Perjantain pohjat:Erään brittiläisen rockin mammutin kakkosalbumi

Pink Floyd:A Saucerful of Secrets

Britanniassa kesäkuun lopussa 1968 EMI Columbian ja Yhdysvalloissa kuukautta myöhemmin Tower Recordsin julkaisemana ilmestynyt A Saucerful of Secrets on Pink Floydin toinen studioalbumi. Yhtyeen pitkäsoitoista ainoanan sen työstämiseen osallistuivat sekä Syd Barret että David Gilmour. Jälkimmäinen liittyi yhtyeeseen tammikuussa 1968, jolloin Barrettin käytös oli jo niin ennalta-arvaamatonta, että hän oli joutunut jättämään yhtyeen. Gilmour osallistui viiden Saucerful of Secretsin kappaleen ja Barret kolmen biisin nauhoituksiin. Set the Controls for the Heart of the Sun on albumin kappaleista se, jonka työstämiseen osallistuivat kaikki viisi yhtyeen jäsenistä. Pink Floydin rumpali Nick Mason on nimennyt A Saucerful of Secretsin suosikkialbumikseen yhtyeensä tuotannosta. Brittilistalla A Saucerful of Secrets saavutti parhaimmillaan yhdeksännen sijan, mutta Yhdysvalloissa se ei Pink Floydin pitkäsoitoista ainoana noussut listoille lainkaan. A Saucerful of Secrets saavutti myönteiset arvostelut, tosin kriitikoiden keskuudessa Pink Floydin esikoisalbumi Piper at the Gates of Dawn noteerattiin suhteessa vielä korkeammalle.

