Sunnuntain extra:Eräs kakkosdivarin parhaista

Veljesten Lolly ja Pat Vegas luotsaama Redbone oli eräs 1970-luvun kiehtovimmista suosiollisesti kakkosdivariin jääneistä rockyhtyeistä. Kaksikolla oli takanaan merkittävä musiikillinen ura jo ennen Redbonen vuonna 1968 tapahtunutta perustamista. He olivat muun muassa olleet kirjoittamassa kappaletta Niki Hokey, joka kuului Bobbie Gentryn ja Aretha Franklinin levytysohjelmistoon. Samainen mainio svenginumero löytyy myös Redbonen vuonna 1970 ilmestyneeltä esikoisalbumilta. Yhtyeen kuuluisimpaan kokoonpanoon kuuluivat Vegasin veljesten lisäksi kitaristi Tony Bellamy ja rumpali Pete De Poe. Redbonen musiikki oli mainio mikstuura ensisijaisesti cajun- ja funkvaikutteita. Yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia, Redbone ja Potlach olivat musiikillisessa ilmaisussaan Redbonen myöhäisempiä pitkäsoittoja rivakampia. Niistä jälkimmäinen sisälsi debyyttihitiksi muodostuneen kappaleen Maggie. Lopullinen läpimurto oli vuonna 1971 ilmestynyt kolmas albumi Witch Queen of New Orleans, jonka nimikappale nousi Billboardin listalla sijalle 21.

Vuonna 1972 ilmestynyt pitkäsoitto Already Here jatkoi laadukasta tasoa, tosin hieman aikaisempaa kevyemmällä musiikillisella otteella. Albumin huippuhetkiin lukeutuu muun muassa todella upea slovari Power (Prelude to a Means) Vuonna 1973 Redbone julkaisi poliittisesti orientoituneen singlensä We Were All Wounded at Wounded Knee. Samaisena vuotena ilmestyneen albumin Wovoka huippuihin lukeutuu erityisesti nimiraita ja singlenä julkaistu Come and Get Your Love nousi Billboardin listalla singlenä aina neljänneksi ja saavutti 24 listaviikollaan kultalevyn huhtikuussa 1974. Kyseisellä pitkäsoitolla yhtyeen rumpaliksi vaihtui Butch Rillera. Vuoden 1974 albumi Beaded Dreams through Turquoise Eyes edusti sekin vielä varsin hyvää tasoa. Vuonna 1977 Redbone julkaisi vaihtuneella kokoonpanolla pitkäsoiton Cycles. Vegasin veljekset olivat toki edelleen mukana. Samaisena vuonna yhtye äänitti livelevyn, joka julkaistiin kuitenkin vasta vuonna 1994. Pat Vegasin johtamana Redbone keikkailee edelleen silloin tällöin. Vuonna 2005 ilmestyi albumi One World. Tony Bellamy menehtyi joulupäivänä 2009 ja Lolly Vegas kuoli kurkkusyöpään 4. maaliskuuta 2010. Erinomaisen käsityksen Redbonen tuotannosta tarjoaa kokoelma Come and get Your Redbone.

