Lauantain pitkä:Heavyrockin pieni suuri mies

10. heinäkuuta 1942 syntynyt ja 16. toukokuuta 2010 vatsasyöpään menehtynyt Ronald James Padavona, alias Ronnie James Dio on eräs kaikkien aikojen merkittävimmistä heavylaulajista ja biisintekijöistä. Aiheiltaan keskiaikaisista teksteistä inspiraationsa ammentaneen Dion ääniala kattoi niin hardrockin kuin kevyemmät balladit. Dio syntyi Porsmouthissa, New Hampshiressa, minne hänen Amerikan italialaiset vanhempansa olivat muuttaneet Cortlandista. Dio kuunteli lapsuudessaan oopperaa ja  ainoaa musiikillista koulutusta hänelle edusti viisivuotiaana alkanut trumpetin soitto. Kouluaikanaan Ronnie soitti koulun virallisessa tanssiyhtyeessä ollen sen nuorimpia jäseniä. Kouluaikanaan Ronnie myös perusti ensimmäisen rockyhtyeensä The Vegas Kingsin. Yhtyeen nimeksi vaihtui pian Ronnie & The Rumblers ja seuraavaksi Ronnie & The Red Caps. Niistä viimeksi mainittu julkaisi kaksi singleä, joista jälkimmäisellä Dio oli solistina molemmissa biiseissä. Solistin tehtävien lisäksi Ronnie otti nopeasti haltuunsa basson. Dio valmistui high schoolista vuonna 1960. Buffalon yliopistossa  hän opiskeli farmatologiaa parin vuoden ajan, mutta ei valmistunut. Historiat Dio-nimen omaksumisesta vaihtelevat, mutta erään niistä mukaan Ronnien isoäiti sanoi hänellä olevan lahja Jumalalta ja häntä pitäisi kutsua kyseisellä nimellä.

Ronnien seuraava yhtye oli Ronnie Dio & The Prophets. Bändin kokoonpano säilyi samana useita vuosia, se keikkaili New Yorkin alueella ja julkaisi Atlanticilla yhden albumin ja yhden singlen. Loppuvuodesta 1967 Ronnie & The Prohetsin raunioista muodostui uusi yhtye The  Electric Elves, joka laajensi kokoonpanoaan kosketinsoittajalla. Helmikuussa 1968 yhtye joutui vaaralliseen auto-onnettomuuteen. Se maksoi kitaristi Nick Pantasin hengen ja myös muut yhtyeen jäsenet Dio mukaan lukien joutuivat sairaalahoitoon. Onnettomuudesta toivuttuaan yhtye lyhensi nimensä The Elvesiksi ja käytti kyseistä nimeä kesäkuuhun 1972 asti.  Tuolloin ilmestyi yhtyeen ensimmäinen nimellä Elf tehty albumi. Elf toimi säännöllisesti Deep Purplen lämmittelijänä ja julkaisi kaikkiaan kolme pitkäsoittoa. Yhtye hajosi, kun Ritchie Blackmore kutsui sen levyttämään Rainbow-yhtyeen esikoisalbumia alkuvuodesta 1975. Ronnie pysyi Blackmoren matkassa vuoden 1978 klassikkoalbumiin Long Live Rock N' Roll asti. Seuraavaksi hän korvasi Ozzy Osbournen Black Sabbathin solistina ja oli mukana 80-luvun alussa ilmestyneillä klassikkoalbumeilla Heaven and Hell ja Mob Rules sekä konserttitaltioinnilla Live Evil. Viimeksi mainitun miksaamista koskeneet riidat johtivat Dion ja rumpali Vinnie Appicen eroon Sabbathista. Dion nimeä kantanut yhtye perustettiin Yhdysvalloissa syksyllä 1982 ja yhtyeen kokoonpanon täydensivät kitaristi Vivian Campbell ja klassikkoalbumi Risingin aikoihin Ronnien tavoin Rainbowssa vaikuttanut basisti Jimmy Bain. Dion debyyttialbumi, jo ilmestyessään klassikoksi kohotettu Holy Diver ilmestyi seuraavan vuoden toukokuussa. Sen hittejä olivat nimiraita sekä popahtavampi Rainbow in the Dark. Dio ja Bain soittivat levyllä koskettimia, mutta keikkakokoonpanoa kyseisen instrumentin osalta täydensi Claude Schnell. Kahdella ensimmäisellä kiertueella hän tosin soitti lavan sivussa päästen parrasvaloihin vasta vuonna 1985. Dion toinen pitkäsoitto The Last in Line ilmestyi heinäkuussa 1984 ja kolmas, Sacred Heart elokuussa 1985. Samaisena vuonna Dio,  Bain ja Campbell kirjoittivat myös kappaleen Stars, jonka esitti heavymuusikoiden hyväntekeväisyysprojekti  Hear N' Aid. Campbell ei enää ollut tyytyväinen pestiinsä Diossa. Hänet erotettiin yhtyeestä, mutta hän vastaanotti tarjouksen liittyä Whitesnakeen.