Torstain terävä:Ac/Dc:n originaalibasisti ja muutakin

Toinen maaliskuuta 1956 syntynyt Mark Whitmore Evans on australialaisbasisti, jonka nykyinen yhtye on Rose Tattoo. Hän oli Ac/Dc:n varhainen nelikielisen taitaja ja soitti yhtyeen albumeilla T.N.T, High Voltage, Dirty Deeds Done Dirt Cheap, Let There Be Rock ja 74 Jailbreak. Evans on soittanut myös useissa muissa yhtyeissä vaikuttaen joskus myös soolokitaristina. Niistä mainittakoon Finch, Cheetah, Swanee, Heaven ja The Party Boys. Evansin omaelämäkerta Dirty Deeds:My Life Inside/Outside Ac/Dc ilmestyi joulukuussa 2011. Evans syntyi ja varttui Melbournessa. Hänen alkuperäinen instrumenttinsa oli kitara ja Ac/Dc:lle hänet esitteli 70-luvun puolivälissä Melbournen Station Hotelissa yhtyeen ystävä ja roudarina toiminut Steve McGrath. Ac/Dc oli perustettu vuonna 1973 ja yhtyeen esikoisalbumi High Voltage oli ilmestynyt alkuvuodesta 1975. Tuolloin Malcolm Young oli yhtyeen basistina, pikkuveljensä Angus kitaristina, Phil Rudd rumpalina ja Bon Scott solistina. Evans oli toiminut aikaisemmin maksuvirkailijana postissa. Hänen koe-esiintymistään seurannut liittyminen Ac/Dc:hin ajoittui vuoden 1975 maaliskuuhun. Sen seurauksena Malcolm siirtyi uudelleen yhtyeen rytmikitaristiksi. Evans oppi kaikki High Voltagen originaaliversion kappaleet yhdessä illassa ja tapasi Bon Scottin vasta seuraavalla keikalla. Ac/Dc:n ensimmäinen esiintyminen tv:ssä oli samaisen vuoden huhtikuussa Countdown-ohjelmassa, jossa yhtye esitti Baby Please Don't Go:n. Evans oli mukana useilla Ac/Dc:n varhaisilla promovideoilla, joista mainittakoon It's a Long Way to the Top (If You Wanna Rock N' Roll) ja Jailbreak. Evans sai lähteä Ac/Dc:stä toukokuussa 1977 klassikkoalbumi Let There Be Rockin levyttämisen jälkeen. Eroamissyyksi on mainittu musiikilliset erimielisyydet ja törmäyskurssi Angus Youngin kanssa. Evansin paikan yhtyeessä otti Cliff Williams. Scott mainitsi haastattelussa vuonna 1977 yhden Evansin erottamisen syistä olleen se, että Williamsilla oli monta vuotta pidempi kokemus bassonsoitosta. Lisäksi Malcolm Young mainitsi Evansille yhtyeen tarvitsevan basistin, joka kykeni toimimaan myös taustavokalistina. Tullessaan erotetuksi Evans mainitsi asian olevan parempi molemmille osapuolille. Youngin veljekset eivät ole maininneet Evansin erosta enempää näkemyksiään. Epic Recordsin Richard Griffiths, joka työskenteli Ac/Dc:n keikkamyyjänä 70-luvun puolivälissä, on maininnut Evansin olleen liian mukava kaveri pysyäkseen Ac/Dc:ssä. Erottuaan Ac/Dc:stä Evans vaikutti hardrockyhtyeessä Finch kesäkuusta 1977 vuoteen 1979. Sitä seurasivat lyhyet pestit yhtyeessä Cheetah vuonna 1980 ja Swaneessa kahta vuotta myöhemmin. Syyskuussa 1983 Evans liittyi kitaristiksi heavy metal-yhtyeeseen Heaven aikaisemmin Rose Tattoossa soittaneen Mick Cocksin tilalle. Ennen Evansin Heaveniin liittymistä yhtye oli levyttänyt albumin Where Angels Fear to Thread. Evansin pesti kyseisessä yhtyeessä päättyi heinäkuussa 1984. Evans oli mukana Where Angels Fear to Threadin nimikappaleesta ja Rock Schoolista työstetyillä musiikkivideoilla. Heaven soitti muutamia varsin keskeisiä lämmittelykeikkoja. Yhtye lämmitteli Mötley Crüeta Shout at the Devil-kiertueella, Kissiä Unmasked-kiertueella sekä Ian Gillanin vokalisoimaa Black Sabbathia. Evans on esiintynyt aikaisemmin Buffalossa vokalisoineen David Ticen kanssa yhtyeissä Headhunter, David Tice Band ja Tice & Evans. 1990-luvun alussa Evans oli The Party Boysin jäsen. Evansin ja Ticen viimeisin yhteinen levytys on 27. lokakuuta 2011 Lungata Recordsin julkaisemana ja MGM:n jakelemana ilmestynyt Brothers in Arms. Elokuussa 2017 Evansin ilmoitettiin liittyneen Rose Tattoon vakituiseksi basistiksi. Hän osallistui yhtyeen vuonna 2020 ilmestyneen albumin Outlaws levytykseen.

Keskiviikon klassikko:Erään losangelesilaisen psykedeliarockin edustajan esikoisalbumi

Love:Love

Maaliskuussa 1966 ilmestynyt Love on samannimisen Los Angelesista kotoisin olleen rockyhtyeen Elektra Recordsin julkaisema esikoisalbumi. Yhtyeen johtohahmo Arthur Lee oli kotoisin Memphisistä, mutta hän oli asunut Los Angelesissa viisivuotiaasta lähtien. Lee oli levyttänyt vuodesta 1963 eteenpäin yhtyeidensä LAG's:in ja Lee's American Fourin kanssa. Hän oli kirjoittanut ja tuottanut Rosa Lee Brooksin vuonna 1964 ilmestyneen singlen My Diary, jossa kitaristina kuultiin nuorta Jimi Hendrixiä. Garagerockyhtye Sons of Adam, jonka jäsenistöön kuului Loven  tuleva rumpali Michael Stewart, levytti Leen käsialaa olleen kappaleen Feared Fish. Todennettuaan The Byrdsin konsertin Lee halusi yhdistää yhtyeensä rhythm and blues-taustaan elementtejä folkrockista. Kitaristi Bryan MacLean, johon Lee oli tutustunut toimiessaan The Byrdsin roudarina, täydensi yhtyeen kokoonpanon juuri, ennen kuin se vaihtoi nimensä Grass Rootsista Loveksi. Toinen Grass Roots -niminen yhtye oli nimittäin julkaissut singlen. MacLean oli soittanut yhtyeissä niin ikään vuodesta 1963 lähtien ja harrastanut musiikkia jo nuorena. Soolokitaristi Johnny Echols oli kotoisin Memphisistä ja rumpali Don Conka Los Angelesista. Hänen paikkansa yhtyeessä otti sittemmin Alban "Snoopy" Pfisterer. Loven ensimmäinen basisti Johnny Fleckenstein liittyi vuonna 1967 The Standells-yhtyeeseen. Hänen paikkansa ottanut Ken Forssi oli soittanut The Surfaris-yhtyeessä menestyssingle Wipe Outin jälkeen. Loven esikoisalbumin 14 kappaleesta kymmenen nauhoitettiin Hollywoodin Sunset Sound Recordersilla 24.- 27. tammikuuta 1966. Loput kappaleet A Message to Pretty, My Flash on You, Emotions ja Mashroom Clouds on nauhoitettu samoihin aikoihin, mutta niiden tarkka äänityspäivämäärä ei ole tiedossa. Psykedeelisen rockin ja garagerockin lisäksi Loven debyytti sisältää vaikutteita proto-punkista. Albumi käynnistyy voimakkaalla sovituksella Burt Bacharachin ja Hal Davidin kappaleesta My Little Red Book. Sitä kuullaan myös vuonna 2000 valmistuneen elokuvan High Fidelity loppukrediittien aikana. Instrumentaali Emotions pääsi mukaan Haskell Wexlerin vuonna 1969 valmistuneeseen elokuvaan Medium Cool.  Allmusicin myöhäisemmässä kyseisestä pitkäsoitosta laaditussa arviossa sitä pidetään Loven tiukimmin rokkaavana albumina. Arthur Leen laulunkirjoitustaidot eivät kyseisellä levyllä olleet kuitenkaan vielä täydessä kukoistuksessaan.  Loven debyyttialbumi myi 150 000 kappaletta.

