennellyt Bob Ezrin. Hän esitteli yhtyeelle esimerkiksi ääniefektejä, jousia ja lapsikuoron. Ensimmäistä kertaa Kissin albumilla oli mukana myös yhtyeen ulkopuolisia muusikoita, eli New Yorkin filharmoninen sinfoniaorkesteri. Alice Cooperin yhtyeen kitaristia Dick Wagneria kuultiin Ace Frehleyn sijaan kappaleessa Sweet Pain, vaikkei häntä mainittu krediittitiedoissa. Wagner vastasi myös akustisesta kitarasta Peter Crissin vokalisoimassa balladihitissä Beth. Aliven! ja Destroyerin suosion siivittämänä Kiss suuntasi ensimmäiselle kiertueelleen Eurooppaan. Destroyerin treenit alkoivat elokuussa 1975. Bob Ezrin valikoitui pitkäsoiton tuottajaksi siksi, että hänet koettiin oikeaksi henkilöksi viemään yhtyeen soundi seuraavalle tasolle ja osaltaan pitämään yllä Aliven! myötä saaavutettua menestystä. Destroyerin nauhoitukset alkoivat syyskuun alussa 1975 New Yorkin Electric Lady -studioilla Dressed to Kill ja Alive!-kiertueiden välisen tauon aikana. Tuolloin äänitettiin pohjaraidat. 

Suurin osa Destroyerin nauhoituksista tapahtui tammikuussa 1976 Alive!-kiertueen tultua päätökseen. Ensimmäinen Destroyerin sessioissa äänitetty demokappale Ain’t None of Your Business oli Peter Crissin vokalisoima. Kyseinen raskas Becky Hobbsin ja Lew Andersonin kirjoittama kappale tuli yhtyeen hylkäämäksi ja se ilmestyi myöhemmin Michael Dess Barresin yhtyeen Detectiven vuonna 1977 julkaistulla esikoisalbumilla. Kiss sitä vastoin hyväksyi muita ulkopuolisilta tahoilta saapuneita kappaleita. Kim Fowley ja Mark Anthony osoittautuivat biisinkirjoitusprosessissa keskeisiksi vaikuttajiksi. Heidän yhtyeensä Hollywood Starsin vuonna 1974 nauhoittamalta albumilta Shine Like A Radio löytyivät kappaleen King of the Night Time World otsikko ja keskeinen rakenne. Äänityssessioiden aikana Ezrin antoi yhtyeelle myös oppitunteja musiikin teoriasta. Paul Stanley kuvasi myöhemmin työskentelyä Ezrinin kanssa musiikillisena intensiivikurssina. Pitkäsoitolta julkaistut kolme ensimmäistä singleä; Shout It Out Loud, Flaming Youth ja Detroit Rock City eivät menestyneet loistokkaasti, mutta niistä ensin mainittu toi yhtyeelle ensimmäisen listaykkösen Kanadassa. Destroyer lähti myymään odotustenmukaisesti vasta, kun radioasemat alkoivat soittaa Detroit Rock Cityn b-puolella julkaistua balladia Beth.   Elokuun lopussa 1976 Beth julkaistiin uudestaan ja tällä kertaa singlen ykköspuolella. Kuukautta myöhemmin se kohosi seitsemänneksi Billboardin listalla. Destroyer on saavuttanut ansaitsemansa arvostuksen täysin vasta myöhemmin. Vuonna 1989 Kerrang! listasi pitkäsoiton sijalle 36. sadan kaikkien aikojen parhaan heavyalbumin listallaan. Vuonna 2003 Destroyer saavutti sijan 489. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Guitar Worldin sadan kaikkien aikojen parhaan kitara-albumin listalla Destroyer sijoittui 60:ksi. Pitkäsoitto kelpuutettiin myös mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die.

Keskiviikon klassikko:Naisrockin pioneeriyhtyeen upea kakkospitkäsoitto

The Runaways:Queens of Noise

Tammikuussa 1977 Mercury Recordsin julkaisemana ilmestynyt Queens of Noise on naisrockin todellisen pioneeriyhtyeen The Runawaysin toinen pitkäsoitto. Vaikka kyseinen albumi identifioituu ensisijaisesti hardrocklevyksi, on siltä poimittavissa myös elementtejä punkista, heavysta ja jopa bluesrockista. Tempoiltaan kyseessä on vaihteleva albumi, joka koostuu ensisijaisesti The Runawaysille tunnusomaisesta kitaravoittoisesta soundista. Mukana on myös kaksi selkeästi rauhallisempaa kappaletta, joita on joskus kuvattu varhaisiksi voimaballadeiksi. Vaikka Queens of Noise ei eroa tyylillisesti ratkaisevasti The Runawaysin debyyttipitkäsoitosta, albumilla korostuu volyymistaan huolimatta tietynlainen musiikillinen sofistikoituneisuus. Yleisesti myönteisiä arvioita kerännyt pitkäsoitto on säilynyt The Runawaysin kotimaassa yhtyeen menestyneimpänä albumina. The Runawaysin debyytin saavutettua jonkin verran suosiota niin kriitikoiden kuin ostavan yleisön keskuudessa yhtye työsti kakkospitkäsoittonsa samalla naisistolla, jonka muodostivat solisti Cherie Currie, rytmikitaristi/solisti Joan Jett, soolokitaristi Lita Ford, rumpali Sandy West ja basisti Jackie Fox. Heistä viimeksi mainitun mukaan The Runaways oli levy-yhtiönsä Mercury Recordsin kanssa tekemänsä sopimuksen vuoksi määrätty julkaisemaan kaksi pitkäsoittoa vuodessa. Niinpä Queens of Noise julkaistiin ainoastaan seitsemän kuukautta The Runawaysin esikoisalbumin ilmestymisen jälkeen. Ennen Queens of Noisen äänitysten aloittamista yhtyeen ja manageri Kim Fowleyn välit olivat muuttuneet siinä määrin huonoiksi, että uudeksi tuottajaksi albumille valikoitui Earle Monkey, joka oli tullut tunnetuksi ensisijaisesti musiikillisesta yhteistyöstään The Beach Boysin kanssa. Fowley oli silti periodiluontoisesti mukana myös Queens of Noisen tuotantotyössä.

Queens of Noise äänitettiin Mankeyn Brothers-studiolla Santa Monicassa, Kaliforniassa. Jackie Foxin mukaan The Runaways vastasi itse suuresta osasta tuotantotyötä. Kappaletta Midnight Music lukuun ottamatta Queens of Noisen raidat äänitettiin samaan tyyliin:rummut, basso ja rytmikitarat nauhoitettiin riffejä lukuun ottamatta samanaikaisesti livenä Westin, Foxin ja Jettin ollessa näköetäisyyden päässä toisistaan. Jokainen heistä äänitti silti eri huoneessa, mikä esti instrumenttien vuotamisen nauhoituksen aikana. Riffit, kitarasoolot ja lauluosuudet nauhoitettiin myöhemmin ja miksattiin rumpu, basso- ja rytmikitararaitojen kanssa lopulliselle levylle.  Ford hyödynsi useita tekniikoita kitarasoolojensa äänittämiseen. Hän soitti sekä mikitetyn vahvistimen läpi että suoraan miksauspöytään. Jackie Foxin mukaan Sandy West ei käyttänyt klikkiraitaa äänityksissä. Queens of Noise – pitkäsoitolle päätyneiden kymmenen kappaleen lisäksi The Runaways nauhoitti samoissa äänityssessioissa kaksi biisiä, joita ei julkaistu kyseisellä albumilla. Hollywood Dream ja C’mon näkivät lopulta päivänvalon vuonna 1980 ilmestyneellä pitkäsoitolla Flaming Schoolgirls. Se koostui aikaisemmin julkaisemattomasta materiaalista, joka saatiin ihmisten kuultavaksi vasta The Runawaysin vuoteen 1979 ajoittuneen hajoamisen jälkeen. Foxin mukaan ainoastaan leadvokalisti Currie olisi halunnut Hollywood Dreamin tulevan julkaistuksi Queens of Noise-albumilla. Fox ja Ford vastustivat kyseistä kappaletta siinä määrin, että kieltäytyivät soittamasta omia instrumenttejaan Hollywood Dreamissa. Jettin ja Westin kannustamina he varmistivat, ettei kappale tullut julkaistuksi Queens of Noisella. Tammikuussa 1977 ilmestynyt Queens of Noise julkaistiin vinyylinä, kasettina ja kasiraitanauhana. Queens of Noisen kymmenestä raidasta The Runawaysin jäsenistöä osallistui yhdeksän kappaleen kirjoittamiseen. 

Nimikappale oli The Quick-yhtyeen Billy Bizeaun varta vasten The Runawaysille kirjoittama; pitkäsoitto ei sisältänyt ainuttakaan varsinaista coveria. Raskasta soundia edustava nimiraita sisältää erottuvan riffin ja Fordin kitarasoolon. Kappaletta oli kaavailtu Currien vokalisoimaksi, mutta solistiksi päätyi Jett omasta ja muiden yhtyeen jäsenten tahdosta. Täysin Jettin käsialaa oleva ja myös hänen vokalisoimansa Take It Or Leave It alkaa Sandy Westin suorastaan ukkosmaisella rumpufillillä ja tarjoaa voimakasta kitarointia niin Fordilta kuin Jettiltä. Pehmeämpi ja melodisempi Currien vokalisoima Midnight Music lukeutui hänen omiin suosikkeihinsa ja Currie osallistui myös kappaleen sävellystyöhön lauluntekijä Steven Tetschin ja Fowleyn kanssa. Tyylillisesti Midnight Music vaikutti osaltaan Los Angelesin 80-luvun glammetaltyyliin. Fowleyn, Westin ja The Runawaysin originaalibasistin, sittemmin The Banglesin riveistä tutuksi tulleen Michael Micki Steelen kirjoittama Born to Be Bad alkaa tempoltaan varsin hitaana ja sisältää Jettiltä osittain varsin hempeää vokalisointia. Arvioissa mielipiteet kappaleesta ovat vaihdelleet voimakkaasti. Fordin, Fowleyn ja Foxin käsialaa oleva Neon Angels on the Road to Ruin sisältää Fordin hitaan riffin ja kitarasoolon. Rankkana rockrypistyksenä kappale on nostettu kuuluvaksi pitkäsoiton parhaimmistoon. Currien kyseisen kappaleen laulusuoritusta on pidetty jopa hänen parhaanaan.

Kakkospuolen avaava I Love Playin’ with Fire oli toinen täysin Jettin käsialaa oleva kappale albumilla. Nopeatempoinen rockpala sisälsi Fordin voimakkaan riffin ja kitarasoolon, jota Fox piti eräänä hänen parhaistaan. Basistin mukaan kappaletta oli hauska soittaa keikkakontekstissa. Kappaleen kolmannessa säkeistössä kuulluista handclapeista vastasi yhtye ystäviensä, joihin lukeutui esimerkiksi Rodney Bingenheimer, kanssa.

Fowleyn, Westin, Jettin ja viimeksi mainitun ystävän Kari Kromen käsialaa oleva California Paradise oli varhaisin Queens of Noise – pitkäsoitolle kirjoitetuista kappaleista. Itse asiassa se oli myös yksi niistä kappaleista, jonka Fox oppi suorittaessaan koesoittoaan yhtyeessä. Westin rumpufillillä alkavasta kappaleesta kehittyy kitaravetoinen, Currien vokalisoima rockraita, jonka kertosäkeessä stemmalaulusta vastaa Jett. Kyseessä on Queens of Noisella siinä mielessä harvinaislaatuinen kappale, että sen kitarasoolo on jaettu Jettin ja Fordin kesken ensin mainitun vastatessa ensimmäisestä osasta. Fowleyn, Foxin ja Jettin käsialaa oleva Heartbeat on viimeksi manitun leadvokalisoima Foxin vastatessa taustavokaaleista. Alun perin Fowleyn ja Foxin kirjoittama Heartbeat oli tarkoitettu omistetuksi Joey Ramonelle ja Foxia kaavailtiin kappaleeseen leadvokalistiksi. Fowley suunnitteli Currien ja Foxin olevan kappaleessa solisteina. Kaksikon äänet eivät kuitenkaan sopineet yhteen. Fowley ja Currie kirjoittivat Foxin tietämättä kappaleeseen uuden tekstin, joka kertoi David Bowiesta ja nauhoittivat lauluosuudet ilman basistia. Kappaleen melodiasta vastasi Currie. Pitkäsoiton päättää Fowleyn ja Fordin käsialaa oleva Fordin kitaranäytös Johnny Guitar. Yli seitsemän minuutin kestossaan kappale on yli kaksi kertaa pidempi kuin kahdeksan muuta Queens of Noisella julkaistua raitaa. Toiseksi pisin kappale albumilla on lähes neljä ja puoli minuuttinen Born to Be Bad. Jackie Fox piti Johnny Guitaria The Runawaysin levytystuotannon huonoimpana kappaleena. Joan Jett kuvasi Johnny Guitaria Lita Fordin mahdollisuutena näyttää soolokitaratyöskentelyään. Kappale sai osakseen myös myönteistä palautetta. Soundsin arviossa Barry Myers suositteli Queens of Noisea lukijoilleen. Teoksessaan The Rough Guide to Rock Peter Buckley ylisti pitkäsoittoa popmetallin huipentumaksi.

