Kun albiinokitaristi Johnny Winter (23. helmikuuta 1944- 16. heinäkuuta 2014) löi itsensä läpi vuonna 1969, levybisneksessä hänestä toivottiin Jimi Hendrixin veroista, supertähtistatuksen saavuttavaa bluespohjaista kitarasankaria. Vaikkei näin tapahtunutkaan, Winter vastasi varhaisten ihailijoidensa koviin odotuksiin kehittymällä kypsäksi ja arvostetuksi bluesmuusikoksi, joka oli syvä perinteentuntemus edustamaansa genreä kohtaan.
John Dawson Winter III syntyi Beaumontissa Texasissa. John ja hänen runsaat pari vuotta myöhemmin syntynyt pikkuveljensä Edgar kiinnostuivat musiikista nuorella iällä. Johnnyn instrumentiksi valikoitui kitara Edgarin opetellessa hallitsemaan koskettimet ja saksofonin. Ennen pitkää veljekset soittivat ammattimaisesti ja levyttivät pian tämän jälkeen singlelevyjä pienille paikallisille levy-yhtiöille. Kumpikin kuului yhtyeeseen Johnny & The Jammers, jonka singlen School Day Blues Dart Records julkaisi vuonna 1959. Seuraavien vuosien aikana julkaistiin useita singlejä joko nimellä Winter, tai jotakin pseudonymiä käyttäen. Niistä mainittakoon Frolic Recordsin vuonna 1963 julkaisema ja Atlantic Recordsin kautta seuraavana vuonna ilmestynyt Gangster of Love sekä niin ikään Frolicin vuonna 1963 julkaisema ja MGM Recordsille kahta vuotta myöhemmin lisensoitu Gone for Bad. Ensimmäisen pienen listamenestyksensä Winter saavutti The Traitsin kanssa vuonna 1966 levyttämällään näkemyksellä Bobin & Earlin tuolloin parin vuoden takaisesta hitistä Harlem Shuffle. Sen julkaisi alun perin Universal Records ja Scepter Recordsin julkaisuna tuloksena oli sijoittuminen Billboardin Hot 100 -listalle kyseisen vuoden marraskuussa.
Vuonna 1968 Winter päätti painottua täysin bluesrockiin ja muodosti trion basisti Tommy Shannonin ja rumpali Johnny "Red" Turnerin kanssa. Hän solmi sopimuksen austinilaisen Sonobeat Recordsin kanssa ja kyseisen vuoden elokuussa pitkäsoitto The Progressive Blues Experiment julkaistiin paikallistasolla. Winterin elämä muuttui käänteentekevästi joulukuussa. Tuolloin ilmestyneessä Rolling Stonessa oli artikkeli teksasilaisesta musiikkiskenestä. Siinä Larry Sepulvado ja John Burks ylistivät kitaristia Teksasin kovimmaksi musiikilliseksi ilmiöksi sitten Janis Joplinin. Artikkelin lukijoiden joukossa oli newyorkilainen clubinomistaja Steve Paul, joka Teksasiin saavuttuaan ryhtyi Winterin manageriksi. Paul kilpailutti eri levy-yhtiöitä ja pisimmän korren veti CBS Records, joka sainasi Winterin 600 000 dollarista. Kyseessä oli suurin summa, jonka yhtiö oli maksanut uudelle sooloartistille. Winter painui nopeasti yhtyeineen studioon levyttämään debyyttialbumiaan CBS:lle. Konstailemattomasti Johnny Winteriksi nimetty pitkäsoitto julkaistiin 15. huhtikuuta 1969 ja se sijoittui Billboardin listalla viidenneksitoista. Muut levy-yhtiöt havaitsivat Winterin julkaisseen nuoruudessaan runsaasti levytyksiä, joita ne kiirehtivät julkaisemaan uudelleen. Tuoreemmasta päästä mainittakoon Imperial Recordsin maaliskuussa 1969 julkaisema The Progressive Blues Experiment.
Winter esiintyi Woodstockin festivaaleilla samaisen vuoden elokuussa. Kyseinen konsertti julkaistiin levynä vuonna 2009 nimellä The Woodstock Experience. Winterin kakkosalbumi Second Winter ilmestyi saman vuoden marraskuussa ja saavutti sijan 55. Keväällä 1970 Winter hajotti trionsa ja valitsi soittajatovereikseen aikaisemmin yhtyeessä The McCoys vaikuttaneet kitaristi Rick Derringerin, basisti Randy Jo Hobbsin ja rumpali Randy Z:n. Yhtyeen nimeksi tuli Johnny Winter And ja sen nimeä kantanut debyyttialbumi julkaistiin syyskuussa 1970. Vaikka kyseessä oli varsin laadukas levy, se jäi Hot 100-listan ulkopuolelle. Jo helmikuussa 1971 ilmestyi ensisijaisesti rockklassikoita sisältänyt konserttitaltiointi Johnny Winter And Live, joka saavutti sijan 40., ja myi kultalevyksi kolme vuotta myöhemmin. Toinen konserttitaltiointi Live at the Fillmore East 10. 3. 1970 ilmestyi 2010 Collector's Choice Musicin julkaisemana. 70-luvun alkuun mennessä Winter oli hankkinut itselleen heroiiniriippuvuuden ja hän kärsi myös itsetuhoisesta masennuksesta. Seuraavan kerran Johnnya kuultiin maaliskuussa 1972 ilmestyneellä Edgar Winter Trashin livelevyllä Road Work. Winterin oma varsinainen paluulevy Still Alive and Well ilmestyi kuitenkin vasta vuotta myöhemmin. Se sisälsi muun muassa Mick Jaggerin ja Keith Richardsin varta vasten Johnnylle kirjoittaman kappaleen Silver Train.
Vuonna 1974 Winter palasi keikkailun pariin ja samana vuonna häneltä ilmestyi albumi Saints & Sinners, joka saavutti sijan 42. Jo saman vuoden marraskuussa julkaistiin uusi pitkäsoitto John Dawson Winter III, jonka antiin lukeutuu John Lennonin Winterille kynäilemä raita Rock & Roll People. Se saavutti sijan 78. Helmikuussa 1976 ilmestynyt Captured Live on eräs kaikkien aikojen tiukimmista livelevyistä ja sen julkaisi CBS:n alamerkki Blue Sky Records. Tuloksena oli 93. sija. Myös Edgar Winter kuului Blue Skyn artisteihin ja saman vuoden kesäkuussa ilmestynyt veljesten yhteislevy Together nousi sijalle 89. Bluesin keskeisimpiin nimiin lukeutuva Muddy Waters sainattiin Blue Skylle ja Johnny tuotti hänen helmikuussa 1977 ilmestyneen paluulevynsä Hard Again. Se voitti parhaan bluesalbumin Grammyn. Winter keikkaili Watersin yhtyeen kanssa ja hän kutsui sen myös levyttämään seuraavaa, heinäkuussa 1977 ilmestynyttä albumiaan Nothin' But the Blues. Toinen Winterin tuottama Watersin albumi I'm Ready ilmestyi helmikuussa 1978 ja myös se voitti Grammyn. Saman vuoden kesäkuussa ilmestyneellä Winterin seuraavalla pitkäsoitolla White, Hot & Blue maestroa säesti hänen tavanomainen taustabändinsä. Winterin sopimus CBS:n kanssa tuli täyteen maaliskuussa 1980 ilmestyneen rockhenkisen albumin Raisin' Cain jälkeen.
Winter solmi sopimuksen itsenäisen Alligator Recordsin kanssa, joka julkaisi artistin seuraavan pitkäsoiton Guitar Slinger toukokuussa 1984. Se palautti Winterin listoille ja menestystä jatkoi seuraavan vuoden syyskuussa ilmestynyt albumi Serious Business. Sopimus Alligatorin kanssa täyttyi marraskuussa 1986 ilmestyneen pitkäsoiton 3rd Degree myötä. Sen jälkeen Winter sainattiin MCA Recordsin jakelemalle Voyager Recordsille. Lokakuussa 1988 ilmestynyt Winter of 88 oli hyppäys kaupallisempaan tyyliin, mutta se ei menestynyt. Seuraavaksi vuorossa oli sopimus Virgin Recordsin alamerkin Point Blank/Charisman kanssa. Heinäkuussa 1991 ilmestynyt albumi Let Me In edusti jälleen suoraviivaisempaa bluestyyliä. Samaa linjaa jatkoi seuraavan vuoden marraskuussa ilmestynyt pitkäsoitto Hey, Where's Your Brother?
90-luvun alun jälkeen Winter keskittyi enimmäkseen konsertointiin Seuraavan vuoden maaliskuussa ilmestynyt Live in NYC 1997 sisälsi Winterin diggareiden äänestämiä kappaleita. Seuraava studiolevy I'm A Bluesman ilmestyi kuusi vuotta myöhemmin kesäkuussa 2004. Friday Music julkaisi Winteriltä kuusi vanhaa konserttitaltiointia otsikolla Live Bootleg Series vuosien 2006 ja 2010 välillä. Joulukuussa 2009 ilmestyi uusi konserttitaltiointi Live at the 2009 New Orleans Jazz and Blues Festival. Syyskuussa 2010 Winter ilmoitti solmineeensa sopimuksen Megaforce Recordsin kanssa. Hänen albumidebyyttinsä kyseiselle yhtiölle, Roots, ilmestyi seuraavana vuonna. Alkuvuodesta 2014 ilmestynyt usean levyn kokoelma True to the Blues:The Johnny Winter Story juhlisti kitarasankarin kuusi vuosikymmentä kestänyttä uraa. Winter menehtyi Sveitsissä kesken kiertueen samaisen vuoden kesällä. Runsas kuukausi hänen kuolemansa jälkeen julkaistu, runsaasti vierailijoita sisältänyt albumi Step Back osoitti Winterin säilyttäneen taitonsa kitaristina loppuun saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti