Tiistain tukeva:Miljoonia myynyt lähes yhden miehen amerikkalaisyhtye

Nimensä mukaisesti Bostonista, Massachussetsista kotoisin oleva Boston on vuoden 1976 alussa perustettu, kaikesta kappalemateriaalistaan vastaavaan kitaristi/kosketinsoittaja/solisti Tom Scholtziin voimakkaasti henkilöityvä hardrockyhtye. Kotimaassaan se on myynyt yli 31 miljoonaa albumia. Niistä 17 miljoonaa on myyty vuoden 1976 lopussa ilmestynyttä esikoisalbumia ja seitsemän miljoonaa sen seuraajaa, kahta vuotta myöhemmin julkaistua pitkäsoittoa Don’t Look Back. Kaiken kaikkiaan Boston on julkaissut kuusi pitkäsoittoa. Tom Scholtz alkoi kirjoittaa musiikkia vuonna 1969. Hän liittyi yhtyeeseen nimeltä Freehold, johon kuuluivat myös kitaristi Barry Goudreau ja rumpali Jim Masdea. Myös heistä oli myöhemmin tuleva Bostonin jäseniä. Vokalisti Brad Delp liittyi mukaan vuonna 1970. Valmistuttuaan maisteriksi Scholtz työskenteli Polaroidilla ja käytti palkkansa kotistudion rakentamiseen kellariinsa ja studiossaan äänitettyjen demonauhojen kustantamiseen. Vuonna 1973 Scholtz kasasi runsaan vuoden kasassa olleen yhtyeen Mother’s Milk. Seuraavana vuonna hän työsti demoversiot useista sittemmin Bostonin debyyttialbumilla julkaistuista kappaleista, joihin lukeutuivat esimerkiksi pitkäsoiton suurhitti More Than A Feeling sekä Rock and Roll Band. Lopullinen demo herätti Paul Ahern ja Charlie McKenzie – nimisten promoottoreiden kiinnostuksen ja levytyssopimus syntyi Epic Recordsin kanssa. Vuoden 1976 elokuussa ilmestyneestä Bostonin nimettömästä esikoisalbumista muodostui siis suurmenestys. More Than A Feelingin lisäksi sen singlehittejä olivat Long Time ja Piece of Mind. Vaikka pitkäsoitto sijoittuikin Billboardin listalla ainoastaan kolmanneksi, viihtyi se listoilla 132 viikon ajan.

Bostonin kakkosalbumi Don’t Look Back ilmestyi vasta kahta vuotta myöhemmin. Edeltäjäänsä verrattuna se myi "ainoastaan" seitsemän miljoonaa kappaletta ja Scholtz oli itse tyytymätön pitkäsoiton kakkospuoleen. Sen nimikappale nousi joka tapauksessa singlelistalla viidenneksi.  CBS:n Scholtzia vastaan nostama oikeusjuttu hidasti uuden albumin levyttämistä ja Bostonin levy-yhtiöksi vaihtui MCA Records. Bostonin kolmas pitkäsoitto Third Stage ilmestyi viimein syyskuussa 1986. Niin itse albumi kuin siltä poimittu debyytisingle Amanda nousivat Billboardin listakärkeen. Myös toinen single We’re Ready nousi top teniin. Bostonin neljäs pitkäsoitto Walk On näki päivänvalon vasta vuonna 1994. Se myi platinaa ja albumin sijoitus Billboardin listalla oli seitsemäs. Seuraava, isolla kokoonpanolla toteutettu pitkäsoitto Corporate America ilmestyi 2002 ja sijoittui suhteellisen vaatimattomasti sijalle 42 Billboardin listalla. Bostonin leadvokalisti Brad Delp päätyi itsemurhaan maaliskuussa 2007. Hänen kunniakseen järjestetty tribuuttikonsertti ajoittui samaisen vuoden elokuuhun. Toistaiseksi tuorein Boston-albumi Love, Life and Hope ilmestyi joulukuussa 2013. Sen listasijoitus Billboardin listalla oli 37. Seuraavan vuoden kiertueella, joka on nimeltään Heaven on Earth, yhtye  esiintyi Yhdysvalloissa ja Japanissa. Boston teki kiertueen myös vuonna 2015. Yhtyeen rumpalina vaikuttanut Sib Hashian menehtyi 22. maaliskuuta 2017. Samaisen vuoden huhtikuussa Tom Scholtz ilmoitti olevansa kirjoittamassa materiaalia Bostonin seitsemättä albumia varten. Yhtyeen ainoa tähän mennessä julkaistu kokoelma-albumi Boston's Greatest Hits ilmestyi 1997.

