Tiistain tukeva:Useasti versioitu Deep Purplen esikoishitti

Hush on yhdysvaltalaisen säveltäjän ja muusikon Joe Southin kirjoittama kappale, jonka ensimmäisestä levytysversiosta vastasi vuonna 1967 Billy Joe Roal. Hänen levytyksensä nousi Billboardilla sijalle 52. 28. lokakuuta -11. marraskuuta 1967 välisenä aikana ja saavutti Kanadassa sijan 45. South itse levytti Hushin vuonna 1968 ilmestyneelle toiselle albumilleen Games People Play. Deep Purple ja Kula Shaker saavuttivat hitit Hushista vuosina 1968 ja 1996 levyttämillään coverversioilla. Kappaleen outro on suoraan melodiasta, joka yhdistää bridgen takaisin The Beatlesin Sergeant Pepperillä kesäkuussa 1967 julkaiseman kappaleen A Day in the Life viimeiseen säkeistöön. Hushin kertosäe on muunnelma traditionaalista gospel-kappaleesta Hush Hush Somebody's Calling My Name. Sessiomuusikko Barry Bailey, josta tuli myöhemmin Atlanta Rhythm Sectionin soolokitaristi, on kitaristina Billy Joe Royalin Hushista levyttämällä versiolla. Siitä työstettiin myös promovideo, joka oli kuvattu nimettömäksi jääneen eteläisen rantakaupungin huvipuistossa ja kaupungin lähettyvillä. Brittiläisen hardrockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuva Deep Purple levytti Hushista näkemyksen vuonna 1968 ilmestyneelle esikoisalbumilleen Shades of Deep Purple. Kappaleesta muodostui singleformaatissa yllätyshitti Yhdysvalloissa, missä se nousi parhaimmillaan neljänneksi syyskuussa 1968 ja Kanadassa Purplen versio oli parhaimmillaan kakkossijalla. Sitä vastoin yhtyeen kotimaassa Britanniassa kappale jäi lähes tyystin vaille huomiota. Alun perin Yhdysvaltain televisiossa  kappaleesta esitetty liveversio pääsi bonuskappaleeksi Shades of Deep Purplen vuonna 2000 ilmestyneelle cd-uudelleenjulkaisulle. Purplen 20-vuotisjuhlien kunniaksi yhtye levytti Hushin uudestaan vuonna 1988 ilmestyneelle livealbumilleen Nobody's Perfect. Mainittu versio julkaistiin myös singleformaatissa ja se saavutti brittilistalla sijan 62. ja oli U.S. Hot Mainstream Rock- listalla parhaimmillaan sijalla 44. Hush on yksi niistä neljästä alun perin Rod Evansin vokalisoimasta Deep Purplen kappaleesta, joita yhtye on esittänyt myös Ian Gillan solistinaan. Muut ovat Hushin tavoin Shades of Deep Purplelta löytyvä Mandrake Root, Neil Diamondin käsialaa oleva Kentucky Woman kakkosalbumilta The Book of Taliesyn sekä This Bird Has Flown kolmannelta pitkäsoitolta Deep Purple. Purplen Hush-versiointia kuullaan elokuvassa Bad Times El Royale ja lisäksi se pääsi mukaan Quentin Tarantinon vuonna 2019 valmistuneeseen elokuvaan Once Upon a Time in Hollywood. Muista Hushista levytetyistä coverversioista nostettakoon esiin Love Affair -yhtyeen vuonna 1968 albumilleen The Everlasting Love Affair taltioima näkemys.

Maanantain mainio:Eräs ihmisten kitaristin loppukauden huipputöistä

Rory Gallagher:Defender

Ensimmäinen heinäkuuta 1987 ilmestynyt Defender on irlantilaiskitaristi Rory Gallagherin kymmenes studioalbumi ja konserttitaltioinnit mukaan lukien artistin 13. pitkäsoitto. Defenderiä edeltänyt Jinx oli ilmestynyt viittä vuotta aikaisemmin. Tyylillisesti Defender jatkaa samaa tiukkaa rocktyyliä, jota jo artistin 70-luvun lopussa ilmestyneet pitkäsoitot Top Priority ja Photo-Finish olivat edustaneet. Defender oli Gallagherin ensimmäinen hänen omalla Capo-levy-yhtiöllään julkaistu albumi. Sen työstämiseen osallistuivat maestron itsensä lisäksi luottobasisti Gerry McAvoy, rumpali Brendan O Neill ja kosketinsoittaja John Cooke. Tyylillisesti Defender edustaa ensisijaisesti raaempaa, ajoittain jopa hardrockiin kallistuvaa kitararockia. Muutamilla albumin raidoilla, kuten Loanshark Blues ja I Ain't No Saint Gallagher tekee selkeämmin kunniaa bluesjuurilleen. Avausraita Kickback City edustaa hardrockia esimerkiksi Bad Companyn hengessä. Lähes keikkastandardiksi muodostunut Continental Op sisältää erinomaisen riffin. Failsafe Day yhdistää tyylitajuisesti voiman ja kaivattavaa melodista koukukkuutta ja tarjoaa myös erinomaista soolotyöskentelyä. Tekstinsä osalta äärimmäisen synkkä Road to Hell jatkaa onnistunutta operointia melodisen ja hardrockvivahteisen kitararockin parissa. Doing Time on pitkäsoiton ensimmäinen silkkaa kitararäimettä edustava raita. Smear Campaign sisältää lyriikoissaan viittauksen Yhdysvaltain politiikkaan ja sovituksellisesti kyseessä on eräs albumin kiehtovimmista raidoista. Näkemys Sonny Boy Williamsonin bluesklassikosta Don't Start Me Talkin' on Defenderin ainoa covertuotantoa edustava raita. Pitkäsoiton päättää sen ainoa akustinen pala, vanhan yhtyetoverin Lou Martinin pianotyöskentelyllä rikastettu Seven Days. Defenderin remasteroidun cd-version extrakappaleina ovat ränttätänttää oivallisesti edustavat Seems to Me ja No Peace for the Wicked, jotka ilmestyivät myös Defenderin vinyyliversion joidenkin painosten mukana julkaistulla bonussinglellä. Melodisessa oivaltavuudessaan ja melkoisen vahvassa kappalemateriaalissaan Defender on eräs Rory Gallagerin loppukauden laadukkaimista albumikokonaisuuksista. Julkaisuajankohtansa huomioiden albumin voi vaivatta todeta osaltaan nostaneen perusarvoja kunniaan.

Sunnuntain extra:Canned Heatin hieman tuoreempi konserttitaltiointi

Canned Heat:Stockholm 1973

Cleopatra Recordsin julkaisemana ilmestynyt Stockholm 1973 sisältää bluespohjaisen boogierockin keskeisiin edustajiin lukeutuvan Canned Heatin livemateriaalia ruotsalaisesta tv-ohjelmasta taltioituna. Vaikka yhtye ei tuossa vaiheessa ollut enää saavuttanut singlemenestyksiä muutamaan vuoteen, se säilytti asemansa vitaalisena ja suosittuna live-esiintyjänä. Kitaristi/solisti Alan Wilson oli tuossa vaiheessa jo edesmennyt ja basistitaituri Larry Taylor oli jättänyt Canned Heatin siltä erää. Yhtyeen originaalijäsenistä lineupissa olivat edelleen mukana solisti Bob "Bear" Hite ja kitaristi Henry "The Sunflower" Vestine. Kosketinsoittaja Ed Beyerin lisääminen miehistöön rikastutti osaltaan yhtyeen soundia. Klassisista Canned Heat -kappaleista Stockholm 1973:lla mukana ovat Let's Work Together ja On the Road Again, joista myös jälkimmäisessä Hite vastaa luonnollisista syistä vokaaliosuuksista ja Henry Vestine tavaramerkistään käyvistä wah wah-kitarasooloista. Toinen kitaristi James Shane on solistina kappaleessa Harley Davidson Blues ja Election Bluesissa Bob Hite kommentoi aikakauden poliittista ilmapiiriä. Basisti Richard Hite, joka on myös Bobin veli, vokalisoi vakuuttavasti kappaleen So Long Wrong. Shake N' Boogie on lähes tulkoon instrumentaalikappale, mutta myös solistit pääsevät kappaleessa hienoisesti ääneen. Pitkäsoiton päätösnumeroksi säästetty Goodbye for Now jatkaa onnistuneesti samassa hengessä. Stockholm 1973 on laadukas ja nautittava konserttitaltiointi, joka dokumentoi ansaitusti  hieman myöhäisempää vaihetta Canned Heatin historiassa.