Vuonna 1986 ilmestyneen Intermission ep:n liveraidoilla kuultiin vielä Campbellin soittoa, mutta uusi studioraita Time to Burn esitteli yhtyeen uuden kitaristin Craig Goldyn. Heinäkuussa 1987 ilmestyi neljäs pitkäsoitto Dream Evil, jonka jälkeen sooloprojekteihin keskittynyt Goldie jätti yhtyeen. Kesäkuussa 1989 Goldyn seuraajaksi ilmoitettiin 18-vuotias Rowan Robertson. Lisää miehistönvaihdoksia oli luvassa, kun Scnell,  Bain ja Appice saivat kaikki lähteä. Heidän tilalleen tulivat Jens Johansson, Teddy Cook ja aikaisemmin Ac/Dc:n rumpalina toiminut Simon Wright. Uusi kokoonpano julkaisi albumin Lock Up the Wolves keväällä 1990. Albumin tiimoilta tehdyn kiertueen aikana Ronnie tapasi Black Sabbath-basisti Geezer Butlerin. Seurauksena oli lyhyt, mutta varsin onnistunut reunion, jonka tuloksena vuonna 1992 ilmestyi albumi Dehumanazer. Seuraavaksi Ronnie kasasi Dion uudelleen ja tällä kertaa mukaan tuli luottorumpali Appice. Uusina jäseninä esittäytyivät kitaristi Tracy G, aikaisemmin Warrantissa vaikuttanut kosketinsoittaja Scott Warren ja Dokkenin basisti Jeff Pilson. Kyseisen kokoonpanon julkaisemat albumit, vuonna 1993 ilmestynyt Strange Highways, kolme vuotta myöhemmin julkaistu Angry Machines sekä live The Last in Live merkitsivät muutosta yhtyeen soundissa ja myös teksteissä, jotka käsittelivät modernimpia teemoja. Kyseiset albumit jakavat Dio-diggareiden mielipiteitä. Kitaristi Tracy G sai lähteä ja Craig Goldy palasi yhtyeeseen. Hän oli jälleen mukana vuonna 2000 ilmestyneellä albumilla Magica. Sijalle 13. Billboardilla yltänyttä albumia pidettiin Dion paluulevynä ja sillä soitivat myös Jimmy Bain ja Simon Wright, tosin Euroopan-kiertueeella basistin vakanssia hoiti Chuck Garric. Konseptialbumiksi tulkittavissa oleva Magica merkitsi paluuta vanhakantaisempaan soundiin, vaikka toisaalta sisälsikin runsaasti koskettimia.

Goldy lähti yhtyeestä tammikuussa 2002 ja hänet korvasi Doug Aldrich, jonka Bain oli tavannut levyttäessään Metallican tribuuttilevyä. Samana vuonna Spitfire Records julkaisi Dion seuraavan pitkäsoiton Killing The Dragon, joka saavutti myönteisen vastaanoton. Aldrich oli mukana seuraavan vuoden huhtikuuhun, jolloin hän edeltäjänsä Goldyn tavoin liittyi Whitesnakeen. Goldy palasi, mutta pian lähti puolestaan Bain. Dion kymmenes albumi Master of the Moon ilmestyi syksyllä 2004. Basistina levyllä kuultiin multi-instrumentalisti Jeff Pilsonia, mutta koska hänellä oli velvoitteita Foreignerin kanssa, hän oli mukana ainoastaan albumilla. Kiertuekokoonpanoon mukaan tuli muun muassa Ozzy Osbournen ja Blue Öyster Cultin kanssa soittanut Rudy Sarzo. 2005 ilmestyi livelevy Evil or Divine Live in New York, joka oli julkaistu DVD-formaatissa jo kahta vuotta aikaisemmin. Samana vuonna Dion kiertue ulottui Etelä-Amerikkaan, Japaniin, Eurooppaan ja Venäjälle. Syksyn kiertue oli nimeltään An Evening with Dio. Se koostui kahdesta setistä. Ensimmäisen vakiosetin jälkeen yhtye soitti Holy Diver-albumin kokonaisuudessaan. Lontoon keikka julkaistiin dvd:nä ja tuplacd nimeltä Holy Diver Live oli vuorossa huhtikuussa 2006. Seuraavana vuonna Black Sabbathin ilmoitettiin palaavan kokoonpanolla, jossa Dio olisi mukana. Yhtye käytti tosin nimeä Heaven & Hell ja julkaisi vuonna 2009 pitkäsoiton The Devil You Know. Kyseisen pestin vuoksi kaavaillun seuraavan Dio-albumin Magica II:n levyttäminen viivästyi. Touko-kesäkuussa 2008 Dio ehti sentään tehdä minikiertueen Euroopassa. 18. marraskuuta 2009 Euroopan- kiertue peruttiin, sillä Diolla oli diagnosoitu vatsasyöpä ja hän joutui sairaalaan. Heavyn pieni suuri mies menehtyi Houstonissa, Texasissa 16. toukokuuta 2010 67 vuoden ikäisenä. Saman vuoden marraskuussa ilmestyi postuumisti tuplalive Dio at Donington UK Live 1983 & 1987. Se sisältää kyseisten vuosien konsertit Monsters of Rock -festivaalilla ja Dion oman repertuaarin lisäksi mukana on näytteitä Ronnien aikaisen Rainbown ja Black Sabbathin aarreaitoista.

Perjantain pohjat:Skotlantilainen hardrockpuurtaja

Nazareth-yhtye perustettiin vuonna 1968 Skotlannissa, Dumfermlinessa jo seitsemän vuotta aikaisemmin toimintansa käynnistäneen, puoliammattimaisesti toimineen The Shadettes-yhtyeen raunioille. Yhtyeen legendaarisen kokoonpanon muodostivat solisti Dan McCafferty, aikaisemmin yhtyeessä nimeltä Mark V & The Red Hawks soittanut kitaristi Manny Charlton, basisti Pete Agnew ja rumpali Darrel Sweet. Yhtyeen musiikilliseen ilmeeseen vaikuttivat kaikki keskeisimmät brittiyhtyeet aina Beatlesistä ja Stonesista lähtien. Nimensä se otti kuitenkin The Band-yhtyeen vuoden 1968 klassikkokappaleen The Weight ensimmäisistä riveistä.  Vuonna 1970 Nazarethin tukikohdaksi vaihtui Lontoo ja yhtyeen nimetön debyyttialbumi ilmestyi seuraavana vuonna. Laadukkaasta omasta tuotannosta huolimatta albumin tunnetuinta antia edustaa sen ainoa cover, näkemys Donnie Dobsonin sekä Tim Rosen käsialaa olevasta Morning Dewsta. Seuraavana vuonna ilmestynyt kakkospitkäsoitto Exercises herätti jo jossakin määrin huomiota. Sen klassikoihin lukeutuvat ainakin yrmeä balladi Called Her Name sekä varhainen näkemys myös seuraavalla pitkäsoitolla versioidusta kappaleesta Woke Up This Morning. Nazareth toimi lämmittelyesiintyjänä Deep Purplelle ja yhtyeen kolmas albumi, kokonaisuutena varsin tasokkaasta kappalemateriaalista koostunut Razamanaz olikin Roger Gloverin tuottama. Se piti sisällään kaksi Brittien top teniin yltänyttä singleä; Broken Down Angel ja Bad Bad Boy. Muista huippuhetkistä mainittakoon erityisesti nimiraita, Alcatraz sekä Night Woman. Nazarethin seuraava klassikkoalbumi Loud n’ Proud ehti sekin ilmestyä vielä vuoden 1973 puolella. Tiukka näkemys Joni Mitchellin This Flight Tonightista nousi hitiksi ja muista kohokohdista mainittakoon Michael Monroen aivan 80-luvun lopussa coveroima Not Fakin’ It, Go Down Fighting sekä Turn on Your Receiver.

