Perjantain pohjat:Rockin henkilöitymän vuoden 1969 klassikkoalbumi

Elvis Presley:From Elvis in Memphis

 

Kesäkuussa 1969 ilmestynyt From Elvis in Memphis on Elvis Presleyn viidestoista RCA Victorin julkaisema pitkäsoitto. Se äänitettiin kyseisen vuoden tammi-helmikuussa Memphisin American Sound studiossa. Tuottajana albumilla toimi Chips Moman ja taustalla kuultiin studion housebandia The Memphis Boysia. Albumi seurasi edellisen vuoden tv-speciaalista tehdyn soundtracklevyn menestystä ja merkitsi samalla artistin paluuta perusalbumeihin hänen Paramount Picturesin kanssa tekemänsä elokuvasopimuksen tultua päätökseen. Albumi päätettiin nauhoittaa American Sound studioilla erityisesti The Memphis Boysin edustaman soulahtavan soundin ansiosta. Kyseiset äänityssessiot painottuivat countrykappaleisiin, mutta ne esitettiin tyylillä, jossa myös soulvaikutteilla oli merkittävä osansa. Kyseiseen seikkaan vaikutti erityisesti dobron runsas hyödyntäminen. From Elvis in Memphis saavutti myönteisiä arvioita jo ilmestyessään. Billboardin listalla se nousi sijalle 13, countrylistalla toiseksi ja brittilistan kärkeen. Albumin singlejulkaisu In the Ghetto nousi kolmanneksi Billboardilla. Seuraavana vuonna pitkäsoitto saavutti kultalevyn ja se on vastaanottanut myönteisiä arvosteluja myös myöhemmin. Esimerkiksi vuonna 2003 From Elvis in Memphis sijoittui sijalle 190. Rolling Stonen listalla 500 kaikkien aikojen parhaasta albumista. Monet albumin kappaleiden sovituksista painottavat taustayhtyeen rytmiryhmää. Kyseisissä äänityssessioissa nauhoitettiin kaikkiaan 31 kappaletta, joista varsinaiselle pitkäsoitolle niitä valikoitui tusina. Avausraita Wearin’ That Loved on Look on ensimmäinen kappale Presleyn repertuaarissa, joka sisältää bassolla soitetun leadin. Only the Strong Survivessa artistia säestävät ainoastaan rummut ja basso. Countrykappaleessa I Hold You in My Heart (Till I Can Hold You in My Arms) Presley soitti pianoa. Rhythm and bluesia ja countrya yhdistävä Long Black Limousine sisältää trumpettisoolon ja siinä kuullaan aavistuksen flunssaista solistia. Johnny Tillotsonin versiona aikaisemmin tutuksi tullut traditionaalinen It Keeps Right on a Hurtin on Presleyn näkemyksenä sovitettu lähemmäksi Memphis Soulia. Näkemys Hank Snown countrykappaleesta I’m Movin On korostaa voimakasta bassolinjaa ja yleisestikin rytmiikkaa. Florence Kayen ja Bernie Baumsin käsialaa oleva Power of My Love hyödyntää bluespohjaista soundia. Presleytä säestävät vaskipuhallinsektio, rummut, sähkökitara ja urut. Cover John Hartfordin Gentle on My Mindista seuraa sovituksellisesti Glen Campbellin pari vuotta aikaisemmin ilmestynyttä ja Grammyn voittanutta näkemystä kyseisestä kappaleesta. Eddy Arnoldin vuoden 1962 hittikappale After Loving You on sovitettu rhythm and blues-tyylisesti. Saman vuoden satoa edustaa alun perin myös Chuck Jacksonin Any Day Now. Sitä albumilla edeltää kuitenkin Dallas Frazierin True Love Travels on a Gravel Road. Singlepoiminnaksi valikoitui Mac Davisin In the Ghetto siitä huolimatta, ettei Presley ensin ollut halukas levyttämään köyhyyttä ja väkivaltaa käsitellyttä tekstiä. Vuonna 2000 albumista julkaistiin remasteroitu cd-versio, jonka kuusi bonuskappaletta oli aikaisemmin julkaistu singleformaatissa, joko a- tai b-puolina.