Tiistain tukeva:80-luvun huippusuosittu brittiartisti

Neljäs maaliskuuta 1948 syntynyt Michael Barratt, joka tunnetaan taiteilijanimellään Shakin' Stevens, on platinamyyntiin yltänyt walesilainen rocksolisti ja biisintekijä, joka on 80-luvulla eniten singlejä myynyt artisti Britanniassa. Vaikka hän aloitti musiikkiuransa jo 60-luvun lopussa, kaupallinen menestys antoi odottaa itseään vuoteen 1980. Stevensin suosituimmat kappaleet edustivat modernisoitua 50-luvun rockia ja poppia. Britanniassa Stevens on saavuttanut 33 Top 40:ään noussutta hittiä. Listakärkeen niistä ovat kohonneet This Ole House, Green Door, Oh Julie ja Merry Christmas Everyone. Joulukappale on noussut Britanniassa top 75:een jälleen joulukuusta 2007 eteenpäin, mutta muilta osin Stevensin viimeinen top 40-menestys on ollut vuonna 2005 ilmestynyt Trouble. Elyssä, Cardiffissa syntynyt Barratt oli 11-lapsisen perheen nuorin. 60-luvun puoliväliin mennessä hän perusti koulutovereidensa kanssa ensimmäisen rockyhtyeensä, jossa hän oli solistina. Yhtye oli alkuperäiseltä nimeltään The Olympics, sitten The Cossacks ja lopulta The Denims. Seuraavaksi Barrattista tuli Penarthissa vuonna 1958 perustetun The Backbeats-yhtyeen solisti. Yhtyeen tyylilaji oli 50-luvun tyylinen rock and roll ja näihin aikoihin Barratt otti käyttöön taiteilijanimensä Shakin' Stevens. Yhtyeen nimeksi vaihtui Shakin' Stevens and the Sunsets ja se sai suuren tilaisuutensa joulukuussa 1969 päästessään lämmittelemään Rolling Stonesia. Parlophone Records julkaisi yhtyeeltä Dave Edmundsin tuottaman albumin A Legend. Suosiota yhtyeen kotimaassa ei juurikaaan siunaantunut, mutta yhtye saavuti singlehittejä muissa maissa. Stevensin noustua suosioon Shakin' Stevens and the Sunsetsin levytyksistä on muodostunut keräilijöiden etsimiä aarteita, esimerkkinä Ruotsissa CBS Recordsin vuonna 1973 julkaisema single Honey Don't. Stevensin ollessa vuonna 1977 konsertoimassa Lontoon Sunsetsissä Jack Good pyysi hänet koe-esiintymiseen West-Endissä esittämäänsä musikaaliin Elvis! Stevens tuli valituksi yhdeksi kolmesta näyttelijästä. Hän esitti Elviksen armeija-aikaa ja elokuvauraa, Tim Whitnall formatiiivisia vuosia ja veteraanisolisti P J Proby Las Vegas-vuosia. Musikaalia esitettiin kahden vuoden ajan ja sen jälkeen Stevens esiintyi ensin Goodin brittiläisessä tv-showssa Oh Boy! ja seuraavaksi 30 viikkoa pyörineessä sarjassa Let's Rock, jota esitettiin 32 maassa Yhdysvallat mukaan lukien. Ensimmäisen suuren listamenestyksensä Stevens sai näppärällä näkemyksellään Buck Owensin kappaleesta Hot Dog. Owens levytti kappaleesta myös itse uuden version hyödyntäen pedal steel-kitaristi B. J. Colen tekemää sovitusta. Loppuvuodesta 1979 Stevens solmi menestyksekkään managerisopimuksen Freya Millerin kanssa. Hän jätti The Sunsetsin ja siirtyi soolouralle. Ensimmäisen brittiykkösensä hän saavutti vuonna 1981 kappaleella This Ole House. Kakkossijalle samaisena vuonna ylsi You Drive Me Crazy ja kolme vuotta myöhemmin A Love Worth Waiting For. Samana vuonna sijalle viisi nousseella singlellä Teardrops kitaristina kuultiin The Shadowsin Hank Marvinia. Muista Stevensin levyillä vierailleista muusikoista mainittakoon Albert Lee, Roger Taylor, Bonnie Tyler ja Tony Joe White. Stevensin albumeista Shaky nousi Britanniassa listakärkeen. 80-luvun puolivälissä artisti teki jälleen yhteistyötä tuottaja Dave Edmundsin kanssa albumilla Lipstick, Powder and Paint ja jouluykköshitillä Merry Christmas Everyone. Seuraavan kerran Stevens oli toden teolla listoilla vasta vuonna 2005 The Collection-albumillaan. Vuonna 2008 häntä kuultiin Clastonbury Festivalin avausesiintyjänä. Samana vuonna Stevens teki useita konsertteja Britanniassa ja Euroopassa. 24. elokuuta kyseisenä vuonna Stevens esiintyi esimerkiksi Kim Wilden ja Limahlin kanssa Puolassa. Mainittua esiintymistä seurasi lyhyt kiertue Irlannissa ja Lontoon 02-clubilla soitetussa konsertissa Stevensiä säesti kymmenhenkinen yhtye. Stevensin 30-vuotiskiertue ajoittui vuoteen 2011. Hänen 12. studioalbuminsa Echoes of Our Times ilmestyi 16. syyskuuta 2016. Stevens vastasi sen tuotannosta John Davidin kanssa. Seuraavana vuonna artisti teki kyseisen albumin tiimoilta 33 konsertista koostuneen kiertueen. Lokakuun puolivälissä 2018 Stevens konsertoi Sri Lankassa.

Maanantain mainio:Night of Rock Classics

Kuopiossa oli Oulun tavoin tarjolla todellista classic rock-osaston herkkua Night of Rock Classics-konsertin muodossa. Takuuvarma Melrose käynnisti illan 45 minuutin tiukalla setillään. Rock N' Roll Cliche avasi ja sitä seurasivat The Fabulous Thunderbirds-cover I Belive I'm in Love, esikoisalbumin kirkkaimpiin klassikoihin lukeutuva Gang War, John Doe, todella upeasti svengannut The Chief, Billy Ocean-laina Loverboy, It's in the Bag, Number One ja itseoikeutettu päätös Rich Little Bitch. Slade vastasi kokonaisuuden hienoisesta pettymyksestä eikä vähiten siksi, että originaalirumpali Don Powellin estymisen takia hänen tilallaan kuultiin tuuraajaa kitaristi Dave Hillin ollessa kokoonpanon ainoa alkuperäinen jäsen. Tarjolla oli joka tapauksessa edustava otos legendaarisia singlehittejä Take Me Back 'Omesta Far Far Awayhin ja Gudbai to Janesta Mama Weer All Crazee Nown kautta jälkimmäiseen encoreen Cum on Feel the Noize. 80-luvun tuotantoa setissä edustivat Run Runaway ja My Oh My ja harvinaisempaa osastoa My Baby Left Me/That's All Right-medley. Suomalaismuusikoiden kanssa esiintynyt Joe Lynn Turner oli suhteellisen timmissä iskussa ja ohjelmisto sisälsi suuren osan hänen aikakautensa Rainbown ydintuotantoa Death Alley Driverin, The Powerin, Jealous Loverin, I Surrenderin, Street of Dreamsin, Difficult to Curen, Can't Let You Gon ja Spotlight Kidin muodostaessa parhaimmiston. Ehdottomuuksista jäivät puuttumaan Stone Cold ja Can't Happen Here. Glenn Hughes oli varsin kovassa vedossa. Stormbringer käynnisti setin ja jatkoa seurasi Might Just Take Your Lifen, Sail Awayn, You Keep on Movingin, Getting Tighterin, Mistreatedin ja Smoke on the Water/Georgia on My Mind-medleyn myötä. Ainoa encore oli Burn. You Fool No-One jäi siis puuttumaan, mutta vokaaliosuuksiensa osalta Glenn ylsi korkeimmillaankin varsin puhtaisiin suorituksiin. Illan päättänyt Peer Günt heitti kitaristi/solisti Timo Nikin liidaamana encoreineen reilun tunnin setin, joka noudatti dramaturgillisesti melko uskollisesti kuukautta aikaisemmin Joensuun Kerubissa soitettua. Soittamatta jäänyttä tuotantoa edustivat No Guts No Glory, I Take Your Money (and Honey), Hellborn Man, Bartender ja encoreiden Fat Girls ja Liqueur and Drugs.  Bad Boys Are Here, When Hell Breaks Loose ja Motorcycle Woman käynnistivät setin ärhäkästi. Seuraavaksi tarjolla oli hieman seesteisempää tuotantoa Bad Girlsin, Don't Cryn ja Losin' My Mindin versiointien myötä. Todellinen klassikkoputki alkoi Sudden Deathin ja Good Girls Don't Drink Whiskeyn jälkeen Train Trainillä ja jatkui balladihelmellä Years on the Road, Smalltown Maniacs-albumin ainoalla, mutta sitäkin laadukkaammalla poiminnalla Shotgun Wedding ja varhaistuotantoa edustavilla Fuck the Jazzilla ja Let Her Inillä. Varsinainen setti päättyi merkkiteoksiin I Don't Wanna Be A Rock N' Roll Star ja Backseat ainoan encoren ollessa Red Chevy. Kokonaisuutena tarjolla oli erinomainen kattaus verevää rockia vanhan liiton osaston ystäville. Etenkin ulkomaisten pääesiintyjien aikana yleisöä oli paikalla kitettävästi.

Night of Rock Classics Kuopio Hallissa 2. maaliskuuta 2019.

Sunnuntain extra:Daltreyn esikois- ja nimikkosooloalbumi

Roger Daltrey:Daltrey

20. huhtikuuta 1973 ilmestynyt Daltrey on The Whon solistin Roger Daltreyn esikoissooloalbumi. Hän julkaisi yhtyeen jäsenistä soolotuotantoa järjestyksessään kolmantena. John Entwistlen esikoissoolo Smash Your Head Against the Wall oli ilmestynyt vuonna 1971 ja Pete Townshendin harhaanjohtavasti nimetty Who Came First seuraavana vuonna. Daltreyn esikoissoolo nauhoitettiin kuudessa viikossa tammi-helmikuussa 1973. Nauhoitukset tapahtuivat taustanauhojen osalta Itä-Sussexin Barnwashissa. Päällekkäisäänitykset ja miksaus viimeisteltiin Beatlesin Apple-studioilla ja Nova Sound -studioilla. One Man Band (reprise) -kappaleen lauluosuudet nauhoitettiin Applen katolla, missä Beatles oli soittanut viimeisen ja keskeytetyn konserttinsa tammikuussa 1969.  Daltrey-pitkäsoitto nauhoitettiin The Whon pitäessä keikkataukoa. Albumilta poimittu single Giving It All Away nousi brittilistalla viidenneksi ja se saavutti myös huomattavaa radiosoittoa. Itse pitkäsoitto nousi Yhdysvalloissa 50:n suosituimman joukkoon. Toisena pikkulevynä albumilta julkaistiin Thinking b-puolellaan pitkäsoitolta löytymätön There is Love, jossa kitaristina kuultiin Led Zeppelinin Jimmy Pagea. Vuonna 2005 kyseinen kappale pääsi mukaan Daltreyn cd:nä julkaistulle ja remasteroidulle versiolle. Kyseisen albumin tuottajina olivat Adam Faith ja Dave Courtney. Kulissien takana Daltreyn debyyttisooloalbumin menestys koettiin jopa negatiivisena seikkana. Pete Townshend oli yleisesti tiedostettu The Whon johtohahmoksi ja Daltreyn menestys olisi yhtyeen managereina toimineiden Kit Lambertin ja Chris Stampin mielestä saattanut johtaa Rod Stewartin ja The Facesin kaltaiseen tilanteeseen, jossa solistin menestys meni yhtyeen ohi. Chris Charlesworthille antamassaan haastattelussa Daltrey mainitsi sooloalbuminsa menestyksen tekevän hänen mielestään hyvää The Wholle. Lambertin ja Stampin ailahtelevan käytöksen vuoksi heidän päivänsä The Whon managereina olivat Daltreyn silmissä luetut. Daltrey siirsikin tehtävänsä Bill Curbishleylle, joka oli jo edellisenä vuonna neuvotellut onnistuneesti uudelleen The Whon Euroopan-kiertueen yksityiskohdat.Kaikki Daltreyn esikoissoolon kappaleet kahta lukuun ottamatta olivat tuossa vaiheessa tuntemattomien David Courtneyn ja Leo Sayerin kirjoittamia. Noihin aikoihin Daltrey soitteli Sayerin kanssa kotistudiossaan. Tämä kertoi Daltreylle vaikeuksistaan hankkia levytyssopimus. Daltrey pyysi Sayeria kirjoittamaan kappaleita hänen sooloalbumilleen. Sayer ja Courtney palasivat kymmenen Daltreyn levyttämäksi päätyneen kappaleen kanssa. Sayer loi melko menestyksekkään uran sooloartistina; itse asiassa hänestä kehkeytyi mainitussa roolissa  Daltreyta suositumpi. Daltrey-albumin avaavasta ja lopettavasta One Man Bandista muodostui Sayerin näkemyksenä hitti. Ilmestyessään Dalteyn soolodebyytti menestyi melko hyvin ja  saavutti myös monien kriitikoiden suosion.