Lauantain pitkä:Rockin ensimmäinen kuningatar

Teksasin Port Arthurissa syntynyt Janis Joplin (19. tammikuuta 1943- 4. lokakuuta 1970) oli huomattavat bluesvalmiudet omannut laulajatar. Vaikean nuoruusiän jälkeen hän siirtyi hengenheimolaistensa pariin San Franciscoon, missä teki demonauhoituksia muun muassa Jefferson Airplanen kitaristin Jorma Kaukosen kanssa. Niiden joukossa oli muun muassa varhainen näkemys kappaleesta Turtle Blues. Joplinin solistin kyvyt herättivät paikallistasolla ansaitsemaansa huomiota ja vuonna 1966 hän liittyi psykedeelistä rockia edustaneeseen yhtyeeseen Big Brother and the Holding Company. Yhtyeen seuraavana vuonna ilmestynyt debyyttialbumi ei vielä ollut kovin suuri menestys, eikä Janis vaikuttanut siinä vielä leadvokalistina kaikilla raidoilla. Tyylisuuntansa edustajana pitkäsoitto oli kuitenkin varsin pätevä ensinäyttö ja sen keskeisistä kappaleista mainittakoon Light is Faster than Sound sekä Joplinin sovittama traditionaali Down on Me. Monien muiden keskeisten rockin tekijöiden tavoin Montereyn popfestivaalit merkitsivät lopullista läpimurtoa myös Big Brother and the Holding Companylle. Yhtyeen seuraavana vuonna ilmestynyt kakkospitkäsoitto Cheap Thrills nousi kotimaassaan listakärkeen. Sen tunnetuimpaan tuotantoon lukeutuvat coverkappaleet Piece of My Heart, Summertime ja Ball and Chain. Myös Turtle Blues pääsi Cheap Thrillsillä mukaan levytysohjelmistoon. Myöhemmin julkaistuista Big Brotherin konserttitaltioinneista mainittakoon Winterland Ballroomissa huhtikuussa 1968 taltioitu Live at Winterland, joka sisältää varsin onnistuneita näkemyksiä yhtyeen kummankin pitkäsoiton kappaleista.

Big Brotherin jätettyään Joplin muodosti uuden yhtyeen The Kozmic Blues Band. Sessiomuusikoiden lisäksi siihen kuuluivat Big Brother & The Holding Companyn kitaristi Sam Andrew sekä tuleva Full Tilt Boogie Bandin basisti Brad Campbell. Kyseinen kokoonpano esiintyi Woodstockin mammuttifestivaaleilla 16. elokuuta 1969, mutta monien paikalla olijoiden mukaan Joplinin esiintyminen ei ollut Montereyn veroinen. The Kozmic Blues Bandin kanssa työstetty pitkäsoitto I’ve Got Dem All Kozmic Blues Again, Mama! ilmestyi kyseisen vuoden syyskuussa. Se saavutti kultalevyn, mutta albumista laaditut arviot olivat ristiriitaisia. Pitkäsoitolla on vaikutteita soulmusiikista ja puhallinsektio värittää useita albumin kappaleista. Levyn huippuhetkiin kuuluvat ainakin Try (Just A Litte Bit Harder), cover The Chantells-yhtyeen 60-luvun alun hitistä Maybe sekä sielukkuutta huokuva päätösraita Work Me, Lord. Big Brotherin kanssa Joplin heitti onnistuneet paluukeikat huhtikuussa 1970  San Franciscon Fillmore Westissä sekä Winterlandissä. Uusi yhtye Full Tilt Boogie Band aloitti keikkailun samaisen vuoden toukokuussa. Kesä-heinäkuussa Joplin yhtyeineen oli mukana ympäri Kanadaa kiertäneessä Festival Expressissä, jonka muista esiintyjistä mainittakoon Grateful Dead, The Band, Ten Years After  sekä Delaney and Bonnie. Joplinin viimeisiin keikkoihin lukeutui kaksi esiintymistä Dick Cavett Showssa 25. kesäkuuta sekä 3. elokuuta. Viimeinen keikka oli 12. elokuuta Harvard Stadiumilla Bostonissa. Elo-syyskuussa 1970 Full Tilt Boogie Band harjoitteli ja myös levytti uutta tuotantoa ensisijaisesti The Doorsin kanssa tekemästään yhteistyöstä tutuksi tulleen Paul A. Rothchildin kanssa. Vaikka Joplin menehtyi heroiinin yliannostukseen 4. lokakuuta, valmiiksi oli saatu tarpeeksi materiaalia täyspitkää uutta albumia varten. Levyn kappaleista ainoastaan Buried Alive in the Blues jäi vaille vokaaliosuuksia. Postuumisti julkaistusta pitkäsoitosta Pearl muodostuikin Joplinin suurin menestys. Cover Kris Kristoferssonin Me and Bobby McGeestä nousi singlenä aina listakärkeen ja albumin klassikoihin lukeutuvat lisäksi ainakin Sladen vuotta myöhemmin onnistuneesti coveroima avausraita Move Over sekä Cry Baby. Joplinin viimeiseksi levytykseksi jäi lokakuun ensimmäisenä nauhoitettu Mercedec Bentz. Hänen jättämänsä musiikillinen perintö ja vaikutuksensa useisiin artisteihin ja yhtyeisiin on kiistaton.

