Maanantain mainio:Vanilla Fudgen raskain ja kenties paras

Vanilla Fudge:Rock and Roll

Syyskuussa 1969 ilmestynyt Rock and Roll on yhdysvaltalaisen, ensisijaisesti psykedeelisen rockin parissa tunnetuksi tulleen Vanilla Fudgen viides ja samalla kyseisen vuosikymmenen viimeinen studioalbumi ennen vuoden 1970 kevääseen ajoittunutta yhtyeen toiminnan loppumista. Vanilla Fudgen pitkäsoitoista kyseessä lienee raskain kokonaisuus, jonka edustamaa tyyyliä etenkin Deep Purple jalosti ansiokkaasti eteenpäin. Rock and Rollin ärhäkimpiä sivalluksia ovat pitkäsoiton ykköspuolelle sijoitetut Need Love ja Street Walking Woman, jotka kumpikin ovat koko kvartetin Carmine Appice, Tim Bogert, Mark Stein ja Vince Martell käsialaa. Steinin Lord in the Country omaa hienoisia gospelsävyjä ja toinen hänen käsialaansa oleva kappale pitkäsoitolla on kakkospuolen avaava lyhyt, mutta napakka The Church Bells of St. Martins. Rock and Rollin coverkappaleet edustavat psykedeliahenkisyytensä ansiosta toteutuksessaan Vanilla Fudgen vanhempaa perustaa. Gerry Goffinin ja Carole Kingin sävelaarteistosta poimittu I Can't Make It Alone, muun muassa Dusty Springfieldin levyttämä The Windmills of Your Mind ja Freddie & The Dreamersin näkemyksenä myös merseybeat-ohjelmistoon varhaisemmin päätynyt ja Rudy Clarkin käsialaa oleva If You Gotta Make of Somebody taipuvat Vanilla Fudgen käsittelyssä kiehtovan mielikuvituksellisiksi versioiksi. Pitkäsoiton cd-version bonuskappaleena on yhtyeen omaa tuotantoa edustava Break Song, jonka livetulkinta venyi yli 20:n minuutin mittoihin. Billboardin listalla Rock and Roll saavutti lokakuussa 1969 34. sijan.

Sunnuntain extra:Garagerockryhmän musiikillista palettia laajentanut pitkäsoitto

Thee Ultra Bimboos:Four Fans Can't Be Wrong

Melko primitiivisenä garagerockryhmittymänä uransa aloittanut Thee Ultra Bimboos (Susanna "Suffeli" Rapinoja:laulu/kitara, Maria Hakkarainen, nyk. Laiho:kitara/laulu, Salla Mattila:basso ja Milla Palovaara:rummut/laulu) julkaisi vuonna 2000 kolmannen ja hieman laajempaa kuulijakuntaa tavoittaneen pitkäsoittonsa Four Fans Can't Be Wrong. Musiikillisesti kyseinen albumi avasi uusia ovia yhtyeen tuotannossa. Huomattavaa popherkkyyttä tarjoiltiin erityisesti avausraidalla Yellow Line. Pitkäsoiton kirkkain pophelmi on silti Fool, joka tyylitajuisesti Hanoi Rocksille kunniaa tehneen kitarasoolonsa osalta hieman editoituna päätyi myös singlejulkaisuksi kakkoskappaleenaan niin ikään myös albumilta löytyvä, countrahtava ja harvinaislaatuisesti Millan leadvokalisointia tarjoava Liar Liar. Vallatonta sixties-henkeä on annosteltu erityisesti raidoille Rescue 911 ja Dirty 1 Eyed Jack. Kyseisistä kappaleista ensimmäinen lainasi melodiaansa tiedostamattomasti hieman Little Peggy Marchin hittiä I Will Follow Him. El Bimbon, alias Jukka Suksen käsialaa oleva Antonio lukeutuu myös Four Fansin kiistattomaan biisiaarteistoon. Revittelevämmästä osastosta albumin parhaimmistoa edustavat 100 % Freak, Dirty Talk sekä lähes keikkastandardeihin lukeutunut Pussycat Drive. Ainoa hieman täytteenomaisempi kappale on kaahaava We're Inside, mutta pitkäsoiton päätteeksi Love Theme from Outer Spacella on tarjottavanaan liki pitäen silkkaa popnirvanaa. Ensimmäiset todennetut ja parhaimmillaan suorastaan hurmokselliset Bimboos-keikat ajoittuivat juuri Four Fans -albumin aikoihin. Yhtyeen ensimmäinen tsekattu pitkäsoitto on vuosien saatossa osoittautunut kaikkein rakkaimmaksi, mutta myös niillä kolmella muulla on huippuhetkensä. Esikoisella We Can Stop Whenever We Want sellaisia edustivat erityisesti kulttiklassikko Who Stole My Underwear ja Hypnotized ja kakkosalbumi Supermessin vastaaviin ässiin lukeutuivat erityisesti Bite of the Vampire ja usein Bimboosien keikkojen avausnumerona soitettu 95% Fake. Bimboosien viimeisen pitkäsoiton Bimboo Wizardin kultahippuihin lukeutuivat vähintään Black Mustang, Sparkles, No Return, balladihelmi Fadeaway sekä Get There Fast-singlen kakkosbiisinä ja myös pitkäsoiton vinyyliversiolla julkaistu upea Hard  to Say.

