Keskiviikon klassikko:Paljon aikaan saanut rytmikitaristi

Kahdeksas huhtikuuta 1962 syntynyt Jeffrey Dean Isbell, joka tunnetaan paremmin nimellä Izzy Stradlin, muistetaan ensisijaisesti Guns N’ Rosesin rytmikitaristina yhtyeen huippusuosion ajalta. Erottuaan Gunnareista loppuvuodesta 1991 Stradlin perusti Izzy Stadlin & The Ju Ju Hounds – yhtyeen, jonka kanssa hän työsti yhden onnistuneen pitkäsoiton ja teki myös kiertueen. Soolona Izzy on julkaissut aina kymmenen pitkäsoittoa, joista kuusi viimeisintä omakustanteisesti. Vuonna 2012 hän pääsi Rock and Roll Hall of Fameen Guns N’ Rosesin jäsenenä.

Stradlin syntyi Lazayettessa, Indianapolisissa. Hän kiinnostui musiikista jo varsin nuorena ja keskeisiin diggauskohteisiin lukeutuivat Bob Dylan, Pink Floyd, Alice Cooper, Led Zeppelin ja keskeisimpänä kaikista Rolling Stones. Lukiossa Stadlin kasasi yhtyeen ystäviensä kanssa. Heidän joukossaan oli William Bailey, joka tultiin myöhemmin tuntemaan nimellä Axl Rose. Yhtye soitti covereita jääden puhtaasti garagebändiksi. Vaikkei suuri koulun ystävä ollutkaan, Stradlin valmistui kohtuullisin arvosanoin ja suuntasi Los Angelesiin muusikon ura tähtäimessään. Pian Losiin asetuttuaan Izzy liittyi punkyhtyeeseen nimeltä Naughty Women. Mainittakoon, että tässä vaiheessa Izzy soitti rumpuja, mutta seuraavassa niin ikään punkrockia edustaneessa yhtyeessään The Atomsissa hän oli siirtynyt basistiksi. Sitä seuranneessa heavybändissä Shrinessa Izzy vaihtoi rytmikitaraan, sillä biisinteko alkoi tässä vaiheessa kiinnostaa häntä toden teolla. Vuonna 1983 Izzy perusti Hollywood Rose – yhtyeen Axl Rosen kanssa. Tämä oli muuttanut LA:hin edellisenä vuotena. Tammikuussa 1984 yhtye levytti viidestä kappaleesta koostuneen demon, joka sisälsi muun muassa kappaleet Anything Goes ja Reckless Life. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin kyseisen demon kappaleet julkaistiin osana kokoelmaa Roots of Guns N’ Roses. Vuoden 1984 aikana Stradlin perusti myös lyhytikäisen yhtyeen Stalin solisti Eric Leachin ja kitaristi Tazz Ruddin kanssa. Kaksikko vaikutti myöhemmin yhtyeessä Symbol Six. Samaisen vuoden joulukuussa Stradlin kuitenkin palasi Hollywood Roseen. Axl Rose ja Izzy Stradlin perustivat Guns N’ Rosesin maaliskuussa 1985 useiden LA Guns-yhtyeen jäsenten kanssa. Kesäkuuhun mennessä Rosen ja Stradlinin seuraksi olivat liittyneet kitaristi Slash, basisti Duff McKagan sekä rumpali Steven Adler. Yhtye keikkaili Whisky A Go Go:n, Roxyn ja Troubadourin kaltaisissa clubeissa. Vuosien 1985–86 aikana syntyi valtaosa debyyttipitkäsoitto Appetite for Destructionin kappaleista ja yhtyeen keskeisimmäksi biisintekijäksi osoittautui Stradlin. Heinäkuussa 1987 ilmestynyt albumi on 28 miljoonan kappaleen myynnillään Yhdysvalloissa kaikkien aikojen myydyin esikoisalbumi. Stradlin oli mukana kirjoittamassa muun muassa albumin hittisinglejä Sweet Child O’ Mine ja Paradise City, kuten myös seuraavana vuonna ilmestyneellä, kahdeksasta kappaleesta koostuneella levyllä G N’ R Lies julkaistua kaunista balladia Patience. Seuraavana vuonna Steven Adler erotettiin yhtyeestä heroiiniaddiktionsa vuoksi ja hänen tilalleen tuli aikaisemmin The Cultissa soittanut Matt Sorum. Stradlin valitsi sitä vastoin raittiuden. Elokuussa 1991 Guns N’ Roses julkaisi odotetut tupla-albumit Use Your Illusion I ja II. Stradlinin osuus biisintekijänä kyseisillä levyillä oli huomattava ja hän toimi myös leadvokalistina kappaleilla Dust N’ Bones, 14 Years sekä Double Talking Jive. Stradlinin erosta Gunnareista tiedotettiin 7. marraskuuta.

Jälleen kotiseuduilleen palattuaan Stradlin kasasi yhtyeen Ju Ju Hounds, johon kuului mm. soolokitaristina Georgia Satellitesista tuttu Rick Richards. Izzy Stradlin & The Ju Ju Houndsin debyytti ilmestyi lokakuussa 1992 ja saavutti hyvät arvostelut. Yhtyeen kiertue ulottui Eurooppaan, Australiaan ja toki myös Amerikkaan, missä se oli soittanut debyyttikeikkansa Chicagossa, Avalonissa. Toukokuussa 1993 Stradlin palasi Guns N’ Rosesiin viiden keikan ajaksi. Hän tuurasi moottoripyöräonnettomuudessa loukkaantunutta korvaajaansa, kitaristi Gilby Clarkea. Vuonna 1995 Stradlin alkoi levyttää kakkossooloaan 117. Se julkaistiin vasta maaliskuussa 1998. Albumilla olivat mukana muun muassa Duff McKagan, Rick Richards sekä Reverend Horton Heatin rumpali Taz Bentley. Keikkoja kyseisen levyn tiimoilta ei kuitenkaan soitettu ja se jäikin Stradlinin viimeiseksi julkaisuksi Geffenillä. Stradlinin kolmas pitkäsoitto Ride On ilmestyi joulukuussa 1999 japanilaisen Universal Victor-yhtiön kautta. Se oli levytetty samalla kokoonpanolla edeltäjänsä kanssa. Tällä kertaa albumin tiimoilta myös keikkailtiin Japanissa seuraavan vuoden huhtikuussa. Seuraava albumi River ilmestyi toukokuussa 2001 Sancturarylla. Sitä seurasi toinen ainoastaan Japanissa julkaistu pitkäsoitto On Down the Road elokuussa 2002. Kyseisillä levyillä oli mukana legendaarinen, yhtyeistä Small Faces ja The Faces ensisijaisesti muistettu kosketinsoittaja Ian McLagan. Stradlinia pyydettiin mukaan Velvet Revolver-yhtyeeseen McKaganin, Slashin ja Sorumin seuraksi, mutta vaikka hän osallistuikin jälleen biisintekoon yhtyeen formatiivisessa vaiheessa, ei keikkailu kiinnostanut häntä.  2003 Stradlin levytti kuudennen pitkäsoittonsa Like A Dog, joka sai kuitenkin julkaisunsa vasta lokakuussa 2005. Toukokuussa 2005 Stradlin soitti ensimmäisen keikkansa Guns N’ Rosesin kanssa kolmeentoista vuoteen Hammerstein Ballroomilla New Yorkissa. Hän oli mukana soittamassa biiseissä Patience, Think About You sekä Nightrain. Stradlinin seitsemäs albumi Miami ilmestyi toukokuussa 2007 iTunesin kautta. Sen remiksattu, aikaisempaa raakasoundisempi versio näki päivänvalon heinäkuussa. Jo saman vuoden marraskuussa ilmestyi toinen ainoastaan iTunesin kautta julkaistu pitkäsoitto Fire, The Acoustic Album. Stradlinin seuraava iTunes-julkaisu, Concrete, seurasi heinäkuussa 2008. Duff McKagan oli mukana kolmella levyn kappaleista mukaan lukien sen nimiraita. iTunesin kautta seurasi vielä kaksi pitkäsoittoa; Smoke joulukuussa 2009 ja Wave of Heat seuraavan vuoden heinäkuussa. Sillä McKagan oli mukana aina seitsemällä kappaleella. Izzy puolestaan vieraili Slashin ensimmäisellä sooloalbumilla rytmikitaristina; hän soitti sen avausraidalla Ghost. Toukokuussa 2012 Stradlin soitti Guns n’ Rosesin kanssa Lontoon 02- Areenalla. Soitettujen kappaleiden joukossa oli 14 Years, joka oli ollut edellisen kerran ohjelmistossa vuonna 1991. Samaisen vuoden marraskuussa Izzy oli mukana kahdella viimeisellä keikalla Las Vegasissa Gunnareiden Appetite for Democracy-kiertueella. Samoihin aikoihin iTunesin kautta ilmestyi single Baby-Rann, joka olikin Stradlinin ensimmäinen uusi kappale kahteen vuoteen. Rolling Stonelle antamassaan haastattelussa Stradlin vahvisti, ettei aio osallistua Guns N' Rosesin vuoden 2016 reunioniin. Samana vuonna Stradlin julkaisi useita singlejä, joiden joukossa oli myös coverversiot Stealer's Wheelin Stuck in the Middle with Yousta ja J. J. Calen Call Me the Breezestä. Vuonna 2017 Stradlinia kuultiin kitaristina John Mellencampin kappaleessa Grandview kyseisen yhdysvaltalaisrockarin albumilla Sad Clowns & Hillbillies.

Tiistain tukeva:Tohtori Hyväolon 70-luku

Essexissä jo niinkin varhain, kuin vuonna 1971 perustettu Dr. Feelgood lukeutuu kaikkien aikojen laadukkaimpiin ja keskeisimpiin pubrockyhtyeisiin. Sen legendaarisen kokoonpanon muodostivat 7. huhtikuuta 1994 edesmennyt solisti/huuliharpisti Lee Brilleaux, kitaristi Wilko Johnson, basisti John B Sparks sekä  rumpali John Martin alias Big Figure. Menestyksensä yhtye saavutti energisillä live-esiintymisillään ja Johnsonin erottuvalla, nykivällä kitaransoittotyylillä. Dr. Feelgoodin debyyttialbumi, vuoden 1975 alussa ilmestynyt Down by the Jetty oli erinomainen pelinavaus. Feelgood-klassikoiksi pitkäsoitolta ovat kohonneet ainakin She Does It Right, Roxette, All through The City, I Don’t Mind sekä Keep It Out of Sight, jotka kaikki olivat Wilko Johnsonin käsialaa.  Jo samaisen vuoden lokakuussa ilmestyi kakkosalbumi Malpractise, joka jatkoi laadukasta tasoa, mutta sisälsi tosin debyyttiä runsaammin coverbiisejä. Vähintään osittain omasta tuotannosta klassikkostatuksen ovat saavuttaneet Going Back Home, Back in the Night ja You Shouldn’t Call the Doctor ( If You Can’t Afford the Bills). Sittemmin todella ahkeraksi Suomen kävijäksi osoittautunut Dr. Feelgood konsertoi Suomessa useampaan otteeseen jo vuoden 1975 aikana ja Kuusrockin keikasta on säilynyt myös arvokasta todistusaineistoa.