Torstain terävä:Eräs tärkeimmistä brittirumpaleista

Kymmenes tammikuuta 1946 syntynyt Aynsley Thomas Dunbar on englantilaisrumpali, joka on työskennellyt useiden keskeisten rocknimien kanssa. Hänen musiikillisiin yhteistyökumppaneihinsa lukeutuvat esimerkiksi Eric Burdon, John Mayall, Frank Zappa, Ian Hunter, Lou Reed, Jefferson Starship, Jeff Beck, David Bowie, Whitesnake, Michael Schenker sekä UFO. Liverpoolissa syntynyt Dunbar aloitti ammattimaisen musiikkiuransa vuonna 1963 yhtyeessä Derry Wilkie & The Pressmen. Joulukuussa 1964 hän liittyi merseybeatia edustaneeseen yhtyeeseen The Mojos, joka siirtyi myöhemmin käyttämään nimeä Stu James & The Mojos. Yhtyeen lineupin muodostivat Dunbarin ja solisti Jamesin lisäksi kitaristi Nick Crouch ja myöhemmin näyttelijänä toiminut basisti Lewis Collins. Kyseinen kokoonpano jatkoi toimintaansa vuoteen 1966. Dunbar kävi koesoitossa The Jimi Hendrix Experiencelle ja Hendrixille tuotti vaikeuksia tehdä rumpalin valinta Dunbarin ja Mitch Mitchellin välillä. Mitchellin kerrotaan voittaneen Hendrixin suorittaman kolikonheiton. Dunbar siirtyi John Mayall’s Bluesbreakersiin ja osallistui klassikkoalbumi A Hard Roadin levytykseen. Bluesbreakersissä Dunbar viihtyi kevääseen 1967 asti. Hänen tilalleen tuli Mick Fleetwood. Lyhyttä visiittiä Jeff Beck Groupissa seurasi oma yhtye The Aynsley Dunbar Retaliation, joka julkaisi neljä pitkäsoittoa. Dunbar oli mukana kirjoittamassa kappaletta Warning. Hänen oma singleversionsa kyseisestä kappaleesta levytettiin jo vuonna 1967 Blue Horizon-levymerkille reilusti ennen ensimmäisen The Aynsley Dunbar Retaliation – albumin ilmestymistä. Myöhemmin Black Sabbath versioi Warningin legendaarisen esikoislevynsä päätösraidaksi.

Dunbar perusti lyhytikäisen progressiivista rockia edustaneen yhtyeen Blue Whale, joka aloitti uransa tekemällä kiertueen Skandinaviassa tammikuussa 1970. King Crimsonin originaalin lineupin hajottua Dunbar koetti kiinnittää Robert Fripin Blue Whalen kitaristiksi. Vastaavasti Fripin pyrkimyksenä oli saada Dunbarista King Crimsonin uusi rumpali. Kumpikaan yrityksistä ei tuottanut tulosta. Blue Whale levytti yhden albumin, jolla olivat mukana solisti Paul Williams, kitaristit Ivan Zagni ja Robert Sutton, Retaliationista tuttu kosketinsoittaja Tommy Eyre sekä basisti Peter Friedberg. Myöhemmin Dunbar toimi rumpalina Frank Zappan Mother’s of Inventionissa muun muassa albumeilla Waka/Jawaka ja The Grand Wazoo sekä elokuvassa 200 Motels. 1970-luvun puolivälissä Dunbar toimi Grin-yhtyettä johtaneen Nils Lofgrenin rumpalina. Dunbar oli mukana Journeyn neljällä ensimmäisellä pitkäsoitolla ja Jefferson Starshipin riveissä hän soitti kolmella albumilla. 80-luvun puolivälissä Dunbar liittyi Whitesnakeen ja oli mukana yhtyeen vuoden 1987 pitkäsoitolla. Hän työskenteli myös Eric Burdonin ja Michael Schenkerin kanssa. Vuonna 2005 Dunbar oli mukana Jake E Leen sooloalbumilla Retraced. The World Classic Rockersin rumpalina hän on toiminut vuodesta 2003. Vuonna 2008 Dunbar levytti pitkäsoiton verran materiaalia Direct Musicille esimerkiksi Starshipin Mickey Thomasin ja ennen kaikkea Ozzy Osbournen kanssa tekemästään yhteistyöstä tutuksi tulleen kitaristi Jake E Leen kanssa. Kaikki Dunbarin Frank Zappan kanssa Carnegie Hallissa lokakuussa 1971 tekemät äänitykset julkaistiin neljän cd:n boxina tarkalleen 40 vuotta myöhemmin. Vuonna 2009 ilmestyi albumi The Bluesmasters featuring Mickey Thomas. Kyseisellä pitkäsoitolla olivat Dunbarin lisäksi mukana kitaristi Tim Tucker ja basisti Danny Miranda. Albumin vierailijoista mainittakoon kitaristi/laulaja Magic Slim. Drummerworld tunnusti Dunbarin laajimmin eri suosittujen yhtyeiden ja muusikoiden kanssa soittaneeksi rumpaliksi. Vuonna 2017 Dunbar pääsi Rock and Roll Hall of Fameen Journeyn jäsenenä. Rolling Stone nimesi hänet kaikkien aikojen 27:ksi parhaaksi rumpaliksi.

Keskiviikon klassikko:Upea läpimurtolevy

Thin Lizzy:Jailbreak

Basisti/solistinsa Phil Lynottin luotsaama Thin Lizzy on eräs kaikkien aikojen keskeisimmistä ja legendaarisimmista hardrockyhtyeistä koko rockin historiassa. Vaikka Thin Lizzy julkaisi esikoistäyspitkänsä jo vuonna 1971 ja saavutti seuraavana vuotena debyyttihittinsä näkemyksellään vanhasta irlantilaisesta folkkappaleesta Whisky in the Jar,  yhtyeen lopullista kaupallista läpimrtoa tuli merkitsemään vasta vuonna 1976 ilmestynyt ja järjestyksessään kuudennella pitkäsoitollaan Jailbreak. Lizzyn kolmella ensimmäisellä albumilla kitaristin vakanssista huolehti Eric Bell. Thin Lizzy, Shades of Blue Orphanage sekä Vagabonds of the Western World olivat kaikki laadukkaita ja musiikillisilta vaikutteiltaan rikkaita pitkäsoittoja, mutta hittejä niille ei siunaantunut. Thin Lizzyn soundissa koettiin ratkaiseva muutos, kun Bellin tilalle saatiin kaksi kitaristia, skottilainen Scott Gorham ja brittiläinen Brian Robertson. Uuden kokoonpanon debyyttialbumi oli keveydestään huolimatta varsin onnistunut ja vuonna 1974 ilmestynyt Nightlife. Albumin balladiklassikossa Still in Love with You kitaristina kuullaan yhtyeessä tuolloin lyhyen vierailun tehnyttä Gary Moorea. Seuraavana vuonna ilmestyneestä pitkäsoitosta Fighting muodostui sitä vastoin muutamista todella hienoista hetkistään huolimatta jonkinasteinen välityö. Vaikka Lynott oli parhaimmillaan erinomainen biisintekijä, coveriksi mainitulle albumille valikoitui Rosalie keskeisen jenkkirockarin Bob Segerin ohjelmistosta. Thin Lizzyn lopulliseksi läpimurroksi muodostuneella Jailbreak-albumilla yhtyeen tavaramerkiksi muodostunut tuplakitarointi saavutti siihenastisen huippunsa. Jailbreak menestyi jopa Yhdysvalloissa ja saavutti Thin Lizzyn pitkäsoitoista ainoana siellä kultalevyn.

Albumin klassisimmat vedot ovat sen käynnistävä nimikappale, Lizzyn historian suurimmaksi hitiksi muodostunut Boys Are Back in Town sekä pitkä ja vaikuttava, todella upeat kitarasoolot loppuunsa säästävä Cowboy Song. Warriors ja etenkin Emerald ovat varsin tiukkoja rytistyksiä kumpikin. Lynott on kunnostautunut laadukkaimmillaan suorastaan loistavien slovareiden työstäjänä, mutta Jailbreakin kevein raita Running Back ei aivan lukeudu kyseisen genren onnistuneimpiin, toisin kuin sitä seuraava Romeo and the Lonely Girl. Coming Backia oli silti kaavailtu jopa pitkäsoiton ensimmäiseksi singlepoiminnaksi ja musiikilliseen ilmaisuunsa se oli saanut vaikutteita Van Morrisonilta. Tiukempi Angel from the Coast ja kevyempi Fight or Fall ovat laadukkaita kappaleita niin ikään, joten Thin Lizzy onnistui työstämään melkoisen vakuuttavan läpimurtoalbumin. Samana vuonna ehti vielä ilmestyä  lähes yhtä laadukas  Thin Lizzyn seuraava studioalbumi Johnny The Fox. Pitkäsoiton singlepoiminnaksi päätynyt Don’t Believe A Word edustaa hyvää tasoa, mutta kyseisellä albumilla Lynott loisti nimenomaan slovareiden työstäjänä esimerkiksi sellaisissa erinomaisissa kappaleissa kuin Borderline ja Fool’s Gold. Vuonna 1977 ilmestynyt albumi Bad Reputation on yhtyeen varhaisen menestyskauden upean trilogian päätösosa. Myös mainitulla pitkäsoitolla balladit toimivat upeasti, sillä niin singlepoiminta Dancing in the Moonlight kuin etenkin Southbound edustavat Lynottin tuotantoa lähes laadukkaimmillaan. Vuonna 1978 Thin Lizzyltä julkaistiin rockin historian keskeisiin konserttitaltiointeihin lukeutuva tupla-albumi Live and Dangerous. Vuonna 1979 ilmestynyt seuraava studiolevy Black Rose nousi Britanniassa listaykköseksi. Kitaristina albumilla vaikutti seuraavalla vuosikymmenellä soolouransa menestyksen hedelmistä viimein nauttimaan päässyt ja jo vuoden 1973 lopussa Thin Lizzyssä ensivisiittinsä tehnyt Gary Moore. Tyylillisesti valtavirran rockiin päin kääntyneen albumin huippuhetkiin lukeutuivat erityisesti Waiting for An Alibi, Do Anything You Want To sekä balladi Sarah.