Vuoden 1974 Nazareth-albumi Rampant oli sekin menestyksekäs. Sen singlelohkaisu Shanghai’d in Shanghai jäi tosin täpärästi brittien top 40:n ulkopuolelle. Alkuvuodesta 1975 julkaistu coverversio Tomorrow-yhtyeen psykedeliahitistä My White Bycicle nousi sitä vastoin top 20:een. Samaisen vuoden huhtikuussa julkaistu albumi Hair of the Dog osoittautui menestyksekkääksi. Sen nimikappaleesta muodostui radiohitti. Pitkäsoiton jenkkiversio sisälsi suureksi menestykseksi osoittautuneen näkemyksen The Everly Brothersin alkuaan levyttämästä balladista Love Hurts. Se oli hitti sekä Britanniassa että Amerikassa, missä se myi aina platinaa. Siellä kappaleesta tulikin Nazarethin ainoa top ten- hitti. Ykköseksi Love Hurts nousi kuudessa maassa ja esimerkiksi Norjassa kappale oli listoilla 60 viikon ajan. Nazarethin seuraavat pitkäsoitot Close Enough for Rock N’ Roll, Playing the Game ja Expect No Mercy pitivät yllä hyvää tasoa, vaikkei niiltä hittisinglejä lohkottukaan. Vuonna 1979 yhtyeen kokoonpanoa täydennettiin kakkoskitaristi Zal Cleminsonilla. Hän oli mukana pitkäsoitoilla No Mean City ja Malice in Wonderland ja osallistui myös useiden kappaleiden sävellystyöhön. Malice in Wonderlandilta poimittu Holiday muodostui hitiksi. Kitaristinsa osalta vaihtelevat Nazareth-kokoonpanot jatkoivat levyttämistä ja kiertueita 1980- ja 90-luvuilla. Yhtye säilytti suosionsa Euroopassa ja erityisesti Saksassa, missä Dream Onista muodostui hittisingle. Manny Charlton oli mukana vuoteen 1990 saakka. Hänet korvasi jo kymmenen vuotta aikaisemmin yhtyeessä ensivisiittinsä tehnyt Billy Rankin. Hän oli mukana onnistuneella pitkäsoitolla No Jive. Vuonna 1993 Guns N’ Roses versioi Hair of the Dogin coveralbumilleen The Spaghetti Incident? Rankinin lähdettyä vuonna 1994 Nazareth jatkoi kokoonpanolla, jossa olivat mukana Jimmy Murrison sekä Stone the Crows-yhtyeestä ensisijaisesti tutuksi tullut kosketinsoittaja Ronnie Leahy, joka jatkoi Nazarethin kanssa vuoteen 2002. Live-esiintyjänä yhtye säilytti suosionsa niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin. Vuonna 1999 rumpali Darrel Sweet menehtyi sydänkohtaukseen vain 51 vuoden ikäisenä. Hänen paikkansa otti Pete Agnewn poika Lee. Vuonna 2008 ilmestyi saksalaisen Edel Entertainmentin julkaisemana varsin laadukas pitkäsoitto The Newz. Se juhlisti osaltaan Nazaretin neljäkymmentävuotista uraa. Juhlakiertue käynnistyi tuona vuonna 25. tammikuuta Ruotsista, kiersi valtaosan Euroopasta ja päättyi Norjaan neljäs marraskuuta. Seuraava pitkäsoitto Big Dogz julkaistiin huhtikuun puolivälissä 2011. 28. elokuuta 2013 Nazareth ilmoitti solisti Dan McCaffertyn jättävän yhtyeen terveydellisistä syistä. Seuraavan vuoden helmikuussa uudeksi solistiksi kerrottiin McCaffertyn täydellä suostumuksella valitun skotlantilaisen Linton Osbornen. Samana vuonna ilmestyi myös uusi upea albumi Rock N’ Roll Telephone, jolla McCafferty vastasi vielä kaikista vokaaliosuuksista.Osborne ilmoitti lähdöstään tammikuussa 2015. Kuukautta myöhemmin Nazareth ilmoitti uudeksi solistikseen aikaisemmin muun muassa Geezer Butler Bandissa ja Krokuksessa vokalisoineen Carl Sentancen. Lokakuussa 2018 Frontiers Records julkaisi Nazarethilta uuden albumin Tattooed on My Brain. Vuosiin 2018 ja 2019 ajoittui yhtyeen 50-vuotisjuhlakiertue, jolla lämmittelijänä soitti saksalaisyhtye Formosa. Originaali kitaristi Manny Charlton menehtyi viides heinäkuuta 2022 80 vuoden ikäisenä ja solisti Dan McCafferty kahdeksas marraskuuta 2022 76 vuoden iässä.

