Keskiviikon klassikko:Dave Edmundsin varhainen bluesrockyhtye

Love Sculpture oli 60-luvun lopussa vaikuttanut walesilainen bluesrockyhtye. Sen muodostivat kitaristi/solisti Dave Edmunds, basisti John David ja rumpali Rob "Congo" Jones. Yhtye perustettiin Cardiffissa vuonna 1966 ja sen jäsenistöä oli ollut aikaisemmin mukana The Human Beans -nimisessä yhtyeessä. Love Sculpturen hajottua Dave Edmunds on lanseerannut menestyksekkään ja pitkäkestoisen soolouran ja kunnostautunut myös tuottajana tekemällä yhteistyötä esimerkiksi Flamin' Grooviesin ja Stray Catsin kanssa. Love Sculpturen ohjelmisto koostui pitkälti bluesstandardeista, joihin se kuitenkin lisäsi kaivattua omaa musiikillista ilmettä. Yhtyeen joulukuussa 1968 ilmestynyt ja Parlophonen julkaisema debyyttipitkäsoitto Blues Feeling sisälsi näkemyksiä Summertimen ja Wang Dang Doodlen kaltaisista klassikoista. Samaan aikaan singleformaatissa julkaistiin yhtyeen suurin menestys, Britanniassa viidenneksi noussut revittelevä näkemys Aram Cachaturianin käsialaa olevasta, klassista musiikkia edustavasta Sabre Dancesta. Levytykseen tarjosi inspiraatiota Keith Emersonin sovitustyö. Kappaleen menestykselle antoi lisäpontta John Peelin sille tarjoama ahkera radiosoitto. Niin ikään vuoden 1968 joulukuussa brittiläinen musiikkilehti New Musical Express ilmoitti Love Sculpturen solmineen rahakkaan, Yhdysvaltoja koskeneen levytyssopimuksen London Recordsin kanssa. Yhtyeelle tarjoutui tilaisuus esittää Cebre Dance livekontekstissa saksalaisessa television musiikkiohjelmassa Beat-Club.

Sabre Dance oli mukana Love Sculpturen tammikuussa 1970 ilmestyneellä kakkosalbumilla Forms and Feelings. Pitkäsoiton muusta annista mainittakoon niin ikään varsin rivakkatempoinen cover Chuck Berryn liki pitäen klassisimpaan tuotantoon sijoittuvasta kappaleesta You Can't Catch Me. Albumin jenkkiversio sisälsi brittipainokselta puuttuvan näkemyksen kappaleesta Mars, joka kuultiin alun perin Gustaf Holtsin klassisessa sarjassa The Planets. Love Sculptrue teki kolmesti nauhoituksia John Peelin BBC Radio Onen ohjelmaa varten. Niistä kaksi ensimmäistä ajoittui vuoteen 1968 ja viimeinen seuraavaan vuoteen. Vuonna 1970 Mickey Geestä tuli yhtyeen kakkoskitaristi ja sittemmin Dave Edmundsin kanssa pitkään työskennellyt Terry Williams tuli Rob Jonesin tilalle rumpuihin. Love Sculpture hajosi Amerikan-kiertueen jälkeen levytettyään kaksi pitkäsoittoa. Dave Edmundsin sooloura on tuottanut huomattavan määrän sooloalbumeita. Vuonna 1971 singlenä julkaistu I Hear You Knocking oli Britanniassa ykköshitti. Edmunds teki myös runsasta yhteistyötä aikaisemmin yhtyeessä Brinsley Schwartz musisoineen basisti Nick Lowen kanssa. Seuraavan vuosikymmenen alkajaiksiksi parivaljakko perusti yhteisen yhtyeen Rockpile, joka julkaisi tosin ainoastaan yhden erinomaisen pitkäsoiton Seconds of Pleasure.

Tiistain tukeva:Ainutlaatuista Sateenkaari-heavyä

Deep Purplessa huomattavan ansiokkaan uran vuosina 1968–1974 tehnyt, 14. huhtikuuta 70 vuotta täyttävä kitaristi Ritchie Blackmore erosi yhtyeestä kyseisen vuoden lopulla. Hänen uusiksi soittajakumppaneikseen valikoituivat Purplea lämmitelleen Elf-yhtyeen muusikot. Erityisesti solisti Ronnie James Dion kyvyt olivat tehneet Blackmoreen huomattavan vaikutuksen. Helmi-maaliskuussa 1975 Ritchie Blackmore’s Rainbowksi ristitty yhtye levytti Musicland studioilla Muchenissä debyyttialbuminsa. Kyseessä oli varsin vahva ensinäyttö, jonka klassikkokappaleista mainittakoon erityisesti Man on the Silver Mountain, Catch the Rainbow ja Sixteenth Century Greensleeves. Covereita pitkäsoitolla edustavat Quatermassin Black Sheep of the Family sekä instrumentaaliversio The Yardbirdsin suurimpiin hitteihin lukeutuvasta Still I’m Sadista. Albumin levyttämisen jälkeen Elfin muusikot saivat Ronnie James Dioa lukuun ottamatta lähteä. Seuraavaksi muodostui Rainbown ehkäpä legendaarisin kokoonpano, johon tulivat mukaan basisti Jimmy Bain, muun muassa Jeff Beckin kanssa aikaisemmin soittanut Cozy Powell sekä kosketinsoittaja Tony Carey. Kyseinen line up teki Rainbown ensimmäisen, marraskuussa 1975 alkaneen maailmankiertueen. Lavarekvisiittina yhtyeellä oli tietokoneen ohjaama sateenkaari sekä 3000 hehkulamppua. Vuosi debyytin jälkeen yhtye levytti kenties legendaarisimmaksi albumikseen kohonneen pitkäsoiton Rainbow Rising. Se koostui ainoastaan kuudesta kappaleesta, mutta erityisesti kakkospuolen pitkät teokset Stargazer ja A Light in Black ovat saavuttaneet kiistattoman klassikkoaseman. Harvinaislaatuisesti Rainbow ennätti äänittää myös toisen albumin täysin samalla kokoonpanolla. Kyseessä oli tuplalive nimeltä On Stage. Monet sen kappaleista venyivät maratonmittoihin. Deep Purplen ohjelmistosta keikkasettiin oli päätynyt Mistreated ja mukana oli myös muun muassa Kill the King, jonka studioversio julkaistiin vasta yhtyeen seuraavalla pitkäsoitolla. Tammikuussa 1977 Blackmore erotti Bainin yhtyeestä ja Careyn vuoro seurasi pian hänen jälkeensä.