Sinänsä pätevistä studioalbumeistaan huolimatta Feelgood on aina ollut elementissään ensisijaisesti keikkakontekstissa ja yhtyeen seuraava pitkäsoitto, Stupidity olikin taltioitu livenä. Feelgoodin albumeista ainoana se kipusi myös brittilistan kärkeen. Originaalin vinyylin ykköspuolen seitsemän raitaa oli äänitetty Sheffieldissä ja kakkospuolen kuusi kappaletta Southendissä. Siihenastisilta studiolevyiltä löytymättömiä covereita edustivat Chuck Berryn Talking ’Bout You, Solomon Burken ohjelmistoa alkuaan edustava nimiraita Stupidity, Bo Diddleyn I’m A Man, Rufus Thomasin Walking the Dog, Jerry Leiberin ja Mike Stollerin kynäilemä ja lauluyhtye The Coastersin levyttämä I’m A Hog for You Baby sekä Sonny Boy Williamsonin Checkin’ Up on My Baby. Viimeinen Wilko Johnsonin kitaroima Feelgood-pitkäsoitto, vuoden 1977 toukokuussa ilmestynyt Sneakin’ Suspicion ei kokonaisuutena yltänyt edeltäjiensä tasolle, vaikka sisältääkin esimerkiksi todella upean nimiraidan sekä erinomaisen näkemyksen Bo Diddleyn originaalista ja muun muassa The Pretty Thingsin  levyttämästä Hey Mama Keep Your Big Mouth Shutista. Kitaristi Wilko Johnsonin lähtö oli menetys Feelgoodille. Hänen tilalleen tullut, 23. lokakuuta 2013 edesmennyt John Mayo hoiti silti pestinsä esimerkillisesti ja Feelgoodin 70-luvun viimeiset studioalbumit Be Seeing You ja Private Practice onnistuivat hyvin. Niiden kappalemateriaalista mainittakoon myös keikkastandardeiksi muodostuneet She’s a Windup, Down at the Doctors ja Baby Jane sekä singleformaatissa aina top teniin kivunnut Milk and Alcohol. Feelgoodin 70-luvun päättivät livelevy As It Happens, jonka kappalemateriaali painottui luontevasti Mayon aikaiseen tuotantoon sekä studioalbumi Let It Roll, jonka tunnetuinta antia edustanee Put Him Out of Your Mind.

Maanantain mainio:Hullin neljänneksi paras bändi

The Housemartins oli Hullista kotoisin ollut brittiläinen vaihtoehtopoppia esittänyt yhtye. Sen tekstit olivat sekoitus Marxismia ja kristillisyyttä. Tekstit heijastivat yhtyeen solistin Paul Heatonin ajattelutapaa. Housemartinsin suurin hitti oli cover Isley Brothersin kappaleesta Caravan of Love, joka nousi listakärkeen kotimaassaan loppuvuodesta 1986. Yhtyeen perustivat loppuvuodesta 1983 Heaton ja kitaristi Stan Cullimore. Kaksikko äänitti demonauhan, joka herätti Go! Discsin kiinnostuksen. Kokoonpanoa täydennettiin aikaisemmin yhtyeessä The Gargoyles kitaroineella Ted Keyllä, jolle Housemartinsissa lankesi kuitenkin basistin vakanssi ja rumpali Justin Patrickilla, jonka pian korvasi Chris Lang. Housemartins soitti debyyttikeikkansa Hullin yliopistossa lokakuussa 1984. Key lähti seuraavan vuoden lopussa ja hänen tilalleen saatiin myöhemmin Fatboy Sliminä tunnettu Norman Cook.Chris Langin tilalle tuli Hugh Whitaker, ja hänet korvasi Dave Hemingway. Housemartins viittasi itseensä usein Hullin neljänneksi parhaana yhtyeenä. Kolme parempaa sen mielestä olivat Red Guitars, Everything but the Girl ja The Gargoyles. Vuoteen 1986 mennessä Housemartins oli äänittänyt kaksi sessiota John Peelille ja yhtye teki läpimurtonsa singlellä Happy Hour, joka nousi kolmanneksi brittilistalla.Sen menestystä siivitti animaatiomusiikkivideo, jossa nähtiin koomikko Phil Jupitus, joka kiersi yhtyeen kanssa käyttäen taiteilijanimeään Porky the Poet. 16. joulukuuta 1986 Housemartins sai ainoan listaykkösensä coverillaan Caravan of Love. Seuraavalla viikolla sen syrjäytti kärjestä  Jackie Wilsonin Reet Petiten uusintajulkaisu ja Housemartins jäi vaille joulun listaykköstä. Housemartins oli esittänyt kyseisen kappaleen alunperin toisessa John Peel showssa huhtikuussa 1986. Peelin ehdotuksesta yhtye äänitti vielä yhden pelkästään a cappella-esityksistä koostuneen shown nimellä Fish City Five.

Hullin Tower-clubissa Housemartinsien konsertti äänitettiin BBC:n ohjelmaa Rock Around the Clock varten. Tuolloin Housemartins toimi myös itsensä lämmittelijänä. Se heitti a capella-setin Fish City Fiven nimeä käyttäen. Caravan of Loven b-puolella kuultiin neljä a cappellana esitettyä gospelkappaletta. Housemartins julkaisi kaksi pitkäsoittoa; London O Hull 4 vuonna 1986 ja People Who Grinned Themselves to Dead seuraavana vuonna. Singleistä top 20-menestyksiä olivat Think! For a Minute, Five Get over Exited ja Me and the Farmer. Vuonna 1988 ilmestyi vielä upea tuplakokoelma That's What I Call Quite Good. Housemartins hajosi samana vuonna, mutta sen jäsenet ovat säilyneet ystävinä ja olleet mukana toistensa projekteissa. Norman Cook on saavuttanut menestystä Beats Internationalissa ja sittemmin Fatboy Sliminä. Heaton, Hemingway ja roudarina toiminut Sean Welsch perustivat yhteen Beautiful South. Vuonna 2009 musiikkilehti Mojo järjesti Housemartinsin jäsenten tapaamisen ja valokuvaussession vuosien jälkeen, mutta tämä ei merkinnyt yhtyeen reunionia. Samana vuonna debyyttialbumi London O Hull 4 julkaistiin uudellen tuplaversiona, jonka toinen levy sisälsi aikaisemmin maxisingleillä julkaistuja kappaleita sekä demoversioita. Collimore kirjoitti kappaleita musiikkiohjelma The Bopsiin, jossa hän myös esiintyi. Ohjelman ensimmäiset jaksot esitettiin Britanniassa huhtikuussa 2010.Vuonna 2014 Heatonin ja Jaqui Abbottin esiintyessä The New Adelphi Clubissa Cullimore ja Whitaker vierailivat stagella, vaikka kyseessä ei ollutkaan varsinainen The Housemartinsin reunion. Trio esitti The Housemartinsin kesällä 1987 listoille nousseen kappaleen Me and the Farmer ja Heaton sekä Cullimore päättivät konsertin esittämällä Caravan of Loven.The New Adelphi Clubissa The Housemartins oli aikanaan solminut levytyssopimuksensa Go-Discsin kanssa.  Musiikillisesti Housemartinsin voinee todeta esittäneen perinteistä 60-luvulle kunniaa tehnyttä kitarapoppia soulahtavilla lauluosuuksilla höystettynä.