Lauantain pitkä:Eräs 70-luvun puolivälin jälkeisistä suurmenestyjistä

Kymmenes maaliskuuta 1954 syntynyt Tina Charles on englantilainen solisti, joka saavutti menestystä discomusiikin saralla 70-luvun puolivälistä eteenpäin. Hänen suurin hittisinglensä oli vuonna 1976 listakärkeen noussut I Love to Love (But My Baby Loves to Dance). Lontoon Whitechapelissa syntyneen Tina Hoskinsin isä Charles Hoskins oli näyttelijä. Tinan veli Warren toimi hänen kiertuemanagerinaan uran huippuvaiheessa. Sukunimi Hoskins muistutti liikaa Mary Hopkinia, ja niinpä Tina valitsi taiteilijanimekseen Charlesin, joka oli hänen isänsä nimi. Musiikkiuransa Charles aloitti sessiomuusikkona ja taustalaulajana. Hänen vuonna 1969 ilmestyneellä debyyttisinglellään pianistina toimi vielä tuossa vaiheessa tuntematon Elton John. 70-luvun alussa Charles vokalisoi Top of the Pops- albumisarjassa, joka sisälsi coverversioita aikakauden hiteistä. Vuonna 1971 hän esiintyi BBC 1:n sketsishowssa The Two Ronnies, jonka tunnetuimpia esiintyjiä olivat Ronnie Barber ja Ronnie Corbett. Charlesin kyseisessä showssa esittämiä kappaleita olivat esimerkiksi River Deep, Mountain High ja Ruby Tuesday. Vuonna 1975 Charles ja Linda Lewis olivat taustavokalisteina Steve Harleyn ja Cockney Rebelin listaykkössinglellä Make Me Smile (Come Up and See Me) Charles oli leadvokalistina samana vuonna ilmestyneellä 5000 Voltsin discohitillä I’m on Fire. Sopimusteknisistä syistä Charles ei koskaan ollut yhtyeen virallinen jäsen, mutta hänen lauluääntään pidettiin vahvempana kuin yhtyeen myöhempien virallisten leadvokalistien. Kyseinen kappale nousi neljänneksi brittilistalla ja sijalle 26. Billboardilla. Suuren tilaisuutensa Charles sai, kun intialais-brittiläinen säveltäjä/tuottaja Biddu tuotti hänelle singlet You Set My Heart on Fire ja I Love to Love. Niistä jälkimmäinen nousi artistin kotimaassa listakärkeen kolmen viikon ajaksi ja oli maailmanlaajuinen hitti.