Lauantain pitkä:Ensimmäinen Rory Gallagherin livesoundia lähennellyt studioalbumi

Rory Gallagher:Deuce

28. marraskuuta 1971 ilmestynyt Deuce on irlantilaiskitaristi Rory Gallagherin toinen studioalbumi. Debyyttialbuminsa järjestäytyneen soundin vastapainoksi Deucea voi pitää Gallagherin ensimmäisenä pyrkimyksenä tavoittaa live-esiintymistensä energia studio-olosuhteissa. Albumin avauskappale I'm Not Awake Yet tosin yhdistää folkelementtejä vaikutteisiin jazzista ja kelttiläisestä musiikista. Raaka ja energinen Used to Be sisältää klassisen riffin ja Wilgar Campbellista ja Terry McAvoysta muodostuvan rytmiryhmän erinomaista työskentelyä. Instrumentaatiossaan myös huuliharppua hyödyntävä leppeä Don't Know Where I'm Going tekee kunniaa Sonny Terryn ja Brownie McGheen trubaduuribluesin lisäksi jopa Bob Dylanille. Maybe I Will vakuuttaa kitarointinsa lisäksi myös rytmiikallaan. Whole Lot of People on Gallagherin slidekitaroinnin taidonnäyttö. Tekstinsä osalta kappale tuo esiin tuonaikaisen nousevan, uuden ja ongelmaisen Irlannin politiikkaa. Mainittu teema jatkuu vankilapaosta kertovalla, musiikillisesti melko perinnetietoista bluesrockia edustavalla raidalla In Your Town. Roryn diggarit löysivät kyseisen kappaleen ja siitä tuli usein hänen konserttiensa päätösnumero. In Your Town oli osaltaan inspiraation lähteenä myös Thin Lizzyn lopullisen läpimurtoalbumin Jailbreakin nimikappaleelle. Should've Learnt My Lesson edustaa Roryn bluesilmaisua puhtaimmillaan ja kuukausi sen ilmestymisen jälkeen Roryn musiikillisiin sankareihin lukeutuva Muddy Waters antoi hyväksyntänsä sille maailmanlaajuiselle musiikilliselle itsetunnolle, josta Rory pääsi osalliseksi. There's a Light lukeutuu lyriikkansa osalta albumin positiivissävyisimpiin raitoihin ja sisältää hienoisia jazzsävyjä. Akustisessa countrybluesissa Out of My Mind Rory pääsee esittelemään melkoista sorminäppäryyttä. Albumin päätöskappale Crest of a Wave on rytmillisesti vaihteleva ja kitarasoundiensa osalta varsin rikas. Deuce nauhoitettiin Dalstonin Tangerine-studioilla. Ääni-insinöörinä oli Robin Sylvester ja tuottajana  Rory itse. Saavuttaakseen kaipaamansa livefiiliksen Rory teki äänitykset usein ennen keikkaansa tai pian sen jälkeen. Tuotantopuoli pidettiin varsin pelkistettynä. Colin Fairly remasteroi Deucen originaaleja masternauhoja hyödyntäen vuonna 1997. Albumin remasteroitu versio ilmestyi kolme vuotta myöhemmin ja mukana oli myös bonuskappale Persuasion. Deucesta ei muodostunut suurmenestystä, mutta albumi saavutti melkoisen myönteiset arvostelut. Se lukeutuu monien Gallagerin diggareiden ja muusikoiden, kuten The Smithsin kitaristin Johnny Marrin suosikkeihin. Brittilistalla Deuce nousi top 20:een viikon ajaksi.