Blackmorella oli hankaluuksia löytää yhtyeeseensä uusia  jäseniä heidän tilalleen. Kosketinsoittajaksi valikoitui lopulta David Stone ja basistiksi Bob Daisley. Vuonna 1978 ilmestyi Dion kauden viimeinen klassikkoalbumi Long Live Rock N’ Roll, jonka kahdeksasta kappaleesta puolella Blackmore soitti itse bassot. Kyseessä on varsin vahva albumikokonaisuus, jonka helmistä nostettakoon esiin jo aikaisemmin mainitun Kill the Kingin ja nimikappaleen lisäksi Lady of the Lake, Gates of Babylon sekä todellinen balladikaunokki Rainbow Eyes. Vuonna 1979 Blackmore päätti muuttaa Rainbown musiikillista tyyliä kaupallisempaan suuntaan. Muutos ei miellyttänyt Dioa, joka jättikin yhtyeen. Uudeksi solistiksi valikoitui 60-luvun lopussa Marbles-yhtyeessä vaikuttanut Graham Bonnett ja basistiksi vanha tuttu Purplen ajoilta, eli Roger Glover, jonka tuottamia kaikki seuraavat Rainbown pitkäsoitot olivat. Niistä ensimmäinen, vuoden 1979 Down to Earth sisälsi hitit Since You Been Gone sekä All Night Long. Bonnett kesti Blackmoren matkassa ainoastaan reilun vuoden. Solistiksi vaihtui amerikkalainen Joe Lynn Turner ja myös luottorumpali Cozy Powell poistui tässä vaiheessa. Hänen tilalleen tuli Bobby Rondinelli. Vuoden 1981 Rainbow-pitkäsoitto Difficult to Cure oli Russ Ballardin kynäilemine I Surrender-hitteineen suurmenestys. Rankempaakin osastoa oli onneksi edelleen tarjolla esimerkiksi erinomaisen Can’t Happen Heren ansiosta. Vuoden 1982 Straight Between the Eyes oli edeltäjäänsä rivakampi kokonaisuus ja se sisälsi hitit Death Alley Driver, Stone Cold ja Power. Kyseessä lienee Joe Lynn Turnerin aikaisen Rainbown vahvin työ. Vuoden 1983 pitkäsoitolla Bent Out of Shape on silläkin vielä hetkensä, kuten hitiksi muodostunut Can’t Let You Go, mutta kaikki alkoi tässä vaiheessa olla valmista Deep Purplen legendaarisen Mark II-kokoonpanon paluulle. Blackmoren Ranbow-aikojen tripille julkaistiin vuonna 1984 laadukas tupla Finyl Vinyl, joka koostui ensisijaisesti liveäänityksistä. Mukana on kuitenkin lisäksi muun muassa ennen julkaisematon Graham Bonnettin vokalisoima studioraita Bad Girl. Erityismaininnan ansaitsevat Dion Atlantassa vuonna 1978 erinomaisesti tulkitsemat Man on the Silver Mountain sekä Long Live Rock n’ Roll.

Maanantain mainio:Eräs rockbasismin klassikoista

13. huhtikuuta 1944 syntynyt John William "Jack" Casady on eräs rockmusiikin historian arvostetuimmista basisteista. Ensisijaisesti hänet muistetaan jäsenyydestään psykedeelisen rockin merkkipaaluihin lukeutuvassa yhtyeessä Jefferson Airplane. Casady aloitti soolokitaristina Washington DC:n alueella vaikuttaneessa rhythm and blues-yhtyeessä nimeltä The Triumphs. High school-aikoinaan Casady vaihtoi instrumentikseen basson ja soitti Washingtonin alueen clubeissa säestäen Little Antohony and the Imperialsin ja Ray Charlesin kaltaisia artisteja. Casadysta tuli Jefferson Airplanen jäsen syyskuussa 1965, kun soolokitaristi, koulutoveri ja The Triumhsin rytmikitaristina toiminut Jorma Kaukonen pyysi häntä liittymään mukaan. Jefferson Airplanesta muodostui ensimmäinen läpimurron tehnyt San Francisco-soundia edustanut yhtye vuoden 1967 satoa edustaneiden singlehittien Somebody to Love ja White Rabbit ansiosta. Rock and Roll Hall of Fameen Jefferson Airplane pääsi vuonna 1996. Basistina Cassady meni tyypillisen rytmillisen ja sointuja myötäilevän soiton ulkopuolelle. Hänen voikin todeta tutkineen rytmin ja sointuvaihdosten tarjoamia mahdollisia melodisia ideoita. Casadyn vaikutus jo Jefferson Airplanen vuoden 1966 debyyttialbumilla Jefferson Airplane Takes Off oli huomattava sellaisilla raidoilla, kuin Let Me In ja Runaround. Vuoden 1968 livealbumilla Bless Its' Pointed Little Head Casadyn soitto oli kenties komeimmassa kukassaan esimerkiksi Fred Neil-coverissa The Other Side of This Life. Paul Kantnerin vuoden 1970 sooloalbumilla Blows Against the Empire Casadyn tukeva soundi pääsee komeimmin oikeuksiinsa kappaleessa Sunrise. Jefferson Airplanen ohjelmistosta Casadyn huippuhetkiin lukeutuvat itseoikeutetun White Rabbit -hitin lisäksi Rejoyce ja Watch Her Ride albumilta After Bathing at the Baxters,, Crown of Creationin nimikappale, If You Feel ja House at Pooneil Corners sekä Crazy Miranda ja War Movie vuoden 1971 pitkäsoitolta Bark. Useat kyseisistä kappaleista lisäävät rockformaattiin jazz- ja ragavaikutteita.

 Casadyn varsinainen taidonnäyte Airplanen konserteissa oli Ballad of You and Me and the Pooneil, johon hän soitti aina erilaisen soolon. Woodstockin mammuttifestivaaleilla Airplanen esiintyessä Casady teki upeaa työtä sessiopianisti Nicky Hopkinsin kanssa Volunteers-albumin nimikapaleessa. Vuonna 1968 Casady keikkaili Jimi Hendrixin kanssa ja päätyi jopa soittamaan bassoa klassikkoalbumi Electric Ladylandin kappaleessa Voodoo Chile. Lisäksi hän konsertoi silloin tällöin Grateful Deadin ja Country Joe & The Fishin kanssa. Lyhytikäisiä sekakokoonpanoja edustivat Mickey & The Heartbeats Jerry Garcian ja Mickey Hartin kanssa sekä Jack Casady &Degenerates, jonka jäsenistöön kuului Danny Gatton. Kumpikaan mainituista yhtyeistä ei levyttänyt, mutta bootlegnauhoituksia on liikkunut. Casady on vieraillut esimerkiksi David Crosbyn vuoden 1971 sooloalbumilla If I Could Only Remember My Name, Roky Eriksonin vuonna 1982 ilmestyneellä pitkäsoitolla Don't Slander Me sekä Warren Zevonin vuonna 1989 ilmestyneellä levyllä Transverse City. Casady myös tuotti Jorma Kaukosen vuonna 1975 ilmestyneen ja erinomaiset arvostelut saavuttaneen debyyttisoolon Quah. Vuonna 1969 Casady ja Kaukonen perustivat yhtyeen Hot Tuna, joka jatkaa esiintymisiään edelleen. Tyylillisesti yhtye on ollut varsin monipuolinen ja soittanut akustista bluesia, sähköistä boogieta ja hyödyntänyt jopa metallivaikutteista tyyliä. Erityisen upeaa työskentelyä Casadyn osalta tarjosi vuoden 1972 pitkäsoitto Burgers, jolta nostettakoon esiin kappaleet Water Song ja Sunny Day Strut. Niistä edellisessä Casady käyttää bassoaan soolosoittimena ja jälkimmäisessä hänen instrumenttinsa käy vuoropuhelua Kaukosen soolokitaran kanssa. 1970-luvun puolivälissä Hot Tunasta tuli voimatrio. Myös yhtyeen myöhäisemmät työt, kuten vuonna 1997 ilmestynyt Live in Japan osoittavat Casadyn luovuuden säilyneen upeasti. Candy Manin, Good Shepherdin ja 99 Year Bluesin soolot kehittyvät nimittäin aina vain.

