Britanniassa 21. maaliskuuta 1983 Harvestin ja Yhdysvalloissa huhtikuun toisena samaisena vuonna Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Final Cut on brittiläisen progressiivisen rockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Pink Floydin 12. studioalbumi. Se koostuu sekä yhtyeen edelliseltä albumilta, vuonna 1979 ilmestyneeltä tuplalta The Wall pois jääneestä tuotannosta että aivan uusista, vuoden 1982 aikana nauhoitetuista kappaleista. The Final Cut jäi viimeiseksi Pink Floydin albumeista, jonka työstämiseen yhtyeen perustajajäsen Roger Waters osallistui. Hän jätti yhtyeen 80-luvun puolivälissä. Kosketinsoittaja Richard Wright oli lähtenyt Floydista jo The Wall-albumin nauhoitusten jälkeen, eikä hän ollut enää mukana The Final Cutilla. Kitaristi David Gilmour oli tyytymätön useisiin albumilla julkaistuihin kappaleisiin ja vastaavasti Waters tyytymätön siihen, ettei Gilmour osallistunut The Final Cutilla biisien kirjoitustyöhön. Rumpali Nick Masonin osuus albumilla rajoittui suurimmaksi osaksi ääniefekteihin. Waters suunnitteli The Final Cutista aluksi soundtrackiä vuoden 1982 elokuva-adaptaatioon The Wallista. Hän kirjoitti sen kuitenkin uudelleen konseptialbumiksi, jolla hän tutki toisessa maailmansodassa menehtyneen isänsä kavallusta. The Final Cutilla Watersia kuultiin leadvokalistina kaikilla kappaleilla yhtä lukuun ottamatta. Hän vastaa albumilla kaikista biisintekokrediiteistä. Samana vuonna The Final Cutin ilmestymisen kanssa julkaistiin lyhytelokuva. Ilmestymisaikanaan The Final Cut vastaanotti ristiriitaisia arvioita, mutta tuoreemmat albumista laaditut arviot ovat olleet myönteisempiä. Vaikka The Final Cut nousi Britanniassa listakärkeen ja saavutti Yhdysvalloissa parhaimmillaan kuudennen sijan, kyseessä on vähiten kaupaksi käynyt Pink Floydin albumi sitten vuonna 1971 ilmestyneen pitkäsoiton Meddle.
Britanniassa 21. toukokuuta ja Yhdysvalloissa viides kesäkuuta 1965 ilmestynyt Anyway Anyhow Anywhere on The Whon diskografian järjestyksessään toinen single. Yhtyeen varhaisille levytyksille tunnusomaisesti kappaleessa hyödynnetään kutsu-vastaus-tyyppisiä lyriikoita ja se sisältää erään varhaisimmista feedback-kitarasooloista. The Whon levytystuotannon ainoana kappaleena Anyway Anyhow Anywhere edustaa kitaristi Pete Townshendin ja solisti Roger Dalteyn yhteistyötä. Kyseessä on ensimmäinen The Whon levytyksistä, jolla muun muassa jäsenyydestään The Jeff Beck Groupissa muistettua Nicky Hopkinsia kuultiin pianistina. Tyylillisesti Anyway Anyhow Anywhere muistuttaa The Whon esikoisalbumilla My Generation julkaistua kappaletta Out in the Street. Viimeksi mainittu on sävellyksenä selkeästi iäkkäämpi ja molempien biisien nauhoitukset tapahtuivat 13.-14. huhtikuuta 1965. Feedbackin käyttöä Townshend perusteli sillä, että yhtye pyrki saamaan levytyksensä muistuttamaan livesoundia kappaleessa, joka myisi. Hänen mukaansa Roger Datrey auttoi selkeästi kappaleen sovituksessa ja sai siitä krediittinsä. Udiscovermusicin Brett Milano on listannut Townshendin Anyway Anyhow Anywhereen soittaman kitarasoolon sadan kaikkien aikojen parhaan joukkoon. Britanniassa kappaleesta tuli The Whon top teniin noussut single, joka saavutti juuri kymmenennen sijan. Singlen julkaisun aikaan The Who esitti sen ohjelmasarjassa Ready Steady Go samoin kuin kappaleen Shout and Shimmy. Anyway Anyhow Anywheresta muodostui myös joksikin aikaa Ready Steady Gon tunnuskappale. Mainitulle singlelle kertyi Britanniassa 11 listaviikkoa, joista kuusi top 20:ssa ja yksi top tenissä. Britanniassa singleä myytiin 88 000 kappaletta. Anyway Anyhow Anywheresta muodostui The Whon keikkasetissä