Maanantain mainio:Brittikitaristien aatelia

9. maaliskuuta 1945 syntynyt Robin Trower on englantilainen kitaristi/laulaja, joka saavutti 60-luvulla menestystä Procol Harum -yhtyeen jäsenenä ja myöhemmin oman voimatrionsa johtohahmona. Hän syntyi Catfordissa, Kaakkois-Lontoossa ja varttui Essexissä. Vuonna 1962 Trower perusti yhtyeen, josta oli muodostuva The Paramounts, ja johon liittyi Westcliff High Schoolissa opiskellut Gary Brooker. The Paramounts hajosi vuonna 1966 ja Brooker perusti trion nimeltä The Jam, jota ei pidä sekoittaman Paul Wellerin johtamaan, erityisesti 80-luvun alussa menestyneeseen ja niin ikään kolmimiehiseen yhtyeeseen. Trower liittyi Procol Harumiin huimasti menestyneen debyyttisingle A Whiter Shade of Palen jälkeen. Hän viihtyi yhtyeessä vuoteen 1971 ja soitti sen viidellä ensimmäisellä pitkäsoitolla. Ennen oman nimettömän yhtyeensä perustamista Trower vaikutti solisti Frankie Millerin, basisti Jimmy Dewarin ja aikaisemmin Jethro Tullissa rumpaloineen Colin Bunkerin kanssa yhtyeessä Jude. Kokoonpano oli lyhytikäinen, eikä se tehnyt levytyksiä. Robin Trower Band muotoutui vuonna 1973. Muun muassa Stone the Crowsista aikaisemmin muistettu Dewar jatkoi siinä basistina ja myös solistina. Rumpaliksi tuli Reg Isidore, jonka myöhemmin korvasi Bill Lordan. Robin Trower Bandin kolme ensimmäistä albumia tuotti hänen kanssaan Procol Harumissa soittanut urkuri Morgan Fischer. Niistä tunnetuin lienee vuonna 1974 ilmestynyt Bridge of Spies. Eroista huolimatta Trowerin varhaisissa voimatriolla toteutetuissa töissä havaittiin vaikutteita Jimi Hendrixiltä. Trower on itse toiminut inspiraation lähteenä useille merkittäville kitaristeille ja esimerkiksi Robert Fripp on ottanut häneltä kitaratunteja. 80-luvun alussa Trower lyöttäytyi yhteen erityisesti Creamin basistina tunnetun Jack Brucen ja varhaisempien rumpaleidensa Lordanin ja Isidoren kanssa. Tuloksena oli kaksi albumia, BLT ja Truce. Ensin mainitulla rumpalina toimi Lordan, jälkimmäisellä Isidore. Kyseisten pitkäsoittojen jälkeen vuorossa oli niin ikään Jimmy Dewarin vokalisoima, vuonna 1983 ilmestynyt albumi Back It Up. Sen jälkeen Trowerin yhteistyö Chrysalis Recordsin kanssa päättyi.

Vuonna 1991 Trower oli mukana Stingin ja The Policen managerin Miles Copelandin järjestämällä Night of the Guitars II-kiertueella Euroopassa. Sen muista esiintyjistä mainittakoon Ronnie Montrose ja Focus-yhtyeen Jan Akkerman. 13  pitkäsoittoa myöhemmin Trowerin vuoden 2003 albumilla Living Out of Time olivat mukana basisti Dave Bronze, myös Ronnie Montrosen Gamma-yhtyeestä tutuksi tullut solisti Davey Pattison ja rumpali Pete Thompson. Kyseessä oli sama miehitys, joka soitti 80-luvun puolivälissä ilmestyneillä albumeilla Passion ja Take What You Need. Samojen muusikoiden kanssa Trower soitti 60-vuotissyntymäpäiväkonserttinsa Bonnissa, Saksassa. Paikallinen televisiokanava WDR nauhoitti sen ja myöhemmin konsertti julkaistiin sekä dvd, että cd-formaatissa nimellä Living Out of Time:Live. Kesä ja syksy 2006 Trowerilta kului kiertueella Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Seuraavana vuonna vuorossa oli kolmas Jack Brucen kanssa levytetty pitkäsoitto Seven Moons, jolla rumpalin vakanssista huolehti Gary Husband. Vuoden 2008 kiertueella, joka alkoi tammikuussa Flordasta, Trowerin, Pattisonin ja Thompsonin seurana musisoi Gamman basisti Glenn Letsch. Royal Oakissa, Michiganissä maaliskuun lopussa pidetty konsertti julkaistiin tupla-albumina nimeltä RT @RO 08. Trower on levyttänyt aktiivisesti aivan viime vuosiin saakka, viimeisimmät pitkäsoitot ovat vuonna 2015 ilmestynyt Something's About to Change, seuraavana vuonna julkaistu Where You Are Going To, vuonna 2017 ilmestynyt Time and Emotion, vuonna 2019 julkaistu Coming Closer to the Day ja vuonna 2020 ilmestynyt United State of Mind. Vuonna 2016 Trower teki myös menestyksekkään kiertueen Yhdysvalloissa ja vuonna 2019 hän solmi levytyssopimuksen Mascot Label Groupin kanssa.18. helmikuuta 2022 Trower ilmoitti uudesta albumistaan No More Worlds to Conqüer ja julkaisi sen nimikappaleen. Itse pitkäsoitto ilmestyi 29. huhtikuuta 2022.

