Keskiviikon klassikko:Kanadalainen rockin helmi

Myös Bob Dylanin kanssa tekemästään yhteistyöstä tunnetuksi tullut kanadalainen The Band lukeutuu kaikkien aikojen arvostetuimpiin rockyhtyeisiin. Sävellyksellisesti se hyödynsi ensisijaisesti kitaristinsa Robbie Robertsonin talenttia. Rumpali Levon Helm, basisti Rick Danko ja kosketinsoittajat Garth Hudson ja Richard Manuel olivat kaikki erinomaisia muusikoita ja hyviä solisteja. Kvintetti hankki kannuksensa Ronnie Hawkinsin taustayhtyeessä The Hawksissa jo aivan 60-luvun alussa. Yhtyeen legendaarisin levytys lienee raivoisa näkemys Bo Diddleyn klassikosta Who Do You Love. Moottoripyöräonnettomuudesta toipunut Dylan aloitti yhteistyön The Bandin kanssa vuonna 1967. Kuuluisat kellarinauhat, eli tupla-albumi The Basement Tapes julkaistiin tosin vasta vuonna 1975. The Bandin kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa, vuoden 1968 Music from the Big Pink sekä seuraavana vuonna ilmestynyt The Band lukeutuvat rockin historian kiistattomiin klassikkolevyihin. Kyseisten albumien biisiaarteistosta mainittakoon The Weigtin, Chest Feverin, Amerikan sisällissodasta kertovan The Night They Drove Old Dixie Downin, Whispering Pinesin ja King Harvest (Has Surely Comen) kaltaiset kultahiput. Vuoden 1970 Stagefright edusti sekin vielä varsin hyvää tasoa huippuhetkinään nimikappale sekä The Shape I’m In.

Vuonna 1972 ilmestynyt Rock of Ages lukeutuu rockin historian legendaarisimpiin konserttitaltiointeihin. Sitä seuranneella studioalbumilla Gahootsilla oli When I Paint My Masterpiecen kaltaiset huippuhetkensä. Vuonna 1973 The Band teki kunniaa musiikillisille juurilleen coveroimalla rockklassikoita pitkäsoitolle Moondog Matinee. Samoihin aikoihin yhtye oli mukana Bob Dylanin 1970-luvun ensimmäiseksi todelliseksi paluulevyksi tulkittavissa olevalla Planet Wavesilla sekä sitä seuranneella erinomaisella livetuplalla Before the Flood. Vuoden 1975 The Band-pitkäsoitto Northern Lights Southern Cross sisälsi sekin muutaman kiistattoman klassikon, joista mainittakoon erityisesti Robbie Robertsonin riipaiseva It Makes No Difference. The Bandin osalta kaikki olennaisin päättyi vuonna 1976 tripla-albumin muodossa julkaistuun jäähyväiskonserttiin The Last Waltz, josta tehtiin myös varsin onnistunut konserttielokuva. Mukana oli huomattava määrä musiikillisia yhteistyökumppaneita Ronnie Hawkinsista, Dylanista, Neil Youngista ja Eric Claptonista lähtien. Sopimusteknisistä syistä The Bandin oli levytettävä vielä yksi studioalbumi, mutta vuonna 1977 ilmestynyt Islands ei lukeudu yhtyeen parhaisiin töihin. Robbie Robertson on soolourallaan levytellyt harvakseltaan, eikä hän ollut mukana The Bandin vuoden 1993 reunionissa, johon osallistuivat Helm, Danko ja Hudson ja jonka tuloksena syntyi kohtuullinen pitkäsoitto Jericho. Yhtyeen jäsenet ovat edesmenneitä Garth Hudsonia lukuun ottamatta. Heistä Richard Manuel päätyi itsemurhaan vuonna 1986. The Bandin parhaat työt, joihin lukeutuvat vähintään kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa sekä molemmat viralliset livelevyt, kuuluvat jokaisen rockista yleisellä tasolla kiinnostuneen tsekkauskohteisiin.