70-luvun lopussa Hot Tuna hajosi usean vuoden ajaksi. Tällöin Casady perusti nykyaikaista rockia soittaneen yhtyeen SVT, joka julkaisi albumin No Regrets vuonna 1981. SVT:tä seurasi yhtye The Yanks. 80-luvulla Casady myös yhdisti voimansa Paul Kantnerin ja Marty Balinin kanssa KBC Bandissa. Vuonna 1992 Casady liittyi Paul Kantnerin uudelleen kasaamaan Jefferson Starshipiin. Hän oli mukana pitkäsoitoilla Deep Space/Virgin Sky ja Windows of Heaven. Vuonna 2000 Paul Kantner käytti Jefferson Airplane-nimeä vastoin Grace Slickin, Jorma Kaukosen, Bill Thompsonin ja Casadyn kanssa tekemäänsä sopimusta. Casady jättikin yhtyeen tämän jälkeen. Hän on kuitenkin mukana vuonna 2008 ilmestyneellä albumilla Jefferson's Tree of Liberty. Cadadyn ensimmäinen sooloalbumi, Dream Factor ilmestyi vasta vuonna 2003. Vuonna 2007 Casady liittyi yhtyeeseen Moonalice, jonka jäsenistöön kuuluu lisäksi muun muassa Jefferson Starshipin basistina ja Hot Tunan kosketinsoittajana tutuksi tullut Pete Sears. Nykyisen Hot Tuna-pestinsä lisäksi Casady toimii bassonsoitonopettajana Ohiossa. Epiphonen kanssa hän on suunnitellut nimikkobassonsa, jonka esikuvana on hänen 70-luvun puolivälissä valmistettu Gibson Les Paul- nimikkobassonsa, jonka Casady hankki 80-luvun aikana.

Sunnuntain extra:Kanadalais-amerikkalainen rockin klassikko

Kanadalais-amerikkalaisen rockyhtyeen Steppenwolfin suosion huippuaika ajoittui vuosien 1968-1972 välille. Yhtyeen perustivat loppuvuodesta 1967 solisti John Kay, rumpali Jerry Edmonton ja kosketinsoittaja Goldy McJohn. Kitaristi Michael Monarch ja basisti Rushton Moreve täydensivät yhtyeen line upin. Steppenwolf julkaisi kahdeksan kultalevyä ja saavutti kuusi top 40-hittiä. Singleistä top teniin nousivat Born to Be Wild, Magic Carpet Ride sekä Rock Me. Steppenwolfin nykyisen kokoonpanon ainoa originaalijäsen on vuodesta 1967 solistina toiminut John Kay.
Aikaisemmin nimellä The Sparrows toiminut yhtye muutti nimensä Steppenwolfiksi Gabriel Meklerin ehdotuksesta. Nimivalintaan vaikutti Herman Hessen samanniminen novelli.  Steppenwolfin ensimmäiset levytykset olivat singlet The Girl I Knew ja Sookie Sookie. Dennis Edmontonin salanimellä Mars Bonfire kirjoittamasta kolmannesta singlestä Born to Be Wild muodostui listakakkonen ja klassikko. The Pusher-kappaleen tavoin se kuultiin Dennis Hopperin ja Peter Fondan tähdittämässä kulttielokuvassa Easy Rider ja oli myös mukana Steppenwolfin vuoden 1968 alkupuolella ilmestyneellä debyyttialbumilla. Kakkosalbumilta The Second poimittu Magic Carpet Ride nousi kolmanneksi ja At Your Birthday Party pitkäsoitolta löytyvä Rock Me kolmanneksi. Vuonna 1969 ilmestynyt konseptialbumiksi tulkittavissa oleva Monster edusti tekstiensä osalta Steppenwolfia poliittisimmillaan. Monien diggareiden mielestä Steppenwolfin laadukkaimman kokoonpanon muodostivat Kayn, Edmontonin ja McJohnin lisäksi Larry Byron ja George Biondo. Kyseinen line up julkaisi vuonna 1970 klassikkoalbumin Seven, mutta valitettavasti Byrom jätti yhtyeen alkuvuodesta 1971.

Steppenwolf koki useita miehistönvaihdoksia jo suosionsa huippuaikana. Ensimmäisenä lähti Moreve vuonna 1968. Hänen tilalleen tuli ensin Rob Black, kunnes Sparrowsin Nick St. Nicholas liittyi mukaan. Monarch sai yhtyeestä kenkää keväällä 1969 ja tilalle saatiin Larry Byrom. George Biondo tuli St. Nicholasin tilalle alkuvuodesta 1970 ja Kent Henry korvasi Byromin kitaran varressa alkuvuodesta 1971. Yhtye hajosi soitettuaan jäähyväiskonserttinsa LA:ssa ystävänpäivänä 1972. John Kay siirtyi soolouralle. Hänen soolodebyytiltään Forgotten Songs and Unsung Heroes poimittu I'm Moving On oli pieni hitti. Albumi saavutti hyvät arvostelut, vaikkei menestynyt erityisen hyvin. Vuonna 1973 oli vuorossa toinen soololevy My Sportin Life. Syksyllä 1972 Euroopassa ja Yhdysvalloissa kiersi kiertue, jossa Kay toimi sekä John Kay Bandin että Steppenwolfin solistina. Kiertueesta käytettiin nimeä RIP, koska samoihin aikoihin oli julkaistu samanniminen Steppenwolf-kokoelma.Kent Henry ja George Biondo olivat mukana molemmissa kokoonpanoissa. Edmontonia ja McJohnia kuultiin Steppenwolf-kokoonpanossa. Kiertue osoittautui menestyksekkääksi ja miellyttäväksi kokemukseksi. Kayn levyttäessä toista sooloalbumiaan Edmonton ja McJohn perustivat yhtyeen Manbeast. Vuonna 1974 Steppenwolf palasi kokoonpanolla, jossa olivat Kayn, Edmontonin ja McJohnin lisäksi mukana Biondo ja uutena tulokkaana Bobby Cochran. Mums Recordsin kautta ilmestyi albumi Slow Flux, joka sisälsi yhtyeen viimeisen top 40-hitin Straight Shootin' Woman. Helmikuussa 1975 McJohn sai lähteä. Pitkäsoitolla Hour of the Wolf hänet korvasi Andy Chapin. Albumi ei menestynyt, mutta sopimuksellisesta syistä Steppenwolfin oli levytettävä vielä yksi albumi. Vuonna 1976 ilmestyi yllättävän tasokas Skullduggery, jolla kosketinsoittajana kuultiin Wayne Cookia. Syksyllä 1976 Steppenwolf hajosi toistamiseen.