Tiistain tukeva:Stonesien kultakauden vuoden 1973 pitkäsoitto

Rolling Stones:Goats Head Soup

Elokuussa 1973 ilmestynyt Goats Head Soup on The Rolling Stonesin diskografiassa Britanniassa yhtyeen 11. ja Yhdysvalloissa 13. pitkäsoitto. Edeltäjänsä, tupla-albumi Exile on Main St.:n tavoin longarin äänitykset ja osittain myös sävellystyö tapahtuivat ulkomailla; tällä kertaa Jamaikalla ja Alankomaissa. Kaikki Goats Head Soupin kymmenestä kappaleesta olivat Mick Jaggerin ja Keith Richardsin käsialaa. Singleformaatissa albumilta julkaistu balladi Angie nousi Yhdysvalloissa listakärkeen ja oli myös Britanniassa viiden suosituimman joukossa. Kappaleen tulkittiin olevan omistettu David Bowien vaimolle Angelalle, mutta niin Jagger kuin Richards ovat kiistäneet kyseisen seikan. Itse pitkäsoitto nousi listaykköseksi Atlantin molemmin puolin ja myös monissa muissa markkina-arvoltaan keskeisissä maissa. Yhdysvalloissa top 20:n tavoitti myös albumilta julkaistu toinen pikkulevy Doo Doo Doo Doo Doo (Heartbreaker) Rullaavan iskevän rockkappaleen aiheena oli kritiikki New Yorkin poliisin vahinkolaukausta kohtaan. Laukauksen seurauksena kymmenvuotias lapsi menetti henkensä. Goats Head Soupin musiikillista ilmettä voi pitää yleisestikin tummasävyisenä. Jo avausraita Dancing with Mr D käsittelee kuolemaa ja kappaleen bootleg-versioilla on tarjottavanaan viralliselta julkaisulta uupuva Mick Taylorin kitarasoolo. Upean melodisesti käynnistyvä 100 Years Ago kehkeytyy erinomaisesti toimivaksi jamittelunumeroksi. Balladiosastolla Coming Down Againia voinee kohottaa pitkäsoiton unohdetuksi klassikkokappaleeksi. Bluesorientoituneisuudessaan Stonesin vanhaa perustaa edustava pitkäsoiton kakkospuolen avausraita Silver Train päätyi jo samaisena vuonna Johnny Winterin coveroimaksi ja kappale oli äänitetty jo aikaisemmin 70-luvulla Olympic Sound – studioilla. Hide Your Love toimii pianovoittoisuudessaan melkoisen onnistuneesti ja se nauhoitettiin jo harjoituksissa Rotterdamissa.

 Ensimmäinen pitkäsoittoa varten Dynanic-studioilla Jamaikalla äänitetty kappale Winter sai ideansa Jaggerin kitarajutusta kaikkien muiden osatekijöiden asetuttua paikoilleen kuin itsestään. Can You Hear the Music edustaa kenties hienoista täytemateriaalia, mutta Mick Taylor soittaa siinä tyylillisesti King Crimsonin Robert Frippin suosimaa viritystä hyödyntäen. Päätösraidalla Star Star Stonesien voi todeta tekevän kunniaa eräälle suurimmista esikuvistaan, eli Chuck Berrylle. Joan Jett & The Blackhearts versioi mainitun kappaleen vuonna 1983 ilmestyneelle pitkäsoitolleen Album.  Goats Head Soupin kappalemateriaalista keikkavakioiksi muodostuivat Angie, Star Star, Doo Doo Doo Doo Doo (Heartbreaker) sekä Dancing with Mr D. Silver Trainia ja 100 Years Agota on soitettu silloin tällöin, mutta mitkään muut Goats Head Soupin kappaleista eivät ole koskaan kuuluneet Stonesien keikkaohjelmistoon. Yhtyeen kiertue Euroopassa käynnistyi uutuusalbumin julkaisemisen jälkeen ja sen tuloksena oli suosittu bootlegalbumi Brussels Affair. Goats Head Soupin on ajoittain todettu päättäneen Stonesien uran kultaisen kauden. Pitkäsoitto saavutti ilmestymisaikanaan vaihtelevat arviot yleissävyn kallistuessa silti positiiviseen suuntaan. Kyseessä oli ensimmäinen Stonesien albumi, joka sisälsi pelkästään yhtyeen omaa käsialaa edustanutta tuotantoa sitten vuonna 1967 ilmestyneen albumin Their Satanic Majestic Request. Pitkäsoitolla vierailleista muusikoista mainittakoon kosketinsoittajat Billy Preston, Ian Stewart ja Nicky Hopkins, joista viimeksi mainittu vastaa pianosoolosta Angiesssa. Levy-yhtiö Atlantic Records vastusti aluksi balladikappaleen julkaisua singleformaatissa ja olisi toivonut singlekappaleeksi iskevää Brown Sugarin tapaista rockpalaa. Goats Head Soup oli viimeinen Jimmy Millerin tuottama Stonesien pitkäsoitto. Hän oli työskennellyt yhtyeen kanssa vuonna 1968 julkaistusta klassikkoalbumista Beggars Banquet lähtien. Goats Head Soupin sessioista jäi runsaasti outtakeseja. Niistä Tops ja Waiting on a Friend pääsivät mukaan vuonna 1981 ilmestyneelle Stones-albumille Tattoo You ja sisältävät Mick Taylorin kitarointia. Niin ikään slovarituotantoa edustava Through the Lonely Nights julkaistiin It’s Only Rock N’ Roll – singlen kakkospuolella ja cd-formaatissa se julkaistiin vuonna 2005 kokoelmalla Rarities 1971–2003. Remasteroidut uusintajulkaisut Goats Head Soupista ilmestyivät vuosina 1994 ja 2009 Virgin Recordsin ja Universal Musicin julkaisemina. Vuoden 2009 uudelleenjulkaisun ensimmäinen painos sisälsi Star Starista sensuroidun version , joka oli ollut mukana pitkäsoiton originaalilla Yhdysvaltain-painoksella.