Torstain terävä:Rockin historian ensimmäinen superyhtye

Cream oli ehkäpä rockin historian ensimmäinen superkokoonpano. Kitaristi Eric Claptonin, basisti/solisti Jack Brucen ja rumpali Ginger Bakerin muodostaman yhtyeen musiikki oli yhdistelmä bluesrockia, hardrockia ja psykedeelistä rockia. Baker oli jazzvaikutteinen rumpali ja yhtyeen sanoittajan Pete Brownin tekstit saivat vaikutteita runoudesta. Creamin kolmas pitkäsoitto, vuonna 1968 ilmestynyt Wheels of Fire on rockin historian ensimmäinen platinaa myynyt tupla-albumi. Maailmanlaajuisesti yhtye on myynyt yli 15 miljoonaa levyä. Creamin ohjelmisto koostui bluesstandardeista, moderneista blueskappaleista ja psykedeelisemmistä paloista. Yhtyeen suurimpiin singlehitteihin lukeutuvat I Feel Free, Sunshine of Your Love, White Room ja Badge. Creamillä oli merkittävä vaikutuksensa aikakauden popmusiikkiin. Jimi Hendrixin ja Chicago-yhtyeen kitaristin Terry Kathin tavoin Eric Clapton popularisoi wah wah-pedaalin käyttöä. Yhtyeellä oli merkityksensä esimerkiksi Led Zeppelinin, Jeff Beck Groupin ja Black Sabbathin kaltaisille nimille. Creamin livekonsertit toimivat inspiraation lähteenä jopa progeyhtyeille. Rock and Roll Hall of Fameen Cream pääsi vuonna 1993. Sekä Rolling Stone että VH1 sijoittivat Creamin 100 kaikkien aikojen parhaan artistin listalleen. Jälkimmäisen 100 parhaan hard rock artistin listalla Cream sijoittui aina kuudenneksitoista. Heinäkuuhun 1966 mennessä Eric Clapton oli saavuttanut The Yardbirdsissä ja John Mayall's Bluesbreakersissa Englannin johtavan blueskitaristin aseman. Hän halusi kuitenkin laajentaa musiikillista ilmaisuaan. Rumpali Ginger Baker vaikutti Graham Bond Organisationissa, jonka kokoonpanoon oli kuulunut myös basson lisäksi huuliharppua ja pianoa soittanut Jack Bruce. Bruce ja Clapton olivat soittaneet Powerhouse-nimisessä projektibändissä Paul Jonesin ja Stevie Winwoodin kanssa.

 Bruce oli myös tehnyt lyhyen vierailun Bluesbreakersissä marraskuussa 1965. Graham Bondin yhtyeessä Bakerin ja Brucen välit olivat olleet myrskyisät, mutta he pyrkivät hautaamaan sotakirveet uudessa yhtyeessä, jossa kaikkien oli tarkoitus osallistua sekä musiikin että tekstien työstämiseen. Yhtyeen jäsenistä Clapton oli tunnetuin myös Yhdysvalloissa, missä The Yardbirdsin single For Your Love oli ollut top ten-menestys. Cream soitti debyyttikeikkansa Twisted Wheelissä 29. heinäkuuta 1966. Virallinen ensiesiintyminen tapahtui Windsorin kuudennella vuosittain järjestetyllä Jazz & Blues festivaalilla. Ohjelmistossa oli vielä niukasti originaaleja ja Creamin setti koostuikin ensisijaisesti bluesklassikoiden uusioversioista. Uusi yhtye sai lämpimän vastaanoton ja lokakuussa sille tarjoutui tilaisuus jamitella vast ikään Englantiin saapuneen Jimi Hendrixin kanssa. Brucesta valikoitui yhtyeen päävokalisti, mutta myös Clapton toimi solistina useissa keskeisissä Cream-kappaleissa, joista mainittakoon Strange Brew, World of Pain ja Badge. Creamin vuoden 1966 debyyttialbumi Fresh Cream sisälsi sekä bluesklassikoita että originaaleja. Edellisistä mainittakoon Rollin' and Tumblin' ja I'm So Glad ja jälkimmäisistä NSU sekä Ginger Bakerin rumpusoolon sisältänyt Toad. Hittisingle I Feel Free oli mukana ainoastaan albumin jenkkipainoksella. Creamin ensivisiitti Amerikkaan tapahtui seuraavan vuoden maaliskuussa. Yhtye soitti yhdeksän keikkaa New Yorkin Brooklyn Fox teatterissa. Myös Creamin kakkosalbumi Disraeli Gears nauhoitettiin New Yorkin Atlantic studioilla toukokuussa 1967. Se julkaistiin samaisen vuoden marraskuussa. Albumin tuotti Felix Pappalardi, joka perusti kitaristi Leslie Westin kanssa Cream-vaikutteisen yhtyeen nimeltä Mountain. Disraeli Gearsista tuli menestysalbumi, joka nousi viidenneksi Atlantin molemmin puolin.

 Albumia pidetään yleisesti Creamin parhaana työnä ja se yhdistää brittiläistä psykedeelistä rockia amerikkalaiseen bluesperinteeseen. Sen hitteihin lukeutuvat Strange Brew, Tales of Brave Olysses sekä varsinainen anthem Sunshine of Your Love. Hittikappaleiden lisäksi albumin sisällöstä keikkavakioksi muodostui ainoastaan We're Going Wrong. Elokuussa 1967 vuorossa olivat viimeiset pääesiintyjänä soitetut konsertit Amerikassa. Niihin kuuluivat esiintymiset San Franciscon Fillmore Westissä ja Los Angelesin Pinnaclessa. Niistä muodostui varsin menestyksekkäitä ja esimerkiksi NSU:n, I'm So Gladin ja Spoonfulin versiot venyivät maratonmittoihin. Sitä vastoin hittikappaleista kuultiin edelleen suhteellisen lyhyet näkemykset. Vuonna 1968 ilmestynyt tupla-albumi Wheels of Fire nousi Yhdysvalloissa listakärkeen. Tyylillisesti Cream alkoi siirtyä bluesista kohti progressiivisempaa ilmaisua, tosin mukana ovat coverit Howlin Wolfin Sittin' on Top of the Worldista ja Albert Kingin Born Under a Bad Signista. White Roomista muodostui radiohitti ja omaa tuotantoa edustaneen kappaleen Politician yhtye sävelsi odottaessaan pääsyä esiintymään BBC:ssä. Tupla-albumin kakkoslevy koostui live-esiintymisistä Winterland Ballroomissa ja Fillmoressa. Sillä kuullaan erinomainen näkemys bluesklassikosta Crossroads. Claptonin siinä soittama jälkimmäinen kitarasoolo on menestynyt useilla kaikkien aikojen paras  kitarasoolo -tyyppisillä listoilla.

Kun Wheels of Fire saatiin valmiiksi kesäkuussa 1968, Creamin jäsenet tunsivat saaneensa tarpeekseen ja halusivat kulkea omia teitään. Yhtyeen jäähyväiskiertue alkoi samaisen vuoden lokakuussa ja sillä kuultiin ensisijaisesti tuotantoa Wheels of Firelta. Creamin oli julkaistava vielä yksi albumi. Se nimettiin tyhjentävästi Goodbyeksi, äänitettiin loppuvuodesta 1968 ja julkaistiin seuraavan vuoden alussa. Albumi koostui kolmesta Los Angelesin Forumilla äänitetystä livebiisistä ja kolmesta uudesta studioraidasta, näiden joukossa Claptonin ja George Harrisonin yhteistyötä edustava upea Badge. Creamin jäähyväiskiertue koostui 22 konsertista Yhdysvalloissa loka-marraskuussa 1968. Kaksi Lontoon Royal Albert Hallissa soitettua konserttia kuvattiin BBC-dokumenttia varten ja julkaistiin myöhemmin videona ja DVD:nä nimellä Farewell Concert. Lämmittelyesiintyjinä toimivat nuoren Rory Gallagherin luotsaama bluestrio Taste sekä progeyhtye Yes. Kolmessa konsertissa lämmittelijänä soitti Deep Purple. Rock and Roll Hall of Fameen Cream pääsi 1993 ja samaan yhteyteen ajoittui myös ensimmäinen reunion-esiintyminen. Varsinaiset neljä paluukeikkaa soitettiin Claptonin pyynnöstä Royal Albert Hallissa toukokuussa 2005 ja New Yorkin Madison Square Gardenissa saman vuoden lokakuussa. Jack Brucen menehdyttyä 25. lokakuuta 2014 71-vuotiaana Creamin tulevat reunionit tulivat mahdottomiksi. Ginger Baker kuoli kuudes lokakuuta 2019.

Keskiviikon klassikko:Lukuisilla klassikkolevyillä soittanut huippubasisti

24. marraskuuta 1941 syntynyt ja 13. toukokuuta 2012 edesmennyt Donald "Duck" Dunn oli amerikkalainen basisti, sessiomuusikko, levytuottaja ja biisintekijä. 60-luvulla hänen merkittävintä työsarkaansa edusti yhtye Booker T and the MG's. Lisäksi Dunn toimi Stax Recordsin sessiobasistina. Staxillä ollessaan hän soitti jopa tuhansilla levyillä. Niihin lukeutui hittejä esimerkiksi Otis Reddingiltä, Sam & Davelta, Rufus Thomasilta, Albert Kingiltä, Irma Thomasilta ja Elvis Presleyltä. Dunn pääsi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1992. Hän oli syntynyt Memphisissä, Tennesseessä. Dunn pyöräili ja urheili tulevan muusikkokollegansa Steve Cropperin kanssa. Cropperin ryhdyttyä soittamaan kitaraa yhteisen ystävän Charlie Freemanin kanssa Dunn valitsi instrumentikseen basson. Rumpali Terry Johnsonin myötä nelikosta muodostui The Royal Spades. Kokoonpanoa täydennettiin kosketinsoittaja Jerry Smithillä, solisti Ronnie Angelilla sekä puhallinsektiolla, jonka muodostivat baritonisaksofonisti Don Dix, tenorisaksofonisti Charles Axton sekä trumpetisti, The Memphis Hornsin perustajajäseniin kuulunut Wayne Jackson. Steve Cropper on maininnut itseoppineen Dunnin soittaneen bassoa levyjen mukaan. Tämän ansiosta hänen bassolinjansa olivatkin ainutlaatuisia. Axtonin äidillä Estellellä ja hänen veljellään Jim Stewartilla oli levy-yhtiö Satellite Records. He kiinnittivät yhtyeen, joka nimeä Mar-Keys käyttäen saavutti vuonna 1961 hitin kappaleella Last Night. Dunn oli mukana levytyksellä, mutta hän jätti yhtyeen vuonna 1962 ja liittyi Ben Branchin big bandiiin. Steve Cropper ja Booker T Jones perustivat Booker T and the MGs-yhtyeen samaisena vuonna. Yhtyeen rumpalina vaikutti Al Jackson Jr. Originaali basisti oli Alan Steinbergh ja hän soitti muun muassa suurella varhaisella hittisinglellä Green Onions.