Tiistain tukeva:Led Zeppelinin basistitaituri ja paljon muuta

3. tammikuuta 1946 syntynyt John Baldwin, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään John Paul Jones, on englantilainen multi-instrumentalisti, säveltäjä, sovittaja ja levytuottaja. Ensisijaisesti hän identifioituu Led Zeppelinin basistiksi, kosketinsoittajaksi, ja yhdeksi biisintekijöistä. Zeppelinin hajoamisen jälkeen Jones on jatkanut soolouralla sekä vaikuttanut yhtyeessä Them Crooked Fultures Dave Grohlin sekä Josh Hommen kanssa. Jonesin muista instrumenteista mainittakoon kitara lap steel, mandoliini, harppu, viulu, sitar ja sello. Vuonna 2014 Jones sijoittui kärkeen Paste Magazinen 20 aliarvostetuimman basistin listalla. Sidcupissa, Kentissä syntynyt Baldwin aloitti pianonsoiton kuusivuotiaana. Hänen isänsä Joe Baldwin toimi sovittajana ja pianistina 40- ja 50-lukujen big bandeissa. Hänen äitinsä oli myös mukana musiikkibisneksessä ja perhe kiersi ympäri Englantia eräänlaisena vaudeville-yhtyeenä. Jonesin musiikilliset vaikutteet sisälsivät niin bluesin, jazzin kuin klassisen pianonkin. Ensimmäisen bassonsa musiikkia opiskellut Jones sai 14-vuotiaana. Samana vuonna hän toimi kuoronjohtajana ja urkurina paikallisessa kirkossa. Eri bassomerkkejä kokeiltuaan Jones päätyi lopulta vuoden 1962 Fender Jazz bassoon, jolla hän soitti vuoteen 1976 saakka. Ensimmäiseen yhtyeeseensä The Deltasiin Jones liittyi 15-vuotiaana. Seuraavaksi hän soitti lontoolaisessa jazzrockyhtyeessä The Jet Blacksissa, jonka jäsenistöön kuului lisäksi muun muassa John McLaughlin. Jonesin suuri tilaisuus tuli vuonna 1962, jolloin Jet Harris ja Tony Meehan pyysivät hänet mukaan The Shadowsiin. Jonesin pesti kyseisessä yhtyeessä kesti parin vuoden ajan. Meehanin suosituksesta Jones aloitti vuonna 1964 työskentelyn studiomuusikkona Decca Recordsilla. Vuoteen 1968 saakka hän soitti sadoissa äänityssessioissa. Musiikillisista yhteistyökumppaneista mainittakoon pikaisesti Donovan, Jeff Beck, Rod Stewart, Lulu, Dusty Springfield sekä The Walker Brothers. 