Sunnuntain extra:Rempseiden rokkityttöjen tarina

Vuonna 1985 perustettu tamperelainen Ilona ehti lyhyehköksi jääneestä urastaan huolimatta muodostua erääksi  ensimmäisistä keskeisimmistä tyttöyhtyeistä maassamme. Ensimmäisen levytyskokoonpanon muodostivat koko Ilonan uran ajan eräänlaisesta johtohamosta käynyt laulaja/kitaristi Tiina ”Toni” Lähteenmäki, toinen yhtyeen kaikissa kokoonpanoissa mukana ollut jäsen, rumpali Taru Huhtajärvi, basisti Leena Heikkilä, solisti Sirpa Tamlander ja kosketinsoittaja Pauliina Hulkko. Ilona sijoittui kolmanneksi vuoden 1986 Rockin SM-kilpailuissa ja levytyssopimus Pokon kanssa syntyi saman tien. Esikoissingle oli rempseä Se kävi muhun käsiks/Anna valuu vaan, joista b-puoli oli cover Isokynä Lindholmin ohjelmistosta. Esikoispitkäsoitto Toiset saa ilmestyi seuraavana vuonna. Se sai suhteellisen viileät arvostelut, mutta aika on on kohdellut albumia lempeästi. Jouko Karppanen ryhtyi yhtyeen keikkamyyjäksi ja Ilonan keikkatahti olikin etenkin alkuvaiheessa melkoinen. Yhtye teki myös kimppakeikkoja Kolmannen Naisen, Peer Güntin, Yön ja Popedan kanssa, joista viimeksi mainittuun yhtyettä alkuaikoina hanakasti verrattiin. Ehdittäessä vuonna 1988 ilmestyneeseen kakkospitkäsoittoon Ähäkutti Ilona oli kokenut parikin naisiston vaihdosta. Reippaasta lavaesiintymisestään tunnettu solisti Sirpa sai lähteä ja kosketinsoittajaksi vaihtui jo itse asiassa yhtyeen originaalikokoonpanossa mukana ollut Kata Laurikainen.

Uuden naisiston ensilevytys oli single Ota vaan/Kesäpano. Sen kakkospuolesta muodostui jo  ilmestymisaikanaan pieni hitti ja myöhemmin kappaleesta on muodostunut pieni suomirockklassikko. Ähäkutilla vokaaliosuudet jaettiin Tonin, Katan ja Leenan kesken. Albumi merkitsi Ilonalle jo melkoista harppausta eteenpäin. Sen kappaleista nostettakoon erityisesti esiin Brownsville Station-cover Kahdestaan sekä kaunis päätösraita Tapasi elää. Kappaleista Kesäpano, Luostarilupaus ja Miss Unelma tehtiin myös videot. Vuonna 1988 oli vuorossa vielä basistinvaihdos. Leena Heikkilän tilalle tuli aikaisemmin Kairossa soittanut Sami Ruusukallio ja Ilonan joutsenlauluksi jäänyt, vuonna 1989 ilmestynyt pitkäsoitto Ilotulitus onnistui suorastaan yli odotusten. Pieniä singlemenestyksiä olivat Jaana Rinteen sanoittama Tuhma poika ja cover Laila Kinnusen Pojat-klassikosta. Messumatka lähestyi musiikillisesti jo progea ja Reunalla edusti suorastaan riipaisevaa balladiosastoa. Ilona hajosi alkuvuodesta 1990 ja heitti viiimeisen keikkansa kotikonnuilla Tampereen Cabaret Oscarissa. Toni Lähteenmäki on julkaissut kolme sooloalbumia ja ollut lisäksi mukana muun muassa Abba-covereihin painottuneessa Always+ -yhtyeessä, jossa olivat mukana myös Aku Syrjä ja Sami Ruusukallio. Taru Huhtajärvi oli mukana Juice Leskinen ETC-yhtyeessä ja levyllä Simsalabim Jim. Hetken hän loisti myös reggaeyhtye Dreadlinen rumpalina ja levyllä No Cigar. Muita yhtyeitä, joissa Taru on vaikuttanut, ovat reggaeta edustanut ja Jamaikalla miksatun singlen Can't Buy Love julkaissut Noitarepo Roots, Suurin onni sekä coveryhtye Angie's Farm, jossa Taru myös lauloi taustoja. Vuonna 2006 ilmestynyt Ilonan kokoelmacd Periodi 86-90 herätti nostalgisia tunteita ja yhtyeen oli tarkoitus heittää muutamia paluukeikkoja, mutta ikävä kyllä ne jäivät toteutumatta.

Lauantain pitkä:Eräs psykedeliarockin kirkkaimmista klassikoista

Yhdysvaltalainen Love oli 60-luvun loppupuolelta 70-luvun alkuun vaikuttanut rockyhtye. Sen johtohahmo oli laulaja/lauluntekijä Arthur Lee, tosin osa yhtyeen tunnetuimmista kappaleista oli Bryan MacLeanin käsialaa. Love oli myös etnisesti eräs ensimmäisistä monipuolisista amerikkalaisista rockyhtyeistä ja sen musiikissa oli rockin lisäksi vaikutteita garagerockista, folkista ja psykedeliasta. Vaikka Love ei toiminta-aikanaan menestynyt listoilla erityisen hyvin, kriitikot kohottivat sen erääksi aikakautensa tärkeimmistä yhtyeistä. Loven mestariteokseksi ja klassikkoalbumiksi on nostettu erityisesti sen vuonna 1967 ilmestynyt kolmas pitkäsoitto Forever Changes.
Arthur Lee oli kotoisin Memphisistä, mutta oli asunut Los Angelesissa viisivuotiaasta. Vuodesta 1963 lähtien hän levytti yhtyeidensä LAG's:in ja Lee's American Fourin kanssa. Lee myös tuotti Rosa Lee Brooksin seuraavana vuonna ilmestyneen singlen My Diary, jolla kitaristina kuultiin Jimi Hendrixiä. Garageyhtye The Sons of Adam, jonka jäsenistöön kuului muun muassa Loven tuleva rumpali Michael Stuart, levytti Leen sävellyksen Feathered Fish. Koettuaan The Byrdsin konsertin Lee halusi perustaa yhtyeen, joka tyylissään yhdistäisi Byrdsin folkrocksoundin ja rhythm and blues-vaikutteet. Laulaja, lauluntekijä ja kitaristi Bryan MacLean, jonka Lee oli tavannut työskennellessään Byrdsin roudarina, liittyi yhtyeeseen juuri, ennen kuin se vaihtoi nimensä The Grass Rootsista Loveksi. Toinen yhtye nimeltä The Grass Roots oli nimittäin juuri julkaissut singlen. MacLean oli myös soittanut kitaraa yhtyeissä noin vuodesta 1963 lähtien ja osoittanut musiikillista lahjakkuutta jo hyvin nuorena. Hänen naapurissaan asunut säveltäjä Frederick Loewe oli pitänyt häntä melodisena nerona jo kolmevuotiaana kuultuaan MacLeanin soittavan pianoa. Loven line upin täydensivät soolokitaristi Johnny Echols ja rumpali Don Conka. Jälkimmäisen tilalle tuli pian Alban Pfisterer. Loven ensimmäinen basisti Johnny Fleckentsein liittyi hitistään Dirty Water ensisijaisesti muistettuun garagerockyhtye The Standellsiin vuonna 1967. Hänet korvannut Ken Forssi oli aikaisemmin soittanut yhtyeessä The Surfaris, tosin vasta vuoden 1963 singlemenestyksen Wipe Outin jälkeen. Love aloitti keikkailun Los Angelesin clubeissa huhtikuussa 1965. Yhtye saavutti huomiota paikallistasolla ja esimerkiksi Rolling Stonesit ja Yardbirdsit diggasivat sitä. Love asui kommuunissa The Castle-nimisessä talossa ja yhtyeen kahden ensimmäisen albumin kannessa on kyseisen talon puutarhassa otettuja valokuvia.


Elektra Recordsille kiinnitetty yhtye saavutti aluksi pienen hitin näkemyksellään Burt Bacharachin ja Hal Davidin sävellyksestä My Little Red Book. Loven nimetön esikoisalbumi ilmestyi samaisen vuoden maaliskuussa. Se menestyi kohtuullisen hyvin ja saavutti sijan 57. Billboardin listalla. Elokuussa julkaistiin single 7 & 7 is, joka nousi sijalle 33. ollen Loven suurin singlemenestys. Se tarjosi Echolsin poikkeuksellista kitaratyöskentelyä ja Pfistererin uraauurtavaa rumpalointia. Yhtyeen kokoonpanoa täydensivät tässä vaihessa toinen rumpali Michael Stuart ja puupuhaltaja John Barbieri. Pfistererin instrumentiksi vaihtui cembalo. Love on saavuttanut legendaarisen maineensa erityisesti seuraavilla pitkäsoitoillaan Da Capo ja Forever Changes. Niistä jälkimmäinen ilmestyi marraskuussa 1967. Sen kappaleissa hyödynnettiin akustisia kitaroita, jousia ja puhaltimia. Tässä vaiheessa Leen ja MacLeanin välillä esiintyi erimielisyyksiä; MacLean olisi halunnut albumille enemmän omia sävellyksiään. Mestariteos levytettiin ainoastaan 64 tunnissa. Albumin singlemenestys Alone Again Or oli MacLeanin käsialaa, kun taas raita You Set the Scene saavutti menestystä progressiiviseen rockiin erikoistuneilla radioasemilla. Yllättäen Love menestyi Englannissa kotimaataan paremmin. Briteissä Forever Changes sijoittui nimittäin sijalle 24., mutta Yhdysvalloissa se jäi Billboardin Hot 100 -listan ulkopuolelle. Sittemmin pitkäsoitto on tunnustettu erääksi kaikkien aikojen rockalbumeista.