harvinaisuus vuoden 1965 jälkeen. Vuodesta 1999 lähtien kappaletta on kuitenkin soitettu jälleen säännöllisesti. Kappaleen liveversiot ovat päässeet mukaan The Whon albumeille Live at the Royal Albert Hall, BBC Sessions sekä The Kids Are Alright sekä orginaalina singleversionaan muun muassa vuosina 1971 ja 1988 ilmestyneille erinomaisille kokoelma-albumeille Meauty Beauty Big and Bouncy ja Who's Better, Who's Best. Singlen originaalin brittipainoksen b-puolella julkaistiin Daddy Rolling Stone, joka on cover bluessolisti Otis Blackwellin vuoden 1953 tuotantoa edustavasta kappaleesta. Yhdysvalloissa julkaistun singlen b-puoleksi päätyi näkemys Garnet Mimmsin balladikappaleesta Anytime You Want Me. Molemmat mainitut kappaleet pääsivät mukaan My Generation-albumin vuonna 2002 ilmestyneelle cd-uudelleenjulkaisulle.
Elvis Costello & The Attractions:This Year's Model
Vuosi 1978 tuli merkitsemään Elvis Costellon uralla artistin läpimurtoa. Mainitun vuoden keväällä ilmestyi hänen toinen pitkäsoittonsa This Year's Model, joka oli samalla artistin ensimmäinen taustayhtyeensä The Attractionsin kanssa työstämä albumi. Kun Costello oli solminut levytyssopimuksen Columbia Recordsin kanssa, myös hänen esikoisalbuminsa My Aim is True julkaistiin uudelleen. Osa This Year's Modelin kappaleista edustaa My Aim is Truelta ylijäänyttä tuotantoa. Osan kakkospitkäsoittonsa kappaleista Costello sävelsi ollessaan kiertueella esikoisalbuminsa tiimoilta. My Aim is Truen retrohenkiseen yleissoundiin verrattuna This Year's Model edusti selkeämmin punkorientoitunutta soitantaa jo The Attractionsin tarjoaman raakuuden ansiosta. This Year's Model on Nick Lowen tuottama ja albumin eri maissa julkaistut versiot sisältävät eri biisejä. Radion kaupallistumista kritisoiva Radio Radio on mukana albumin Yhdysvalloissa ilmestyneellä painoksella. Joulukuussa 1977 Elvis Costello & The Attractions pääsi viime hetkellä mukaan Saturday Night Liveen. Yhtyeen oli tarkoitus esittää ohjelmassa kappale Less Than Zero, mutta biisi vaihtui Radio Radioon, minkä seurauksena yhtyeen esiintyminen Saturday Night Livessa kiellettiin 12 vuoden ajaksi. Steve Nieven urkutyöskentely rauhoittaa hieman silkkaa punkrockia edustavaa ja kestoltaan vajaan kahden minuutin energialatausta No Action. Selkeämmin popvaikutteisesta This Year's Girlistä muodostui eräs Costellon varhaistuotannon keskeisimmistä kappaleista. Rockorientoitunut Pump It Up sisältää varsin koukukkaan riffin. This Year's Modelin kappaleista Little Niggers on lähimpänä balladituotantoa. Albumin ykköspuolen päättävä You Belong to Me on tulkittavissa tribuutiksi garagerockille. Kakkospuolen käynnistävä Hand in Hand lukeutuu Costellon varhaisten popvaikutteisempien kappaleiden terävään kärkeen. (I Don't Want to Go to) Chelsea rikastaa uudesta aallosta versovaa rosoisuttaan hienoisilla ska-elementeillä. Kappaletta pidettiin teemaltaan liian brittiläisenä ja niinpä se jäi pois albuminYhdysvalloissailmestyneeltä painokselta. Miellyttävää riffittelyä sisältävää poppalaa Lip Servide seuraa uusi aalto-henkisempi Living in Paradise. Lipstick Vogue on ensisijaisesti The Attractionsin rytmiryhmän, Pete Thomasin ja Bruce Thomasin, jotka eivät ole sukua toisilleen, taidonnäyttö. Kyseessä lienee albumin kaikkein voimakkaimmin punkorientoitunut kappale, jonka lyriikoissa Costello on aikaisemmin kuultua kyynisempi. This Year's Modelin päätöskappale Night Rally on kuin 70-luvun uudeksi aalloksi kääntynyt 60-lukuhenkinen popkappale. This Year's Modelin tiimoilta Elvis Costello & The Attractions teki kiertueen Yhdysvalloissa. Vuoden 1979 puolella ilmestyi yhtyeen seuraava albumi Armed Forces.
Soolouransa lisäksi muun muassa yhtyeistä James the Beaver/James X ja Montevideo muistettu joensuulainen biisintekijä, solisti ja muusikko Aleksi Ojala julkaisee syyskuun lopussa kolmannen sooloalbuminsa Retrospektiivi ja saapui muun muassa sen tiimoilta haastateltavaksi Johnnyn kadulle.
Miksi kolmannen sooloalbumisi Retrospektiivi ja sen edeltäjän, pitkäsoiton Koditon mies välinen aika vierähti 15 vuodeksi?
"Vaikka edellisen levyn eka sinkku “Rakastaa ja tulla rakastetuksi” meni suht hyvin (oli mm. kevään ja kesän 2007 ajan Yle X:n soitetuimpia biisejä ja video pyöri telkkarissa tiuhaan), niin albumi ei ollut kaupallisesti menestys, enkä vieläkään breikannut artistina. Tuli vähän sellainen fiilis, että pitäkää tunkkinne, teen jotain muuta. Päätin, että julkaisen uutta musaa vasta sitten, kun oon löytänyt itseni uudestaan artistina. Lisäksi halusin oppia tuottamaan levyni itse, ettei tarvitsisi tehdä niin paljon kompromisseja, vaikka yhteistyöstä diggaankin. Koska musahommilla ei elantoa saanut, niin olin tietysti kokopäiväisesti päivätöissä ja lisäksi halusin olla lasteni elämässä vahvasti läsnä sen ajan, kun he ovat pieniä. Koulutukseltani olen musiikinopettaja ja halusin sitäkin puolta itsessäni kehittää, koska se on kuitenkin osa mun identiteettiä. Luin sitten töiden ohella itseni musiikin tohtoriksi. Pikku hiljaa alkoi kuitenkin tulla yhä voimakkaampana kaipuu itseilmaisuun ja aloin tehdä uutta musiikkia omassa kotistudiossani. Jossain vaiheessa huomasin, että mulla on kasassa kokonaisuus, jonka biisit linkittyvät toinen toisiinsa. Kun albumin runko alkoi hahmottua, olin kuitenkin vielä pitkään hukassa tuotannollisten vaihtoehtojen suossa. Saatoin tehdä samasta biisistä kymmenen ihan erilaista versiota. Pyysin lopulta vanhoja soittokavereitani Vito Sallista ja Pasi Hartikaista liittymään levyn tuotantotiimiin, jolloin visio siitä, miltä mun tulevan levyn pitäisi kuulostaa, alkoi muodostumaan."
Olet maininnut havainneesi aikaisemman musiikin tekemisesi kiinnittyneen liikaa oman egosi pönkitykseen. Allekirjoitatko silti edelleen täysin kaiken varhaisemman levytystuotantosi sekä soolomateriaalisi, että eri yhtyeiden osalta?
"Allekirjoitan, ehdottomasti. Mutta ehkä syyt tehdä musiikkia ja tehdä musiikkia mahdollisimman hyvin oli osin oman egon pönkityksessä (ja kai sitä on siellä taustalla vielä nykyäänkin, ei siitä mihinkään pääse)."
Elää ikuisesti-kappaleessa mainitset nimeltä useita nuoruusvuosiesi keskeisiä musiikillisia vaikuttajia. Nimeä niiden lisäksi lyhyiden perusteluiden kera puolisen tusinaa ehdotonta musiikillista diggauskohdettasi, jotka eivät päässeet mukaan kyseisen kappaleen lyriikkaan. Poison Whiskey on muuten Lynyrd Skynyrdin, ei Molly Hatchetin biisi."
"Molly Hatchetista diggasin bändinä vähän enemmän, kun oli vähän ehkä raskaampaa mastkua, joka oli teinin mieleen, vaikka parhaat yksittäiset biisit oli Lynyrd Skynyrdillä. Kasiriheyvystä/Hardrockista/trashistä tietty: AC/DC, Scorpions, Accept ja Metallican ekat levyt, nämä samat, jotka kaikilta muiltakin mun ikäisiltä pojilta silloin löytyi levyhyllystä ja seiniltä julisteina. Mutta ehkä mielenkiintoisempia on myöhemmät vaikutteet teini-iän lopulla ja varhaisessa aikuisuudessa. Jossain vaiheessa The Police ja Sting oli merkittäviä, kuten myös esim. Bruce Sprinsteen ja Tracy Chapman. Dylan oli iso vaikuttaja ja on tietysti vieläkin! Viimeistään kun menin opiskelemaan, niin olin kyllä todella kaikkiruokainen musiikin suhteen. Löysin kunnolla jazzin (Esim. John Coltrane), "maailman musiikin", suomalaisen kansanmusiikin ja länsimaisesta taidemusiikistakin alkoi löytyä juttuja joita diggasin isosti (mm. Arvo PÄRT). Monia monia merkittäviä artisteja on kyllä matkan varrella ollut."
Voisiko tulevan albumisi Retrospektiivi nimikappaleen lyriikassa omien yhtyeidesi lisäksi tulkita viitattavan epäsuorasti esimerkiksi The Crash-yhtyeeseen?
"Biisissähän todetaan, että
"Se nivusista lähti, vedettiin ku starat. Tän maan klubit nähtiin, niin tutut kolmoslavat. Tie ei vieny tähtiin, se vaan siellä käytti. Kai ne oli lahjakkaampii, tai paremmilta näytti, jotka Tavastian täytti." Oon nähnyt aika monen bändin, joiden kanssa olemme uran alkuvaiheessa olleet samassa pisteessä, nousevan isoksi bändiksi (esim. Kotiteollisuus). En tuossa suoraan miettinyt Crashia, mutta olisin kyllä voinut miettiä, hyvä nosto sinänsä."
Uudella albumillasi kanssasi soittavat pitkäaikaisiin musiikillisiin yhteistyökumppaneihisi lukeutuvat Jani Sallinen ja Pasi Hartikainen. Neljän ruusun juhlakonsertin lämppärinä Ilosaaressa soitit soolokeikan. Millä lineupilla olet aikeissa konsertoida uutuusalbumisi tiimoilta? Minkälainen fiilis itsellesi jäi Ruusujen lämmittelykeikasta?
"Voin soittaa keikkoja tilanteen mukaan soolona tai bändin kanssa. Ruusujen lämppärikeikasta jäi hyvä fiilis, vaikka tietysti aina vähän haastavaa olla lämppärinä ja soittaa tulevan levyn matskua."
Fanny Live 1972 on 12 kappaleesta koostuva, naisrockin keskeisimpiin pioneereihin lukeutuvan Fanny-yhtyeen konserttitaltiointi, joka on nauhoitettu Ohiossa huhtikuussa 1972. Mainitussa vaiheessa, kolmannen studioalbuminsa Fanny Hillin julkaisun aikaan Fannyn voi livebändinä todeta olleen kutakuinkin tiukimmillaan. Mainitun konserttitaltioinnin kappaleista ovat olleet helpoimmin saatavilla, eli boxilla The First Time in a Long Time:The Reprise Recordings yhtyeen revittelevämpää tuotantoa edustavat Borrowed Time, suorastaan erinomaisen sielukas Place in the Country, Beatles-cover Hey Bulldog sekä jopa progressiivisia sävyjä tavoittava Knock on My Door, joista viimeksi mainitun liveversio päihittää Fanny Hill-albumilla julkaistun näkemyksen. Sama pitää kenties vielä selkeämmin paikkansa myös todellisen dynamiittilatauksen Blind Alleyn tapauksessa. Fannyn puhtaasti rockia edustavaan tuotantoon Live 1972:lla lukeutuvat lisäksi Rock Bottom Blues, yhtyeen ensimmäiseksi singlehitiksi osoittautunut sen toisen ja vuonna 1971 ilmestyneen albumin nimikappale Charity Ball sekä todella upeasti svengaava Cat Fever. Smokey Robinsonin Ain't That Peculiar versioituu June Millingtonin kiitettävän ärhäkästi kitaroimana ja balladimaisempaa tuotantoa albumilla edustavat Wonderful Feeling, upea Think About the Children sekä The First Time, jotka kaikki lukeutuvat alun perin yhtyeen tuossa vaiheessa tuoreimmalla studioalbumilla Fanny Hill julkaistuun tuotantoon. Keskeisimpänä kautenaan Fanny julkaisi neljä studioalbumia ja Live 1972 täydentää yhtyeen diskografiaa osaltaan keskeisesti, vaikka kaikista sen kappaleista on toki ilmestynyt myös viralliset studioversiot.
Syyskuun ensimmäisenä 1933 syntynyt ja kuudes kesäkuuta 1993 edesmennyt Harold Lloyd Jenkins, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Conway Twitty, oli yhdysvaltalainen countysolisti ja biisintekijä. Hänen levytystuotantoonsa sisältyy myös rockia, R&B:tä ja poppia. Vuosien 1971 ja 1976 välillä Twitty saavutti Loretta Lynnin kanssa työstämillään duetoilla Country Music Assosiationin palkitsemia levytyksiä. Hän on päässyt Country Music Hall of Fameen ja Rockabilly Hall of Fameen. Twittyn levytystuotannolle olivat tunnusomaisia romanttiset ja sentimentaaliset teemat. Hänen keskeisiin hitteihinsä lukeutuivat Hello Darlin', You Never Been This Far Before ja Linda On My Mind. Uransa aikana Twitty nousi countrylistan kärkeen 40 kertaa. Billboardin poplistan kärkeen hänen kappaleistaan kohosi ainoastaan It's Only Make Believe. Twittyn levytystuotannosta listakärkeen nousi 55 kappaletta. Kyseessä oli 20 vuotta kestänyt ennätys, jonka rikkoi lopulta George Strait. Twitty vastasi itse yhdentoista Billboardin countrylistan kärkeen kohonneen levytyskappaleensa kirjoitustyöstä. Nuoruudessaan hänellä oli lauantai-aamuisin oma radio-ohjelmansa. Rockkappaleiden kirjoitustyön Jenkins aloitti kuultuaan Elvis Presleyn Mystery Trainin. Kaivattavan soundin löytääkseen Jenkins työskenteli Sam Philipsin kanssa Sunin studioilla Memphisissä. Jenkinsin säveltämistä kappaleista Roy Orbison levytti Rockhousen singlensä You're My Baby b-puolelle. Taiteilijanimeen Conway Twitty Jenkins päätyi selattuaan Yhdysvaltojen tiekarttaa ja havaittuaan sieltä paikannimet Conway, Arkansas ja Twitty, Texas. Mercury Recordsille hän levytti uudella taiteilijanimellään kaksi singleä, jotka eivät saavuttaneet listasijoitusta. Twittyn MGM:lle levyttämän singlen I'll Try b-puolella julkaistu It's Only Make Believe päätyi soittoon ohiolaisella radioasemalla. Kesti lähes vuoden, kun kappale nousi Billboardin poplistan kärkeen ja ykkössijalle myös 21 muussa maassa. Kyseessä oli Twittyn ensimmäinen yhdeksästä top 40:ään kohonneesta singlestä. Singleä myytiin kaikkiaan yli neljä miljoonaa kappaletta ja se saavutti kultalevyn. Twittyn levyttämistä singleistä Danny Boy nousi kymmenenneksi ja Lonely Blue Boy kuudenneksi. Hänen taustayhtyeensä nimi oli ensiksi Lonely Blue Boys, mutta se vaihtui The Twitty Birdsiksi. Twittyn ensimmäinen countrya edustanut hitti oli heinäkuussa 1968 ilmestynyt The Image of Me, jota seurasi samaisen vuoden marraskuussa hänen ensimmäinen listakärkeen kohonnut singlensä Next in Line. Twittyn suurin countryhitti on hänen vuoden 1970 tuotantoaan edustava Hello Darlin', joka pysytteli countrylistan kärjessä kuukauden ajan. Seuraavana vuonna hän levytti ensimmäisen menestyksekkään duettonsa Loretta Lynnin kanssa, After the Fire is Gone. Sitä seurasivat Lead Me On (1971),Louisiana Woman, Mississippi Man (1973), As Soon As I Hang Up the Phone (1974), Feelins (1975), I Still Believe in Waltze, I Can't Love You Enough ja useat muut. Vuosien 1972 ja 1975 välillä Twitty ja Lynn voittivat neljästi Country Music Assosiationin myöntämän lauluduon palkinnon ja myös useiden muiden organisaatioiden myöntämiä palkintoja. Twittyn vuonna 1978 julkaisema single The Grandest Lady of Them All jäi sijalle 16. ollen artistin ensimmäinen single sitten vuoden 1967, joka ei noussut top teniin. Uransa loppuajan Twitty levytti countrypoppia. Hänen seuraavat 23 singleään nousivat kaikki top teniin ja niistä 13 listaykkösiksi näiden joukossa Don't Take It Away, I May Never Get to Heaven, Happy Birthday Darlin' sekä The Rosen ja Slow Handin kaltaisten pophittien uusioversiot. Kesäkuussa 1981 ilmestynyt Tight Fittin' Jeans oli artistin 26. ykkössingle countrylistalla. Vuonna 1985 ilmestynyt Don't Call Him a Cowboy oli Twittyn 50. listaykkössingle. 90-luvun aikana Twitty saavutti vielä viisi listaykkössingleä lisää. George Strait löi Twittyn ennätyksen vuonna 2007 saavuttamalla 56:n listakärkeen kohonneen singlensä. Decca Recordsin artistina Twitty vaikutti vuodet 1965-1981. 80-luvulla Twitty vaikutti Warner Brosin artistina vuosien 1983 ja 1987 välisen ajan , mutta hän palasi vielä Decan/MCA:n artistiksi ja levytti mainitulle levy-yhtiölle hieman ennen kuolemaansa vuonna 1993 ilmestyneen albumin Final Touches.
Kuudes marraskuuta 1990 ilmestynyt Crazy World on saksalaisen hardrockyhtye Scorpionsin yhdestoista studioalbumi. Seuraavana vuonna se saavutti Billboardin albumilistalla sijan 21. Samana vuonna Billboardin singlelistalla Wind of Change nousi neljänneksi ja Send Me an Angel saavutti sijan 44. Crazy World jäi viimeiseksi Scorpionsin klassisen kokoonpanon työstämäksi albumiksi, jolla yhtyeen basisti Francis Buzholz oli mukana. Crazy World sisältää myös ainoan Buckholzin säveltämän Scorpions-kappaleen Kicks After Six. Kyseessä on ensimmäinen Scorpionsin albumi viiteentoista vuoten, jonka tuottamisesta Dieter Dierks ei vastannut. Tuotantopuolesta huolehti yhtye itse Keith Olsenin kanssa. Crazy Worldilla on myös maine viimeisenä klassisena Scorpionsin pitkäsoittona. Vuoden 1991 marraskuuhun mennessä Crazy World oli myynyt Britanniassa 600 000 kappaletta ja savuttanut siellä Scorpionsin albumeista ainoana hopealevyn. Yhdysvalloissa Crazy World on Scorpionsin toiseksi parhaiten menestynyt albumi vuonna 1984 ilmestyneen Love at First Stingin jälkeen ja samalla siellä yhtyeen viimeinen kultaa saavuttanut pitkäsoitto. Albumin kappaleista Hit Between the Eyes soi vuonna 1992 valmistuneen elokuvan Freejack loppukrediittien aikana. Send Me an Angel soi vuonna 2004 poliisisarja Cold Casen jakson Who's Your Daddy loppukohtauksessa. Wind of Changea kuultiin vuonna 2009 elokuvassa Gentlemen Broncos ja vuonna 2014 elokuvan The Interview lopussa. Ensimmäisenä singlenä Crazy Worldilta julkaistiin Tease Me Please Me.