Keskiviikon klassikko:Michiganilainen rockjyrä

Michiganistä kotoisin oleva Grand Funk Railroad on amerikkalaisen rockin saralla kotimaassaan eräs kaikkien aikojen suosituimmista yhtyeistä. Yhtyeen alkuperäisen kokoonpanon muodostivat 29. syyskuuta 66 vuotta täyttänyt laulaja/kitaristi Mark Farner,  rumpali Don Brewer sekä basisti Mel Schacter. Varhaistuotannossaan yhtye yhdisti suhteellisen suoraviivaisen rocktyylin sosiaalisesti kantaa ottaviin teksteihin ja osui ajan hermoon. Grand Funk Railroad teki läpimurtonsa vuoden 1969 Atlantan popfestivaaleilla ja samana vuonna yhtyeeltä ilmestyi jo kaksi pitkäsoittoa, On Time sekä Grand Funk, joista erityisen onnistunut oli jälkimmäinen. Yhtyeen varhaistuotannosta kannattaa erityisesti nostaa esiin myös vuonna 1970 ilmestynyt, raakuudessaan todella viriili konserttitaltiointi Live Album. Vuonna 1971 ilmestyi aina kaksi pitkäsoittoa, eli Survival ja E Pluribus Funk, joista edellistä monet pitävät yhtyeen huipputyönä studioalbumien osalta.

Vuonna 1972 Grand Funk Railroad laajensi kokoonpanoaan kosketinsoittaja Craig Frostilla. Yhtyeen nimi lyheni Grand Funkiksi ja musiikillisesti se alkoi lähestyä rockin valtavirtaa. Samalla yhteistyö pitkäaikaisen managerin Terry Knightin kanssa päättyi. Grand Funkin tuotannon parhaimmistoa edustavat albumit Phoenix ja We’re An American Band. Singlehitteihin lukeutuivat Rock N’ Roll Soul sekä jälkimmäisen Brewerin laulama nimikappale, joka nousi singlenä kotikonnuillaan listakärkeen. Vuoden 1975 pitkäsoitolta All the Girls in the World Beware poimitusta Bad Timesta muodostui myös suuri hitti ja Jayhawks coveroi sen myöhemmin niin ikään menestyksekkäästi. Vuonna 1976 ilmestynyt Frank Zappan tuottama pitkäsoitto Good Singin Good Playin jäi kyseisen vuosikymmenen osalta Grand Funkin viimeiseksi. 80-luvulla yhtye julkaisi kaksi vähäisemmälle huomiolle jäänyttä albumia Grand Funk Lives ja What's Funk? Vuonna 1996 Grand Funkin alkuperäinen trio teki paluun ja soitti kotikonnuillaan toistakymmentä menestyksekästä konserttia. Kahta vuotta myöhemmin soolouraansa keskittyvä Mark Farner jätti yhtyeen lopullisesti. Rytmiryhmältään originaali Grand Funk keikkailee edelleen noin 40 konsertin vuosivauhtia kotimaassaan. Yhtyeen nykyisessä kokoonpanossa on lisäksi mukana muun muassa Kissistä tutuksi tullut kitaristi Bruce Kulick.

Sunnuntain extra:Skottilais-brittiläinen ylpeys

Skottilais-brittiläinen Stone the Crows on eräs kiehtovimmista suosiollisesti kakkosdivisioonaan jääneistä rockyhtyeistä. Sen tunnetuimmat jäsenet olivat vokalisti Maggie Bell ja aikaisemmin Power-nimisessä yhtyeessä vaikuttanut kitaristi Leslie Harvey, jotka toisiinsa tutustutti Leslien isoveli Alex Harvey. Leslien uuden yhtyeen täydensivät kosketinsoittaja John McGinnis, rumpali Colin Allen sekä basisti/laulaja Jimmy Dewar. Yhtye hankki keikkakokemusta Manner-Euroopassa ja USA:n sotilastukikohdissa. Vuonna 1969 ensisijaisesti Led Zeppelinin kanssa tekemästään yhteistyöstä tunnetuksi tullut Peter Grant ryhtyi hoitamaan yhtyeen asioita ja keksi sille myös nimen Stone the Crows. Kyseessä on slangi-ilmaus, joka merkitsee paskat siitä. Stone the Crowsin debyyttialbumi julkaistiin heti vuoden 1970 aluksi. Omasta tuotannosta sen keskeiseen antiin lukeutuvat erityisesti The Touch of Your Loving Hand, Raining in Your Heart sekä pitkäsoiton päättävä 17-minuuttinen moniosainen teos I Saw America. Covereista mainittakoon Beatlesin Fool on the Hill. Stone the Crowsin esikoinen tuo esiin niin yhtyeen bluesrock, soul, kuin myös progevaikutteet. Kakkosalbumi, laadukasta tasoa ylläpitänyt Ode to John Law ehti sekin ilmestyä vuoden 1970 aikana.  Kyseisen pitkäsoiton kappalemateriaalista nostettakoon erityisesti esiin John McGinnisin käsialaa olevat Sad Mary ja Love 74 sekä covereista Percy Mayfieldin Danger Zone.

Vuonna 1971 Stone the Crowsin kokoonpanossa tapahtui muutoksia. John McGinnis ja Jimmy Dewar lähtivät ja heidät korvasivat myöhemmin muun muassa Wigwamin pitkäsoiton Lucky Golden Stripes and Starpose tuottajana kunnostautunut Ronnie Leahy sekä Steve Thompson. Dewar tuli myöhemmin tunnetuksi musiikillisesta yhteistyöstään Procol Harumissa vaikuttaneen kitaristi Robin Trowerin kanssa. Samaisena vuonna ilmestynyt Teenage Licks oli ehkäpä Stone the Crowsin laadukkain pitkäsoitto. Tasaisen vahvasta biisimateriaalista koostuneen albumin annista mainittakoon upeariffinen avausraita Big Jim Salter, tyylikkäällä puhallintyöskentelyllä kruunattu Mr Wizard sekä progeen kallistuva päätösraita Seven Lakes. Coverina oli tällä kertaa Bob Dylanin Don’t Think Twice It’s Alright. Maggie Bell saavutti mainetta eräänä saarivaltakunnan laadukkaimmista naispuolisista rockvokalisteista ja vuonna 1972 hän voittikin Top Girls Singers Awards –palkinnon. Samaisen vuoden toukokuussa kitaristi Les Harvey menehtyi tapaturmaisesti. Stone the Crowsin oli tarkoitus esiintyä Swansean yliopistossa Walesissa. Harvey koski samanaikaisesti kitaraan ja maadoittamattomaan mikrofoniin ja kuoli sähköiskuun. Harveyn poismeno oli yhtyeelle raskas menetys. Hänet Stone the Crowsissa korvasi aikaisemmin yhtyeessä Thunderclap Newman soittanut Jimmy McCulloch. Hänen kanssaan Stone the Crows viimeisteli viimeiseksi jääneen pitkäsoittonsa Ontinuous Performance. Good Time Girlistä muodostui singlehitti ja levyn muista kohokohdista mainittakoon On the Highway, pitkän kitarasoolon kruunaama Onemore Chance sekä Les Harveylle omistettu kaunis päätösraita Sunset Cowboy. Ontinuous Performance nousi myös brittilistalla sijalle 33. Stone the Crows hajosi kesäkuussa 1973. Maggie Bell aloitti soolouransa ja julkaisi 70-luvun puoliväliin mennessä omissa nimissään onnistuneet pitkäsoitot Queen of the Night ja Suicide Sal, joista jälkimmäisellä Jimmy Page vieraili kitaran varressa muutamalla raidalla. Soundi-lehden vuosiäänestyksessä Bell voitti ulkomaisten naislaulajien sarjan vuosina 1974 ja 1975. Bellin omista vierailuista mainittakoon duetto Rod Stewartin kanssa vuoden 1971 klassikkoalbumin Every Picture Tells A Story nimiraidalla. Edelleen silloin tällöin keikkailevan Maggien hieman tuoreempia yhtyeitä edusti 80-luvun alussa muutaman albumin julkaissut Midnight Flyer. Vuodesta 2008 hän on ollut mukana British Blues Quintetissa Zoot Moneyn kanssa. Colin Allen liittyi hollantilaiseen Focus-yhtyeeseen ja Steve Thompson John Mayallin Bluesbreakersiin. Paul Mc Cartneyn Wings-yhtyeessä mukana ollut Jimmy McCulloch kuoli jo vuonna 1979 vain 26-vuotiaana. Mainio pintaraapaisu Stone the Crowsin tuotantoon on vuonna 1976 ilmestynyt yhtyeen nimeä kantava kokoelma-albumi, jota ei siis pidä sekoittaman sen debyyttilevyyn. Myöhemmin on julkaistu myös yhtyeen varsin laadukkaita BBC:lle tehtyjä  nauhoituksia.

Lauantain pitkä:Kotimaisen katurockin kiistaton klassikko

Helsingin Lepakossa vuonna 1982 perustettu Smack-yhtye lienee kotimaisen katurockin merkittävin edustaja kautta aikojen. Sen perustivat solisti Ilari ”Claude” Peltola ja basisti Cheri Martin. Originaalissa kokoonpanossa olivat lisäksi mukana kitaristit Mika ”Manchuria” Mantere ja Kartsa Marjanen sekä rumpali Juki Marjala. Vuonna 1984 ilmestyneen legendaarisen debyyttisingle Criminalin jälkeen rumpaliksi vaihtui Kimmo ”Kinde” Leskinen. Smack toimi kakkosbändinä Hanoi Rocksin Suomen-kiertueella vuodenvaihteessa 1983–1984. Yhtyeen suoraviivaiseen kitararocktyyliin vaikuttaneista yhtyeistä mainittakoon The Stooges, MC 5, New York Dolls ja Clauden tekstien osalta myös The Doors. Vuonna 1984 ilmestyi myös Smackin rujo debyyttialbumi, TT Oksalan tuottama Smack On You, jonka monet ovat raakilemaisuudessaan valmiita kohottamaan yhtyeen parhaaksi levyksi kautta aikojen. Sen keskeisistä kappaleista mainittakoon Criminalin lisäksi raivoisa krapulakuvaus Good Morning Headache, Some Fun, sekä pienistä teoksista käyvät vakuuttavat Cemetary Walls sekä tiivistunnelmainen balladi Completely Alone. Kakkoskitaristi Kartsan tilalle vaihtui Rane Raitsikka, alias Harri Jäntti, joka oli aikaisemmin vaikuttanut muun muassa punkyhtye Laman basistina. Smackin kakkospitkäsoitto Rattlesnake Bite ilmestyi loppuvuodesta 1985. Kokonaisuutena se tarjosi hieman debyyttiä hienostuneempaa musiikillista kokonaisilmettä. Pitkäsoitolta nostettakoon erityisesti esiin balladiklassikko Somewhere Out of the Day, uhkaaviakin elementtejä jo teemansa puolesta sisältävä Nearby the Hanging Tree sekä raivoisa näkemys The Monkeesin I’m Not Your Stepping Stonesta. Vuoden 1986 puolella ilmestyi menestyksekkääksi osoittautunut coverversio The Rolling Stonesin vuoden 1966 jättihitistä Paint It Black. Kyseisellä maxilla julkaistut omaa tuotantoa edustavat kappaleet Black Bird ja (I Think I’m gonna)Buy This Town edustavat kumpikin liki pitäen klassikkotasoa.