 Kayn kolmas sooloalbumi All in Good Time ilmestyi 1978. Vuosien 1977-1980 välillä kasassa oli useampia Steppenwolf-kokoonpanoja. Niissä oli toki mukana Steppenwolfissa soittaneita muusikoita mutta John Kay ei ollut mukana kyseisistä line upeista yhdessäkään. Viimeisillä Steppenwolfin originaalijäsenillä, Kaylla ja Edmontonilla oli oikeus yhtyeen nimeen. Niinpä McJohn ja St. Nicholas joutuivat luopumaan Steppenwolf-rojalteistaan. Kay lähti vuonna 1980 tien päälle yhtyeessä, joka kantoi nimeä John Kay & Steppenwof. Vuonna 1981 ilmestyi Live in London ja uusi studioalbumi Wolf Tracks oli vuorossa seuraavana vuonna. Se oli myös eräs ensimmäisistä digitaalisesti äänitetyistä albumeista. Vuonna 1984 ilmestyi albumi Paradox. Muuttunut kokoonpano julkaisi vuonna 1987 pitkäsoiton Rock N' Roll Rebels. Albumi Rise and Shine oli vuorossa kolme vuotta myöhemmin. Vuonna 2002 yhtye soitti kansainvälisellä Herman Hesse-festivaalilla. Itse asiassa Kay oli myös syntynyt Saksassa. Jäähyväiskonsertti pidettiin Marylandin Ripken stadiumilla, tosin viimeisin kokoonpano on konsertoinut muutaman kerran vuodessa myös sen jälkeen. Viimeisen konserttinsa Steppenwolf soitti 14. lokakuuta 2018. John Kay tosin ilmoitti kyseessä olleen yhtyeen viimeinen esiintyminen vasta 22. marraskuuta 2019.

Lauantain pitkä:Eräs kaikkien aikojen amerikkalaisista R&B-lauluyhtyeistä

The Pointer Sisters on yhdysvaltalainen, ensisijaisesti R&B:tä esittävä ja naissolisteista koostuva yhtye Oaklandista, Kaliforniasta. Sen suurin menestys ajoittui 70- ja 80-luvuille. Yli kolmen vuosikymmenen mittaisella urallaan yhtye on esittänyt sille tyypillisten genrejen lisäksi myös jazzia, bluesia, bebopia, bluesia, countrya ja rockia. Pointer Sisters on voittanut kolme Grammya ja saanut tähtensä Hollywoodin Walk of Famelle. Vuosien 1973 ja 1985 välillä yhtye saavutti Yhdysvalloissa 13 top 20:een noussutta singleä. Pointer Sistersin esiaste syntyi vuonna 1969, jolloin sisarukset June ja Bonnie Pointer alkoivat laulaa clubeissa nimellä Pointers, A Pair. Kokoonpanosta muodostui trio, kun Anita Pointer liittyi mukaan. Trio toimi taustalaulajattarina Grace Slickin, Boz Scaggsin ja Elvin Bishopin kaltaisille artisteille. Kolmikko sai levytyssopimuksen Atlantic Recordsin kanssa ja julkaisi useita singlejä, jotka eivät menestyneet. Ruth Pointerin mukaan liittymisen myötä trio laajeni kvartetiksi joulukuussa 1972. Blue Thump Recordsin kanssa syntyi uusi diili ja The Pointer Sisters julkaisi esikoisalbuminsa vuonna 1973. Se vastaanotti myönteisiä arvioita. Albumilta poimittu single Yes We Can nousi yhdenneksitoista poplistoilla. Menestystä alkoi siis siunaantua ja vuonna 1974 kakkosalbumilla That's A Plenty julkaistu kappale Fairytale vastaanotti seuraavana vuonna parhaan countryvokaaliesityksen Grammyn ja myöhemmin Elvis Presley levytti siitä coverinsa. Vuonna 1975 julkaistu pitkäsoitto Steppin' sisälsi R&B-listojen kärkeen nousseen singlen How Long. Albumin toinen hitti oli Allan Tousseintin käsialaa ollut Going Down Slowly. Car Wash -elokuvassa kuultu You Gotta Believe oli top 20-menestys alkuvuodesta 1977. Samana vuonna ilmestyi kvartettikokoonpanon viimeinen pitkäsoitto Having A Party. Siltä ei poimittu hittejä, mutta Bonnien vokalisoimasta raidasta Don't Let It Drive You Crazy muodostui kulttiklassikko. Hän jätti yhtyeen vuonna 1978 ja aloitti soolouransa ilman suurempaa menestystä.