Jones vastasi jousisovituksesta Rolling Stonesin kappaleessa She’s a Rainbow. Sessiomuusikkona toimiessaan Baldwin otti Andrew Loog Oldhamin suosituksesta käyttöönsä taiteilianimen John Paul Jones. Vuoteen 1968 mennessä Jonesin kantama työtaakka alkoi saavuttaa burn outin oireita. Sessiomuusikkona toimiessaan Jonesin tiet kohtasivat usein kitaristi Jimmy Pagen kanssa. Jälkimmäinen liittyi The Yardbirdsiin kesäkuussa 1966. Myös Jones oli mukana yhtyeen seuraavana vuonna ilmestyneellä pitkäsoitolla Little Games. Seuraavana talvena Jones ilmaisi Pagelle kiinnostuksensa olla mukana missä tahansa kitaristin suunnittelemissa tulevaisuuden musiikillisissa projekteissa. Myöhemmin kyseisenä vuotena The Yardbirds hajosi, mutta yhtyeen piti hoitaa vielä sovitut keikat Skandinaviassa. Page oli nyt halukas työskentelemään Jonesin kanssa ja solisti Robert Plant sekä rumpali John Bonham täydensivät kvartetin. Skandinavian kiertue tehtiin nimellä The New Yardbirds, mutta pian yhtye tultiin tuntemaan nimellä Led Zeppelin. Jones ja Bonham olivat Motownin ja Staxin diggareita ja he toivat Zeppelinin musiikkiin elementtejä funkista ja soulista. Jonesin kosketinsoittajan taitojen ansiosta Zeppelin ylsi tyypillisen hardrockyhtyeen yläpuolelle. Hänen osuutensa oli keskeinen esimerkiksi kappaleissa The Rain Song, jossa Jones soitti mellotronia, Trampled Under Foot, jossa hän soitti clavinettia, sekä Kashmir, jossa Jonesin instrumentti oli niin ikään mellotron. Keikkakontekstissa Jonesin kosketinsoittajan taidonnäyttö oli usein puolen tunnin mittaiseksi venynyt No Quarter. Zeppelinin vuoden 1977 Yhdysvaltain-kiertueella Jones vastasi studioversiossa Sandy Dennyn vokalisoimista osuuksista kappaleessa The Battle of Evermore. Profiililtaan Jones on aina säilynyt Zeppelinin hiljaisena jäsenenä. Myös Zeppelin-pestinsä aikana hän jatkoi myös muuta studiotyöskentelyä ja esimerkiksi soitti koskettimia Peter Greenin sooloalbumilla End of the Game ja osallistui useiden Roy Harperin pitkäsoittojen levytykseen.

 Jones toimi tuottajana ja sovittajana Madeline Bellin vuonna 1974 ilmestyneellä pitkäsoitolla Comin’ Atcha. John Bonhamin kanssa Jones oli mukana Wingsin Rockestrassa ja albumilla Back to the Egg. Led Zeppelinin hajottua Jones on tehnyt musiikillista yhteistyötä esimerkiksi REM:n, Peter Gabrielin, Foo Fightersin ja Lenny Kravitzin kanssa. Heart-yhtyeen vuonna 1995 ilmestyneellä albumilla Road Home Jones vastasi useista instrumenteista ja hän toimi myös levyn tuottajana. Jonesin debyyttisooloalbumi Zooma ilmestyi vuonna 1999 ja seuraajansa Thunderthief kahta vuotta myöhemmin. Joulukuussa 2007 Jones osallistui Led Zeppelinin reunion-konserttiin Lontoon 02 Areenalla. Syyskuussa 2012 Lontoon Royal Albert Hallissa oli vuorossa hyväntekeväisyyskonsertti Sun Flower Jam, jossa Jones esiintyi Queenin Brian Mayn, Deep Purplen Ian Paicen sekä Bruce Dickinsonin ja Alice Cooperin kanssa. Syyskuussa 2015 Jones ja Roger Taylor liittyivät Foo Fightersin seuraksi lavalle Milton Keynesissä. Solisteina olivat Dave Grohl ja Taylor Hawkins ja työn alla Queenin ja David Bowien 80-luvun alussa julkaistu yhteinen hitti Under Pressure. Jonesin tuorein projekti on superyhtye Them Crooked Vultures Dave Grohlin ja Queens of the Stone Agen johtohahmon Josh Hommen kanssa. Debyyttikeikkansa yhtye soitti Chicagon Metrossa elokuussa 2009 ja debyyttipitkäsoitto julkaistiin saman vuoden marraskuussa. Syyskuussa 2012 Jones esiintyi Lontoon Royal Albert Hallissa Sunflower Jam -hyväntekeväisyyskonsertissa Brian Mayn, Ian Paicen, Bruce Dickinsonin ja Alice Cooperin kanssa. Syyskuun alussa 2015 Jones ja Queenin rumpali Roger Taylor esittivät Queenin Under Pressuren Foo Fightersin kanssa Milton Keynesissa soitetussa konsertissa. Vuonna 2019 Jones muodosti uuden yhtyeen Sons of Chipotle suomalaisen sellistin Anssi Karttusen kanssa. Yhtyeen debyyttikonsertit soitettiin Tokiossa mainitun vuoden syyskuussa ja niihin ottivat osaa Jim O' Rourke ja Otomo Yoshihide.  John Paul Jones on tunnustettu tärkeäksi ja vaikutusvaltaiseksi basistiksi, jonka vaikuttajakseen ovat tunnustaneet esimerkiksi Queenin John Deacon, Rushin Geddy Lee, Iron Maidenin Steve Harris sekä Red Hot Chili Peppersin Flea.