Dunn tuli hänen tilalleen vuonna 1964. Kyseinen kokoonpano soitti esimerkiksi sellaisilla klassikoilla kuin Otis Reddingin Respect ja I Can't Turn You Loose, Sam & Daven Hold On, I'm Coming sekä Albert Kingin Born Under a Bad Sign. Instrumentaaliyhtyeenä sen merkkiteoksiin kuuluvat vuoden 1970 pitkäsoitto McLemore Avenue, jolla coveroidaan ensisijaisesti The Beatlesin klassikkoalbumi Abbey Roadin kappaleita sekä vuoden 1971 Melting Pot, joka on toiminut inspiraation lähteenä useille hip hop-artisteille. Dunn osallistui Elvis Presleyn vuoden 1973 albumin Raised on Rock levytykseen. Vuonna 1971 Tom Fogertyn lähdettyä Creedence Clearwater Revivalista yhtye harkitsi Dunnin kiinnittämistä kokoonpanoon. Yhtyeen basisti Stu Cook olisi siirtynyt kitaranvarteen. Loppujen lopuksi CCR säilyi loppuaikansa triokokoonpanona. Booker T  and the MG's oli jammaillut studiossa Creedencen kanssa ja soittanut myös yhteisiä konsertteja. Erityisesti Dunnista oli tullut yhtyeen jäsenten hyvä ystävä. 80-luvulla Dunn soitti Muddy Watersin, Freddie Kingin, Jerry Lee Lewisin, Eric Claptonin ja Rod Stewartin kanssa. Tom Pettyn levytyksiin hän osallistui vuosien 1976-1981 välillä. Levon Helmin RCO All Starsissa Dunn teki jälleen yhteistyötä Steve Cropperin kanssa. Eric Claptonin basistina Dunn oli Live Aid -konsertissa. Hän oli mukana elokuvissa Blues Brothers ja Blues Brothers 2000. Dunn ja MG's soittivat housebandina Bob Dylanin 30-vuotisjuhlakonsertissa Madison Square Gardenissa. Mukana olivat lisäksi muun muassa Clapton, George Harrison, Tom Petty, Stevie Wonder, Eddie Vedder ja Neil Young, joka teki kiertueen MG's:n kanssa ja levytti Dunnin kanssa useita kertoja. 2000-luvulla Dunn alkoi vetäytyä keikkalavoilta, vaikka esiintyikin silloin tällöin clubeissa Booker T and the MG's:n kanssa. Kesäkuussa 2004 Dunn, Cropper ja Jones olivat housebandina Eric Claptonin Crossroads Guitar Festivalilla. He soittivat esimerkiksi Joe Walshin taustalla Cotton Bowlin päälavalla Dallasissa, Teksasissa. Vuonna 2008 Dunn ja Cropper olivat mukana australialaisen soullaulajan Guy Sebastianin 18 konsertista koostuneella The Memphis Tourilla. 13. toukokuuta 2012 Dunn kuoli unessaan Tokiossa. Hän oli ollut kiertueella Cropperin ja Eddie Floydin kanssa.

Tiistain tukeva:60-luvun puolivälin brittibändien eliittiä

Vuonna 1963 Birminghamissa perustettu Spencer Davis Group rakentui walesilaissyntyisen kitaristin Spencer Davisin ympärille. Hän houkutteli mukaan nuoren solisti/kosketinsoittajalahjakkuuden Stevie Winwoodin sekä tämän vanhemman basistiveljen Muff Winwoodin. Yhtyeen kokoonpanon täydensi rumpali Pete York. Kokoonpano käytti aluksi nimeä Rhythm and Blues Quartette. Levytyssopimus syntyi Island Recordsin kanssa Otis Blackwellin tultua kuuntelemaan yhtyeen keikan paikallisessa musiikkiclubissa.Blackwellista tuli myös yhtyeen tuottaja. Nimi Spencer Davis Group oli Muff Winwoodin idea. Hän valitsi sen, sillä Spencer Davis oli yhtyeen jäsenistä ainoa, joka nautti haastatteluiden tekemisestä. Kyseisen nimen ansiosta muiden yhtyeen jäsenten ei tarvitsisi osallistua haastatteluihin. Spencer Davis Groupin ensilevytys oli vuonna 1965 taltioitu energinen coverversio John Lee Hookerin kappaleesta Dimples, mutta samaisen vuoden lopussa ilmestynyt Keep on Running nousi aina Britannian listakärkeen. Kyseessä oli reggaemuusikko Jackie Edvardsin sävellys. Hänen käsialaansa oli myös seuraavan vuoden puolella ilmestynyt ja menestystä jatkanut single Somebody Help Me. Kaksi viimeksi mainittua julkaistiin Yhdysvalloissa Atcon kautta, mutta vähäisen promootion vuoksi ne eivät menestyneet. Singlehittien ketjua kotimaassa jatkoi When I Come Home. Loppuvuodesta 1966 ilmestynyt Gimme Some Lovin' ja seuraavan vuoden alussa ilmestynyt I'm A Man muodostuivat Spencer Davis Groupin suurimmiksi hiteiksi. Kumpikin myi yli miljoona kappaletta ansaiten kultalevyn. Edeltäjistään poiketen kyseiset singlet menestyivät myös Yhdysvalloissa. Myös Spencer Davis Groupin pitkäsoitot edustivat varsin hyvää tasoa. Second Album sisälsi muun muassa erinomaisen näkemyksen Ray Charlesin kappaleesta Georgia on My Mind ja Autumn 66 suorastaan riipaisevan tulkinnan Percy Sledgen klassikkohitistä When A Man Loves A Woman.

Loppuvuodesta 1966 Spencer Davis Group oli mukana brittiläisessä Hugh Gladwishin ohjaamassa musiikkikomediassa The Ghost Goes Gear. Stevie Winwood piti myöhemmin kyseistä elokuvaesiintymistä vikatikkinä. Alkuvuodesta 1967 Stevie Winwood siirtyi perustamaan Traffic-yhtyettä. Spencer Davis Group ja Traffic olivat molemmat mukana soundtrackillä Here We Go Round the Mulberry Bush. Spencer Davis Groupin uuteen kokoonpanoon tulivat mukaan kitaristi Phil Sawyer ja kosketinsoittaja/solisti Eddie Hardin. Heinäkuussa 1967 ilmestyneen singlen Time Seller kakkospuoli Don't Want You No More saavutti radiosoittoa. Samaisen vuoden lopussa julkaistu Mr Second Class osoittautui suureksi menestykseksi Radio Carolinen aalloilla. Vuonna 1968 ilmestyi pitkäsoitto With Their New Face On, jolla Ray Fenwick oli korvannut Sawyerin kitaristina. Spencer Davis Groupin viimeinen pieni singlemenestys samana vuonna oli After Tea, josta oli tarjolla myös saksalaisyhtye Rattlesin versio. Short Change -nimisen singlen jälkeen Hardin ja York lähtivät kasaamaan nimikkoduoaan. Heidät korvasivat Elton Johnin yhtyeessä soittanut basisti Dee Murray ja rumpali Dave Hynes. Jälkimmäisen tilalle tuli Nigel Olsson ja vielä vuonna 1969 ilmestyi pitkäsoitto Funky.  Yhtye kasaantui uudelleen vuonna 1973 kokoonpanolla, jossa olivat mukana Davis, Fenwick, Hardin,  York sekä tuore basistilisäys Charlie McCracken. Ennen uutta hajoamista yhtye julkaisi vuosina 1973 ja 1974 pitkäsoitot Gluggo ja Living in a Backstreet. 1970-luvun lopussa ja 80-luvun alussa Davis julkaisi soolona jazzorientoituneita albumeita. Vuonna 2006 yhtye teki paluun, tosin 60-luvun line upeista mukana olivat ainoastaan Davis ja Hardin. Kuluvana vuonna originaalirumpali Pete York palasi yhtyeeseen. Steve Winwoodin aikainen Spencer Davis Group oli varsin merkittävä yhtye ja sen tuotannosta levytetyistä keskeisistä covereista mainittakoon Chicago-yhtyeen debyyttialbumilta löytyvä erinomainen I'm A Man -versio, Allman Brothers Bandin levyttämä Don't Want You No More sekä Blues Brothersin ohjelmistoon päätynyt Gimme Some Lovin'. Spencer Davis menehtyi 19. lokakuuta 2020 81 vuoden ikäisenä.

Maanantain mainio:Brittiläisen rytinäbluesin eliittiä

Newcastlessa perustettu The Animals lukeutuu kaikkien aikojen keskeisimpiin ja laadukkaimpiin englantilaisiin rhythm and blues- yhtyeisiin. Se hyödynsi ensisijaisesti solistinsa Eric Burdonin ja urkurinsa Alan Pricen musiikillista talenttia. Animalsin kuuluisimman kokoonpanon muodostivat muilta osin kitaristi Hilton Valentine, basisti Chas Chandler sekä rumpali John Steele. Animalsin debyyttisingle oli Baby Let Me Take You Home, samainen kappale, joka löytyi muun muassa Bob Dylanin debyyttialbumilta nimellä Baby Let Me Follow You Down. Kakkossingle, sovitus vanhasta kansanlaulusta House of the Rising Sun onnistui yhdellä otolla ja se muodostui Animalsin suurimmaksi kaupalliseksi menestykseksi nousemalla listakärkeen niin kotimaassa kuin Amerikassakin. Animalsin debyyttialbumi ilmestyi niin ikään vuonna 1964. Se koostui lähes täysin amerikkalaisista blues ja soul-covereista. Niistä mainittakoon Ray Charlesin Talking Bout You, Chuck Berryn Memphis, Tennessee  ja Around and Around, Fats Dominon I’m in Love Again ja I’ve Been Around sekä John Lee Hookerin I’m Mad Again. Singlehittien osalta Animalsin muita menestyksiä olivat harvinaislaatuisesti omaa tuotantoa edustanut I’m Crying, erinomaisen sielukas We Gotta Get Out of This Place sekä varsin onnistuneet näkemykset Nina Simonen Don’t Let Me Misunderstoodista ja Sam Cooken Bring It on Home to Mestä.

Vuonna 1965 ilmestyi mainio kakkosalbumi Animal Tracks. Sen enimmäkseen erinomaisista tulkinnoista nostettakoon erityisesti esiin Ray Charlesin I Believe to My Soul ja Jimmy Reedin Bright Lights, Big City. Omaa tuotantoa edustaa Eric Burdonin verevä blues For Miss Caulker. Lentopelosta ja hermoromahduksesta kärsinyt Alan Price erosi Animalsista samaisen vuoden keväällä. Hän aloitti varsin tuotteliaaksi osoittautuneen soolouransa. Animals konsertoi kvartettina muun muassa Linnanmäellä vappuna 1965. Uudeksi kosketinsoittajaksi valikoitui Dave Rowberry. Animalsin viimeinen singlehitti oli ammattisäveltäjien Gerry Goffinin ja Carole Kingin käsialaa ollut Don’t Bring Me Down. Animals levytti erinomaisen näkemyksen muutamaa vuotta myöhemmin myös Grand Funk Railroadin levytysohjelmistoon kuuluneesta vanhasta vankilalaulusta Inside Looking Out. Myös rumpali John Steele vaihtui aikaisemmin Nashville Teensissä soittaneeseen Barry Jenkinsiin. Vuonna 1966 ilmestyi varsin onnistunut albumi Animalisms. Covereiden ohella se piti sisällään pari varsin onnistunutta omaa tuotantoa edustanutta kappaletta, eli Outcast ja balladikaunokki You’re on My Mind. Syyskuussa 1966 Animals oli siltä erää historiaa. Heinäkuussa 1996 edesmennyt Chas Chandler kunnostautui myöhemmin The Jimi Hendrix Experiencen ja Sladen managerina. Eric Burdon julkaisi alkajaisiksi sooloalbumin Eric Is Here ja perusti uuden yhtyeen Eric Burdon & The Animals. Yhtyeen musiikillinen tyyli vaihtui bluesista psykedeeliseen rockiin. Se julkaisi muutaman varsin hyvätasoisen albumin, kuten Winds of Change ja The Twain Shall Meet. Hittisingleistä mainittakoon San Franciscon Nights ja Sky Pilot. Vuoden 1969 pitkäsoitolla Love Is kitaristina toimi sittemmin The Policesta tutuksi tullut Andy Summers. Vuonna 1970 Burdon liittyi War-yhtyeen solistiksi. Hän oli mukana parilla albumilla ja listaykkössinglellä Spill the Wine. Legendaarinen Animals-kokoonpano on tehnyt pari reunionia. Vuonna 1977 ilmestynyt pitkäsoitto Before We Were So Rudely Interrupted oli pettymys. Vuoden 1983 toisen reunionin tuloksena oli albumi Ark. Myöhemmissä Animalsin paluukokoonpanoissa originaalia miehistöä ovat edustaneet Valentine ja Steele. Burdon on ollut aktiivinen soolourallaan; viimeisin pitkäsoitto on vuonna 2013 ilmestynyt Til Your River Runs Dry.