Lauantain pitkä:Kulttiklassikkoyhtyeen keskeisin albumi

Spirit:12 Dreams of Dr. Sardonicus

Loppuvuodesta 1967 perustettu Spirit-yhtye ehti juuri mukaan klassisen rockin kokeellisimman vaiheen huippuhetkiin. Jazzia, hardrockia ja psykedeliaa sekä hienoisia vaikutteita klassisesta musiikista ja folkista yhdistänyt mielenkiintoinen yhtye on säilynyt tuntemattomana melko suurelle osalle yleisöä. Ennen suurimpana klassikkonaan pidettyä pitkäsoittoa 12 Dreams of Dr. Sardonicus Spirit oli julkaissut kolme kriitikoiden keskuudessa hyvän vastaanoton saavuttanutta albumia. Sardonicus on tulkittavissa eräänlaisena konseptialbumina, jonka 12 raitaa edustavat unia. Vaikutteidensa monipuolisuudesta huolimatta Spiritin kitaristin Randy Californian tyylin on sanottu ottaneen runsaasti vaikutteita Jimi Hendrixiltä. 12 Dreams of Dr. Sardonicuksella korostuu lisäksi voimakas laulupuoli, sekä rytmiikka. Mainiosti yhteen työskentelevät Ed Cassidy ja Jay Ferguson tuottavat eri instrumenteilla mielenkiintoisia rytmejä. Avauskappale Prelude-Nothing to Hide muuttuu alun akustisen kitarointinsa jälkeen suoranaiseksi hardrockrypistykseksi. Sekä kitaratyöskentely, että lauluosuudet ovat kappaleessa varsin vahvoja ja sen loppuosassa kuullaan myös puhallinsektiota. Nature's Way on edeltäjäänsä kevyempi raita, mutta sisältää silti toteutuksessaan useita Spiritin musiikille tunnusomaisia piirteitä. Erityisesti rytmiikkansa osalta kyseessä on varsin kiinnostava kappale. Nopeatempoisempi Animal Zoo muuttaa jälleen tyyliä ja sisältää hienoisia countryvaikutteita. Rytmikka ja kitarointi ovat myös mainitulla raidalla varsin onnistuneita. Love Has Found a Way sisältää kiinnostavia instrumentaaliosuuksia mutta jää näin vahvalla albumikokonaisuudella hienoisen täytebiisin asemaan. Why Can't I Be Free on lyhyt raita, jonka pääpaino on tekstissä sekä kitaraosuudessa. Mr Skin kappaleen jännittävän intron jälkeen puhallinsektio pääsee täyteen vauhtiin ja yhdessä kitaran kanssa se kannattelee kappaleen melodiaa. Myös lauluosuudet ovat mainitussa biisissä taidokkaita. Space Child on pianovoittoinen ja onnistunut instrumentaalikappale. Kitaran dominoima When I Touch You lukeutuu 12 Dreams of Dr. Sardonicus-albumin raskaimpiin kappaleisiin. Neljän minuutin paikkeilla biisissä on kevyempi osuus, mutta se palaa takaisin hardrockpaahtoonsa. Street Worm käynnistyy pianoriffillä ja vokalisoinnilla rumpujen tullessa pian mukaan. Kitarasoolon aikana kuullaan myös upeaa perkussiotyöskentelyä, kuten lehmänkelloa. Kappaleen nopeatempoinen loppuosa on myös varsin toimiva. Life Has Just Begun on selkeästi kahta edeltänyttä kappaletta herkempi. Niin akustisissa osuuksissaan kuin kokonaistoteutuksessaan kappale toimii varsin mainiosti. Morning Will Come alkaa onnistuneella riffillä ja sisältää voimakkaita vokaaliosuuksia. Kappale on edeltäjäänsä nopeatempoisempi ja sen säkeistöjen aikana puhallinsektiolla on merkittävä rooli. Soldier päättää albumin hidastempoisemmissa ja pianovoittoisissa tunnelmissa. Monipuolisuudessaan 12 Dreams of Dr. Sardonicus on ehdotonta kuunneltavaa psykedeliahenkisen classic rockin diggareille.