Maanantain mainio:Merkittävä amerikkalainen soullaulajatar

Kuudes tammikuuta 1937 syntynyt ja 16. helmikuuta 2004 edesmennyt Doris Elaine Higginsen, joka tunnettiin paremmin taiteilijanimellään Doris Troy, oli amerikkalainen r & b-laulaja ja biisintekijä. Monet hänen diggareistaan tunsivat artistin nimellä Mama Soul. Higginsen syntyi Bronxissa, New Yorkissa ja otti myöhemmin käyttöön isoäitinsä nimen Doris Payne. Dorisin vanhemmat eivät pitäneet esimerkiksi rhythm and bluesista ja tytär lauloikin isänsä kuorossa. Dorisin työskennellessä paikannäyttäjänä Apollo-teatterissa James Brown löysi hänet. Taiteilijanimensä Doris otti kreikkalaisen mytologian Helen of Troyn mukaan. Troy työskenteli Solomon Burken, The Driftersin, Cissy Houstonin ja Dionne Warwickin kanssa ennen kuin hän osallistui levyttämänsä kappaleen Just One Look kirjoittamiseen. Se nousi Billboardin listan kymmenenneksi vuonna 1963. Kyseessä oli Troyn ainoa listahitti kotimaassaan. Se nauhoitettiin kymmenessä minuutissa lokakuussa 1962 tuottaja Buddy Lucasin kanssa ja kyseessä oli Atlantic Recordsia varten tehty demo. Levy-yhtiön edustajien kuultua kyseisen demon he pitivät sitä niin onnistuneena, ettei uutta äänitystä tarvittu, vaan kappale julkaistiin sellaisenaan. Kappaleella soittaneita muusikoita olivat urkuri Ernie Hayes, kitaristi Wally Richardson, basisti Bob Bushnell ja rumpali Bernard ”Pretty” Purdie. Just One Lookista tehdyistä coverversioista mainittakoon The Holliesin, Linda Ronstadtin, Bryan Ferryn näkemykset sekä Harry Nilssonin ja Linda Laurencen levyttämä duetto. 

Troyn ainoa singlehitti Britanniassa oli joulukuussa 1964 sijalle 37. noussut Whatcha Gonna Do About It. Myös se päätyi The Holliesin coverohjelmistoon. Troy toimi taustalaulajattarena esimerkiksi Rolling Stonesin, Humble Pien, George Harrisonin, Dusty Springfieldin, Nick Draken ja Carly Simonin levyillä. Hän oli myös mukana Pink Floydin klassikkoalbumilla The Dark Side of the Moon. Vuonna 1969 Troy kiinnitettiin Beatlesin Apple Recordsin artistiksi. Seuraavana vuonna hän julkaisi nimeään kantaneen pitkäsoiton, jonka oli tuottanut George Harrisonin kanssa. Troy työskenteli Britanniassa koko 70-luvun ajan. Hän esiintyi usein Ronnie Scottin clubilla ja levytti vuonna 1972 ilmestyneen livealbumin Rainbow Testament. Troyn viimeiseksi pitkäsoitoksi jäi People Recordsin julkaisema ja vuonna 1974 ilmestynyt Scretching Out. Troy kirjoitti elämäänsä perustuvan musikaalin Mama, I Want to Sing siskonsa Vy Higginsenin, suositun newyorkilaisen radiopersoonan kanssa. Se sai 1500 esityskertaa Harlemin Heckscher Teatterissa. Troy esitti musikaalissa äitinsä Geraldinen roolin. Musikaalin Lontoon tuotannossa Troyn tädin roolissa nähtiin Chaka Khan ja Deniece Williams.  Mama, I Want to Singistä tehtiiin myös elokuva, jonka rooleissa nähtiin Ciara, Patti LaBelle ja Hill Harper. Kyseinen elokuva julkaistiin dvd-formaatissa vuonna 2012. Troy menehtyi kotonaan Las Vegasissa 67-vuotiaana.

Sunnuntain extra:Amerikkalaisen kulttiklassikkoyhtyeen kitaristi, solisti ja biisintekijä

20. helmikuuta 1951 syntynyt ja 2. tammikuuta 1997 menehtynyt Randy Craig Wolfe alias Randy California oli amerikkalainen kitaristi, solisti ja biisintekijä, joka lukeutui Spirit-yhtyeen perustajajäseniin. Hän oli syntynyt juutalaisperheeseen Los Angelesissa ja vietti varhaisnuoruutensa opiskellen eri musiikkityylejä perheen omistamassa musiikkiclubissa LA:n The Ash Grovessa. Randy oli 15-vuotias, kun hänen äitinsä Bernice Pearl ja isäpuolensa Ed Cassidy, josta tuli Spiritin perustajajäsen Randyn kanssa, muuttivat New Yorkiin kesällä 1966. Cassidylla oli nimittäin liuta jazzkeikkoja hoidettavanaan. Siellä ollessaan Randy tapasi Manny's Guitarsissa Jimi Hendrixin ja soitti tämän yhtyeessä Jimmy James & The Blue Flames. kyseisenä kesänä. Taiteilijanimen Randy California antoi Hendrix, jotta Randy erottuisi yhtyeen toisesta Randysta, Randy Palmerista, jota Hendrix kutsui nimellä Randy Texas. Kun Chas Chandler kutsui Hendrixin ja Californian Lontooseen, Randyn vanhemmat eivät antaneet hänen lähteä, sillä Randyn piti hoitaa koulunsa loppuun. Cassidyn, solisti/biisintekijä Jay Fergusonin, basisti Mark Andesin ja kosketinsoittaja John Locken kanssa California perusti yhtyeen Spirit. Andes, California ja Cassidy olivat aikaisemmin vaikuttaneet yhtyeessä Red Roosters. Spiritin nimeä kantanut debyyttialbumi ilmestyi tammikuussa 1968 kuukausi ennen Californian 17-vuotispäivää. Californian käsialaa on Spiritin debyyttihitti, yhtyeen kakkoslevyllä The Family That Plays Together julkaistu I Got A Line on You. California kirjoitti myös alkuvuodesta 1970 julkaistun singlehitin 1984 sekä samana vuonna ilmestyneellä ja yhtyeen menestyneimmällä pitkäsoitolla Twelve Dreams of Dr. Sardonicus julkaistun hittikappaleen Nature’s Way. Spiritin debyyttilevyllä julkaistu instrumentaalikappale Taurus inspiroi Jimmy Pagea  Stairway to Heaveniin.

Led Zeppelin toimikin Spiritin lämmittelijänä kahdessa konsertissa Yhdysvalloissa. Randy California tuurasi Ritchie Blackmorea Deep Purplen konsertoidessa huhtikuussa 1972 Kanadassa Quebecissä. Tuolloin ohjelmistossa oli mukana blueskappale When A Blind Man Cries, jota Blackmore kieltäytyi soittamasta. Fergusonin ja Andesin lähtiessä perustamaan Jo Jo Gunnea pettynyt California jätti Spiritin. Hän levytti pitkäsoiton Kaptain Copter & Twelve Twirly Birds, joka sisälsi muun muassa näkemyksen tuoreesta Paul Simonin soolohitistä Mother and Child Reunionin sekä Hendrixiä muistuttavia kappaleita. Albumilla olikin mukana entinen Experience-basisti Noel Redding. Jo Jo Gunnen debyytti ilmestyi samoihin aikoihin. Vuonna 1974 California lyöttäytyi yhteen kaikilla Spirtin levyillä soittaneen Ed Cassidyn kanssa ja kaksikko solmi sopimuksen Mercury Recordsin kanssa. Californinian toinen sooloalbumi Euro-American ilmestyi vuonna 1982 Beggars Banquetin julkaisemana. Mukana levyllä oli brittirumpali Preston Heyman, jonka kanssa California esiintyi Glastonburyn festivaaleilla. Kyseisen vuosikymmenen aikana California julkaisi vielä kaksi sooloalbumia. Joulukuussa 1982 Spiritin originaali lineup palasi yhteen ja levytti uudestaan useita kappaleita neljältä ensimmäiseltä pitkäsoitoltaan ja myös muutamia aivan uusia biisejä. Mercury Records julkaisi pitkäsoiton 1984, josta muodostui vain kohtuullinen menestys. California sai myös soolodiilin ja jatkoi Cassidyn kanssa työskentelyä uusien jäsenten, kosketinsoittaja Scott Monahanin ja basisti Dave Waterburyn kanssa. California suuntasi Britanniaan ja levytti kolmannen, hardrockia edustaneen pitkäsoittonsa Restless, jonka Phonogram vuonna 1985 julkaisi. Muutaman brittikeikan jälkeen konsertointi jatkui tiiviisti Yhdysvalloissa Cassidyn, Monahanin ja Waterburyn kanssa. Vuonna 1986 Californialta julkaistiin vielä sooloalbumi Shattered Dreams. California hukkui Tyyneenmereen Molokaissa, Havaijilla ollessaan pelastamassa 12-vuotiasta poikaansa Quinnia, joka jäikin henkiin. Californian kuoleman jälkeen perustettiin Randy Wolfe California Trust. Se käyttää Californian levytyssopimuksista saatuja rojalteja ja kannattaa Randy California Projectia, joka on vähävaraisia peruskoululaisia tukeva musiikin koulutusohjelma Ventura Countyssa.

Lauantain pitkä:Eräs bluesrockin klassikon kirkkaimmista helmistä

Ten Years After:Watt

Vuoden 1970 joulukuussa ilmestynyt Ten Years Afterin viides pitkäsoitto Watt lukeutuu brittiläisen bluesrockin keskeisimpiin nimiin kuuluvan yhtyeen essentiaaleimpaan tuotantoon edeltäjiensä SHHH:n ja Cricklewood Greenin sekä seuraajansa A Space in Timen tavoin. Albumi äänitettiin samaisen vuoden syyskuussa lukuun ottamatta pitkäsoiton lopettavaa Chuck Berry-coveria Sweet Little Sixteen, joka oli nauhoitettu niin ikään vuoden 1970 Isle of Wightin festivaalilta, jonka muista esiintyjistä mainittakoon viimeiset suuret esiintymisensä tehneet Jimi Hendrix ja The Doors sekä Fire and Water – pitkäsoitollaan ja Alright Now – singlehitillään suursuosioon noussut niin ikään brittiläisen bluesrockin aatelisyhtyeisiin lukeutuva Free. Kyseinen Berry-laina jää muilta osin varsin vahvalla albumikokonaisuudella irralliseksi muuhun tuotantoon verrattuna. Avaus I’m Coming On edustaa terhakkoine kitarointeineen ja iskevine laulumelodioineen onnistuneesti Ten Years Afterille tunnusomaista tyyliä.

Tyylikkään melodiset My Baby Left Me sekä Chick Churchillin upealla pianointrolla käynnistyvä Think About the Times edustavat pitkäsoittoa kaikkein laadukkaimmillaan, tosin niistä ensin mainittu lisää tempoaan Alvin Leen esimerkillisen kitaratyöskentelyn kera. The Band with No Name on vajaa kaksiminuuttinen instrumentaaliraita, jossa olisi hyvässä melodiassaan ollut ainesta enempäänkin.  Mainiosti rullaavaa I Say Yeah- raitaa rikastaa Chick Churchillin kilkattava piano ja tyylitajuisesti psykedeelisessä soundimaailmassaan kappale lukeutuu yleisestikin albumin kiinnostavimpiin. Gonna Run laajentaa musiikillisia vaikutteita hienoisine jazzsävyineen, Alvin loistaa jälleen kepin varressa ja myös Churchill pääsee sooloilun makuun. Kestoltaan yli seitsemänminuuttisessa She Lies in the Morningissa on upeaa melodista oivaltavuutta jopa hienoisessa popahtavassa sävyssä, mutta kappaleen puolivälistä alkaa psykedeelinen instrumentaaliosuus. Wattia seurannut, vuoden 1971 Ten Years After pitkäsoitto A Space in Time sisälsi yhtyeen repertuaarissa jopa huomattavan harvinaislaatuisen singlehitin ja puhutteleva I’d Like to Change the World myös ansaitsi menestyksensä.