Tiistain tukeva:Eräs psykedeelisen rockin kiistattomista klassikoista

Kesällä 1965 Los Angelesissa perustettu The Doors on eräs rockin historian kiistattomista klassikkoyhtyeistä. Jim Morrison (8.joulukuuta 1943-3. heinäkuuta 1971) opiskeli elokuvaa ja tapasi näissä yhteyksissä Ricky the Ravens-yhtyeessä vaikuttaneen kosketinsoittaja Ray Manzarekin (12. helmikuuta 1939–20. toukokuuta 2013.) Yhtyeen kokoonpanon täydensivät Psychedelic Rangers-yhtyeessä soittanut, jazztaustaa omannut, joulukuun ensimmäisenä 1944 syntynyt rumpali John Densmore ja kitaristiksi flamencon parissa aloittanut, kahdeksas joulukuuta 1946 syntynyt Robbie Krieger. Nimi The Doors napattiin Aldous Huxleyn teoksesta The Doors of Perception. Syyskuussa 1965 yhtye teki kuuden kappaleen demonauhan. Esiintyminen Whisky A Go Go-clubilla toi yhtyeelle levytyssopimuksen Elektran kanssa ja tuottajaksi valikoitui pitkään yhtyeen kanssa yhteistyötä tehnyt Paul A Rothchild. Esikoisalbumi The Doors ilmestyi tammikuussa 1967. Kyseessä on eräs rockin historian keskeisimmistä debyyttilevyistä. Light My Fire nousi singlenä listakärkeen vasta seuraavana kesänä ja pitkäsoiton muista merkittävimmistä kappaleista mainittakoon erityisesti avausraita Break on through (to the Other Side) sekä levyn päättävä yksitoistaminuuttinen, keikkakontekstissa runsaasti improvisaatiota sisältänyt The End. Samaisen vuoden lokakuussa ilmestynyt kakkosalbumi Strange Days oli vielä esikoisalbumia mielikuvituksellisempi. Sen avainkappaleista nostettakoon esiin hittisinglet People Are Strange ja Love Me Two Times, nimikappale Strange Days sekä yhtyeen pitkiin teoksiin kuuluva päätösraita When the Music’s Over. The Doorsin kolmas albumi, vuoden 1968 kesällä ilmestynyt Waiting for the Sun ei koskaan saavuttanut kahden edeltäjänsä veroista mainetta. Hello I Love You nousi silti singleformaatisa listakärkeen ja albumin muista huippuhetkistä mainittakoon Love Street, Unknown Soldier, josta yhtye teki promovideon, loppujen lopuksi studioversiona levyttämättömältä teokselta Celebration of the Lizard poimittu Not to Touch the Earth sekä päätösraita One to Five, jonka tekstin kohta No-One Here Gets Out Alive antoi nimen Danny Sugermanin ja Jerry Hopkinsin erinomaiselle Jim Morrisonin elämäkerralle. Albumi sisälsi myös huomattavan iäkästä tuotantoa, esimerkiksi Summer’s Almost Gone edusti vuoden 1965 satoa.

Monen muun suuren nimen tavoin myös Doors siirtyi kevyempään soundiin vuoden 1969 pitkäsoitollaan The Soft Parade. Albumin singlehitti, kolmanneksi noussut Touch Me oli tosin julkaistu jo samaisen vuoden alussa ja maininnan ansaitsevat ehdottomasti lisäksi ainakin Wild Child sekä yhtyeen pitkiin teoksiin lukeutuva nimiraita The Soft Parade. The Doors oli live-esiintyjänä laadullisesti vaihteleva, mutta vaikka yhtyeen konserttitaltiointi, tupla Absolutely Live ilmestyikin vasta vuonna 1970, antaa se yhtyeestä mainion kuvan. Morrisonin suurteos Celebration of the Lizard on viimein mukana kokonaisuudessaan ja studioalbumeilta löytymätöntä herkkua edustavat lisäksi Universal Mind sekä harvinaislaatuisesti Ray Manzarekin leadvokalisoima Close to You. Viimeisillä pitkäsoitoillaan Morrison Hotel ja LA Woman Doors siirtyi jälleen lähemmäksi bluesvaikutteitaan, jotka olivat idullaan myös yhtyeen esikoisalbumilla. Morrison Hotel jakautui Hard Rock Cafe ja Morrison Hotel-puoliskoihin niistä edellisen sisältäessä myös todella tiukkaa rockia esimerkiksi Roadhouse Bluesin ja You Make Me Realin kaltaisten kappaleiden muodossa. Vaikka LA Womanilla lauloi äänensä menettänyt Morrison, on albumi kappalemateriaaliltaan eräs yhtyeen parhaista. Erityisesti nimiraita, Manzarekin kosketinsoitintaiturointia hyödyntävä Riders on the Storm sekä The Changeling lukeutuvat pitkäsoiton jalokiviin. Yhtyeen hajoamisen jälkeen julkaistujen livetaltiointien määrä on luonnollisesti melkoinen, mutta parhaimmistoa edustanevat vuonna 1983 ilmestynyt Alive She Cried sekä vuonna 2008 julkaistu, vuoden 1967 mielenkiintoisia äänityksiä sisältävä Live at Matrix.

Lauantain pitkä:Heavy metallin luojan ensimmäinen vuosikymmen

Birminghamissa vuonna 1969 perustettua Black Sabbathia voitaneen kiittää heavy metallin synnystä. Kitaristi Tony Iommi ja rumpali Bill Ward olivat aikaisemmin vaikuttaneet jazzahtavaa rockia soittaneessa yhtyeessä Mythology. Solisti Ozzy Osbournen ja basisti Geezer Butlerin edellinen yhtye oli ollut Rare Breed. Kvartetti, jota täydensivät slidekitaristi Jimmy Phillips ja saksofonisti Alan ”Arke” Clarke, toimi nimellä Polka Tulk Blues Band. Kaksi viimeksi mainittua eivät olleet tarpeeksi omistautuneita musiikin tekemiselle, joten yhtye hajosi ja jatkoi nelimiehisenä kaikessa hiljaisuudessa. Yhtye tosin lyhensi nimensä muotoon Polka Tulk, mutta ryhtyi pian käyttämään nimeä Earth. Muun muassa Bakerloo Blues Linen managerina toiminut Jim Simpson oli avannut uuden clubin nimeltä Henry’s Blues House ja tarjosi Earthille mahdollisuutta heittää siellä muutamia keikkoja. Vastaanotto oli myönteistä ja niinpä Simpson ryhtyikin Earthin manageriksi. Joulukuussa 1968 Iommi teki lyhyen visiitin Jethro Tullin riveihin ja oli mukana muun muassa The Rolling Stonesin isännöimässä Rock N’ Roll Circuksessa. Paluu Earthiin ajoittui kuitenkin jo seuraavan vuoden tammikuuhun. Keikkaillessaan Englannissa Earthin jäsenet huomasivat myös toisen samannimisen englantilaisyhtyeen olevan olemassa. Niinpä yhtyeen nimeksi vaihtui Black Sabbath yhtyeen treenaustilaa vastapäätä sijainneessa elokuvateatterissa pyörineen Mario Bavan ohjaaman vuonna 1963 ilmestyneen kauhuelokuvan mukaan. Kauhuteemasta inspiroituneina Butler ja Osbourne kirjoittivat tekstin samannimiseen kappaleeseen, johon vaikutteita olivat antaneet kauhu- ja seikkailukirjailija Dennis Wheatleyn työt. Kappaleessa hyödynnetty paholaisen intervalli ja tummat tekstit veivät yhtyettä synkempään musiikilliseen suuntaan.

Debyyttikeikkansa Black Sabbathin nimellä nelikko teki Workingtonissa 30. elokuuta 1969. Samaisen vuoden marraskuussa yhtye levytti esikoisalbuminsa materiaalin kahdessa päivässä pääosin livenä. Tuottajana toimi Rodger Bain. Black Sabbathin nimetön esikoinen sai julkaisunsa 13. helmikuuta 1970 ja sijoittui kahdeksanneksi brittilistalla. Uusia musiikillisia innovaatioita tarjonneen albumin keskeiseen tuotantoon lukeutuivat nimikappaleen lisäksi etenkin NIB, Behind the Wall of Sleep sekä The Wizard.  Black Sabbath palasi studioon vain neljä kuukautta debyyttinsä julkaisun jälkeen. 18. syyskuuta julkaistiin yhtyeen tuotannon keskeisimpiin töihin lukeutuva ja Britanniassa myös listakärkeen noussut kakkospitkäsoitto Paranoid, jonka huippuhetkiin lukeutuvat myös singleformaatissa neljänneksi sijoittuneen nimiraidan lisäksi erityisesti War Pigs, todellinen riffi- ja soolojärkäle Iron Man sekä pitkä ja vakuuttava päätösraita Fairies Wear Boots. Paranoidin seuraavan vuoden tammikuussa tapahtuneen Amerikan julkaisun myötä Black Sabbath heitti myös ensimmäisen Amerikan-kiertueensa ja samaisen vuoden maaliskuussa albumi saavutti ison veden toisella puolella sijan 12.