Samana vuonna ilmestyi pitkäsoitto Energy ja Bruce Springsteen-cover Fire nousi listakakkoseksi. Toinen hitti oli Allan Tousseintin käsialaa oleva Happiness. Vuonna 1979 ilmestyi rokimpaa soundia edustanut pitkäsoitto Priority. Vaikkei albumi erityisen hyvin menestynytkään, se sai osakseen hyvät arviot. Junen, Ruthin ja Anitan muodostama triokokoonpano saavutti suurimman menestyksensä 80-luvulla. Vuonna 1983 julkaistu Break Out oli yhtyeen kaikkien aikojen menestynein albumi. Vuonna 1984 ilmestyneet singlehitit Jump (For My Love) ja Automatic vastaanottivat Grammyt. Yhdysvalloissa yhtyeen muut top ten-menestykset olivat  jo aiemmin mainittu, vuonna 1979 ilmestynyt Fire, seuraavana vuonna julkaistu He's So Shy, vuoden 1981 tuotantoa edustava Slowhand, vuonna 1984 ilmestynyt remiksattu versio kappaleesta I'm So Exited ja vuoden 1985 Neutron Dance. June Pointer jätti yhtyeen vuonna 2004 ja kuoli syöpään kahta vuotta myöhemmin. Hänet korvasi Ruthin tytär Issa Pointer. Kyseinen line up sai vuonna 2005 hitin Belgiassa versiollaan Eurythmicsin ja Aretha Franklinin originaalituotantoon lukeutuvasta kappaleesta Sisters Are Doing It for Themselves, jonka Pointerit levyttivät belgialaislaulajatar Natalian kanssa. Vuodesta 2015 yhtyeen ovat muodostaneet  Ruth, Issa ja Ruthin tyttärentytär Sadako Pointer. Yhtye on esiintynyt useimmiten triona. Esiintymisten osalta Pointer Sisters piti korkeaa kansainvälistä profiilia 2010-luvun alkupuolelle saakka. Esimerkiksi vuonna 2011 yhtye teki Australian- kiertueen.  Lauluyhtyeiden Hall of Fameen Pointer Sisters pääsi vuonna 2005. Yhtyeessä vaikuttaneista jäsenistä June menehtyi vuonna 2006, Bonnie vuonna 2020 ja Anita joulukuun viimeisenä 2022.

Perjantain pohjat:Keskeinen rockabillyn uudistaja

Vuonna 1979 New Yorkin Long Islandilla perustettu Stray Cats on kenties kaikkien aikojen keskeisin rockabillyn uudistajayhtye. Kitaristi/solisti Brian Setzer, pystybasisti Lee Rocker ja rumpali Slim Jim Phantom esittivät musiikkiaan ennenkuulemattoman rajulla tyylillä yhdistäen rockabillyyn vaikutteita silkasta punkrockista. Yhtyeen tärkeimpiin vaikuttajiin lukeutuivat Eddie Cochranin, Carl Perkinsin ja Gene Vincentin kaltaiset perusnimet. Se saavutti kulttisuosiota kotikonnuillaan, mutta kuultuaan Englannissa suosioon nousseesta teddy-alakulttuurista trio muutti Britteihin. Ehdittäessä kesään 1980 useat levy-yhtiöt, kuten Virgin Records, Stiff Records ja Arista Records osoittivat kiinnostuksensa Stray Catsin musiikkia kohtaan. Useiden rockin kiistattomien klassikoiden, kuten Rolling Stonesin, The Whon ja Led Zeppelinin jäsenistöä saapui seuraamaan yhtyeen konsertteja. Lontoon-keikan jälkeen soolourallaan ja Rockpile-yhtyeestä tunnetuksi tullut rootsrockin kiistaton taitaja, kitaristi/laulaja Dave Edmunds lähestyi Stray Catsiä ja ilmaisi halunsa tuottaa yhtyettä. Stray Catsin vuonna 1981 Arista Recordsin julkaisemana ilmestynyt debyyttipitkäsoitto on vähintään eräs keskeisimmistä 80-luvulla julkaistuista albumeista. Se sisälsi kolme singlehittiä; Runaway Boys, Rock This Town ja Stray Cat Strut. Albumin muusta keskeisestä tuotannosta mainittakoon kaikkein rankin rypistys Rumble in Brighton, tekstinsä osalta yllättävänkin asiapitoinen Storm the Embassy, Fishnet Stockings sekä onnistuneet coverit My One Desire ja Wild Saxophone. Brittilistalla albumi nousi kuudenneksi. Seuraavana vuonna ilmestynyt kakkospitkäsoitto Gonna Ball ei menestynyt esikoisen veroisesti, eikä sisältänyt hittisinglejä. Kuitenkin sillä on kiistattomat huippuhetkensä, kuten rankat Little Miss Pressy ja Crazy Mixed Up Kid sekä saksofonilla ryyditetty balladikaunokki Lonely Summer Nights. Stray Catsin debyyttijulkaisu Amerikassa oli kahden ensimmäisen albumin kappaleista kasattu kokoelma Built for Speed, joka nousi aina listakakkoseksi.  Vuonna 1983 ilmestynyt Rant and Rave with Stray Cats oli jälleen onnistuneempi kokonaisuus ja se poiki myös hitin Sexy and 17.

 Vuonna 1984 Brian Setzer oli muun muassa mukana Robert Plantin projektiyhtyeessä The Honey Drippers. Samaisen vuoden lopussa Stray Cats laajensi kokoonpanoaan kakkoskitaristi Tommy Byrnesillä ja Euroopan ja Yhdysvaltain-kiertueiden jälkeen yhtye lopetti väliaikaisesti toimintansa. Phantom ja Rocker perustivat trion Phantom, Rocker & Slick, jonka viimeksi mainittu jäsen oli David Bowien kanssa tekemästään yhteistyöstä ensisijaisesti tunnettu kitaristi Earl Slick. Yhtyeen debyyttialbumilla vierailleisiin muusikoihin lukeutuivat Keith Richards sekä sessiopianisti Nicky Hopkins. Setzer siirtyi soolouralle ja laajensi musiikillista ilmaisuaan yleisesti amerikkalaiseen perinnemusiikkiin. Vuonna 1986 häneltä ilmestyi sooloalbumi The Knife Feels Like Justice. Samaisena vuotena Stray Cats palasi yhteen ja levytti vähälle huomiolle jääneen coverpainotteisen albumin Rock Therapy. Todellista paluuta oli tuleva merkitsemään vasta vuonna 1989 ilmestynyt ja jälleen Dave Edmundsin tuottama pitkäsoitto Blast Off sekä siltä napattu singlemenestys Bring It Back Again. Albumin julkaisua seurasi kiertue Amerikassa yhdessä kyseisen vuosikymmenenen keskeisimpiin blueskitaristeihin kuuluvan Stevie Ray Vaughanin kanssa. Vuonna 1990 ilmestyi kenties hieman yllättäen Nile Rodgersin tuottama albumi Let’s Go Faster. Kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt Choo Choo Hot Fish edusti jälleen yhteistyötä Dave Edmundsin kanssa. Vuonna 1993 ilmestyi onnistunut, harvinaisemmista coverpaloista koostunut albumi Original Cool, jonka jälkeen Stray Cats hajosi uudelleen. Vuonna 2004 oli vuorossa kuukauden mittainen kiertue Euroopassa. Siltä julkaistiin pitkäsoitto Live in Brixton, joka sisälsi myös yhden uuden studioraidan Mystery Train Kept A Rollin’. Kolmea vuotta myöhemmin seurasi odotettu ja menestyksekäs Jenkkiturnee ZZ-Topin ja The Pretendersin kanssa. 2000-luvulla Stray Cats kiersi Euroopassa osana jäähyväiskiertuettaan. Vuonna 2008 vuorossa oli harvinaislaatuisia esiintymisiä Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Vielä huhtikuussa 2009 juhlistettiin Brian Setzerin viisikymppisiä ainutlaatuisella konsertilla Minneapolisissa. Päätyönsä Setzer on tehnyt 90-luvulta lähtien johtamassaan Brian Setzer Orchestrassa. Slim Jim Phantom perusti vuonna 2007 yhtyeen Kat Men Imelda Mayn kitaristin Darrel Highamin kanssa.

Torstain terävä:Amerikassa menestynyt brittiläisen bluesboomyn edustaja

Savoy Brown, joka tunnettiin alun perin nimellä Savoy Brown Blues Band, on vuonna 1965 Batterseassa, Lounais-Lontoossa perustettu bluesrockyhtye. Monista virkaveljistään poiketen brittiläistä 60-luvun loppupuolen bluesboomia edustanut yhtye saavutti menestystä Amerikassa ahkeralla keikkailullaan. Yhtyeen perustivat 60-luvun puolivälissä soholaisessa import levykaupassa tavanneet kitaristi Kim Simmonds ja huuliharpisti John O' Leary. Kimin veli Harry Simmonds ryhtyi yhtyeen manageriksi ja auttoi sen muun kokoonpanon muotoutumisessa. Savoy Brownin originaaliin line upiin kuuluivat lisäksi solisti Bryce Portius, kosketinsoittaja Trevor Jeavons, basisti Ray Chappell ja rumpali Leo Manning. O' Leary ehti olla mukana Savoy Brownin Mike Vernonin Pudah-yhtiölle tekemillä levytyksillä. Pian yhtyeen perustamisen jälkeen Jeavonsin tilalle tuli Bob Hall. Pian tämän jälkeen poistui myös O' Leary ja yhtyeen kokoonpanoa täydensi kitaristi Martin Stone. Kysenen line up oli se, joka musisoi Savoy Brownin vuonna 1967 ilmestyneellä ja bluescovereista koostuneella esikoisalbumilla Shake Down. Miehistönvaihdokset yhtyeessä jatkuivat, sillä perustajajäseniin kuuluneet Portius, Chappell ja Manning lähtivät yhtyeestä tuoreimman kiinnityksen Stonen tavoin. Chris Youldenista tuli yhtyeen uusi solisti  ja vastaavasti Dave Peverrettista kakkoskitaristi. Bluesbreakersista aikaisemmin tutuiksi tulleet basisti Bob Brunning ja rumpali Hughie Flint olivat mukana singlellä Taste and Try (Before You Buy), mutta heidät korvasivat pian Rivers Jobe ja Bill Bruford. Jälkimmäisen tilalle tuli varsin nopeasti Roger Earl. Bruford tuli saavuttamaan huomattavaa menestystä progeyhtye Yesin rumpalina. Kyseinen miehitys levytti kaksikin vuonna 1968 ilmestynyttä pitkäsoittoa, eli Getting to the Point ja Blue Matter. Niillä oli tarjottavanaan jo runsaasti Simmondsin ja Youldenin käsialaa olleita omia kappaleita. Seuraavana vuonna ilmestyi alkajaisiksi single Train to Nowhere.

