Rory Gallagher:Rory Gallagher
Irlantilaiskitaristi Rory Gallagher(1948–1995) luotsasi 1960-luvun lopussa bluesrocktrioa nimeltä Taste, joka kynti samaa musiikillista sarkaa The Jimi Hendrix Experiencen ja Creamin kaltaisten suuruuksien kanssa. Gallagherin soolodebyytti ilmestyi vuonna 1971. Hänen tuonaikaisen säestysyhtyeensä muodostivat todelliseksi luottobasistiksi osoittautunut Gerry McAvoy sekä rumpali Wilgar Campbell. Vaikka Gallagherin tasokkaimmat albumikokonaisuudet sijoittuivat hieman myöhäisempään aikaan 70-luvulla, on miehen nimetön esikoinen varsin onnistunut pelinavaus. Vahvaa riffittelyä tarjoavat Laundromat, Hands Up sekä jo Tasten ohjelmistoon lukeutunut Sinner Boy kuuluivat tiukkuudessaan tuonaikaisiin keikkasuosikkeihin, mutta erityisen hyvin toimii silti albumin slovariosasto. I Fall Apart, Wave Myself Goodbye, For the Last Time, I’m Not Surprised ja Just the Smile ovat vivahteikkaita ja koskettavia balladeita, vaikka ovatkin tyylillisesti jääneet vähemmistöön Roryn tuotannossa koko hänen soolouransa huomioiden. Pitkä ja vakuuttava, sovituksellisesti ja sooloilultaan rikas Can’t Believe It’s True on eräs Roryn debyytin kaikkein komeimmista hetkistä. Kyseisessä albumin seitsenminuuttisessa päätösraidassa Rory soitti tavanomaisesta poiketen alttosaksofonia. Gallagherin legendaarisimpien albumien sarjan käynnistävät vuonna 1973 ilmestyneet Blueprint sekä Tattoo, jotka sisälsivät Walk on Hot Coalsin, Daughter of the Evergladesin, Tattood Ladyn, A Million Miles Awayn sekä Cradle Rockin kaltaisia klassikkokappaleita kitararockin saralla. 1970-luvulla Roryn ei voi sanoa julkaisseen yhtään epäonnistunutta albumia. Suorastaan erinomaisia levykokonaisuuksia ovat sitä vastoin olleet esimerkiksi vuoden 1975 Against the Grain, seuraavana vuonna julkaistu ja Roger Gloverin tuottama Calling Card sekä vuonna 1978 ilmestynyt Photo Finish jota työstettäessä Rory oli tehnyt paluun voimatriotyyliin. Ensisijaisesti Gallaghe muistetaan silti todella ahkerasti keikkailleena muusikkona. Kiistaton työn sankari konsertoi myös Suomessa kolmesti: vuoden 1975 Ruisrockissa, seuraavana vuonna Helsingin Kulttuuritalolla ja vuoden 1984 Provinssirockissa.
Irlantilaiskitaristi Rory Gallagher(1948–1995) luotsasi 1960-luvun lopussa bluesrocktrioa nimeltä Taste, joka kynti samaa musiikillista sarkaa The Jimi Hendrix Experiencen ja Creamin kaltaisten suuruuksien kanssa. Gallagherin soolodebyytti ilmestyi vuonna 1971. Hänen tuonaikaisen säestysyhtyeensä muodostivat todelliseksi luottobasistiksi osoittautunut Gerry McAvoy sekä rumpali Wilgar Campbell. Vaikka Gallagherin tasokkaimmat albumikokonaisuudet sijoittuivat hieman myöhäisempään aikaan 70-luvulla, on miehen nimetön esikoinen varsin onnistunut pelinavaus. Vahvaa riffittelyä tarjoavat Laundromat, Hands Up sekä jo Tasten ohjelmistoon lukeutunut Sinner Boy kuuluivat tiukkuudessaan tuonaikaisiin keikkasuosikkeihin, mutta erityisen hyvin toimii silti albumin slovariosasto. I Fall Apart, Wave Myself Goodbye, For the Last Time, I’m Not Surprised ja Just the Smile ovat vivahteikkaita ja koskettavia balladeita, vaikka ovatkin tyylillisesti jääneet vähemmistöön Roryn tuotannossa koko hänen soolouransa huomioiden. Pitkä ja vakuuttava, sovituksellisesti ja sooloilultaan rikas Can’t Believe It’s True on eräs Roryn debyytin kaikkein komeimmista hetkistä. Kyseisessä albumin seitsenminuuttisessa päätösraidassa Rory soitti tavanomaisesta poiketen alttosaksofonia. Gallagherin legendaarisimpien albumien sarjan käynnistävät vuonna 1973 ilmestyneet Blueprint sekä Tattoo, jotka sisälsivät Walk on Hot Coalsin, Daughter of the Evergladesin, Tattood Ladyn, A Million Miles Awayn sekä Cradle Rockin kaltaisia klassikkokappaleita kitararockin saralla. 1970-luvulla Roryn ei voi sanoa julkaisseen yhtään epäonnistunutta albumia. Suorastaan erinomaisia levykokonaisuuksia ovat sitä vastoin olleet esimerkiksi vuoden 1975 Against the Grain, seuraavana vuonna julkaistu ja Roger Gloverin tuottama Calling Card sekä vuonna 1978 ilmestynyt Photo Finish jota työstettäessä Rory oli tehnyt paluun voimatriotyyliin. Ensisijaisesti Gallaghe muistetaan silti todella ahkerasti keikkailleena muusikkona. Kiistaton työn sankari konsertoi myös Suomessa kolmesti: vuoden 1975 Ruisrockissa, seuraavana vuonna Helsingin Kulttuuritalolla ja vuoden 1984 Provinssirockissa.
Rory Gallagher 2. maaliskuuta 1948- 14.
kesäkuuta 1995.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti