Keskiviikon klassikko:Kitarasankarin ryhdistäytyminen

Albert Järvinen:Braindamage...or Still Alive

Maamme todellisiin kitarasankareihin lukeutuva Albert Järvinen ryhdistäytyi 80-luvun lopussa. Tuloksena oli marraskuussa 1988 ilmestynyt, järjestyksessään toinen sooloalbumi Braindamage...or still alive, jolla kuultiin maestron itsensä ja muiden kotimaisten huippujen lisäksi vierailijoina William Clarkea ja Järvisen suurta musiikillista diggauskohdetta Albert Kingiä. Edeltäjänsä, 14 vuotta aikaisemmin ilmestyneen sooloalbumi Ride onin tavoin albumi käynnistyi Little Feat-lainalla. Irtonaista Let It Roll-versiointia monet ovat valmiit pitämään originaalia onnistuneempana. Nimiraita on sielukas instrumentaali, samoin kuin puhaltimilla höystetty Duke Brothers Live at Taxman's Paradise sekä Patsy Clinen Walking After Midnightia melodiassaan hienoisesti lainaava Milkshake. William Clarkea huuliharppuineen kuullaan bluesissa Going to California sekä nimensä mukaista tyylisuuntaa edustavassa Zydeco Babyssa ja Albert Kingiä kakkospuolen avaavassa mainiossa bluespalassa Don't Lie to Me. Puhdasta rock n' rollia edustavassa Jeanie Jeanie Jeaniessa solistina on Tommi Läntinen ja Mick Abrahamsin ohjelmistosta löydetyssä ärhäkässä It's Only Lovessa Little Feat-coverin tavoin ensisijaisesti Havana Blackin solistina tutuksi tullut Hannu "Guts" Leiden. Jim Pembroken vokalisoimassa Song for the Sonsin tekstissä vilahtaa suuri määrä bluesin ja rockin ykkösdivisioonaa ja albumin vinyyliversion päättää eteerinen instrumentaali My Joy. Cd-bonuksina ovat vielä varsin laadukkaat LA Shuffle ja Tribute to Pidgeon. Järvisen kakkossoolo on maineensa ansainnut ja alkuvuodesta 1989 toteutettu konserttikiertue, jolla vokalistin ja kakkoskitaristin vakanssissa oli Pave Maijanen ja jolla kuultiin Järvisen soolomateriaalin lisäksi muun muassa Royalsin loistelias High sekä Chuck Berryn Nadine, onnistui suurimmaksi osaksi erinomaisesti.

Tiistain tukeva:Funkin kuningatar

23. maaliskuuta 1953 syntynyt Yvette Marie Stevens, taiteilijanimeltään Chaka Khan, on amerikkalainen laulajatar/lauluntekijä, jonka ura on kestänyt yli neljän vuosikymmenen ajan. 70-luvun alkupuolelta lähtien Khan toimi funkrockyhtye Rufuksen johtohahmona. Hänestä on käytetty nimitystä funkin kuningatar ja Khan on myynyt maailmanlaajuisesti yli 70 miljoonaa albumia. VH1:n sadan merkittävimmän naisartistin listalla Khan saavutti 17. sijan. Khanin vuoden 1984 hitti I Feel for You teki hänestä ensimmäisen r & b-artistin, jonka kappaleella kuultiin rapia. Soolourallaan Khan on saavuttanut kolme kultasingleä ja kolme kulta-albumia. I Feel for You – pitkäsoitto on myynyt platinaa. Rufuksen kanssa Khanilla on plakkarissaan neljä kultaa myynyttä singleä ja albumia sekä kaksi platinaa myynyttä pitkäsoittoa. Rufuksen vuonna 1973 ilmestynyt esikoisalbumi ei ollut vielä menestys. Läpimurtohittinsä yhtye sai Stevie Wonderin käsialaa olleella kappaleella Tell Me Something Good, joka nousi kolmanneksi Billboardin listalla. Sitä seurannut You Got the Love saavutti yhdennentoista sijan ja yhtyeen kakkosalbumi From Rags to Rufus myi platinaa. Vuosien 1974 ja 1979 välillä Rufus julkaisi vielä viisi platinaa myynyttä pitkäsoittoa; Rufusized, Rufus featuring Chaka Khan, Ask Rufus, Streetplayer ja Masterjam. Hittisinglejä kyseisiltä albumeilta olivat Once You Get Started, Sweet Thing, Hollywood, At Midnight (My Love Will Lift You Up) ja Do You Love What You Feel.