Sunnuntain extra:Eräs kaikkien aikojen brittirumpaleista

29. joulukuuta 1947 syntynyt ja viides huhtikuuta 1998 menehtynyt Colin Flooks, joka tunnetaan paremmin nimellä Cozy Powell, on eräs arvostetuimmista brittiläisistä rumpaleista. Hänen työsarkaansa edustaneita yhtyeitä olivat esimerkiksi The Jeff Beck Group, Rainbow, Whitesnake ja Black Sabbath. Kaiken kaikkiaan Powellin soittoa kuullaan vähintään 66 albumilla. Monet rockrumpalit ovat maininneet hänet keskeiseksi vaikuttajakseen. Powell syntyi Cirencesterissä, Englannissa. Hän alkoi soittaa rumpuja 12-vuotiaana koulun orkesterissa ja treenasi vapaa-aikanaan päivän hittikappaleiden mukaan. Powellin ensimmäinen yhtye, The Corals, esiintyi viikoittain Cirencesterin nuorisokerhossa. 15-vuotiaana Powell oli jo näyttänyt taitonsa myös rumpusoolon osalta. Taiteilijanimi Cozyn valintaan vaikutti jazzrumpali Cozy Cole. Seuraavaksi Powell siirtyi soittamaan puoliammattimaisesti. Hän oli mukana yhtyeessä The Scorcerers, joka oli vokaaliharmonioita hyödyntänyt popbändi. Powell otti vastaan toimistotyön pystyäkseen kustantamaan ensimmäisen Premier-rumpusettinsä. Saksan 1960-luvun clubiskene tuli The Scorceresille varsin tutuksi. Vuoteen 1968 mennessä yhtye oli palannut Englantiin ja asettunut asumaan Birminghamiin. Powell ystävystyi Robert Plantin, John Bonhamin, tulevan Slade-vokalisti Noddy Holderin ja nuoren Tony Iommin kaltaisten muusikoiden kanssa. The Scorcerersista tuli Young Blood ja yhtye julkaisi sarjan singlejä vuosien 1968-69 aikana. Seuraavaksi yhtye lyöttäytyi yhteen The Moven basisti/laulaja Ace Keffordin kanssa ja muodosti kokoonpanon The Ace Kefford Stand. Viisi kyseisen yhtyeen levyttämää kappaletta julkaistiin Sanctuary Recordsin kautta vuonna 2003 albumilla Ace the Face. Sorcerersin Dave ja Denny Ballin kanssa Powell muodosti sessiokokoonpanon Big Bertha.

Vuonna 1970 Powell soitti swamprockia upeasti edustaneen Tony Joe Whiten kanssa Isle of Wightin festivaalilla. Saman vuoden huhtikuussa hän sai kiinnityksen Jeff Beckin yhtyeeseen. Ensimmäisenä projektina tarkoitus oli levyttää Motown- covereita Yhdysvaltain markkinoille. Levytystä ei kuitenkaan saatu valmiiksi ja se jäi julkaisematta. Jeff Beck Group julkaisi kaksi albumia; Rough and Ready lokakuussa 1971 ja Jeff Beck Group heinäkuussa 1972, joiden jälkeen yhtye hajosi. Loppuvuodesta 1972 Powell liittyi yhtyeeseen Bedlam Ballin veljesten ja solisti Frank Aiellon kanssa. Chrysalis julkaisi yhtyeen nimettömän albumin elokuussa 1973. Bedlamin jälkeen Powell julkaisi soolosinglejä. Dance with the Devil nousi Britanniassa aina kolmanneksi tammikuussa 1974 ja basistina sillä kuultiin Suzi Quatroa. Powellin toinen vuoden 1974 soolosingle Man in Black sijoittui sijalle 18. Mickie Most oli Jeff Beckin tuottaja ja myös Powell päätyi soittamaan useiden Mostin levy-yhtiön RAK:in artistien levyille. Niihin lukeutuivat esimerkiksi Donovan ja Suzi Quatro. Huhtikuussa 1974 Powell muodosti oman yhtyeensä Cozy Powell's Hammer. Sen tunnetuimmat jäsenet olivat kitaristi Bernie Marsden ja kosketinsoittaja Don Airey.  Basistiksi RAK Rocks for the Britain-kiertuetta varten siirtyi Neil Murray ja single Na Na Na  nousi kotimaassaan top teniin. Vuonna 1975 Powell liittyi Ritchie Blackmoren Rainbow-yhtyeeseen. Seuraavan viiden vuoden ajan Blackmore ja Powell olivat ainoat yhtyeessä yhtäjaksoisesti pysyneet jäsenet. Vuoden 1979 albumi Down to Earth Since You Been Gone ja All Night long-hitteineen edusti edeltäjiään kaupallisempaa tyyliä. Muutos ei ollut Powellin mieleen ja hän erosi Rainbowsta vuonna 1980 soitettuaan viimeisen keikkansa Doningtonissa ensimmäisillä Monsters of Rock -festivaaleilla 16. elokuuta 1980. Jätettyään Rainbown Powell työskenteli niin ikään aikaisemmin Rainbowssa mukana olleen solisti Graham Bonnettin kanssa kokoonpanossa Graham Bonnet's Hooligans. Merkittävimmäksi saavutukseksi muodostui kotimaassaan top teniin vuonna 1981 noussut single Night Games, joka löytyi myös Bonnettin albumilta Line Up.

80-luvulla Powell teki muutaman vuoden mittaisia visiittejä monissa huippuyhtyeissä. 1981-82 hän soitti Michael Schenker Groupissa ja vuosina 1982-1985 David Coverdalen luotsaamassa Whitesnakessa. Vuosikymmenen puolivälissä hän vaikutti Phenomenessa, joka julkaisi nimikkodebyyttinsä samana vuonna. Seuraavaksi Powell liittyi progemiesten Keith Emersonin ja Greg Laken seuraksi yhtyeeseen Emerson Lake & Powell. Vuonna 1989 Powell työskenteli Gary Mooren kanssa. Black Sabbathin riveissä hän vieraili useaan otteeseen vuosina 1988-91 ja uudelleen 1994-95. Loppuvuodesta 1992 Powell kasasi kiertuekokoonpanon, joka käytti vanhaa nimeä Cozy Powell's Hammer. Siihen kuuluivat basisti Neil Murray, kitaristi Mario Parga ja solisti Tony Martin. Yhtye teki Euroopan-kiertueen. Powell ja Murray olivat myös mukana Brian Mayn yhtyeessä. Kaksikkoa kuullaan myös Mayn sooloalbumeilla Back to the Light ja Another World. Powell soitti Mayn kanssa Guns N' Rosesin lämmittelijänä Use Your Illusion-kiertueen jälkimmäisellä Yhdysvaltain-osuudella vuonna 1993. 90-luvun puolivälissä Powell ja Murray tekivät yhteistyötä blueskitaristi Peter Greenin kanssa. Vuonna 1997 Powell oli mukana Yngwie Malmsteenin albumilla Facing the Animal. Powellin viimeinen levytyssessio oli Colin Blunstonen albumilla The Light Inside, joka julkaistiin pian hänen kuolemansa jälkeen. Sillä oli mukana myös Don Airey. Powellin viimeinen sooloalbumi Especially for You julkaistiin niin ikään hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1998. Sillä kuultiin muun muassa amerikkalaista vokalistia John Wastia ja Neil Murrayta. Powell menehtyi auto-onnettomuudessa viides huhtikuuta 1998 huonoissa ajo-olosuhteissa Bristolin lähellä. Hänen suunnitelmiinsa olisivat kuuluneet levytys Peter Greenin ja kiertueet Yngwie Malmsteenin ja Brian Mayn kanssa. Postuumisti Powellia kuultiin vuonna 2005 ilmestyneellä Tony Martinin sooloalbumilla Scream. Powell oli nauhoittanut rumpuraitansa vuonna 1992. Varastossa on odottamassa arviolta 19 julkaisematonta rumpuraitaa. Judas Priestin kitaristi Glen Tipton on julkaisssut vuonna 1997 äänitettyjä Baptizm of Fire-sessioita. Kyseinen, vuonna 2006 ilmestynyt kokoelma on nimeltään Edge of the World, ja sen tekijöiksi nimettiin Tipton, Entwistle ja Powell. Kyseinen albumi julkaistiin Powellin ja The Whon basistivirtuoosi John Entwistlen muistoksi.

Lauantain pitkä:Irlantilaisen kitaristivirtuoosin tarina

4. huhtikuuta 1952 syntynyt ja kuudes helmikuuta 2011 menehtynyt Robert William Gary Moore oli pohjoisirlantilainen kitaristivirtuoosi ja solisti. Hänen musiikillinen uransa käynnistyi 60-luvulla. Teini-iässään Moore soitti esimerkiksi Phil Lynottin ja Brian Downeyn kanssa, ja tämä johti jäsenyyteen irlantilaisissa yhtyeissä Thin Lizzy ja Skid Row sekä brittiläisessä Colosseum II:ssa. Moore soitti samoissa konserteissa esimerkiksi BB Kingin, Albert Kingin, Jack Brucen, Albert Collinsin, George Harrisonin ja Greg Laken kanssa. Hän loi menestyksekkään soolouran ja vieraili myös monien keskeisten artistien levyillä. Gary, joka oli yksi perheen viidestä lapsesta, kasvoi itäisessä Belfastissa. Perheellä oli ongelmia ja Moore lähtikin kotoa teini-ikäisenä. Juuri samoihin aikoihin yhtye The Troubles aloitteli uraansa Pohjois-Irlannissa. Moore oli aloittanut esiintymiset nuorella iällä ja ensimmäisen akustisen kitaransa hän sai kahdeksanvuotiaana. Ensimmäinen laatukitara oli vuorossa neljätoistavuotiaana ja vaikka olikin vasenkätinen,  Moore oppi soittamaan standardinomaisesti oikealta puolelta. Muusikon ura mielessään Moore muutti Dubliniin 16-vuotiaana. Hänen keskeisin vaikuttajansa alkuaikoina oli Fleetwood Macin kitaristi Peter Green, joka toimikin alkuvaiheessa Garyn menttorina. Vuonna 1995 Moore osoitti kunnioitustaan Greeniä kohtaan albumilla Blues for Greeny, joka koostui pelkästään Peter Greenin sävellyksistä. Kyseisellä tribuuttialbumilla Moore soitti Greenin vuoden 1959 Les Paulia. Green oli lahjoittanut kyseisen kitaran Moorelle erottuaan Fleetwood Macista. Garyn muista varhaisista musiikillisista vaikuttajista mainittakoon Albert King ja The Shadows. Todennettuaan Jimi Hendrixin ja John Mayall's Bluesbreakersin konsertit Belfastissa Mooren oma tyyli alkoi kehittyä kohti bluesrocksoundia, josta muodostuikin hänen urallaan varsin keskeinen.

 Dublinissa Moore liittyi yhtyeeseen Skid Row, johon kuuluivat myös Noel Bridgeman ja Brendan "Brush" Shields. Kyseisessä yhtyeessä Moore loi perustan musiikkiteollisuudessa ja hän aloitti myös yhteistyön Phil Lynottin kanssa. Vuonna 1970 Moore muutti Englantiin ja pysyi siellä kahta Yhdysvalloissa vietettyä jaksoa lukuunottamatta. Vuonna 1973 hän julkaisi debyyttisoolonsa Grinding Stone, joka  ilmestyi tosin Gary Moore Bandin nimellä. Seuraavana vuonna se valittiin Washingtonissa vuoden albumiksi. Samana vuonna Moore liittyi Thin Lizzyyn perustajajäsen Eric Bellin erottua. Vuodet 1975-1978 Moore soitti yhtyeessä Colosseum II. Yhtye teki yhteistyötä Andrew Lloyd Webberin kanssa vuonna 1978 ilmestyneellä pitkäsoitolla Variations. Vuonna 1977 Thin Lizzy kaipasi jälleen Mooren palveluksia. Hän liittyi aluksi mukaan Brian Robertsonin korvaajana ja seuraavana vuonna hänestä tuli yhtyeen pysyvä jäsen. Heinäkuussa 1979 Moore lähti soolouralleen. Phil Lynottin kanssa yhteistyötä edustanut single Parisienne Walkaways nousi Englannissa top teniin samaisen vuoden huhtikuussa.80-luvun puolivälissä menestykseksi muodostui niin ikään Mooren ja Lynottin yhteistyötä edustanut Out in the Fields. Moore ehti olla mukana Thin Lizzyn vuoden 1979 albumilla Black Rose:A Rock Legend, joka nousi brittilistan kakkoseksi. Moore nähtiin myös videobiiseillä Waiting for an Alibi ja  Do Anything You Want to.

Moore kokeili useita musiikillisia genrejä, kuten heavymetallia, hardrockia, jazzia ja countrya. Julkaistuaan joukon hardrockalbumeita, joista erityisen menestyksekäs oli vuonna 1987 ilmestynyt Wild Frontier Over the Hills and Far Away ja The Loner -hitteineen Moore palasi  juurilleen vuonna 1990 ilmestyneellä pitkäsoitolla Still Got the Blues. Albumilla vierailivat Albert King, Albert Collins sekä George Harrison. Pitkäsoitto myi kultaa Amerikassa ja Moore jatkoi bluesin parissa operoimista vuoteen 1997. Tuolloin ilmestynyt Dark Days in Paradise merkitsi paluuta hardrockiin, kuitenkin pop- ja balladivaikutteilla höystettynä. Vuoden 1999 pitkäsoitto A Different Beat hämmensi sekä kriitikoita että diggareita moderneine tanssibiitteineen. Osuvasti nimetty Back to the Blues oli vuorossa 2001 ja tuttua ja hyväksi havaittua genreä jatkoivat vuonna 2004 ilmestynyt Power of the Blues, vuoden 2006 Old New Ballads Blues, vuonna 2007 ilmestynyt Close as You Get sekä vuoden 2008 satoa edustava Bad for You Baby. Musiikillista yhteistyötä Moore teki esimerkiksi Jack Brucen, Ginger Bakerin, Jim Capaldin, BB Kingin, Cozy Powellin, Paul Rodgersin ja Roger Daltreyn kanssa. Moore menehtyi sydänkohtaukseen 58-vuotiaana ollessaan lomalla Esteponassa, Espanjassa. Erityisesti Euroopassa suositun Mooren ovat vaikuttajakseen nimenneet esimerkiksi Jethro Tullin Martin Barre, Dion Vivian Campbell,  EuropenJohn Norum, Guns N' Rosesin Slash, Joe Bonamassa ja Ozzy Osbourne Bandin/Quiet RiotinRandy Rhoads.

Perjantain pohjat:Lukuisten klassikoiden kanssa yhteistyötä tehnyt sessiomuusikko

Toinen huhtikuuta 1942 syntynyt Leon Russell, alias Claude Russell Bridges oli yhdysvaltalainen muusikko ja biisintekijä, joka on levyttänyt lukuisten artistien ja yhtyeiden kanssa. Lisäksi hän on luonut soolouraansa musiikin parissa. Lawtonissa, Oklahomassa syntynyt Russell aloitti pianonsoiton nelivuotiaana. Hän pääsi Will Rogers High Schooliin Tulsaan ja esiintyi jo samoihin aikoihin paikkakunnan yökerhoissa. Muutettuaan Los Angelesiin hän toimi sessiomuusikkona; tarkemmin sanottuna pianistin ominaisuudessa useiden keskeisten 60-luvun artistien ja yhtyeiden levyillä. Kyseisen vuosikymmenen lopussa hän laajensi toimenkuvaansa sovittajaksi ja biisintekijäksi. Soittajana hän esiintyi tässä vaiheessa jo huomattavan tunnettujenkin esiintyjien kanssa. Sooloartistina Russellin ura käynnistyi vuonna 1970, vaikkakaan hän ei myöskään luopunut sessiomuusikon tehtävistään. Maaliskuussa 2011 Russell pääsi Rock and Roll Hall of Fameen ja saman vuoden kesäkuussa Lauluntekijöiden Hall of Fameen. Russellin musiikillinen ura käynnistyi toden teolla 14-vuotiaana Tulsan clubeissa yhtyeessä nimeltä The Starlighters. Sen jäseniin kuului lisäksi muun muassa J. J. Cale. Instrumentaalimusiikkia esittäneen yhtyeen voi todeta luoneen nk. Tulsa Soundin. Muutettuaan Los Angelesiin Russell opiskeli kitaransoittoa James Burtonin opastuksella. Vaikka Russell tunnetaankin ensisijaisesti sessiomuusikkona, on hän soolourallaan levyttänyt rockia, bluesia ja gospelia. Hän on soittanut lukuisten keskeisten artistien ja yhtyeiden kanssa, joista mainittakoon pikaisesti Gram Parsons, Delaney Bramlett, Ray Charles, Eric Clapton, The Byrds, Bob Dylan, The Band, BB King, Joe Cocker ja Rolling Stones. Russell lukeutui Los Angelesin kysytyimpiin studiomuusikkoihin, ja hänen soittoaan kuultiin esimerkiksi The Byrdsin ja Herb Alpertin levyillä.