Tähän mennessä useat yhtyeen jäsenistä olivat huumeriippuvaisia ja Arthur Lee menetti yhtyeen kaikki muut muusikot. Echols loi tosin uran erittäin aktiisena studiomuusikkona. Lee kasasi ympärilleen uuden yhtyeen ja jatkoi levyttämistä Love-nimeä käyttäen. Uuden kokoonpanon tyyli oli lähempänä bluesrockia ja se julkaisi kolme albumia; vuonna 1969 ilmestyneet Four Sail ja Out Here sekä seuraavana vuonna julkaistu False Start. Niistä viimeksi mainitulla vieraili Jimi Hendrix. Vuonna 1971 levytettiin vielä yksi pitkäsoitto, mutta sen materiaalia julkaistiin vasta vuonna 2009 kokoelmalla Love Lost. Leen sooloalbumi Vindicator oli vuorossa vuonna 1972. Seuraavana vuonna muuttunut kokoonpano levytti pitkäsoiton Black Beauty, mutta High Moon Records julkaisi sen vasta 2012. Tuottajana levyllä toimi ensisijaisesti The Doorsin kanssa tekemästään yhteistyöstä tunnetuksi tullut Paul A. Rotchild. Sessiomuusikoiden kanssa Lee levytti viimeisen virallisen Love-albumin, vuoden 1974 satoa olevan pitkäsoiton Reel to Real. Lopullisesti Love hajosi 70-luvun lopussa, eikä originaalia kokoonpanoa saatu yrityksistä huolimatta uudelleen kasaan.

Oltuaan vuosia poissa julkisuuden valokeilasta Lee julkaisi vuonna 1994 singlen Girl on Fire. Oltuaan vankilassa tuliaserikoksesta vuodet 1995-2001 Arthur Lee alkoi esittää konserteissa Loven klassikkokappaleita Baby Lemonade -yhtyeen jäsenten kanssa. Johnny Echols liittyi mukaan ja seurauksena oli useampia kiertueita nimellä Love with Arthur Lee and Johnny Echols. Kyseinen kokoonpano keikkaili useita vuosia ja esitti muun muassa Forever Changesin kokonaisuudessaan puhallin- ja jousisektion kanssa. Leellä diagnosoitiin 2000-luvun alussa leukemia, johon hän menehtyi 3. elokuuta 2006 kotonaan Memphisissä 61-vuotiaana. Vuodesta 2009 on toiminut kokoonpano Love Revisited. Sen ainoa originaalijäsen on Johnny Echols ja lisäksi mukana on muun muassa Baby Lemonaden jäsenistöä. Klassikkoalbumeilla Da Capo ja Forever Changes rumpalina toiminut Michael Stuart on kirjoittanut arvostetun teoksen Behind the Scenes on the Pegasus Carousel with the Legendary Rock Group Love. Love-diggareiksi ovat tunnustautuneet esimerkiksi Jesus&The Mary Chain, The Stone Roses ja kenties yllättäenkin yhtyeen tuotantoa coveroineet The Damned ja The Hellacopters.

Perjantain pohjat:Lännen nopein kitaristi

19. joulukuuta 1944 syntynyt ja kuudes maaliskuuta 2013 edesmennyt Graham Anthony Barnes tunnetaan paremmin nimellä Alvin Lee ja hänet muistetaan ensisijaisesti brittiläisen bluesrockyhtye Ten Years Afterin kitaristi/laulajana. Lee oli syntynyt Nottinghamissa ja hän aloitti kitaransoiton kolmetoistavuotiaana. Yhdessä basisti Leon Lyonsin kanssa Lee muodosti Ten Years Afterin idun jo vuonna 1960. Leen vanhempien huomattavalla jazz- ja blueslevyjen kokoelmalla oli vaikutuksensa nuoreen Alviniin, mutta hänen tärkeimmäksi kiinnostuksen kohteekseen muodostui silti rock ja Chuck Berryn sekä Scotty Mooren kaltaiset kitaristit.  Lee alkoi soittaa ammattimaisesti vuonna 1962 The Jaybirds-nimisessä yhtyeessä. Se saavutti suosiota paikallistasolla, mutta etsi laajempaa diggarikuntaa ja ryhtyi kyseisenä vuotena esiintymään Hampurin kuuluisalla Star-clubilla. Yhtye alkoi saavuttaa kannatusta Leen siirryttyä soolokitaristin pestin lisäksi myös laulusolistiksi. Vuonna 1966 yhtye muutti Lontooseen. Sen nimeksi vaihtui ensin Jaybird. Yhden Marqueen keikan yhtye heitti nimellä Blues Yard, kunnes nimeksi vakiintui Ten Years After. Kansainvälistä menestystä saavutettiin vähitellen. Ten Years After sai pysyvän kiinnityksen Marquee Clubille ja vuonna 1967 Windsonrin Jazz & Blues Festivalilla heitetyn keikan ansiosta yhtye solmi ensimmäisen levytyssopimuksensa. Yhtyeen debyyttialbumi saavutti radiosoittoa San Franciscon underground radioasemilla ja kuuntelijoiden joukossa oli konserttipromoottori Bill Graham, joka kutsui Ten Years Afterin ensimmäiselle Amerikan-kiertueelleen vuonna 1968. Seuraavan seitsemän vuoden aikana Ten Years After konsertoikin Yhdysvalloissa todella ahkerasti. Leen ja Ten Years Afterin esiintyminen Woodstockin mammuttifestivaaleilla ja myös Woodstock-elokuvassa mukana ollut ikimuistoinen näkemys kappaleesta I'm Going Home tekivät Leestä lännen nopeimman kitaristin ja pian Ten Years After konsertoi stadiumeilla ja areenoilla ympäri maailmaa.

Maailmanlaajuisesta suosiosta huolimatta Leen kerrotaan olleen pahoillaan siitä, että hän oli menettänyt vapauden ja sen henkisen omistautumisen, jota oli kokenut varhaisemman yleisönsä kanssa. Ten Years After oli saavuttanut menetystä ja vuoteen 1973 mennessä yhtye oli julkaissut kymmenen pitkäsoittoa. Lee koki  yhtyeen tyylin silti rajoittavaksi. Siirtyminen Columbia Recordsille oli tuottanut A Space in Time -albumilta poimitun singlehitin I'd Love to Change the World, mutta Leen sydäntä lähempänä oli bluesrock kuin pop, johon levy-yhtiö yhtyettä ohjasi. Lee jätti yhtyeen toisen Columbia-albumin jälkeen. Mylon LeFevren kanssa hän julkaisi kehutun albumin On the Road to Freedom, joka lukeutuu arvostettuihin varhaisiin countryrockalbumeihin. Levyllä vierailivat muun muassa Stevie Winwood, Ronnie Wood, Mick Fleetwood ja George Harrison. Vuonna 1973 Lee osallistui myös Jerry Lee Lewisin tupla-albumin The Session levyttämiseen. Sillä vierailivat hänen lisäkseen myös muun muassa Rory Gallagher ja Peter Frampton. Seuraavana vuonna Lee perusti yhtyeen Alvin Lee & Company. Sen Lontoon Rainbowssa soittama konsertti julkaistiin tupla-albumina nimellä In Flight. Useampi yhtyeen jäsenistä oli mukana myös Leen seuraavilla pitkäsoitoilla Pump Iron! ja Let It Rock. Vuonna 1975 Lee oli muutamalla raidalla mukana Bo Diddleyn juhlalevyllä 20:th Anniversary of Rock N' Roll, jolla kuultiin myös useita muita vierailijoita. Leen 70-luvun päätti yhtye Ten Years Later rumpali Tom Comptonin ja basisti Mick Hawksworthin kanssa. Ten Years Later julkaisi kyseisen vuosikymmenen viimeisinä vuosina albumit Rocket Fuel ja Ride On. Seuraavalla vuosikymmenellä Leen musiikillinen ilmaisu muuttui, mistä osoituksena olivat kaksi albumia Rare Birdin Steve Gouldin kanssa. Lee myös liittyi Bluesbreakersista ja Stonesista tutuksi tulleen kitaristi Mick Taylorin kiertuebändiin. Kaiken kaikkiaan Lee ehti julkaista yli kaksikymmentä albumia, joista mainittakoon vielä vuonna 1985 ilmestynyt Detroit Diesel sekä vuonna 1989 julkaistu Ten Years Afterin paluulevy About Time. 90-luvulla ilmestyneillä pitkäsoitoilla Zoom ja Nineteen Ninety Four vieraili George Harrison. Leen Scotty Mooren ja D J Fontanan kanssa levyttämä In Tennessee julkaistiin 2004. Leen joutsenlauluksi jäänyt albumi Still on the Road to Freedom ilmestyi syyskuussa 2012. Hän menehtyi Espanjassa rutiinileikkausta seuranneisiin komplikaatioihin 68-vuotiaana. Yhtyetoverit osoittivat suruvalittelunsa ja Leo Lyons mainitsi Leen olleen hänelle lähes yhtä läheinen kuin veli. Billboard nimesi Leen tuotannon keskeisiksi merkkipaaluiksi Woodstockissa soitetun I'm Going Home-version sekä vuoden 1971 Ten Years After -hitin I'd Like to Change the World.