 Suurin osa Rufuksen kappaleista edusti omaa tuotantoa. Vokalistin tehtäviensä lisäksi Khan vaikutti rumpalina, basistina ja perkussionistina. Valtaosa Khanin sävellyksistä oli yhteistyötä kitaristi Tony Maidenin kanssa. Khan jatkoi Rufuksen jäsenenä, mutta solmi soolodiiliin Warner Brosin kanssa vuonna 1978. Samana vuonna ilmestyi Khanin esikoissooloalbumi, joka sisälsi Asfordin ja Simpsonin käsialaa olleen crossoverhitin I’m Every Woman. Vuonna 1980 ilmestynyt seuraava sooloalbumi Naughty sisälsi muun muassa discohitin Clouds ja r & b-balladin Papillon. Seuraavana vuotena Khan oli mukana Rufuksen albumilla Camouflage ja julkaisi myös uuden soololevyn What Cha Gonna Do For Me, joista jälkimmäinen myi kultaa. Lisäksi Khan oli kyseisenä vuotena mukana Rick Wakemanin konseptialbumilla 1984. Vuonna 1982 ilmestyi kaksi pitkäsoittoa; jazzvaikutteinen Echoes of an Era sekä r & b/poporientoituneempi artistin nimeä kantanut longari Chaka Khan. Siltä löytyvällä Be Bop Medleyllä Khan voitti Grammyn. Vuonna 1983 Khan oli vielä mukana Rufuksen livealbumilla Stompin’ at the Savoy-Live. Sen sisältämä studioraita Ain’t Nobody oli yhtyeen viimeinen hitti, joka saavutti Billboardin listalla sijan 22. Vuonna 1984 ilmestyi Khanin kuudes sooloalbumi I Feel for You, jonka nimikappale oli sen ensimäinen singlejulkaisu. Kappale oli Princen vuoden 1979 originaalilevytys ja lisäksi sen olivat levyttäneet The Pointer Sisters sekä Mary Wells. Khanin versio sisälsi Stevie Wonderin huuliharppusoolon ja Grandmaster Melle Melin rap-osuuden. Muita I Feel for Youn platinamyyntiin vaikuttaneita singlejä olivat This is My Night sekä balladi Through the Fire. Khan oli mukana Stevie Winwoodin vuoden 1986 ykköshitillä Higher Love. Samana vuonna Khanilta ilmestyi pitkäsoitto Destiny ja kahta vuotta myöhemmin CK. 90-luvulla artisti on julkaissut kaksi albumia; vuoden 1992 The Woman I Am sekä vuonna 1999 ilmestyneen Come 2 My Housen. Khanin 2000-luvun pitkäsoittoja edustavat vuonna 2004 ilmestynyt ClassiKhan sekä kolme vuotta myöhemmin julkaistu Funk This. Helmikuun puolivälissä 2019 ilmestynyt albumi Hello Happiness oli Khanin ensimmäinen 12. vuoteen. Toukokuussa 2021 Khan esiintyi American Idolin 19:n tuotantokauden finaalissa esittäen hittikappaleistaan koostuneen medleyn. Samaisen vuoden marraskuussa Khan osallistui Verzuz-kilpailuun Stephanie Millsin kanssa. Molemmat solistit esittivät tuotantonsa hittejä. 29. heinäkuuta 2022 Khanilta ilmestyi uutta tuotantoa edustava single Woman Like Me.Rolling Stonen vuonna 2023 laatimalla 200 kaikkien aikojen parhaan solistin listalla Chaka Khan saavutti sijan 29.

Maanantain mainio:Glamrockin klassikon basisti ja muutakin

21. maaliskuuta 1963 Glencoessa, Minnesotassa syntynyt Sharon ” Share” Pedersen, originaalilta sukunimeltään Howe ja nykyisin Ross, on basisti, jonka tunnetuin yhtye on uudelleen toimintansa aloittanut hardrockyhtye Vixen. Share liittyi Vixeniin vuonna 1987, jolloin hän korvasi Pia Maioccon. Share soitti Vixenissä vuoteen 1991 saakka. Vixenin hajottua Pedersen oli mukana yhden pitkäsoiton julkaisseessa superyhtyeessä Contraband. Vixenin kootessa rivejään vuonna 1997 Share ei ollut kiinnostunut palaamaan, sillä hän soitti aviomiehensä yhtyeessä Bubble. Vuonna 1999 Share kirjoitti miehensä Bam Rossin kanssa kaikki kappaleet Jesse Campin esikoispitkäsoitolle Jesse & The 8:th Street Kidz. Seuraavana vuonna Bubble voitti John Lennon lauluntekijäkilpailun kappaleellaan Sparkle Star. Se pääsi myös mukaan Daryl Hannahin tähdittämään elokuvaan Dancing at the Blue Iguana. Vuonna 2003 Share keikkaili miehensä yhtyeessä The Dogs D’ Amour ja soitti Alice Cooperin Euroopan-kiertueen lämmittelijänä. Vuonna 2006 Sharesta tuli videopodcastin Rock N’ Roll Tv juontaja ja hän osallistui myös ohjelman tuottamiseen. Se koostuu vierailevista rock/punk/garage-yhtyeistä ja rockiin liittyvistä uutisista. Vuonna 2012 Share lyöttäytyi jälleen yhteen vanhojen Vixen-yhtyetovereidensa solisti Janet Gardnerin ja rumpali Roxy Petruccin kanssa. Kitaristiksi tuli Gina Stile. Yhtye käytti aluksi nimeä VXN, mutta nimeksi vaihtui konstailemattomasti JanetShareRoxyGina, tai lyhenne JSRG. Yhtye aloitti keikkailun loppuvuodesta ja osallistui seuraavana vuonna Monsters of Rock -risteilylle. Saman vuoden loppupuolella yhtyeen nimeksi vaihtui jälleen Vixen yhtyeen perustajajäsenen, kitaristi Jan Kuehnemundin toivomusten mukaisesti. Syöpää vastaan taistellut Kuehnemund ei voinut osallistua Vixenin reunioniin ja hän hävisi kamppailunsa ja menehtyi suorastaan shokeeraavasti 10. lokakuuta 2013. Vuoden 2014 Monsters of Rock risteilyllä Share hoiti basistin vakanssia The Quireboysin riveissä. Kyseisen vuoden joulukuussa Share oli mukana Joe Elliottin Down n’ Outz – yhtyeen Englannin-kiertueella. Ensimmäinen yhtyeen albumi, jonka työstämiseen Ross osallistui, This is How We Roll, ilmestyi lokakuussa 2019.Vixenin konserteissa Ross on yhtyeen reunionin jälkeen toiminut leadvokalistina muun muassa Humble Pien ohjelmistoon lukeutuneessa kappaleessa I Don't Need No Doctor. Kahdeksas helmikuuta 2022 Ross ilmoitti pitävänsä taukoa Vixenistä. Hänen paikkansa yhtyeen basistina on ottanut Julia Lage. Ross on lisäksi elämäntaidonvalmentaja, joka on erikoistunut itseluottamuksen kehittämiseen.

Sunnuntain extra:Eräs keskeisimmistä teksasilaiskitaristeista

20. maaliskuuta 1951 Austinissa, Texasissa syntynyt Jimmie Vaughan on bluesrockkitaristi ja solisti, joka muistetaan ensisijaisesti paitsi jäsenyydestään The Fabulous Thunderbirdsissä, myös edesmenneen bluesrockkitaristi Stevie Ray Vaughanin isoveljenä. Jimmie Vaughanin soittotyyliin vaikuttaneista kitaristeista mainittakoon bluesin kolme kovaa Kingiä, eli Albert, BB ja Freddie sekä lisäksi Johnny Guitar Watson. Jimmie Lawrence Vaughan syntyi Texasin Dallas Countyssa. Hän muutti Austiniin 60-luvun loppupuolella ja alkoi soitella Paul Rayn ja WC Clarkin kanssa. Vuonna 1969 Vaughanin yhtye toimi lämmittelijänä The Jimi Experiencelle Teksasin Fort Worthissa. Tuolloin Vaughan lainasi Hendrixille Voxin wah wah-pedaalia, jonka tämä onnistui rikkomaan. Hyvityksenä Hendrix antoi oman kiertueella käyttämänsä wah wah-pedaalin Vaughanille. Jimmie kehitti oman helposti tunnistettavan soittotyylinsä. Yhdessä solisti/harpisti Kim Wilsonin, basisti Keith Fergusonin ja rumpalien Mike Buckin sekä Fran Christinan kanssa hän perusti yhtyeen The Fabulous Thunderbirds. Sen vuosien 1979 ja 1983 välillä ilmestyneet ensimmäiset neljä pitkäsoittoa lukeutuvat varsin korkealle arvostettuihin valkoisiin blueslevytyksiin. Erinomaisuudestaan huolimatta kyseiset albumit eivät olleet erityisen suuria myyntimenestyksiä ja Fabulous Thunderbirds sinnitteli muutaman vuoden ilman levytyssopimusta samoihin aikoihin, kun Stevie Ray Vaughan nautti kaupallisesta menestyksestä.