Maanantain mainio:Alvin Leen ensimmäinen sooloprojekti

Alvin Lee & Mylon LeFevre:On the Road to Freedom

Marraskuussa 1973 ilmestynyt On the Road to Freedom on Alvin Leen ja amerikkalaisen gospellaulajan Mylon LeFevren yhteistyötä edustava albumi. Kyseessä on englantilaisen bluesrockyhtyeen Ten Years Afterin johtohahmona tunnetuksi tulleen Leen ensimmäinen sooloprojekti. Pitkäsoitto äänitettiin eteläisessä Oxfordhiressa Leen kotistudiossa, jonka kaksikko oli rakentanut juuri kyseistä projektia varten. Nauhoitussessioissa vierailleita muusikoita olivat esimerkiksi George Harrison, Stevie Winwood, Jim Capaldi, Ron Wood, Boz Burrell ja Mick Fleetwood. Singleformaatissa pitkäsoitolta julkaistiin Fallen Angel ja Harrisonin käsialaa ollut So Sad (No Love of His Own) Kappaleista viimeksi mainittu nauhoitettiin elokuussa 1973 ja myös Mick Fleetwood osallistui sen äänityksiin. Pitkäsoiton toinen vierasmateriaalia edustanut kappale oli Ron Woodin Let ’em Say What They Will; muilta osin albumin kappaleet olivat Leen ja LeFevren käsialaa. Musiikkikriitikot suhtautuivat On the Road to Freedom – albumiin myönteisesti, mutta musiikillinen tyylinvaihdos ja Leen seesteinen kitaransoittotyyli eivät miellyttäneet Ten Years Afterin diggareita. Vuonna 2012 Lee ehti julkaista albumin sisarteoksen, soolona toteutetun pitkäsoiton Still on the Road to Freedom. Päätös sooloprojektista Leelle syntyi vuoden 1972 loppupuolella. Hän oli kyllästynyt rutiininomaiseen konsertointiin ja levyttämiseen Ten Years Afterin kanssa ja piti taloudellista hyötyä ainoana tekijänä yhtyeen toiminnan jatkuvuudelle. Lee oli tavannut LeFevren tämän toimittua Ten Years Afterin lämmittelyesiintyjänä. Lee kutsui LeFevren Jamaikalle, missä kaksikko alkoi kirjoittaa kappaleita ja äänittää niistä raakademoversioita paikallisen reggaeyhtyeen kanssa. Leen kehotukesta LeFevre muutti Englantiin ja auttoi Leen omistuksessa olleen navetan muuttamista äänitysstudioksi. Leen Space Studion rakennusvaiheessa kaksikko työsti kappaleitaan Roger Daltreyn kotistudiossa. Vuonna 1974 Zoo Wordille antamassaan haastattelussa Lee mainitsi, ettei hänen musiikillinen yhteistyönsä LeFevren kanssa ollut kaupallinen, vaan kyseessä oli ainoastaan albumi, jonka kaksikko äänitti joidenkin naapureidensa kanssa. Musiikillisena lähtökohtana Leen mukaan oli country & western. Musiikkikriitikot tosin toivat esiin myös rockista, rhythm and bluesista ja bluegrassista saadut vaikutteet.

Musiikkitoimittaja Chris Welshin mukaan äänitysten tunnelma oli rauhallinen. Poikkeuksen muodosti tilanne, jolloin sademyrsky hajotti Leen kaikuhuoneen katon. Äänityslaitteisto oli onneksi ehditty siirtää turvaan. Kyseiset tapahtumat tallentuivat myös runoilija George Kalamarasin Alvin Leen muistoksi kirjoittamaan tribuuttiin The Bluest Blues.  Tietynlainen superyhtyeaspekti miellytti Leen manageriporrasta, joka oli aluksi vastustanut sooloprojektia ja toivonut Leen jatkavan tiivistä keikkailuaan Ten Years Afterin kanssa. Leen mukaan joidenkin albumilla vierailleiden artistien levy-yhtiöt asettivat kohtuuttomia taloudellisia vaatimuksia, eikä kyseisten artistien osuutta albumilla mainittu. George Harrison esiintyi On the Road to Freedomilla salanimellä Hari Georgeson. Chrysalis Records julkaisi pitkäsoiton Britanniassa marraskuun alussa 1973 ja Columbia Records Yhdysvalloissa kuukautta myöhemmin. Arvostelut olivat myönteisiä ja Leen ja LeFevren yhteisen albumin todettiin olevan enemmän kuin osiensa summa. Rolling Stoneen kirjoittamassaan arviossa Bud Scoppa nimeisi albumin oman tuotannon parhaimmistoon kuuluviksi nimikappaleen, Fallen Angelin sekä Carry My Loadin ja ylisti myös Harrisonin ja Woodin sävellyksiä. Samaisen lehden helmikuun 1975 numerossa Barbara Charone mainitsi albumin olevan Alvin Leen ensimmäinen askel pois siitä musiikillisesta vankilasta, jollainen Ten Years Afterista oli hänelle muodostunut. On the Road to Freedomin saavuttamista myönteisistä arvosteluista rohkaistuneena Lee julkaisi Lontoon Rainbow-teatterissa taltioidun tuplalivealbumin In Flight. On the Road to Freedomin levytykseen osallistuneista muusikoista livetaltioinnilla mukana olivat rumpali Ian Wallace ja kosketinsoittaja/urkuri Tim Hinkley. Lee palasi Ten Years Afterin riveihin yhtyeen vuoden 1974 Yhdysvaltain-kiertueen ajaksi. Sen päätyttyä hän ilmoitti yhtyeen toiminnan loppumisesta manageriportaansa toiveiden vastaisesti. LeFevre palasi gospeljuurilleen, eikä musiikillinen yhteistyö hänen ja Leen välillä saanut jatkoa. LeFevre palasi gospeljuurilleen ja Repertoire Records julkaisi On the Road to Freedomin uudelleen vuonna 2003. Mukana olivat Chris Welschin käsialaa olleet kansitekstit sekä yksi bonuskappale, Britanniassa julkaistu lyhennetty singleversio So Sadista. Vuonna 2012 julkaistuaan jatko-osaksi tulkittavissa olevan albumin Still on the Road to Freedom Lee antoi Rock’s Backpagesille haastattelun, jossa hän mainitsi kestäneen kymmenen vuotta ennen kuin hänen yleisönsä oppi täysin arvostamaan On the Road to Freedomia. Lisäksi Lee totesi albumin myyneen hyvin myöhempien vuosikymmenten aikana.