Vuosina 1969 ja 1970 Russell oli mukana Delaney, Bonnie and Friendsin levyillä ja kiertueilla kosketinsoittajana ja kitaristina. Näihin aikoihin hän tapasi George Harrisonin, jonka kanssa työskenteli seuraavina vuosina. Russellin ensimmäinen suuri menestys laulunkirjoittajana ajoittuu vuoteen 1969, jolloin Joe Cocker levytti hänen kappaleensa Delta Lady järjestyksessään toiselle albumilleen Joe Cocker! Kyseinen pitkäsoitto nousi Billboardin listalla sijalle 11. Russell osallistui useiden Delaneyn ja Bonnien yhtyeen muusikoiden tavoin Joe Cockerin vuoden 1970 kiertueelle Mad Dogs and Englishmen. Siltä julkaistiin myös samanniminen tupla-albumi. Russell oli mukana Superstar-nimisen kappaleen kirjoitustyössä. Levyllä ja kiertueella solistina kyseisessä kappaleessa oli Rita Coolidge, ja hieman myöhemmin sisaryhtye The Carpenters sai hitin omalla näkemyksellään kyseisestä balladista. Mad Dogs and Englishmen -kiertueen aikana Shelter Records julkaisi Russellin nimeä kantaneen debyyttialbumin. Se sisälsi ensimmäisen levytyksen kappaleesta A Song for You. Siitä oli muodostuva Russellin tunnetuimpiin kuuluva sävellys, josta on tehty yli 40 coveria versioijinaan esimerkiksi Carpenters, Ray Charles, Peggy Lee ja Elkie Brooks. Carpenters ja The Temptations julkaisivat myös samannimisen albumin. Vuonna 1970 Russell toimi myös pianistina  Dave Masonin soololevyllä Alone Together. Maaliskuussa 1971 Russell oli mukana Bob Dylanin levytyssessioissa esimerkiksi kappaleissa Watching the River Flow ja When I Paint My Masterpiece. Saman vuoden kesällä Russell oli mukana Badfingerin kolmannella albumilla Straight Up. New Yorkissa järjestetyssä Concert for Bangladesh hyväntekeväisyyskonsertissa Russell esitti medleyn Jumping Jack Flashista ja Young Bloodista. Basistina ja solistina Russell säesti George Harrisonin kanssa Bob Dylanin settiä.

Vuosi 1971 oli Russelille kiireinen, sillä häneltä julkaistiin kaksi albumia; Leon Russell and the Shelter People ja Asylum Choir II. Russell osallistui myös BB Kingin ja Bob Dylanin levytyssessioihin. Russell nosti blueskitaristi Freddie Kingin uran uuteen nousuun soittamalla kolmella hänen 70-luvun alussa ilmestyneellä pitkäsoitollaan. Vuonna 1972 Russell ja Shelter People teki laajan kiertueen, jonka Long Beach Arenalla kyseisen vuoden elokuussa pidetystä konsertista  julkaistiin tripla-albumi Leon Live. Samana vuonna ilmestyneen hittisinglen Tight Tropen b-puoli This Masquerade muodostui top ten-hitiksi George Bensonille. Kaiken kaikkiaan kappaleesta on tehty  useitacoverversiota, joista mainittakoon Carpentersin ja Helen Reddyn näkemykset. Vuonna 1979 Russellin ja Hank Williamsin duetto Heartbreak Hotellista nousi Billboardin countrylistan kärkeen. Seuraavat pari vuotta Leon keikkaili The New Grass Revivalin kanssa ja julkaisi pari albumia Paradisen kautta ennen kuin yhtiö lopetti toimintansa. Uutta nousua Leonin uralle oli tuleva merkitsemään Elton Johnin kanssa levytetty ja T-Bone Burnetten tuottama albumi The Union. Se julkaistiin lokakuussa 2010 ja kaksikko lähti saman tien kiertueelle. Rolling Stone arvotti kyseisen albumin kolmanneksi parhaaksi kyseisen vuoden 30 parhaan levyn listallaan. Seuraavan vuoden huhtikuussa Leon ja Elton esiintyivät Saturday Night Livessa. Les Bankin vuonna 1974 Russellista tekemä dokumenttielokuva A Poem is a Naked Person sai ensiesityksens vuoden 2015 maaliskuussa South by the Southwest -elokuvafestivaaleilla. Se sisältää konserttimateriaalia New Orleansista, Louisianasta ja Anaheimista Kaliforniasta sekä pitkäsoiton Hank Wilson's Back levytyssessioista. Russell menehtyi 13. marraskuuta 2016 kotonaan Tennesseessä 74 vuoden ikäisenä.

Torstain terävä:Henkisimmän pienen kasvon tarina

1. huhtikuuta 1946 syntynyt ja neljäs kesäkuuta 1997 kuollut Ronald Frederick, eli Ronnie Lane muistetaan ensisijaisesti yhtyeiden The Small Faces ja The Faces perustajajäsenenä. Lisäksi Lane teki yhteistyötä muiden muusikoiden kanssa,  johti omaa yhtyettään The Slim Chance ja loi soolouraa säilyttäen hyvät välit yhtyetovereihinsa. 70-luvun lopussa Lanella diagnosoitiin MS-tauti. Hän menehtyi 51-vuotiaana kärsittyään sairaudesta 21 vuoden ajan. Lanen hyväksi järjestettiin hyväntekeväisyyskonsertteja ja hän vastaanotti taloudellista tukea yhtyetovereiltaan,  ystäviltään ja diggareiltaan. Small Facesissä ja Facesissä tekemänsä työn ansiosta Lane pääsi postuumisti Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 2012.

Ronnie syntyi  Lontoon East Endissä työläisperheeseen,  jonka isää, trukkikuski Stanley Lanea Ronnie kuvaili pyhimyksenä. Kaikki perheen pojat sairastuivat jossakin vaiheessa elämäänsä MS-tautiin ja myöhemmin Ronnielle selvisi, että tauti oli perinnöllinen.  Ronnie jätti koulun 16-vuotiaana ja perusti rumpali Kenny Jonesin kanssa yhtyeen The Outcasts. Hän aloitti soolokitaristina, mutta vaihtoi nopeasti instrumentikseen basson. Mennessään ostamaan itselleen uutta bassoa Lontoon Manor Parkissa sijainneesta J60 Music Barista Lane tapasi siellä myyjänä toimineen Steve Marriottin. Bassokaupat tehtiin ja Ronnie tutustui Steven Stax ja Motown-levytyksistä ensisijaisesti koostuneeseen levykokoelmaan. Marriottista tuli Lanen yhtyeen johtohahmo. Bändin kokoonpanon täydensi Jimmy Winston, joka aloitti kitaristina,  mutta siirtyi nopesti urkuriksi. Vuonna 1965 perustetusta Small  Facesistä muodostui varsin suosittu yhtye erityisesti modien keskuudessa.  Marriottin, Lanen ja Jonesin muodostaman kokoonpanon urkuriksi vaihtui nopeasti Ian McLagan.  Parivaljakko Marriott/Lane kirjoitti tusinan verran hittisinglejä ja yhtyeen viimeinen pitkäsoitto,  vuoden 1968 Ogden's Nut Gone Flake nousi Britanniassa listakärkeen.  Small Faces hajosi Steve Marriottin perustettua Peter Framptonin kanssa Humble Pien. Lane, McLagan ja Jones jatkoivat Rod Stewartin ja Ronnie Woodin kanssa The Facesissä. Lane oli Stewartin kanssa yhtyeen keskeinen biisintekijä ja vastasi monista yhtyeen rakastetuimmista kappaleista. Yhtyeen neljännen ja viimeisen albumin Ooh La La äänitysten aikaan Lanen rooli oli keskeinen Rod Stewartin keskittyessä jo soolouraansa. Tyytymättömänä albumin saamiin arvosteluihin ja Stewartin sitoutumattomuuteen Lane jätti yhtyeen soitettuaan viimeisen keikkansa Sundown Theatressa Lontoon Edmontonissa neljäs kesäkuuta 1973. Freen loppuvaiheessa kyseisen, englantilaisen bluesrockin klassikoihin kuuluvan yhtyeen basistina vaikuttanut japanilainen Tetsu Yamauchi tuli Lanen tilalle Facesiin, mutta yhtye lopetti toimintansa vuonna 1975.

 Lane muutti vaimoineen Hyssingtonin kylään Walesiin vuonna 1973. Vaikka hän keskittyi maalaiselämään,  musiikin tekeminen ei loppunut.  Lane perusti oman yhtyeensä The Slim Chance. Sen single How Come sijoittui yhdenneksitoista brittilistalla ja vuonna 1974 ilmestyneellä albumilla Anymore for Anymore olivat mukana stemmoja laulaneet ja useista instrumenteista vastanneet Benny Gallagher ja Graham Lyle. He jättivät yhtyeen kyseisen vuoden toukokuussa ja jatkoivat musisointia duona. Tyylillisesti brittirockista, folkista ja countrysta koostuneen pitkäsoiton julkaisua seurasi Britanniassa nimellä The Passing Show tunnettu karnevaalityyppinen kiertue.  Lane siirtyi Island Recordsin artistiksi vuonna 1975 ja julkaisi sen kautta albumit Ronnie Lane's Slim Chance ja One for the Road. Loppuvuodesta 1976 Lane oli hetken aikaa mukana Small Facesin reunionissa, mutta jätti yhtyeen kaksien treenien jälkeen.  Hänen tilalleen tuli Rick Wills, joka soitti myöhemmin Kenny Jonesin kanssa Jones Gangissä.  Small Facesin jäsenenä Lane oli solminut sopimuksen Atlantic Recordsin kanssa ja häneltä vaadittiin yhtä albumia. Vuonna 1977 Lane levytti Pete Townshendin kanssa varsin onnistuneen pitkäsoiton The Rough Mix, jolla olivat mukana myös Gallagher ja Lyle.  Vähäisen promootion vuoksi albumi ei kuitenkaan saavuttanut ansaitsemaansa suosiota. Lanen MS-tauti diagnosoitiin Rough Mixin levyttämisen aikoihin.  Hän jatkoi silti musiikin tekemistä ja myös kiertueita.  Vuonna 1979 ilmestyi albumi See Me,  joka sisälsi useita Lanen ja Eric Claptonin yhdessä kirjoittamia kappaleita.

Vuonna 1983 Lanen ystävätär Boo Oldfield otti yhteyttä tuottaja Glyn Jonesiin tarkoituksenaan järjestää hyväntekeväisyyskonsertti,  jolla kerättäisiin varoja MS-tautiin liittyvään tutkimukseen. Tapahtumapaikaksi valikoitui Lontoon Royal Albert Hall ja esiintyjälista oli varsin vakuuttava. Mukana olivat esimerkiksi Clapton, Jimmy Page, Jeff Beck, Bill Wyman,  Charlie Watts, Ronnie Wood,  Kenny Jones,  Andy Fairweather-Law ja Stevie Winwood.  Tähtikaartia täydennettiin vielä Paul Rodgersilla ja Joe Cockerilla ja koostumus keikkaili Yhdysvalloissa. Vuonna 1984 Lane muutti Texasiin,  ensin Austiniin ja myöhemmin  Houstoniin.  Siellä hän jatkoi soittamista, äänittämistä ja biisintekemistä.  Hän muodosti amerikkalaismuusikoista koostuneen version Slim Chancesta.  Sen keskeisin muusikko oli Alejandro Escovedo. Lähes vuosikymmenen ajan Lane nautti merkittävästä arvostuksesta Austinissa ja konsertoi Japanissa, mutta hänen terveytensä alkoi heiketä.  Lanen viimeinen esiintyminen oli Ronnie Woodin konsertissa Ian McLaganin kanssa vuonna 1992. Kahta vuotta myöhemmin Ronnie vaimoineen muutti Trinidadin pikkukaupunkiin Coloradossa.  Hän ei ehtinyt vastaanottaa royalteja Small Facesin musiikista.  Pitkälle kehittynyttä MS-tautia seuranneeseen keuhkokuuumeeseen menehtynyt Ronnie Lane haudattiin Masonicin hautausmaalle Trinidadissa.