Uuden albumin äänitykset alkoivat jo helmikuussa 1971, tuotantoprosessi käynnistyi huhtikuussa ja heinäkuussa 1971 ilmestyi kolmas pitkäsoitto Master of Reality. Niin Englannissa kuin Amerikassakin top teniin noussut albumi sisälsi Sabbathin ensimmäiset akustiset kappaleet, näiden joukossa todellinen kaunokki Solitude ja muista klassikoista mainittakoon todellinen järkäle Children of the Grave sekä tekstissään hyvinkin vakavia teemoja sivunnut After Forever. Master of Realityn tiimoilta tehdyn maailmankiertueen jälkeen Black Sabbath piti ensimmäisen taukonsa kolmeen vuoteen. Neljännen albumin äänitykset käynnistyivät Los Angelesin Record Plantilla heinäkuussa 1972 ja syyskuussa ilmestyi Sabbathin siihen mennessä kenties kunnianhimoisin työ Vol 4, jolla hyödynnettiin perusinstrumentaation lisäksi pianoa, jousia ja moniosaisia kappaleita. Albumin klassikoista mainittakoon Wheels of Confusion, Snowblind, Tomorrow’s Dream sekä tyylikäs balladi Changes. Yhtyeen kiertueaikataulu oli kenties tiukempi kuin koskaan, sillä intensiivisen Yhdysvaltain-kiertueen jälkeen seurasi uutena aluevaltauksena Australia ennen paluuta Eurooppaan. Uutta albumia ryhdyttiin äänittämään jälleen Los Angelesin Record Plantilla, mutta työvireeseen päästiin vasta kotikonnuilla Englannissa. Joulukuun alussa 1973 julkaistu Sabbath Bloody Sabbath saavutti viimein suitsutusta myös kriitikoiden taholta. Todella upean nimiraidan lisäksi pitkäsoiton annista mainittakoon Sabra Cadabra, jossa kosketinsoittajana vieraili Yesin Rick Wakeman, erinomaista riffittelyä tarjonnut Killing Yourself to Live sekä jousia tyylikkäästi hyödyntänyt päätösraita Spiral Architect. Maailmankiertue käynnistyi seuraavan vuoden alussa ja esiintymisistä kannattanee erityisesti mainita California Jam-festivaali kuudes huhtikuuta muina esiintyjinään muun muassa The Eagles, Emerson, Lake & Palmer sekä Deep Purple. Vuonna 1974 Black Sabbathin manageri vaihtui ja he aloittivat yhteistyön pahamaineisen englantilaismanageri Don Ardenin kanssa.

Seuraavan pitkäsoiton äänitykset starttasivat Englannissa Morgan Studioilla Willesdenissä. Sabbath Bloody Sabbathin jälkeen yhtye halusi palata takaisin rokimpaan soundiin. Samaisen vuoden heinäkuussa ilmestynyt pitkäsoitto Sabotage nousi top 20:een sekä Britanniassa että Amerikassa ja albumin huippuhetkistä mainittakoon Hole in the Sky sekä Symptom of the Universe. Albumi saavutti edeltäjänsä tavoin myönteisiä arvioita, mutta kiertue, jonka lämmittelijänä soitti Kiss, jäi kesken samaisen vuoden marraskuussa Osbournen loukattua selkänsä moottoripyöräonnettomuudessa. Uutta albumia alettiin työstää Floridan Criteria Studioilla kesäkuussa 1976. Saman vuoden syyskuussa ilmestynyt albumi Techincal Ecstacy saavutti ristiriitaiset arviot eikä enää menestynytkään edeltäjiensä veroisesti. Pitkäsoiton kappaleista Dirty Womenista muodostui kuitenkin keikkastandardi. Pitkäsoiton tiimoilta keikkailtiin ensiksi Amerikassa saman vuoden marraskuusta alkaen Bostonin ja Ted Nugentin lämmittelemänä. Euroopan osuus oli vuorossa seuraavan vuoden huhtikuussa Ac/Dc:n kanssa. Osbourne jätti yhtyeen loppuvuodesta 1977, mutta muutti mielensä jo seuraavan vuoden tammikuussa. Yhtye vietti Toronton Sound Interstate -studioilla intensiivisen viiden kuukauden jakson uuden materiaalin parissa. Syyskuussa 1978 julkaistu monipuolinen pitkäsoitto Never Say Die nousi brittilistalla sijalle. 12. Keikkailu oli tosin käynnistynyt jo samaisen vuoden toukokuussa ja lämmittelijänä oli uusi nouseva nimi Van Halen. Kiertueen viimeinen konsertti, joka oli siltä erää myös Osbournen viimeinen Sabbathin kanssa soitettiin Uudessa Meksikossa samaisen vuoden joulukuussa. Seuraavan vuoden huhtikuussa Black Sabbath oli Osbournen osalta historiaa siltä erää. Hänet korvasi Elf-yhtyeestä ja Ritchie Blackmoren Rainbowsta aikaisemmin tutuksi tullut heavyrockin pieni, suuri mies Ronnie James Dio, jonka debyyttilevy Sabbathissa oli vuoden 1980 kiistaton klassikkoalbumi Heaven and Hell.

Perjantain pohjat:Savua veden yllä

Neljäs joulukuuta 1971 Montreuxin kasinolla Sveitsissä tapahtui tulipalo, joka sai kunnian olla inspiraation lähteenä erään kaikkien aikojen hardrockkappaleen lyriikalle. Mainittuna päivämääränä siellä oli esiintymässä Frank Zappa Mothers of Invention – yhtyeineen. Deep  Purplen oli tarkoitus aloittaa uuden pitkäsoittonsa nauhoitukset Kasinolla seuraavana päivänä Rolling Stones Mobile-studiota hyväksi käyttäen. Kesken Mothers of Inventionin konsertin, tarkemmin sanottuna  Don Prestonin syntetisaattorisoolon aikana kappaleessa King Kong joku fani sai aikaan tulipalon sytyttämällään valopistoolin ammuksella. Sen seurauksena koko Kasino paloi maan tasalle. Koska Purplelaiset olivat saapuneet kaupunkiin vasta illalla, he eivät vielä onneksi olleet vieneet äänityskalustoaan paikalle. Uudeksi äänityspaikaksi valikoitui noin viikon etsimisen jälkeen Montreux Grand Hotel, missä nauhoitettiin valtaosa maaliskuussa 1972 ilmestyneen klassikkoalbumi Machine Headin kappaleista. Itse asiassa ainoa albumin raita, jota ei nauhoitettu kokonaisuudessaan Grand Hotellissa, oli juuri Smoke on the Water.

Sen pohjaraidat oli äänitetty jo hieman aikaisemmin Pavilion Teatterissa, josta lähialueen asukkaat kuitenkin häätivät Purplen jäbät liian kovan melun vuoksi. Kappaleen teksti syntyi myöhemmin ja sen nimi oli basisti Roger Gloverin idea. Purplelaiset olivat nimittäin seuranneet Montreuxin kasinon tuhoutumista läheisen hotellin ikkunasta ja kappaleen nimi viittasi Geneva-järven ylle levinneeseen tulipaloon. Smoke on the Waterin lauluosuudet nauhoitettiin kuitenkin Grand Hotellissa. Kappaleen riffiä on tapaillut lähes jokainen kitaristinalku ja se on menestynyt hyvin erilaisissa äänestyksissä. Esimerkiksi Total Guitar-magazinen kaikkien aikojen riffien listalla kappale nousi aina neljänneksi ja maaliskuussa 2005 Q Magazine rankkasi Smoke on the Waterin sijalle 12. sadan parhaan kitarabiisin listalla. Singlehitti kappaleesta tuli kuitenkin vasta keväällä 1973. Kappale on essentiaalinen osa niin Purplen kuin useiden johdannaisten keikkaohjelmistoa ja legendaariselta vuoden 1972 livetuplalta Made in Japan napattu versio oli sekin pieni menestys.

Torstain terävä:Keskeisen brittiläisen kosketinsoittajan tarina

Ian Patric ”Mac” McLagan (12. toukokuuta 1945- 3. joulukuuta 2014) muistetaan ensisijaisesti urkurina merkittävistä brittiyhtyeistä The Small Faces ja The Faces. Musisointinsa hän aloitti aivan 1960-luvun alussa. McLaganin ensimmäiset ammattimaisesti toimineet yhtyeet olivat The Muleskinners sekä The Boz People. Niistä jälkimmäisessä oli mukana myös King Crimsonin ja Bad Companyn basistina myöhemmin tutuksi tullut Boz Burrel. Vuonna 1965 Mac siirtyi manageri Don Ardenin kehotuksesta The Small Facesin urkuriksi Jimmy Winstonin tilalle. Hänen debyyttikeikkansa modyhtyeistä aidoimmassa ajoittui kyseisen vuoden marraskuun alkuun ja konserttipaikkana oli Lontoon Lyceum Teatteri. Small Facesistä muodostui varsin suosittu ja merkittävä yhtye. Sen hiteistä mainittakoon All Or Noghing, Itchycoo Park, Tin Soldier sekä Lazy Sunday. Pitkäsoitoista erityisen arvostettu on vuonna 1968 ilmestynyt ja Britanniassa listakärkeen noussut konseptialbumi Ogden’s Nut Gone Flake. Solisti/kitaristi Steve Marriott erosi Small Facesistä aivan samaisen vuoden lopussa ja perusti Peter Framptonin kanssa useita laadukkaita pitkäsoittoja julkaisseen ja suosituksi live-esiintyjäksi muodostuneen yhtyeen Humble Pie.