Myöhemmin vuonna 1969 ilmestyi seuraava pitkäsoitto A Step Further, jolla kuultiin jo uutta basistia Tony Stevensiä. Mainitun albumin annista nostettakoon esiin rullaavan melodinen raita I'm Tired. Näihin aikoihin Savoy Brown alkoi saavuttaa suosiota Yhdysvalloissa. Vielä samana vuonna yhtye julkaisi seuraavan pitkäsoittonsa Raw Sienna. Samana pysynyt line up oli toisin sanoen julkaissut kaksi pitkäsoittoa, mutta miehistönvaihdokset jatkuivat pian tämän jälkeen Yoldenin ja Hallin jättäessä yhtyeen. Vuonna 1970 ilmestyneen albumin Lookin' In yhtye julkaisi kvartettikokoonpanolla ja sen jälkeen Peverett, Stevens ja Earl lähtivät kasaamaan yhtyettä Foghat kitaristi Rod Pricen kanssa. Simmonds muodosti uuden kokoonpanon solisti Dave Walkerin, kosketinsoittaja/kitaristi Paul Raymondin, basisti Andy Silvesterin ja rumpali Dave Bidwellin kanssa. Kaikki mainitut muusikot olivat aikaisemmin olleet mukana brittibluesia edustavassa Chicken Shack -yhtyeessä. Vuonna 1971 ilmestynyt pitkäsoitto Street Corner Talking lukeutuu yhtyeen parhaimmistoon, vaikka se ei vielä osoittautunutkaan erityisen suureksi menestykseksi.  Supertähteyden esteenä saattoivat osaltaan olla jatkuvat miehistövaihdokset. Savoy Brownin seuraava pitkäsoitto, vuoden 1972 Hellhound Train nousi Billboardin listalla top 40:ään. Tammikuussa 1974 New Musical Express ilmoitti Stan Webbin liittyvän Savoy Browniin  Chicken Shackin hajottua. Vuonna 1978 Simmonds muodosti uuden kokoonpanon basisti Don Cookin ja rumpali Michael Carmichaelin kanssa.

Miehistö vaihtui kuitenkin jälleen 80-luvun alussa. Solistiksi tuli Joe Perry Projectissa vokalisoinut Ralph Morman,  rumpaliksi Keith Boyce, kitaristiksi Heavy Metal Kidsissä sen suosion aikoina vaikuttanut Barry Paul ja basistiksi John Humprey. Kyseinen miehitys levytti vuonna 1981 ilmestyneen albumin Rock N' Roll Warriors, josta muodostui yhtyeen suurin menestys sitten 70-luvun puolivälin. Singlenä julkaistu Smokie-cover Run to Me sijoittui sijalle 69. Billboardin listalla kyseisen vuoden marraskuussa. Näihin aikoihin Savoy Brown keikkaili menestyksekkäästi suurilla areenoilla Judas Priestin kanssa ja äänitti saman vuoden lopussa Denverin Rainbow Music Hallissa livelevyn Greatest Hits-Live in Concert. Menestyksestä huolimatta seuraavan vuoden keväällä Simmonds oli jälleen yksin. Solisti Dave Walker palasi Savoy Browniin 80-luvun lopussa ja levytti kaksi studioalbumia ja yhden livelevyn, mutta erosi yhtyeestä toistamiseen vuonna 1991. Simmonds kahlasi 90-luvun läpi erilaisilla miehityksillä. Mukana oli muun muassa tuleva Molly Hatchet -solisti Phil McCormack. Vaikka Savoy Brown keikkailee ja myös levyttää edelleen, Simmonds on yhtyeen ainoa originaalijäsen. Alkuperäinen huuliharpisti John O' Leary on edelleen aktiivinen brittiläisessä bluesskenessä yhtyeensä Sugarkanen kanssa. Dave Walker on ollut mukana myös yhdellä Fleetwood Macin albumilla. Yhtyeen basisteihin on luketunut muun muassa veteraani Andy Pyle, joka on soittanut esimerkiksi varhaisessa Jethro Tullissa mukana olleen Mick Abrahamsin kanssa yhtyeessä Blodwyn Pig ja myöhemmin The Kinksin kanssa. Paul Raymond liittyi myöhemmin UFO:oon. Keith Boyce kasasi Heavy Metal Kidsin uudelleen. Barry Paulista tuli menestynyt studion omistaja LA:ssa. 80-luvun puolivälissä yhtyeessä laulanut Jimmy Kunes oli mukana superyhtye Cactuksen myöhäisessä versiossa. Vuonna 2003 Blind Pig Records julkaisi yhtyeeeltä albumin Strange Days. Neljä vuotta myöhemmin seurasi albumi Steel. Savoy Brownin tuorein levy on Ruf Recordsin vuonna 2011 julkaisema Voodoo Man.