Sunnuntain extra:Brittirockin klassikon raaka esikoinen

Free:Tons of Sobs

Britanniassa 14. maaliskuuta 1969 julkaistu Tons of Sobs on brittiläisen, bluesrockin parissa musiikillisen uransa aloittaneen Free-yhtyeen esikoispitkäsoitto. Albumi ei vielä saavuttanut listamerkintää yhtyeen kotimaassa, mutta se nousi Yhdysvalloissa sijalle 197. Freetä pidetään yleisesti eräänä brittiläisen 1960-luvun lopussa esiin nousseen bluesrockboomin keskeisimmistä edustajista, vaikkakin yhtyeen diskografiassa sen debyytin voi todeta yksikseen edustavan puhtaasti kyseistä tyylisuuntaa. Pitkäsoiton nimi Tons of Sobs ei viittaa suoraan sen sisältöön, vaan sen on tulkittavissa olevan epäsuora viittaus albumin tummempiin ja synkempiin hetkiin. Tons of Sobsia äänittäessään Free oli uusi, melko tuoreeltaan Island Recordsille kiinnitetty yhtye ja sen jäsenet olivat varsin nuoria. Kukaan kvartetista ei tuolloin vielä ollut täyttänyt kahtakymmentä vuotta ja yhtyeen kuopus, basisti/kosketinsoittaja Andy Fraser oli vasta kuusitoistavuotias. Free oli tuohon mennessä saavuttanut kannatusta ahkeralla keikkailullaan ja yhtyeen debyyttialbumin kappaleet koostuivatkin ensisijaisesti sen tuonaikaisesta keikkasetistä. Kun Chris Blackwell oli sainannut Freen, yhtyeen esikoispitkäsoiton tuottajaksi valikoitui Guy Stevens, jonka muista tuotantotöistä nostettakoon esiin Mott the Hooplen varhaiset albumit sekä The Clashin loppuvuodesta 1979 ilmestynyt klassikkotupla London Calling. Varsin matalan budjetin vuoksi Stevens hyödynsi Freen debyyttialbumia tuottaessaan suorastaan minimalistista lähestymistapaa. Hän loi hyvin raa’an ja myös riehakkaan soundin, johon todennäköisesti vaikutti osaltaan myös yhtyeen tuonhetkinen asema suhteellisen kokemattomana debyyttilevyttäjänä. Niinpä Freen esikoisalbumi merkitsee tuotannollisesti vastakohtaa yhtyeen myöhäisemmille pitkäsoitoille. Tons of Sobsin nauhoittamisen konstailemattoman luonteen ansiosta useat pitkäsoiton kappaleista säilyivät Freen keikkaohjelmistossa vielä siinäkin vaiheessa, kun yhtye oli kirjoittanut ja työstänyt useita myöhäisempiä albumeitaan.

Suoranaisiksi keikkastandardeiksi Tons of Sobsilta muodostuivat solisti Paul Rodgersin ja Andy Fraserin yhteistyötä edustava letkeän svengaava ja myös Paul Kossoffin kitararevittelyä ajoittain esiin tuova I’m A Mover sekä raaka bluescover The Hunter, jonka säveltäjiin lukeutuivat Booker T. Jones, Steve Cropper ja Donald Dunn. Pitkäsoitto alkaa ja päättyy täysin Rodgersin käsialaa olevalla, lempeäsävyisellä raidalla Over the Green Hills, jonka ykkösosa kestää vajaan minuutin ja jälkimmäinen osa lähes kaksi minuuttia. Ensimmäistä osaa seuraa nimensä mukaisen ahdistavan tunnelman erinomaisesti tavoittava Worry, joka on niin ikään Rodgersin tekemä. Solistin käsialaa on myös revittelevä Walk in My Shadow, joka on samalla Rodgersin ensimmäinen Freelle koskaan kirjoittama kappale. Sulavammin rullaavassa Wild Indian Womanissa Andy Fraser esiintyy toisena tekijänä. Freen myöhäisemmän tuotannon osalta kaksikko Fraser ja Rodgers tuli vastaamaan suurimmasta osasta Freen levytyskappaleita vuonna 1972 ilmestyneeseen pitkäsoittoon Free at Last saakka. James Burke Odenin käsialaa oleva Goin’ Down Slow on yli kahdeksanminuuttinen bluespala, jossa Kossoff pääsee revittelemään täydeltä laidalta. Kaksikko Rodgers ja Kossoff vastaa Freen debyytin eräästä kirkkaimmasta helmestä, tummasävyisestä Moonshinesta, jonka synkkä ja uhkaavakin riffittely saattoi osaltaan toimia inspiraation lähteenä esimerkiksi Black Sabbathille. Jälleen yksin Rodgersin käsialaa oleva Sweet Tooth rullaa vaihteeksi sulavammin ja Fraser pääsee esittelemään kappaleessa myös pianistin taitojaan. Vuonna 2002 kaikista Freen pitkäsoitoista julkaistiin runsaasti kiinnostavaa bonusmateriaalia sisältävät cd-versiot. Tons of Sobs lukeutuu extrojensa osalta kyseisistä cd-julkaisuista kiinnostavimpiin. I’m a Moverista ja BB. Kingin Waitin’ on Yousta tarjolla ovat rivakat BBC:lle taltioidut näkemykset, Yli neljäminuuttinen ja nimensä väärti Guy Stevens Blues on koko kvartetin Rodgers, Fraser, Kossoff ja Simon Kirke yhteistyötä. Moonshinesta kuullaan vaihtoehtoinen laulusuoritus ja Sweet Toothista varhainen versio eroavan leadvokaalinsa lisäksi. Fraserin ja Rodgersin yhteistyötä edustava Visions of Hell on tummasävyinen ja laadukas harvinaisuus ja Woman by the Sea raskaampi näkemys Freen nimeä kantavalle kakkosalbumille päätyneestä kappaleesta Trouble on Double Time. Bonuksien päätteeksi Over the Green Hills kuullaan koko komeudessaan BBC-tulkintana. Raakuudessaan Tons of Sobsia voi pitää  jopa harvinaislaatuisena albumikokonaisuutena koko Freen repertuaarissa.