Perjantain pohjat:Eräs kotimaisen popmusiikin kiistattomista merkkiteoksista

Kaseva:Kun maailma elää

Keväällä 1976 ilmestynyt Kun maailma elää on kotimaisessa popmusiikissa liki pitäen ainutlaatuisen, Tampereelta kotoisin olevan Kaseva-yhtyeen toinen albumi, jonka varsin monet ovat valmiit kohottamaan yhtyeen huipputyöksi. Originaalissa line-upissaan Jokelan veljeksistä Mikosta ja Nilsistä, Asko Raiviosta ja Tapio Raumasta  muodostunut yhtye oli soittanut omia kappaleitaan treenikämpällään vuosien ajan, kun sille yllättäen tarjoutui tilaisuus albumin työstämiseen. Love Recordsin Atte Blom tosin  kehotti yhtyettä kääntämään alun perin englanninkieliset kappaleensa suomeksi. Vuonna 1974 ilmestyneen Kasevan esikoisalbumin Silloin kun kirkkaimmiksi klassikoiksi kohonneisiin kappaleisiin lukeutuvat Tyhjää ja Vanha mies. Albumin päätösraita Good Night muistuttaa yhtyeen englanninkielisestä tuotannosta. Vuonna 1976 ilmestyneeseen kakkosalbumiin Kun maailma elää ehdittäessä Jouko Järvinen oli täydentänyt Kasevan kokoonpanon ja Helsingin Finnvoxilla ja Lahden Microvoxissa nauhoitetusta esikoisalbumista poiketen yhtyeen mestariteoksena pidetty kakkospitkäsoitto Kun maailma elää nauhoitettiin Tukholman Marcus Music-studioilla Henrik Otto Donnerin tuottamana. Niin kappalemateriaaliltaan, rikkaalta instrumentaatioltaan kuin upeilta stemmalauluiltaan albumia voi pitää lähes mestariteoksena. Sen ytimeen lukeutuvasta tuotannosta mainittakoon nimikappale Kun maailma elää, melankolinen päätösraita Monen vuoden jälkeen, loppuhuipennukseensa terävää kitarointia säästävä, otsikkonsa veroisen tummasävyinen Naula läpi pään sekä upeasti kontrasteja hyödyntävä biisikaksikko Kevät ja Syksy. Pena edustaa albumin suosituinta tuotantoa ja unohdetun klassikon tittelin kokonaisuudessaan varsin vahvasta kappalemateriaalista koostuvalla albumilla ansaitsee sen kakkospuolen avaava Turhaan mua huudat. Albumin cd-version bonuskappaleita edustavat vuonna 1978 ilmestyneen singlen Ujo/Ikävä molemmat puolet sekä liveversiot kappaleista Turhaan mua huudat ja Pena, jotka kuultiin alun perin YLE:n Pop-Liisa-ohjelmassa syyskuussa 1976. Kun maailma elää on  eräs kotimaisen popmusiikin vahvimmista voimannäytöistä koskaan myös kokonaistuotantonsa osalta vahvaa jälkeä työstäneeltä yhtyeeltä.