Biddu tuotti myös Charlesin albumin ja uuden singlehitin Dance Little Lady Dance. Hittsinglejensä ansiosta Charles viihtyi brittilistalla 42 viikon ajan vuonna 1976. Näihin aikoihin Charlesin kiertuebändiin kuuluivat Trevor Horn ja Geoff Downess, jotka saavuttivat ensin yhteistä menestystä The Bugglesina ja myöhemmin Yesin jäseninä. Vielä myöhemmin Horn kunnostautui levytuottajana ja Downess perusti 80-luvun alkupuolen superyhteisiin lukeutuneen Asian. Charlesin myöhäisemmät hitit, joihin lukeutuivat Love Me Like a Lover, Dr. Love, Rendezvous ja Love Bug tekivät Charlesista poptähden Euroopassa, Aasiassa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa, mutta Yhdysvalloissa hän ei onnistunut tekemään varsinaista läpimurtoa. Siellä hänen ainoa suurempi menestyksensä oli You Set My Heart on Fire syksyllä 1975. Vuonna 1978 Charles esiintyi Tokiossa järjestetyllä World Popular Song  –festivaalilla. Charlesin esittämä Love Rocks sijoittui kärkeen Japanin oman edustuskappaleen kanssa. Vuoteen 1980 mennessä discomusiikki alkoi menettää suosiotaan. Charlesin kyseisenä vuotena ilmestynyt pitkäsoitto Just One Smile edusti raaempaa soundia, mutta ei menestynyt. Charles keskittyi perhe-elämään, mutta 80-luvun puolivälissä Sanny X:n tuottama remix-versio I Love to Lovesta oli jälleen hitti. Vuodesta 2000 lähtien Charles on esiintynyt ympäri Eurooppaa, missä discomusiikki ja hänen hittinsä ovat nousseet uuteen kukoistukseen.

Vuonna 2006 Charles sijoittui viiden suosituimman joukkoon USA:n discolistalla Sanny X:n tuottamalla kappaleella Higher. Seuraavana vuonna Charles vieraili The Producersin konsertissa esittäen Grace Jonesin Slave to the Rhythmin. Kyseisen vuoden lokakuussa Charles levytti tuottaja Ian Levinen kanssa kappaleen Hide and Seek Disco 2008. Hänen viimeisin pitkäsoittonsa on maaliskuussa 2008 ilmestynyt Listen 2 the Music. Vuonna 2010 Charles sainattiin brittiläisen kirjoittajan ja tuottajan Carl M Coxin PMG Music Productionille. Muita kyseiselle yhtiölle kiinnitettyjä artisteja ovat esimerkiksi Sinitta ja Amanda Lear. Charlesin ensimmäinen single kyseiselle yhtiölle, Your Love is My Light ilmestyi sekä fyysisesti että digitaalisesti marraskuussa 2011. Coxin lisäksi kappaleen kirjoittamiseen ja tuottamiseen osallistuivat PWL:n levytuottajat Dave Ford ja Ian Curnow. Remiksauksesta vastasi Pete Hammond, joka Fordin ja Curnowin tavoin lukeutui PWL:n studioinsinööreihin ja tuottajiin. Charlesin suunnitelmissa on ollut kiertue 5000 Voltsin kanssa.

Perjantain pohjat:Amerikkalaisen hardrockin klassikon kolmas pitkäsoitto

Boston:Third Stage

23. syyskuuta 1986 MCA Recordsin julkaisemana ilmestynyt Third Stage on yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Bostonin kolmas studioalbumi, joka äänitettiin kuuden vuoden aikana yhtyeen johtohahmon Tom Scholtzin Hideaway-studiolla. Kun Scholtz oli voittanut oikeusjutun Epic Recordsia vastaan hänen yhtyeensä levy-yhtiöksi vaihtui MCA Records. Third Stagen avauskappale Amanda oli kirjoitettu vuonna 1980, jolloin albumin äänitykset olivat alkaneet. Siitä kehittyi yhtyeen ainoa listakärkeen noussut single marraskuussa 1986. Pitkäsoiton toinen top ten-menestys oli seuraavana vuotena sijalle yhdeksän noussut We're Ready. Pitkäsoiton kappaleista myös Cool the Engines ja Cantc'ha Say/Still in Love saavuttivat radiosoittoa ja niistä viimeksi mainittu nousi Billboardin listalla sijalle 20. Samalla siitä muodostui Bostonin viimeinen top 20 -menestys. Third Stage nousi Billboardin listakärkeen ja piti sijoituksensa neljän viikon ajan. Kyseessä oli ensimmäinen cd-formaatissa julkaistu albumi, joka saavutti kultalevyn puolen miljoonan kappaleen myynnillään. Third Stage myi kultaa myös vinyylinä ja kaiken kaikkiaan albumi on saavuttanut nelinkertaista platinaa. Kyseessä on ensimmäinen Bostonin pitkäsoitto, joka sisältää elektronisia rumpusampleja ja kappaleita, jotka eivät ole Scholtzin tai Brad Delpin käsialaa. Originaalijäsenet Barry Goudreau, Sib Hashian ja Fran Sheehan eivät osallistuneet enää Third Stagen levytykseen, joskin kaksi viimeksi mainittua olivat mukana albumin kappaleiden demoversioilla ja Sheehan vastaanotti kirjoituskrediitin. Alkuperäisrumpali Jim Masdea soittaa suurimmalla osalla albumin kappaleista.Third Stagella ei hyödynnetty orkestraatioita tai syntetisaattoreita. Kriitkoiden mukaan kyseinen pitkäsoitto oli tyylillisesti varhaisempia Bostonin albumeita tummasävyisempi.

Torstain terävä:Kotkaparven upea esikoinen

The Eagles:Eagles

Helmikuussa 1972 äänitetty ja samaisena vuonna kesäkuun ensimmäisenä Asylum Recordsin julkaisemana ilmestynyt Eagles on yhdysvaltalaisen rockyhtyeenä toimintansa aloittaneen The Eaglesin esikoispitkäsoitto. Se äänitettiin Lontoossa Olympic -studioilla Glyn Johnsin tuottamana. Albumista muodostui välittömästi menestys nuorelle yhtyeelle. Se nousi sijalle 22. ja saavutti vuonna 2001 platinalevyn. Kultaa pitkäsoitto myi jo tammikuussa 1974. Eaglesin debyytiltä poimittiin kolme top 40:ään noussutta singleä:Witchy Woman oli yhdeksäs, Take It Easy saavutti 12. ja Peaceful Easy Feeling 22. sijan. The Eagles vaikutti omalta osaltaan voimakkaasti nk. countryrock-soundin suosituksi tekemiseen. Rolling Stonen vuonna 2012 julkaisemalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Eaglesin debyytti saavutti 368. sijan. Single Take It Easy pääsi mukaan Rock and Roll Hall of Famen 500 rockia muovanneen kappaleen listalle. Vuonna 1971 David Geffen oli kiinnittänyt tuoreeltaan perustetun yhtyeen ja lähettänyt sen harjoittelemaan Coloradoon, Aspeniin. Glenn Frey valitsi Johnsin tuottajaksi, sillä tämä oli työskennellyt aikaisemmin useiden keskeisten rockyhtyeiden, kuten Rolling Stonesin, The Whon ja Led Zeppelinin levyillä. Geffen kutsui Johnsin tsekkaamaan The Eaglesin clubikeikan Boulderiin, Coloradoon, mutta tämä ei vielä vakuuttunut. Eagles tasapainotteli tuossa vaiheessa suoran rockilmaisun ja countryvaikutteiden välimaastossa. Glenn Frey oli edellisen ja Bernie Leadon jälkimmäisten kannalla. Johns päätti toimia yhtyeen tuottajana, mutta hänen mielipiteensä muuttui myönteiseen suuntaan vasta, kun nelikko alkoi laulaa harmonioita Randy Meisnerin käsialaa olleessa akustisvoittoisessa balladissa Take The Devil. Eaglesin debyytin äänityksiin Olympic-studioilla kului kaksi viikkoa. Johns paneutui erityisesti vokaaliosuuksiin ja kappaleiden sovituksiin. Glen Frey totesi myöhemmin Johnsin vaikuttaneen monessa mielessä ratkaisevasti yhtyeen menestykseen. Tuottajalla ja yhtyeellä, erityisesti Freyllä ja Don Henleyllä, oli silti näkemyseroja yhtyeen soundista. Take It Easyssä Johns sai Leadonin soittamaan tuplabanjoa, mikä teki kappaleen soundista erityisen. Lontoossa nauhoitetuissa kappaleissa Frey ja Meisner olivat kumpikin leadvokalistina kolmessa ja Leadon kahdessa. Leadonin ja Meisnerin yhteistyötä edustavan kappaleen Earlybird alussa kuultu sirkutus oli poimittu ääniefektikirjastosta. Alun perin ainoa Henleyn vokalisoima kappale Eaglesin debyytillä oli Witchy Woman. Geffenin ja manageri Elliot Robertsin kuunneltua albumin nauhan kaksikko päätti, että pitkäsoitolle piti lisätä vielä toinen kappale, jonka solistina Henley oli. Niinpä Nightingale-niminen raita äänitettiin myöhemmin Los Angelesissa ja otettiin pitkäsoitolle mukaan. Johns oli nauhoittanut kappaleesta Lontoossa pari ottoa, mutta ei ollut tyytyväinen lopputulokseen. Geffen yritti nauhoittaa kappaletta toisen tuotantotiimin kanssa, mutta Johns kimpaantui siitä, että kappaletta äänitettiin hänen selkänsä takana ja nauhoitti biisin yhtyeen kanssa Wally Heidersin kolmosstudiossa. Albumin kansikuvasta vastasivat taiteilija Gary Burden ja valokuvaaja Henry Diltz. Bändikuva on Joshua Treen kansallispuistosta. Bud Scoppan tuoreessa Rolling Stoneen kirjoittamassa arviossa vuodelta 1972 hän listasi Eaglesin debyytin vuoden parhaaksi esikoislevyksi heti Jackson Brownen jälkeen. Kaiken lisäksi hän olisi ollut valmis poistamaan esikois-etuliitteen kyseisestä lausunnostaan. Eaglesin esikoisalbumi pääsi myös mukaan Robert Dimeryn teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die.

Keskiviikon klassikko:Keskeisen psykedeelisen rockin edustajan kakkosalbumi

Love:Da Capo

Marraskuussa 1966 ilmestynyt Da Capo on San Franciscosta kotoisin olleen, psykedeelisen folkrockyhtye Loven toinen studioalbumi. Pitkäsoitto nauhoitettiin syys-ja lokakuun vaihteessa viidessä päivässä RCA-studioilla Hollywoodissa. Albumin kappaleista 7 and 7 Is oli äänitetty 20. kesäkuuta samaisena vuonna ja julkaistu heinäkuussa singleformaatissa b-puolellaan No Fourteen, joka oli outtake yhtyeen esikoisalbumin äänityksistä. 7 and 7 Isin levyttämisen jälkeen Loven kokoonpano laajeni; mukaan tulivat rumpali Michael Stewart sekä saksofonia ja huilua soittanut Tjay Cantrelli. Aikaisemmin yhtyeessä rumpalin tehtävistä huolehtinut ja klassisen musiikin koulutuksen saanut pianisti Alban "Snoopy" Pfisterer siirtyi soittamaan urkuja ja cembaloa. Kitaristit Johnny Echols ja Bryan McLean, basisti Ken Forssi ja yhtyeen johtohahmo, solisti Arthur Lee säilyttivät entiset paikkansa yhtyeen kokoonpanossa. Tyylillisesti Da Capon edustaa psykedeelistä rockia ja barokkipoppia. Pitkäsoiton ykköspuolta voi pitää irtiottona Loven esikoisalbumin tyylistä. Tarkkoine ja yksityiskohtaisine sovituksineen se enteilee jo yhtyeen vuoden 1967 klassikkoalbumia Forever Changes.  7 and 7 Isin protopunkkia ja cembalon hallitsemaa Stephanie Knows Whota tasoittavat popahtavammat kappaleet Orange Skiesin tyyliin. Da Capon kakkospuolen täyttää 19-minuuttinen Revelation, joka on Bob Dylanin  tupla-albumilla Blonde on Blonde julkaistun Sad Eyed Lady of the Lowlandsin jälkeen eräs ensimmäisistä kokonaisen levypuoliskon mittaisista kappaleista. Se sai alkunsa livejamina. The Rolling Stones levytti aikaisemmin vuonna 1966 ilmestyneelle albumilleen Aftermath jamittelukappaleen Goin' Home, johon inspiraatiota saattoi tarjota se, että Stonesit olivat todentaneet Loven konsertin Brave New Worldissa. Albumin kappaleista juuri Revelation ei saanut erityisen hyviä arvioita osakseen, mutta myöhemmin sen suhteen on oltu suopeampia. Vaikka 7 and 7 Is oli ollut Lovelle  pieni hitti, itse Da Capo nousi albumilistalla laadukkuudestaan huolimatta suhteellisen vaatimattomasti 80. sijalle.

Tiistain tukeva:Progemammutin vuoden 1975 menestysalbumi

Pink Floyd:Wish You Were Here

Syyskuussa 1975 ilmestynyt Wish You Were Here on Pink Floydin yhdeksäs studioalbumi. Mainitun pitkäsoiton kappaleet oli sävelletty yhtyeen konsertoidessa ympäri Eurooppaa ja albumi nauhoitettiin useissa eri äänityssessioissa Lontoon Abbey Road – studioilla. Joissakin albumin kappaleissa, kuten Welcome to the Machine kritiikin kohteena on musiikkibisnes, toiset biiseistä kuvaavat vieraantuneisuutta ja pitkäsoiton avauskappale Shine on Your Crazy Diamond on omistettu yhtyeen entiselle jäsenelle ja johtohahmolle Syd Barretille, joka joutui eroamaan Pink Floydista seitsemää vuotta aikaisemmin mielenterveysongelmiensa vuoksi. Yhtyeessä eräänlaisen johtohahmon aseman ottaneen Roger Watersin idea oli jakaa Shine on Your Crazy Diamond kahteen osaan, ja sijoittaa niiden väliin kolme muuta uutta sävellystä. Pink Floyd toisin sanoen esitteli kyseisellä albumilla uuden konseptin, aivan kuten yhtyeen edellisen pitkäsoiton The Dark Side of the Moon tapauksessa oli tapahtunut. Edeltävän pitkäsoiton tavoin myös Wish You Were Herellä hyödynnettiin efektejä ja syntetisaattoreita ja studioon tuotiin myös albumilla vierailleita yhtyeen ulkopuolisia solisteja. Roy Harperia kuultiin leadvokalistina kappaleessa Have a Cigar ja lauluyhtyettä The Blackberries Shine on Your Crazy Diamondissa. Wish You Were Herestä muodostui suuri kaupallinen menestys ja levy-yhtiö EMI ei aluksi kyennyt painattamaan tarpeeksi levyjä vastaamaan niihin kohdistettua kysyntää. Ilmestyessään Wish You Were Here saavutti ristiriitaisen vastaanoton, mutta myöhemmin myös kriitikot ovat tunnustaneet albumin kiistattomat ansiot. Wish You Were Here on päässyt sekä Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin että 50 parhaan progealbumin listoille. Pink Floydin jäsenistöstä kosketinsoittaja Richard Wright ja kitaristi David Gilmour ovat kohottaneet Wish You Weren Heren suosikkialbumikseen yhtyeensä tuotannosta. Viides kesäkuuta 1975 Pink Floydin ollessa työstämässä Shine on Your Crazy Diamondin lopullista miksausta Syd Barrett vieraili studiossa. Ylipainoisen ja kaljun, muovikassia kantaneen Barretin yhtyeen jäsenistä tunnistivat ensimmäisinä Richard Wright ja David Gilmour. Roger Watersin kerrotaan puhjenneen kyyneliin entisen yhtyetoverinsa fyysisestä ja psyykkisestä tilasta. Kuukausi Shine on Your Crazy Diamondin lopullisten miksausten jälkeen Pink Floyd soitti suuren osan Wish You Were Heren kappaleista Knebworthin musiikkifestivaaleilla.