Lauantain pitkä:Erään huippusuositun brittiyhtyeen formatiivinen vaihe

Brittiläinen The Hollies on poppia ja rockia edustava yhtye, joka on ennen muuta tullut tunnetuksi erottuvan kolmiäänisen laulutyylin edustajana. Listasijoitustensa perusteella The Hollies on 60-luvun yhdeksänneksi suosituin brittiläinen artisti. The Holliesin perustivat solisti Allan Clarke ja solisti/kitaristi Graham Nash loppuvuodesta 1962. The Hollies aloitti uransa merseybeat-tyylisenä yhtyeenä. Se perustettiin Manchesterissa, vaikka osa yhtyeen jäsenistä oli kotoisin sen lähiseuduilla sijaitsevista pohjoisemmista kaupungeista. The Hollies on nauttinut huomattavasta menestyksestä eri maissa yli viisi vuosikymmentä kestäneellä urallaan. Kyseisen ajanjakson aikana yli 60 yhtyeen singleä tai ep:tä ja 26 pitkäsoittoa on noussut listoille jossakin päin maailmaa. Yhdysvalloissa yhtye tosin saavutti menestystä vasta vuonna 1966 ilmestyneellä singlekappaleellaan Bus Stop. Britanniassa The Hollies on saanut plakkariinsa yli 30 singlehittiä ja myös Billboardin listalla yhtyeellä on 22 merkintää. Suurimmista singlemenestyksistä Atlantin molemmin puolin mainittakoon Just One Look, Look Through Any Window, Bus Stop, I Can’t Let Go, On a Carousel, Stop Stop Stop, Carrie Anne, Jennifer Echless, He Ain’t Heavy He’s My Brother ja vielä 70-luvun puolella Long Cool Woman in a Black Dress sekä The Air That I Breathe. The Rolling Stonesin ohella The Hollies on eräs iäkkäimmistä 60-luvun alkupuolella perustetuista brittiyhtyeistä, joka ei ole milloinkaan hajonnut ja jatkaa edelleen esiintymisiä ja levytyksiä. Saavutustensa ansiosta The Hollies pääsi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 2010. Allan Clarken ja Graham Nashin muodostama duo aloitti esiintymiset 50-luvun lopussa tuolloin pinnalla olleen skiffle-boomin innoittamana. Lopulta kaksikosta tuli kitara- ja lauluduo, jonka keskeisimpänä esikuvana oli The Everly Brothers. Nimekseen yhtye otti Ricky ja Dane Young ja se lyöttäytyi yhteen paikallisen The Fourtones-yhtyeen kanssa. Sen muodostivat kitaristi Pete Bockin, basisti John ”Buch” Mepham, rumpali Keith Bates ja kitaristi Derek Quinn. Viimeksi mainitun lähdettyä vuonna 1962 Freddie & The Dreamersiin poistuivat myös Clarke ja Nash. He liittyivät toiseen manchesterilaisyhtyeeseen The Deltasiin. Sen muodostivat soolokitaristi Vic Steele, basisti Eric Haydock sekä rumpali Don Rathbone. Kyseinen yhtye oli juuri menettänyt kaksi jäsentä, joista toinen, Eric Stewart, oli juuri liittynyt ammattimaisesti toimineeseen The Mindbendersiin. The Deltasin nimeksi vaihtui The Hollies yhtyeen debyyttikeikalla, jonka se soitti Manchesterin Oasis Clubilla. Graham Nashin mukaan nimivalintaan vaikutti yhtyeen jäsenten Buddy Hollyn musiikkiin kohdistama diggaus. 

Seuraavan vuoden tammikuussa The Hollies esiintyi Liverpoolin Cavern-clubilla. Siellä yhtyettä kuuli Parlophone Recordsin apulaistuottaja Ron Richards, joka oli ollut Beatlesin ensimmäisen äänityssession tuottajana. Hän tarjosi yhtyeelle koe-esiintymistä Parlophonelle. Steele ei kuitenkaan halunnut ryhtyä ammattilaismuusikoksi ja hän erosi yhtyeestä helmikuussa 1963. Steelen korvasi yhtyeessä The Dolphins vaikuttanut Tony Hicks. Kyseisen yhtyeen muita muusikoita olivat rumpali Bobby Elliott ja basisti Bernie Calvert. Richards ei ainostaan kiinnittänyt The Holliesia, vaan yhtyeen koe-esiintymisensä yhteydessä esittämä cover The Coastersin kappaleesta (Ain’t That) Just Like Me julkaistiin Holliesin debyyttisinglenä toukokuussa 1963. Tuloksena oli 25. sija brittilistalla. The Holliesin kakkossingle oli niin ikään napattu The Coastersin ohjelmistosta. Searching nousi sijalle 12. Rathbone päätti erota The Holliesista yhtyeen levytettyä Parlophonelle ainoastaan kahdeksan kappaletta. Tony Hicks järjesti vanhan yhtyetoverinsa Bobby Elliottin The Holliesin uudeksi rumpaliksi kyseisen vuoden elokuussa. Alkuvuodesta 1964 The Hollies saavutti kotimaassaan ensimmäisen top teniin nousseen hittinsä. Näkemys Maurice Williams & The Zodiacsin kappaleesta Stay nousi kahdeksanneksi. Se löytyi myös The Holliesin aivan tammikuun alussa 1964 julkaistulta esikoispitkäsoitolta Stay With The Hollies. Se nousi yhtyeen kotimaassa listakakkoseksi ja ilmestyi Yhdysvalloissa Imperialin julkaisemana nimellä Here I Go Again. The Hollies jatkoi coverhittien työstämistä, sillä helmikuussa 1964 listakakkoseksi kotimaassa noussut Just One Look oli näkemys Doris Troy-nimisen laulajattaren omasta top ten-menestyksestä Yhdysvalloissa. The Holliesiin kohdistettiin tässä vaiheessa kiinnostusta Pohjois-Amerikassa ja yhtyeen debyyttialbumi ilmestyi Yhdysvaltojen lisäksi nimellä Here I Go Again myös Kanadassa Capitol Recordsin julkaisemana. Mukana olivat kaksi viimeksi mainittua singlehittiä ja useiden muiden englantilaisyhtyeiden tavoin myös The Holliesin tapauksessa yhtyeen pitkäsoittojen jenkkiversiot erosivat sisällöllisesti voimakkaastikin kotimaassa julkaistuista. Tähän mennessä The Hollies oli kirjoittanut jo melko runsaasti biisintekijäkolmikon Clarke Hicks ja Nash käsialaa ollutta omaa tuotantoaan ja Richards antoi yhtyeen julkaista ensimmäisen sen omaa sävellysmateriaalia edustaneen singlen. Syyskuussa 1964 ilmestynyt We’re Through saavutti seitsemännen sijan. Varhaisten omien sävellystensä osalta yhtye piiloutui pseudonyymin L. Ransford taakse. Kyseessä oli Nashin isoisän nimi. Seuraavilla singlelevytyksillään The Hollies palasi coverkappaleiden pariin. Tammikuussa 1965 ilmestynyt Yes I Will nousi yhdeksänneksi ja toukokuussa seurasi The Holliesin ensimmäinen listaykkössingle kotimaassaan. Kyseinen kappale, I’m Alive, saavutti myös Kanadassa yhdennentoista sijan. 

Yhtyeen kakkosalbumia In The Hollies Style ei julkaistu lainkaan Yhdysvalloissa, mutta Kanadassa pitkäsoitosta ilmestyi versio, jolla viimeisimmät brittisinglet olivat mukana. Lopulta The Hollies onnistui lyömään itsensä läpi Yhdysvalloissa Graham Goulmanin käsialaa olleella kappaleella. Look Through Any Window nousi yhtyeen kotimaassa neljänneksi syyskuussa 1965 ja saavutti Yhdysvalloissa 32. sijan. Kanadassa kappale oli kolmas tammikuussa 1966. The Holliesin seuraava single oli originaalilevytys George Harrisonin sävellyksestä If I Needed Someone. Se jäi kuitenkin vähäiselle huomiolle The Beatlesin päätettyä julkaista oman versionsa loppuvuodesta 1965 ilmestyneellä pitkäsoitollaan Rubber Soul. Britanniassa The Holliesin näkemys saavutti 20. sijan, mutta Yhdysvalloissa se jäi vaille listasijoitusta. Loppuvuodesta 1965 ilmestynyt yhtyeen kolmas albumi, joka kantoi konstailemattomasti nimeä The Hollies, saavutti kahdeksannen sijan brittilistalla. Sen jenkkiversio Hear! Here ei noussut listoille, vaikka mukana olivat singlemenestykset Look Through Any Window ja I’m Alive. Helmikuussa 1966 ilmestynyt single I Can’t Let Go palautti The Holliesin kotimaassaan top teniin. Siellä pikkulevy nousi upeasti listakakkoseksi ja saavutti myös Yhdysvalloissa 42. sijan. Yhtyeen neljäs pitkäsoitto Would You Believe sisälsi myös kyseisen hitin ja nousi kotimaassaan sijalle 16. Sen jenkkiversio Beat Group ei sijoittunut sadan suosituimman joukkoon. Kesäkuussa 1966 ilmestynyt Graham Gouldmanin käsialaa ollut single Bus Stop nousi viidenneksi Atlantin molemmin puolin. Basistina tuossa vaiheessa ollut Bernie Calvert soitti The Holliesin riveissä myös Jugoslavian- kiertueen toukokuussa 1966. Bus Stopista oli muodostunut Yhdysvalloissa The Holliesin ensimmäinen top ten – menestys. Niinpä siellä julkaistiin samanniminen pitkäsoitto, joka nimiraitansa lisäksi sisälsi Yhdysvalloissa aikaisemmin julkaisemattomia kappaleita The Holliesin varhaisemmalta uralta. Albumi saavutti 75. sijan. Clarke, Hicks ja Nash osallistuivat Jimmy Pagen, John Paul Jonesin ja Elton Johnin kanssa The Everly Brothersin pitkäsoiton Two Yanks in England levytykseen. Kyseinen albumi koostui pitkälti sellaisten The Holliesin kappaleiden coverversioista, joiden säveltäjäksi oli merkitty L. Ransford. Tuosta eteenpäin The Hollies julkaisi omaa käsialaansa olleet kappaleensa ilman pseudonyymiä ja Graham Nashin yhtyeestä eroamiseen saakka lähes kaikki yhtyeen singlet edustivat sen omaa tuotantoa. Säännön vahvistavana poikkeuksena oli viimeinen Nashin aikainen single Listen to Me, joka oli Tony Hazzardin kirjoittama. Lokakuussa 1966 ilmestynyt pitkäsoitto For Certain Because oli ensimmäinen pelkästään Clarken, Hicksin ja Nashin sävellyksistä koostunut The Holliesin albumi.