Keskiviikon klassikko:Eräs suomirockin ikoneista

Suomirockin keskeisimpiin ja myös suosituimpiin nimiin lukeutuva Kolmas Nainen perustettiin vuonna 1980 Alavudella. Yhtyeen muodostivat solisti/huuliharpisti/kosketinsoittaja Pauli Hanhiniemi, kitaristit Sakari Pesola ja Timo Löyvä, basisti Raimo Valkama ja rumpali Pasi Kallioniemi. Vuoden 1984 Rockin SM-kilpailuissa Kolmas nainen sijoittui toiseksi, vaikka päätyi itse asiassa tasapisteisiin Kouvolan hardrockrypistäjän Peer Güntin kanssa. Alkuvaiheessaan Alavuden Dr. Feelgoodiksi tituleeratun yhtyeen nimetön debyyttialbumi ilmestyi vuonna 1986. Sen tunnetuinta antia edustavat kappaleet Iso tyttö ja pikkutyttö sekä Sähkökitara, hyvää tahtoa ja kavereita. Seuraavana vuonna ilmestyneestä kakkoslevystä Paha minut iski muodostui Kolmannen Naisen raskain albumikokonaisuus. Seuraavana vuonna levy julkaistiin uudestaan pieneksi hitiksi muodostuneen singlen Maanantai/Raatona maantiellä kappaleilla ryyditettynä. Alkuvuodesta 1989 ilmestynyt kolmas pitkäsoitto Hikiset siivut myi jo ilmestyttyään yli 5000 kappaletta. Äiti pojasta pappia toivoi muodostui vahvan albumikokonaisuuden hitiksi. Kesällä 1989 Löyvän tilalle toiseen kitaraan tuli Timo Kivikangas. Kevättalvella 1990 ilmestynyt pitkäsoitto Hyvää ja kaunista muodostui yhtyeen todelliseksi läpimurroksi ja tähän mennessä sitä on myyty yli 70 000 kappaletta. Tästä asti aikaa oli albumin megahitti ja muista suurmenestyksistä mainittakoon erityisesti nimiraita sekä Valehtelisin, jos väittäisin. Vuosi edeltäjänsä jälkeen ilmestynyt pitkäsoitto Elämän tarkoitus oli edeltäjäänsä synkempi kokonaisuus, jonka suurimpia hittejä olivat Lautalla sekä nimikappale. Keväällä 1992 ilmestynyt ep Ajatuskatkoja sisälsi hitin Kartat mua. Seuraavaa pitkäsoittoa Tiheän sisään saatiin odottaa syksyyn 1992. Jousilla väritetty Tango taisteluni, Paskanhajua sekä romanttiset Uneni on vasta alussa ja Tähän aikaan vuodesta lukeutuvat erityisesti pitkäsoiton parhaimmistoon.

Seuraava, niin ikään varsin onnistunut albumi Onnen oikotiellä ilmestyi kevättalvella 1994 huippuhetkinään esimerkiksi Ooh Sammy, En oo kuullut mitään ja Sekunnit ja tunnit. Intensiivisen päätöksen tuloksena Pauli Hanhiniemi päätti lopettaa yhtyeessä. Kolmas nainen soitti siltä erää viimeisen keikkansa vuoden 1994 Ilosaarirockissa. Hanhiniemi perusti 11 vuotta jatkaneen Perunateatterin ja vaikutti myös Hehkumo-yhtyeessä, Pesola, Valkama ja Kallioniemi jatkoivat kaksi pitkäsoittoa julkaisseessa Luunelosessa ja Kivikangas yhtyeessä Laiskat auringossa. Kolmas Nainen teki satunnaisia esiintymisiä, mutta seuraava, muun muassa hitin Pois tilanteesta sisältänyt albumi Sydänääniä ilmestyi vasta lokakuussa 2009. Yhtyeessä olivat nyt mukana kaikki kolme kitaristia. Sen seuraaja, muun muassa erinomaisen nimikappaleen sisältänyt pitkäsoitto Me ollaan ne ilmestyi lokakuussa 2013 ja debytoi listakakkosena. Kolmannen naisen kymmenes studioalbumi, varsin onnistunut Linjassa ilmestyi alkuvuodesta 2019.

Maanantain mainio:Ihmisten kitaristin tarina

Irlantilaiskitaristi Rory Gallagher (2. maaliskuuta 1948- 14. kesäkuuta 1995) oli paitsi eräs kaikkien aikojen parhaista, myös ahkerimmin keikkailleista keppimiehistä. 1960-luvun loppupuolella hän vaikutti kitaristi/laulajana bluesrockyhtyeessä nimeltä Taste, jonka  muilta osin muodostivat basisti Richard McCracken ja rumpali John Wilson. Taste julkaisi kaksi pitkäsoittoa, Taste  ja On Boards. Yhtyeen tunnetuimmista kappaleista mainittakoon Same Old Story, Blister on the Moon, What’s Going On ja Born on the Wrong Side of Time. Tyylillisesti Tasten voi niputtaa samaan kategoriaan The Jimi Hendrix Experiencen ja Creamin kanssa. Yhtye hajosi vuonna 1970, mutta ehti esiintyä Isle of Wightin festivaalilla samaisena vuotena. Kyseinen Isle of Wightin keikka julkaistiin myös levyllä nimellä Live at the Isle of Wight ja toinen Tasten livelevyistä  tottelee nimeä Live Taste. 