Sunnuntain extra:Trafficin kitaristi ja paljon muuta

10. toukokuuta 1946 syntynyt David Thomas, eli Dave Mason oli Worcesterista kotoisin oleva kitaristi ja lauluntekijä, joka saavutti aluksi menestystä yhtyeen Traffic kanssa. Uransa aikana Mason on soittanut ja levyttänyt useiden keskeisten rockartistien kanssa. Heistä mainittakoon puolet Beatlesistä, Stonesit, Hendrix, Clapton, David Crosby sekä Fleetwood Mac. Masonin käsialaa oleviin keskeisiin Traffic- kappaleisiin lukeutuu esimerkiksi Feelin' Alright. Trafficin oma versio ko. kappaleesta ilmestyi vuonna 1968 ja vuotta myöhemmin Joe Cocker saavutti menestystä coverillaan samaisesta aiheesta. Masonin Trafficille kirjoittamista hiteistä mainittakoon lisäksi vuoden 1967 psykedeliahelmi Hole in My Shoe. Hänen soolotuotannostaan vuonna 1977 ilmestynyt We Just Disagree oli varsin soitettu useilla amerikkalaisilla radioasemilla. Trafficin jäsenenä Mason pääsi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 2004. Masonin jäsenyys Trafficissa on oma lukunsa. Hän oli perustamassa yhtyettä, mutta erosi debyyttialbumi Mr Fantasyn levyttämisen jälkeen. Vuoden 1968 kakkosalbumin levytyksessä Mason oli jälleen osittain mukana, mutta erosi uudestaan. Vuoden 1969 kokoelmalevyllä Last Exit Masonilta oli mukana kappale Just For You. Uudelleen kasatun Trafficin kanssa Mason keikkaili jälleen ja oli mukana vuoden 1971 albumilla Welcome to the Canteen. Mason oli Jimi Hendrixin ystävä. Hän osallistui Hendrixin All Along the Watchtower -version levytykseen, jossa soitti 12-kielistä akustista kitaraa. Versio julkaistiin The Jimi Hendrix Experiencen syyskuussa 1968 julkaistulla tupla-albumilla Electric Ladyland. Lokakuussa All Along the Watchtower ilmestyi singleformaatissa. Brittilistalla se nousi aina viidenneksi ja oli top 40-menestys myös Yhdysvalloissa. Masonin oma versio ilmestyi hänen vuonna 1974 julkaistulla, omaa nimeään kantaneella debyyttisooloalbumillaan ja basistina siinä kuultiin Bob Glaubia.

Vuosina 1969-70 Mason konsertoi Delaney Bonnie and Friendsissä Claptonin ja George Harrisonin kanssa. Hän osallistui myös Harrisonin vuoden 1970 klassikkoalbumi All Things Must Pass levytykseen. Masonille kaavailtiin myös kakkoskitaristin paikkaa Derek & The Dominosissa. Hän soittikin yhtyeen varhaisissa studiosessioissa ja myös keikalla Lontoon Lyceumissa, mutta jättäytyi sen jälkeen pois. Trafficin jälkeen Masonin sooloura muodostui melko menestyksekkääksi. Vuonna 1970 ilmestyi pitkäsoitto Alone Together, jolla oli mukana muun muassa Derek & The Dominosista tuttu rumpali Jim Gordon. Siltä poimittu Only You Know and I Know nousi sijalle 42. Billboardin listalla. Masonin vuonna 1980 ilmestynyt single Save Me oli duetto Michael Jacksonin kanssa. 90-luvulla Mason oli mukana Fleetwood Macissa ja yhtyeen vuonna 1995 ilmestyneellä pitkäsoitolla Time. Vuonna 2002 Mason julkaisi dvd:n Dave Mason:Live at Sunrise. 2000-luvulla Mason on konsertoinut Dave Mason Bandinsa kanssa Yhdysvalloissa ja Kanadassa noin sadan esiintymisen vuosivauhtia. Vuonna 2014 Masonilta ilmestyi albumi  Future's Past, joka debytoi seitsemäntenä Billboardin blueslistalla.Mason jatkoi säännöllisiä esiintymisiään Yhdysvalloissa ja vuonna 2018 hän teki kiertueen Steve Cropperin kanssa. Masonin viimeinen albumi on vuonna 2023 ilmestynyt Shade of the Blues. Mainittu pitkäsoitto sisältää mm. coverit Trafficin kappaleista Low Spark of High Heeled Boys ja Dear Mr Fantasy. Molemmissa kappaleissa kuullaan Joe Bonamassan riffittelyä. Mason menehtyi kotonaan Gardnervillessa Nevadassa 19. huhtikuuta 2026 79 vuoden ikäisenä.