Torstain terävä:Goottirockareiden glamrockvaikutteista varhaistuotantoa

The 69 Eyes:Motor City Resurrection

Alun perin vuonna 1994 ilmestynyt Motor City Resurrection on Hanoi Rocksin ja Smackin hengessä uransa aloittaneen The 69 Eyesin kokoelma-albumi, jonka originaali, varhaisista singleistä ja ep:istä koostunut versio sisälsi 14 kappaletta. Pitkäsoiton uusintajulkaisu ajoittui vuoteen 2005 ja tuolloin mukaan oli lisätty kahdeksan bonuskappaletta. Albumi on mitä mainioin dokumentti The 69 Eyesin varhaisesta räväkästä rockhengestä. Sen perusversion coverkappaleita edustavat näkemykset Kissin esikoisalbumin ydintuotantoon lukeutuvasta Deucesta, The Stoogesin Gimme Some Skinistä ja GG Allinin Gimme Some Headista. Bonuskappaleissa on tarjolla lisää lainamateriaalia ja sellaiseen lukeutuvat Alice Cooperin Is It My Body, MC 5:n Call Me Animal, The Stoogesin TV Eye, Andy McCoyn kanssa versioitu New York Dollsin Vietnamese Baby, Misfitsin Return of the Fly ja The Dictatorsin Science Gone Too Far. Kaiken kaikkiaan Motor City Resurrectionin uusintajulkaisulle sisältyvät kokonaisuudessaan 69 Eyesin ep:t High Times-Low Life, Never Too Loud ja Deuce AKA Suck My Mick. Lisäksi mukana on yksi näyte Backyard Babiesin kanssa tehdyltä splittisingleltä ja poimintoja Dictatorsille, Stoogesille, Misfitsille ja New York Dollsille työstetyiltä tribuuttilevyiltä. Motor City Resurrection sisältää myös varhaisempia versioita muutamista The 69 Eyesin vuonna 1992 ilmestyneelle esikoispitkäsoitolle Bump and Grind uudelleen levytetyistä kappaleista. Sellaisiin lukeutuvat Hot Butterfly, Sugarman, Barbarella, Juicy Lucy ja Alive! Aluksi ainoastaan Japanissa julkaistu Motor City Resurrection on varsin vakuuttava dokumentti varhaisen 69 Eyesin rockhengestä aidoimmillaan.

Keskiviikon klassikko:Johnny Winterin kultakauden toinen konserttitaltiointi

Johnny Winter:Live at Fillmore East 10/3/70.

Live at Fillmore East 10/3/70 on Johnny Winterin johtaman Johnny Winter And-yhtyeen konserttitaltiointi, jonka Collector's Choice Music julkaisi huhtikuussa 2010. Winterin lisäksi mainittuun yhtyeeseen kuuluivat kitaristi Rick Derringer, basisti Randy Jo Hobbs ja rumpali Bobby Caldwell. Samaiselta kiertueelta jo maaliskuussa 1971 julkaistu Live Johnny Winter And on osoittautunut varsin menestyksekkääksi konserttitaltioinniksi. Johnny Winter And-niminen studioalbumi oli ilmestynyt jo joitakin kuukausia ennen liveä ja tuolloin yhtyeen rumpalina oli vielä vaikuttanut Derringerin veli Randy Zehringer. All Music Guiden Thom Jurekin mukaan Live at Fillmore East on Winterin kaikkien aikojen laadukkain konserttitaltiointi ja ylistystä hänen laatimassaan arviossa keräävät sekä äänenlaatu että improvisaatiota hyödyntävä musisointi. Myös esimerkiksi Pop Mattersiin ja Blogcriticsiin albumista laaditut arviot olivat varsin myönteisiä. Viimeksi mainittuun kirjoittanut Glen Boyd kehui erityisesti Winterin ja Derringerin välisen soiton kemiaa. Live at Fillmore Eastin kappaleista suurteoksia edustavat lähes 22 ja puoli minuuttia kestävä It's My Own Fault ja 18-minuuttinen, Winterin omaa tuotantoa edustava Mean Town Blues. Myös albumin käynnistävä Guess I'll Go Away on Winterin sävellys. Coverkappaleista lähes standardeihin lukeutuvat Sonny Boy Williamsonin Good Morning Little Schoolgirl ja Muddy Watersin Rollin' and Tumblin'. Bob Dylanin vuoden 1965 jälkimmäisen klassikkoalbumin Highway 61 Revisited nimikappaleen Winter versioi myös vuonna 1976 ilmestyneelle ja niin ikään varsin laadukkaalle konserttitaltioinnilleen Captured Live. Live at Fillmore Eastin biisiaarteistoon lukeutuu myös Rick Derringerin käsialaa oleva ja klassikkostatuksen ansaitseva Rock N' Roll Hootchie Koo. Kappalevalintojensa osalta Live at Fillmore East on tulkittavissa  Live Johnny Winter Andiä mielenkintoisemmaksi albumiksi.