 Jimmie soitti teksasilaisen bluesmuusikon Bill Carterin vuonna 1985 ilmestyneellä pitkäsoitolla Stompin’ Grounds. Hän soitti myös kappaleessa Willie the Wimp, joka päätyi myös Stevie Rayn keikkaohjelmistoon. The Fabulous Thunderbirds hankki uuden levytyssopimuksen vuonna 1986 ja julkaisi kaupallisesti paremmin menestyneitä ja tuotetumpia albumeita. Vaughan jätti yhtyeen vuonna 1989 ja levytti pitkäsoiton Family Style veljensä Stevie Rayn kanssa nimellä The Vaughan Brothers. SRV ehti kuitenkin menehtyä helikopteriturmassa East Troyssa, Visconsinissa 27. elokuuta 1990. Bluesvaikutteista rockia sisältänyt albumi julkaistiin kuukausi onnettomuuden jälkeen ja Jimmie toimi solistina useilla pitkäsoiton kappaleilla. Vaughanin ensimmäinen sooloalbumi Strange Pleasure ilmestyi vuonna 1994. Siltä löytyvä kappale Six Strings Down oli omistettu hänen veljensä muistolle. Vaughanin sooloura on jatkunut tuosta eteenpäin. Vaughanin soololevyt koostuvat ensisijaisesti hänen itsensä kirjoittamista bluesrockkappaleista. Vuonna 1996 Vaughan vieraili Bo Diddleyn pitkäsoitolla Man Amongst Men. Vuonna 2001 Vaughan osallistui Lazy Lesterin pitkäsoiton Blues Stop Knockin’:in levyttämiseen. Vuodesta 1997 lähtien Fender on valmistanut Jimmie Vaughan Tex Mex-Stratocastereita. Vaughan oli mukana vuonna 1998 valmistuneessa elokuvassa Bluesbrothrs 2000 fiktiivisen BB Kingin johtaman yhtyeen Louisiana Gator Boysin jäsenenä. Hän lämmitteli Bob Dylanin vuoden 2006 kesään ajoittunutta kiertuetta. Heinäkuussa 2010 Shout! Factory julkaisi Vaughanin ensimmäisen uuden albumin yhdeksään vuoteen ja se totteli nimeä Plays Ballads, Blues & Favorites. Hän oli mukana vuoden 2010 Crossroads Guitar Festivalilla, johon osallistuivat lisäksi esimerkiksi Eric Clapton, Robert Cray ja BB King. Helmikuussa 2017 lähetetyssä tv-ohjelma Austin City Limitsin jaksossa Jimmie esiintyi Foo Fightersien kanssa. Hänen tuorein sooloalbuminsa, vuonna 2019 ilmestynyt Baby, Please Come Home tuli AllMusicissa valituksi suosikkialbumiksi bluesin saralla. Kuudes huhtikuuta 2024 Vaughan vieraili kitaristina yhdeksässä biisissä Bob Dylanin konsertissa Austinissa, Teksasissa.

Lauantain pitkä:Brittiläisen rockin klassikon helpoimmin syntynyt pitkäsoitto

Free:Highway

 Kahdeksas joulukuuta 1970 ilmestynyt Highway on brittirockin keskeisimpiin yhtyeisiin lukeutuvan Freen neljäs pitkäsoitto. Se nauhoitettiin nopeasti samaisen vuoden syyskuussa menestyksekkään Isle of Wightin festivaaliesiintymisen jälkeen rauhallisissa tunnelmissa. Edellisellä albumillaan Fire and Water ja singlellä Alright Now yhtye oli saavuttanut maailmanlaajuista menestystä. Freen edellisiin pitkäsoittoihin verrrattuna Highway on balladivoittoinen ja itseään havainnoiva albumi. Solisti Paul Rodgers ja basisti/kosketinsoittaja Andy Fraser jatkoivat keskeisinä biisintekijöinä edellisten pitkäsoittojen tapaan myös Highway-albumilla; kaksikko kirjoitti seitsemän pitkäsoiton yhdeksästä raidasta. Suurimmaksi osaksi kyseessä oli jopa yhtyeen helpoimmin syntynyt albumi. Ainoastaan kitaristi Paul Kossoffilla oli vaikeuksia käsitellä nopeasti saavutettua kuuluisuutta. Hänen suosikkejaan albumilla olivat vakavahenkiset kappaleet Be My Friendin tavoin. Kyseessä oli Freen viimeinen menestyksen ja varmuuden tilassa kirjoitettu pitkäsoitto. Sen vähäinen kaupallinen menestys vaikutti osaltaan yhtyeen seuraavana vuotena tapahtuneeseen väliaikaiseen hajoamiseen. Rumpali Simon Kirken mukaan Highway-albumin levyttämisen aikaan osunut Jimi Hendrixin kuolema vaikutti osaltaan Paul Kossoffin murtumiseen. Yhtyeen suureksi pettymykseksi Highway sijoittui brittilistalla ainoastaan sijalle 41. siinä, missä sen edeltäjä Fire and Water oli noussut sijalle kaksi. Single The Stealer menestyi vielä vaatimattomammin saavuttaen sijan 49. Rodgers ja Kirke levyttivät kappaleen myöhemmin Bad Companyn kanssa Run with the Pack-pitkäsoiton sessioissa, mutta se ei päässyt mukaan albumille. Highway on joka tapauksessa varsin laadukas albumi. Balladiosastolla sen huippuhetkiin lukeutuvat Be My Friendin ohella niin ikään erinomaisen koskettavat Sunny Day, Love You So, Bodie sekä suoranainen kyyneleenkirvoittaja Soon I Will Be Gone. Island Recordsin johtaja Chris Blackwell olisi kaavaillut singlepoiminnaksi toista räväkämmin rokkaavaa raitaa Riding on a Pony The Stealerin sijaan. Albumin kolmas rockpainotteisempi kappale on sen eräänlaisesta nimiraidasta käyvä Highway Song. Leppeää tyyliä onnistuneesti edustaa a-puolelle sijoittuva On My Way. Fraserin ja Rodgersin välit viilenivät ja ainoastaan Kirke yritti pitää yhtyettä kasassa. Alkuvuodesta 1971 Free äänitti vielä neljä kappaletta. Niiden joukossa oli singlenä yllätyshitiksi osoittautunut My Brother Jake. Myös muut kyseisten äänityssessioiden kappaleet ovat tulleet julkaistuiksi eri yhteyksissä vuosien kuluessa. Sylvia McNeill levytti Tony Hallin tuottamana Be My Friendistä onnistuneen coverversion.

Perjantain pohjat:Thin Lizzyn toinen vuoden 1976 klassikkoalbumi

Thin Lizzy:Johnny the Fox

 Lokakuun puolivälissä 1976 ilmestynyt Johnny the Fox on irlantilaisen rockyhtyeen Thin Lizzyn seitsemäs pitkäsoitto, jonka kappaleet yhtyeen johtohahmo, basisti/laulaja Phil Lynott kirjoitti sairaalassa jätettyään Jailbreak-kiertueen kesken maksatulehduksen vuoksi. Britanniassa albumilta poimittiin singlehitiksi Don’t Believe a Word. Kyseessä oli viimeinen Thin Lizzyn pitkäsoitto, jolla Lynottin kanssa yhteen ottanut kitaristi Brian Robertson oli mukana täysvaltaisena jäsenenä. Lynottin viettäessä aikaa sairaalassa Manchesterissa hänellä oli mukanaan akustinen kitara ja Johnny The Fox –albumin kappaleet syntyivät kesä-heinäkuun 1976 aikana. 11. heinäkuuta Lynott osallistui sentään Thin Lizzyn Hammersmith Odeonissa soittamaan konserttiin. Sairaalasta päästyään Lynott ja muut Lizzyn jäsenet siirtyivät Munichiin ja Johnny The Foxin äänitykset aloitettiin Musicland studioilla John Alcockin toimiessa tuottajana. Kaivattua rumpusoundia ei löytynyt ja yhtye siirtyi tekemään äänityksiä Battersean Ramport-studioilla, missä yhtyeen edellinen albumi Jailbreak oli äänitetty sekä Lontoon Barnesin Olympic-studioilla. Brian Robertsonin mukaan valittavana oli runsaasti materiaalia uutta pitkäsoittoa varten, mutta silti Lynottille tuli kiire viimeistellä albumi, eivätkä kaikki Johnny the Foxin kappaleet, kuten Boogie Woogie Dance, edustaneet parasta mahdollista laatua. Lynottilla ja Robertsonilla oli näkemyseroja yhtyeen musiikillisesta suunnasta ja esimerkiksi singlekappale Don’t Believe a Word oli aluksi hidas 12-tahtinen bluesnumero. Brian Downey lisäsi kappaleeseen tempoa ja Robertson vastasi sen kitarariffistä. Originaalin bluesahtavan sovituksen Lynott ja Gary Moore taltioivat jälkimmäisen vuonna 1978 ilmestyneelle pitkäsoitolle Back to the Streets ja samaista sovitusta hyödynnettiin Thin Lizzyn vuoden 1984 livetuplalla Life. Johnny the Foxin kappaleista balladikaunokki Borderline oli Lynottin ja Robertsonin yhteistyötä. Toisen albumin slovarin Sweet Marien työstämisessä toisen kitaristin Scott Gorhamin osuus oli merkittävä. Fool’s Goldia oli inspiroinut Irlannin vuosiin 1845–52 ajoittunut massanälänhätä. Albumin kappaleista Massacre kirjoitettiin studiossa. 16. lokakuuta 1976 julkaistu Johnny The Fox saavutti sijan 11. brittilistalla. Single Don’t Believe a Word oli 12. ja nousi Irlannissa jopa sijalle kaksi. Kyseisen vuoden loka-marraskuuhun ajoittuneella Britannian-kiertueella Thin Lizzyä lämmitteli countryrockyhtye Clover, jonka solistina vaikutti Huey Lewis. Kiertue oli siinä määrin menestyksekäs, että Lizzy soitti ylimääräisen keikan Hammersmith Odeonilla marraskuussa. Rod Stewartin BBC tv-showssa Lizzy soitti harvinaislaatuisesti livenä. Johnny the Fox saavutti hyvät arvostelut, vaikkei sitä pidettykään edeltäjänsä veroisena. Don’t Believe a Word ja Borderline kohotettiin pitkäsoiton huippuhetkiksi.

Torstain terävä:Güntin hieman hienostuneempaa soundia

Peer Günt:Fire Wire


Peer Güntin diskografiassa jouluksi 1988 ilmestynyt yhtyeen neljäs täyspitkä albumi Fire Wire on varsin onnistunut pitkäsoitto etenkin, kun ottaa huomioon minkälaisessa kiireessä albumi kasattiin. Fire Wire oli PG:n levyistä viimeinen suurmenestys.  Reippaasti yli 20 000 kappaleen myynnillään albumi pääsi varsin lähelle kultalevyä. Sen materiaalista kaksi kappaletta edustaa vanhaa tuotantoa. Bluesklassikkoa Rock Me Baby ryhdyttiin soittamaan basisti Tsöötz Kettulan liityttyä mukaan kokoonpanoon. Samalla kaikuheavylle sanottiin lopullisesti hyvästit. Young Man’s Dream oli todella vanha yhtyeen perustajan Timo Nikin sävellys, joka totteli alun perin nimeä Speed Ass. Fire Wiren todellisiin kultakimpaleisiin lukeutuvat rullaavalla riffillä kruunattu Moses on the Mountain, myös singlenä julkaistu Wake Me Up sekä Nikin bluesjuurista erinomaisesti muistuttava Handful of Sand. Tiukimmista rypistyksistä erityisen onnistuneesti toimivat kipakka avausraita Fat Girls, sekä kokonaisuuden nopein biisi Who’s Gonna Be Elected. Homebound Train jatkaa onnistuneesti Nikin Train Trainilla ja Midnight Trainilla alkanutta juna-aiheisten kappaleiden sarjaa. Pisimpään Fire Wiren kappaleista Güntin keikkasetissä on pysynyt veikeä T Bone Steak and a Bottle of Beer. Ärhäkkä Riding Shotgun tarjoaa Nikiltä erinomaisen kitarasoolon ja itse asiassa albumin kappaleista ainoastaan päätösraita Red Cadillac edustaa hienoista täytettä. Fire Wirella Günt hidasti ja monipuolisti onnistuneesti tyyliään sitä edeltäneen albumin Good Girls Don’tin suoraviivaisuuden vastapainoksi. Omalla listallani Fire Wire on kolmen tärkeimmän Günt-albumin joukossa upean debyytin ja Don't Mess with the Countryboysin kanssa. Se on myös ensimmäinen tuoreeltaan hankkimani Günt-äänite. Kyseisen pitkäsoiton aikoihin todensin Kouvolan kovat myös mainiolla keikalla Kuopion Jäähallissa toukokuussa 1989.