 Yhdysvalloissa se julkaistiin nimellä Stop Stop Stop ja tuloksena oli 91. sija. Pelkästään Amerikan markkinoille julkaistu single Pay You Back with Interest oli kohtuullinen menestys saavuttaen 28. sijan. Samoihin aikoihin The Hollies julkaisi sarjan kansainvälisiä singlemenestyksiä. Stop Stop Stop oli yhtyeen kotimaassa kakkonen ja Yhdysvalloissa seitsemäs, helmikuussa 1967 julkaistu On a Carousel oli Britanniassa neljäs, Yhdysvalloissa yhdestoista ja Australiassa 14. Saman vuoden toukokuussa ilmestynyt Carrie Ann oli yhtyeen kotimaassa kolmas, Yhdysvalloissa yhdeksäs ja Australiassa seitsemäs. The Holliesin seuraava pitkäsoitto Evolution julkaistiin ensimmäinen kesäkuuta 1967, siis samana päivänä The Beatlesin Sergeant Pepperin kanssa. Sen levytykseen osallistui muun muassa Mitch Mitchell. Yhdysvalloissa kyseessä oli The Holliesin debyyttialbumi Epicille. Yhtyeen kotimaassa pitkäsoitto saavutti 13. ja Yhdysvalloissa 43. sijan. Kyseisenä vuotena The Searchers sekä Paul ja Barry Ryan saavuttivat pienet hitit covereillaan Evolutionilta alun perin löytyneestä kappaleesta Have You Ever Loved Somebody.  Graham Nashin käsialaa ollut kunnianhimoinen single King Midas in Reverse saavutti yhtyeen kotimaassa 18. sijan. Seuraavaksi The Hollies julkaisi kunnianhimoisen psykedeelisen pitkäsoiton Butterfly, joka sai Yhdysvalloissa nimekseen King Midas in Reverse/Dear Eloise. Laadukkuudestaan huolimatta albumista ei muodostunut menestystä. The Hollies vastasi julkaisemalla lähes purkkapoppia edustaneen singlen Jennifer Echles, josta muodostui hitti. Musiikilliset näkemyserot yhtyeen sisällä kasvoivat, kun Clarke ja Hicks eivät suostuneet levyttämään Nashin käsialaa ollutta kappaletta Marrakesh Express. Sen sijaan he levyttivät kokonaisen pitkäsoiton Bob Dylanin kappaleita. Kyseisistä covereista Nash oli mukana ainoastaan näkemyksellä Blowin in the Windistä. Elokuussa 1968 levytetty Listen to Me, jossa pianistina kuultiin Nicky Hopkinsia, jäi Nashin viimeiseksi The Holliesin jäsenenä. Viimeisen konserttinsa yhtyeen riveissä hän soitti kahdeksas joulukuuta 1968. Kyseessä oli hyväntekeväisyyskonsertti London Palladiumissa. Nash muutti Los Angelesiin ja yhdisti voimansa Buffalo Springfieldistä tutun Stephen Stillsin ja The Byrdsissä vaikuttaneen David Crosbyn kanssa ja muodosti erään rockin historian ensimmäisistä superyhtyeistä, eli Crosby Stills and Nashin. Sen debyyttisingle oli juuri Marrakesh Express. Nashin The Holliesissa korvasi tammikuussa 1969 Terry Sylvester.

Perjantain pohjat:Teksasin boogiekoneen 80-luvun ensimmäinen suurmenestys

ZZ-Top:Eliminator

23. maaliskuuta 1983 Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Eliminator on Teksasin boogiekoneen ZZ-Topin kahdeksas studioalbumi. Edeltäneenä vuotena Tennesseessä äänitetty ja yhtyeen managerin Bill Hamin tuottama pitkäsoitto nousi listakärkeen useissa maissa. Sen suurimpia singlehittejä olivat Gimme All Your Lovin’, Sharp Dressed Man ja Legs. Nelivitosina albumilta julkaistiin lisäksi kappaleet Got Me Under Pressure ja TV Dinners. Eliminator on ZZ-Topin suosituin albumijulkaisu. Yksistään Yhdysvalloissa sitä on myyty yli 10 miljoonaa kappaletta ja pitkäsoitto on saavuttanut timanttilevyn. Eliminatorilla yhtye halusi laajentaa jo edellisellä pitkäsoitollaan, vuonna 1981 ilmestyneellä El Locolla hyödyntämäänsä syntetisaattorisoundia. Niinpä Eliminatorilla kuultiin syntetisaattoria, sekvensseriä ja rumpukonetta. Suurimmista singlehiteistä työstetyt videot saavuttivat huomattavaa rotaatiota MTV:llä. Myös Eliminatorin kannessa nähty 30-luvun Ford Coupe – malli pääsi mukaan singlemenestysten videoversioihin. Eliminatorin julkaisua seurasi maailmankiertue. Albumi saavutti sijan 398. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla ja sadan 80-luvun parhaan albumin listalla Eliminator sijoittui upeasti sijalle 39. Vuonna 2008 albumista julkaistiin remasteroitu ja laajennettu, bonuskappaleita sisältänyt versio. Lisäksi seurasi DVD, jolla olivat mukana albumin kappaleista tehdyt musiikkivideot sekä liveversioita. Pitkäsoiton äänitykset tapahtuivat vuonna 1982 Tennesseen Ardent – studioilla, jotka olivat olleet ZZ-Topin keskeisin äänityspaikka vuodesta 1973 lähtien. Äänityksissä Billy Gibbons hyödynsi Dean Z – sähkökitaraa. Albumin nimi viittaa kiihdytyskisojen voittoon ja sen suurimmat singlehitit nousivat kaikki top teniin; Gimme All Your Loving korkeimmalle, eli sijalle kaksi. Sen musiikkivideo kuvattiin bensa-asemalla Little Rockissa, Sharp Dressed Manin vastaava öiseen aikaan Los Angelesin Downtownin kaduilla ja Legsin video ravintolassa ja kenkäsalongissa Newhallissa Kaliforniassa. Videoista viimeksi mainittu voitti vuonna 1984 MTV Music Awardsin parhaan yhtyevideon palkinnon. Kriitikoiden keskuudessa Eliminator sai ristiriitaisen vastaanoton yhtyeen vanhaan tuotantoon verrattuna. Vuonna 2005 albumi pääsi Rock Hard – musiikkilehden laatimaan, 500 parasta rock- ja metallialbumia listaavaan kirjaan. Kymmentä vuotta myöhemmin yhtye Electric Six coveroi albumin kappaleen I Got Six lainamateriaalista koostuneelle pitkäsoitolleen Mimicry and Memories.