Kesällä 1986 Smackin basistiksi vaihtui yhtyeen vanha tuttu Juha ”Jimi” Sero. Seuraavan pitkäsoittonsa Salvationin Smack äänitti Lontoossa vuodenvaihteessa 1986–87. Kevättalvella 1987 ilmestynyttä pitkäsoittoa pidettiin lopullisena näyttönä yhtyeen kyvyistä. Iskevästä Look Aroundista muodostui singlenä menestyksekäs ja kappalemateriaaliltaan albumi oli kokonaisuutena varsin vahvaa työtä; esimerkiksi The Only Salvation, Set My Love on You, Hellhounds on My Tail ja balladikaunokki Trust on You lukeutuvat levyn helmiin. Kesällä 1987 Smack heitti kiertueen Yhdysvalloissa. Yhtyeen neljättä ja viimeiseksi jäänyttä albumia Radical saatiin odotella aina syksyyn 1988. Edellisistä pitkäsoitoista, joiden tuottamisesta vastasi TT Oksala, poiketen levyn tuottajana oli Pave Maijanen. Kokonaisuutena Radical ei kenties yltänyt edeltävien albumien tasolle, mutta yksittäisiä täysosumia, kuten Set Me Free, Little Sister ja singlebiisiksi valikoitunut Mad Animal Shuffle, riitti edelleen. Vuonna 1989 Smack kokosi rivinsä uudelleen saatuaan kutsun Los Angelesiin. Matkaan lähtivät Claude, Manchuria ja Rane sekä uusi rumpali Repa Rantsila. LA:ssa Smack teki muutamia äänityksiä, joilla basistina vaikutti Sami Yaffa tosin salanimeä Ulan Bator käyttäen.

 Uutta levytyssopimusta ei kuitenkaan saatu aikaan ja Claude hajotti yhtyeen ja palasi Suomeen. 1990-luvun alkupuolella hän oli mukana kaksi pitkäsoittoa julkaisseessa Fishfaces-yhtyeessä. Synnynnäisestä sydänviasta kärsinyt Claude menehtyi 22. syyskuuta 1996. Hänen viimeiseksi levytyksekseen ja 69 Eyes-solisti Jyrkin kanssa toteutettu, Fellow Reptiles-nimellä julkaistu ep Yours Truly. Clauden runokirja Julmia ovat valvotut unet julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Entisistä Smack-muusikoista aktiivisimpia ovat olleet vuonna 2010 Suomeen palannut Rane Raitsikka, joka on ollut mukana muun muassa Tumppi Varosen Problemsissa sekä Notkea Rotta – yhtyeessä. Jimi Seron musiikillista työsarkaa ovat edustaneet niin ikään Problems sekä useita pitkäsoittoja levyttänyt, Marjo Leinosen vokalisoima The Balls-yhtye, johon Sero siirtyi jo aivan 90-luvun alussa. Kinde vaikutti 90-luvun loppupuolella Jimsonweed-yhtyeessä ja soitti myös Kalevalan reunion-kokoonpanossa. Vuonna 2007 Smackiltä julkaistiin erinomainen tupla In Your Face 1982–1990, jonka kakkoscd koostuu aikaisemmin julkaisemattomista liveäänityksistä. Kokoelman julkaisutilaisuudessa Helsingin Tavastialla esiintyivät lukuisten tunnettujen rockartistien lisäksi myös yhtyeen jäsenistä Kinde, Cheri ja Sero.  Heinäkuussa 2015 Cleopatra Records julkaisi Smackiltä cd-formaatissa konserttitaltioinnin Live in Helsinki 1986, joka on hiljattain ilmestynyt myös vinyylinä. Toukokuussa 2021 ilmestyi Jarkko Jokelaisen erinomainen Smack-biografia Kuolemaantuomitun laulu.

Keskiviikon klassikko:Naisrokkarin kulminaatio

22. syyskuuta 1958 syntynyt Joan Marie Larkin, eli Joan Jett lukeutuu naisrockin kiistattomiin kulmakiviin. Jo 17-vuotiaana hän oli mukana The Runaways-yhtyeessä, jonka jäsenistöön kuuluivat lisäksi Joanin tavoin soolourallaan myöhemmin varsin hyvin menestynyt Lita Ford, yhtyeestä ainoana sittemmin edesmennyt rumpali Sandy West sekä varhaisessa kokoonpanossa The Banglesin riveissä seuraavalla vuosikymmenellä maailmanmaineeseen noussut Michael Steele. The Runaways ehti julkaista neljä studioalbumia sekä Japanissa taltioidun livelevyn ennen hajoamistaan. Joan siirtyi leadvokalistiksi vuonna 1977 Cheri Currien jätettyä yhtyeen. The Runawaysin jälkeen kukaan ei ollut kiinnostunut kiinnittämään Joania millekään suurelle levy-yhtiölle. Niinpä Jett ja hänen managerinsa Kenny Laguna julkaisivat kuvaavasti nimetyn Bad Reputation-sooloalbumin omakustanteisesti. Seuraavaksi Joan muodosti yhtyeen The Blackhearts. Sen debyyttialbumin nimikappale, alun perin The Arrows-yhtyeen ohjelmistosta kotoisin oleva I Love Rock N’ Roll nousi vuonna 1981 Amerikassa listakärkeen ja top ten-hitiksi samaiselta albumilta osoittautui onnistunut cover Tommy James & The Shondellsin kappaleesta Crimson & Clover. Yli kymmenen miljoonan kappaleen myynnillään I Love Rock N' Roll on Joan Jett & The Blackheartsin menestynein pitkäsoitto.

Myös Joan Jett & The Blackheartsin seuraava pitkäsoitto, vuonna 1983 ilmestynyt Album menestyi hyvin ja sisälsi hitin Fake Friends. Vuonna 1984 julkaistiin albumi Glorious Results of Misspent Youth ja kahta vuotta myöhemmin nimensä veroinen pitkäsoitto Good Music. Vuonna 1987 Joan oli mukana elokuvassa Light of Day. Seuraavana vuonna ilmestynyt Blackheartsin kanssa työstetty pitkäsoitto Up Your Alley oli jälleen miljoonamenestys ja siltä poimittu, Desmond Childin kanssa kynäilty I Hate Myself for Loving You top ten- hitti. Samoihin aikoihin Joan ja Blackhears soittivat sarjan nopeasti loppuun myytyjä konsertteja Broadwayn Lunt-Fontanne teatterissa. 90-luvun alkajaisiksi Joan julkaisi soolona onnistuneen, täysin covereista koostuneen albumin The Hit List. Seuraavana vuonna ilmestynyt pitkäsoitto Notorious oli jälleen yhteistyötä Blackheartsin kanssa ja se sisälsi muun muassa todella koskettavan raidan Don’t Surrender. Vuonna 1994 ilmestyi  Jettin varhaisempaa musiikillista tyyliä hieman kevyempi pitkäsoitto Pure and Simple.  Viime vuosikymmeninä Joanin levytysten määrä on ollut suhteellisen niukka, mutta hän on kunnostautunut tuottajana ja vieraillut monien muiden artistien ja yhtyeiden levyillä. Vuonna 2004 ilmestyi Jettin seuraava albumi Naked ja kahta vuotta myöhemmin pitkäsoitto Sinner.  2000-luvun loppupuolella Joan Jett & The Blackhearts teki yhteisen brittikiertueen Motörheadin ja Alice Cooperin kanssa ja lämmitteli Aerosmithiä Amerikan-kiertueella. Joan Jett & The Blackheartsin toistaiseksi tuorein pitkäsoitto Unvarnished ilmestyi viime syksynä. Singleksi albumilta poimittiin Dave Grohlin kanssa yhteistyötä edustava mainio rockpala Any Weather. Huhtikuussa 2014 Joan voitti ensimmäisenä naisena Golden God-palkinnon ja seuraavana vuonna Joan Jett & The Blackhearts pääsi Rock N' Roll Hall of Fameen.

Lauantain pitkä:Eräs kaikkien aikojen debyyttialbumeista

Brittiläisistä rockyhtyeistä ehkäpä se kaikkein legendaarisin, eli Led Zeppelin alkoi levyttää esikoisalbumiaan Olympic Studioilla Lontoossa 20. syyskuuta 1968. Julkaisunsa yhtyeen debyytti sai seuraavan vuoden tammikuussa. Brittiläisen rhythm and bluesin keskeisiin nimiin lukeutuva The Yardbirds oli hajonnut elokuussa 1968. Kitaristi Jimmy Pagella oli edelleen oikeus yhtyeen nimeen ja sopimus velvoitti häntä hoitamaan sen jäljelle jääneen Skandinavian kiertueen. Uusiksi muusikoiksi yhtyeeseensä Page valitsi basisti/kosketinsoittaja John Paul Jonesin, jolla hänen itsensä tavoin oli entuudestaan takanaan pitkä ura studiomuusikkona. Tuoretta verta edustivat solisti Robert Plant sekä rumpali John Bonham. Yhtye hoiti sovitut keikat käyttäen nimeä The New Yardbirds ja painui sen jälkeen äänittämään esikoisalbuminsa, jonka nauhoitusten on kerrottu kestäneen 30 tuntia. Levytysprosessin nopeuteen vaikutti se, että debyyttialbumin kappaleita oli ehditty harjoitella runsaasti Skandinavian-kiertueella. Page vaihtoi yhtyeen nimeksi Led Zeppelin. Kunnia nimen keksimisestä mennee kuitenkin The Whon Keith Moonille, joka käytti kyseistä ilmausta epäonnistuneesta keikasta.

Albumin omaa tuotantoa edustaneista kappaleista erityisesti Communication Breakdown, Good Times Bad Times ja pitkäsoiton keskeiseksi teokseksi muodostunut Dazed and Confused edustivat ajankohdan huomioiden melkoisen raskasta soundia. Viimeksi mainitun sovituksessa on hyödynnetty John Paul Jonesin laskevaa bassokuviota, John Bonhamin raskasta rummutusta ja Pagen erinomaista kitarariffittelyä ja sooloilua. Kyseisessä kappaleessa Page myös soitti kitaraa viulunjousella ja samaista tekniikkaa hän hyödynsi myös Zeppelinin esikoisen päätöskappaleessa How Many More Times. Se perustuu bluesklassikkoon How Many More Years. Zeppelinin debyytti sisältää myös kolme coveria. Bluesklassikoita niitä edustaa kaksi Willie Dixonin ohjelmistosta poimittua, eli You Shook Me sekä I Can’t Quit You Baby. Ensiksi mainitun myös Jeff Beck Group levytti esikoisalbumilleen Truth samaisena vuotena. Akustisia ja sähköisiä osia tyylitajuisesti yhdistävän Babe I’m Gonna Leave Youn keskeinen innoittaja on ollut Joan Baezin versio.  Pagen käsialaa olevassa Black Mountain Sidessa tekijä sai aikaan komeaa jälkeä akustisine kitaroineen ja niin ikään hieman seesteisempi Your Time is Gonna Come on ennen muuta John Paul Jonesin kosketinsoitintyöskentelyn taidonnäyttö. Omana aikanaan Zeppelinin esikoinen vastaanotti myös negatiivista kritiikkiä. Myöhemmin albumi on kuitenkin saanut ansaitsemansa arvostuksen ja esimerkiksi Rolling Stone-lehdessä se saavutti 29. sijan 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla vuosina 2003 ja 2012.