Rory Gallagher aloitti saman tien soolouransa. Basistiksi tuli Roryn luottomiehenä vuosikaudet pysynyt Gerry McAvoy ja ensimmäisen soolokokoonpanon rumpalina vaikutti Wilgar Campbell, jonka korvasi Rod de Ath. Hieman myöhemmin line upia täydensi kosketinsoittaja Lou Martin. Roryn neljästä ensimmäisestä studioalbumista erityisen onnistuneita olivat erityisesti balladituotannollaan (I Fall Apart, Wave Myself Goodbye, For the Last Time) vakuuttanut vuoden 1971 nimetön esikoinen, sekä ehkäpä Roryn varhaistuotannon kirkkain klassikko, vuoden 1973 Tattoo, joka sisältää Cradle Rockin, Tattoo’d Ladyn sekä slovarikaunokki Million Miles Awayn kaltaisia timantteja. Roryn ensimmäinen konserttitaltiointi, vuonna 1972 ilmestynyt ja sekä sähköistä että akustista tuotantoa sisältänyt Live in Europe osoittautui menestyksekkääksi. Samaisena vuonna Gallagher valittiin Melody Makerin äänestyksessä vuoden muusikoksi.  Vuonna 1974 Rorysta ja hänen yhtyeestään tehtiin dokumenttielokuva Irish Tour. Nimensä mukaisesti se kuvaa ihmisten kitaristiksikin tituleeratun Gallagherin kiertuetta kotimaisemissaan. Irish Tour 74 julkaistiin myös tupla-albumina.  Vuonna 1975 ilmestynyt pitkäsoitto Against the Grain merkitsi hienoista muutosta Roryn musiikillisessa tyylissä. Ränttätänttäosastolla kyseisen albumin huippuja edustivat Bought and Sold, Souped Up Ford ja revittelevä näkemys soulduo Sam & Daven näkemyksenä tutuksi tulleesta kappaleesta I Take What I Want. Balladejakaan ei toki ole unohdettu ja esimerkiksi At the Bottom lukeutuu albumilla genren huippuihin. Vuonna 1975 Rory yhtyeineen esiintyi Ruisrockissa ja hänen seuraava Suomen vierailunsa oli jo seuraavan vuoden keväällä Helsingin Kulttuuritalolla. Roryn vuoden 1976 pitkäsoiton Calling Card tuottajana oli Deep Purplesta ensisijaisesti tutuksi tullut Roger Glover. Kyseinen albumi on eräs artistin parhaista kohokohtinaan nimikappaleen, Do You Read Men, todelliseksi keikkastandardiksi muodostuneen Moonchildin ja slovari Edged in Bluen kaltaiset raidat.

1970-luvun loppupuolella Roryn rumpaliksi vaihtui The Sensational Alex Harvey Band-yhteyksistään tutuksi tullut Ted McKenna. Vuosina 1978 ja 1979 ilmestyneet pitkäsoitot Photo-Finish ja Top Priority lähenivät musiikillisessa ilmaisussaan välillä lähes hardrockia. Niiden suurimmat klassikot olivat keikkastandardeiksi muodostuneet Shadow Play sekä Follow Me, joista jälkimmäinen saattaa olla jopa Roryn tunnetuin kappale kautta aikojen.  Todella ahkerasti keikkaillut Gallagher oli live-esiintyjänä kaikkein tiukimmillaan 70-luvun lopussa. 80-luvun alkajaisiksi ilmestyi artistin kolmas konserttitaltiointi Stage Struck, joka sisälsi ensisijaisesti raivoisia livetulkintoja viimeisimpien studioalbumien kappaleista. Revittelevämpää rocktyyliä tarjosi myös vuoden 1982 pitkäsoitto Jinx, joka oli kenties Roryn viimeinen todellinen täysosuma suurimpana huippuhetkenään Big Guns. Gallagherin kolmas Suomen-keikka oli vuoden 1984 Provinssirockissa. 80-luvun loppupuolella Roryn levytystahti hidastui. Vuonna 1987 ilmestyi muun muassa Sonny Boy Williamson-klassikon Don’t Start Me Talkin’ coverina sekä iskevän raidan Continental Op sisältänyt Defender ja vuonna 1990 levytysten osalta Roryn elinaikana hänen joutsenlaulukseen jäänyt Fresh Evidence, jonka kappaleista kannattaa muistaa erityisesti Kid Gloves, Slumming Angel sekä jopa hitiksi muodostunut King of Zydeco. Viimeistään 90-luvulla alkoholista muodostui Gallagherille ongelma. Lisäksi hänelle oli kehittynyt lentopelko, jota varten hänelle oli määrätty rauhoittavia lääkkeitä. Gallagherin viimeinen esiintyminen ajoittui Alankomaihin tammikuulle 1995. Samaisen vuoden maaliskuussa Rory siirrettiin Lontoon King’s College – sairaalaan. Siellä maksansiirto osoittautui ainoaksi vaihtoehdoksi. Gallagherin tila heikkeni uudelleen hänen saatuaan stafylokokki-infektion. Kaikkien aikojen kitaristeihin lukeutuva Rory Gallagher menehtyi 14. kesäkuuta 1995. Hänen musiikillinen perintönsä elää kuitenkin vahvana ja postuumeista julkaisuista mainittakoon akustinen Wheels Within Wheels, erinomainen tupla-albumi BBC Sessions sekä vuoden 1978 hyllytetty, vasta vuonna 2011 julkaistu Notes from San Francisco, jonka bonuslevyllä on livemateriaalia vuodelta 1979.