Jäljelle jäänyt kolmikko McLagan, Ronnie Lane ja Kenny Jones lyöttäytyi yhteen Rod Stewartin ja Ronnie Woodin kanssa. Tuloksena oli rockin historian riemullisimpiin rämäryhmiin lukeutunut The Faces, jonka parhaita pitkäsoittoja olivat 70-luvun kahtena ensimmäisenä vuonna ilmestyneet albumit Long Player sekä Nod’s as Good as a Wink. Yhtyeen singlehittejä olivat Stay with Me sekä Cindy Incidentally. Facesin pistettyä pillit pussiin vuonna 1975 McLagan teki yhteistyötä muun muassa Rolling Stonesin kanssa. Hän oli mukana vuoden 1978 albumilla Some Girls hittisingle Miss You mukaan lukien sekä vuoden 1981 kiertueella. McLagan ehti lisäksi olla mukana muun muassa Chuck Berryn, Bob Dylanin, Joe Cockerin, Bonnie Raittin ja Izzy Stradlinin levyillä. Hänen diskografiaansa sisältyy myös useita soololevyjä sekä johtamansa Bump Bandin kanssa työstettyä tuotantoa.  Syyskuussa 2010 Mac liittyi encoreiden ajaksi The Black Crowesin seuraksi lavalle Austinissa, Texasissa. Työn alle otettiin kaksi Faces-kappaletta, eli You’re So Rude ja Glad and Sorry, joissa Mac oli myös solistina. Vuonna 2014 McLagan perusti yhtyeen The Empty Hearts, johon kuului lisäksi muun muassa Blondien rumpali Clem Burke ja The Carsin kitaristi Elliot Easton. Yhtyeen debyyttialbumi ilmestyi elokuussa.  Viimeiseksi Mac ehti osallistua Lucinda Williamsin tupla-albumin Down Where The Spirit Meets the Bone levytykseen.

Keskiviikon klassikko:Amerikkalaisen hardrockin oman tiensä kulkijan ensimmäinen vuosikymmen

New Yorkin Long Islandilla perustettu Blue Öyster Cult, eli BÖC on amerikkalaisen hardrockin kiehtovan omaleimainen edustaja, joka on onneksi päässyt nauttimaan myös kaupallisesta menestyksestä. Sen esiaste oli jo vuonna 1967 perustettu yhtye Soft White Underbelly. Kyseistä nimeä käyttäen BÖC teki pieniä clubikeikkoja 1970- ja vielä 1980-luvullakin. Vuonna 1968 yhtye levytti pitkäsoiton Elektralle, mutta se hyllytettiin. Bändin nimeksi vaihtui Stalk Forrest Group ja myös se sai aikaan yhden albumin, joka myös julkaistiin viimein vuosia myöhemmin. Blue Öyster Cultin legendaarisimman kokoonpanon muodostivat solisti/kitaristi Eric Bloom, soolokitaristi Donald Roeser, kosketinsoittaja/rytmikitaristi Allen Lanier, basisti Joe Bouchard ja rumpali Albert Bouchard. Yhtyeen managerin Sandy Pearlmanin alkuperäisenä tarkoituksena oli luoda Blue Öyster Cultista Black Sabbathin amerikkalainen vastine.

Blue Öyster Cultin nimetön debyyttialbumi julkaistiin aivan vuoden 1972 alkajaisiksi. Sen klassikoista mainittakoon erityisesti raidat Cities on Flame with Rock and Roll, Stairway to the Stars sekä todella tyylikäs slovari Then Came the Last Days of May. BÖC:in esikoinen myös myi mainiosti ja yhtye keikkaili muun muassa Alice Cooperin kanssa. Kakkospitkäsoiton, seuraavana vuonna ilmestyneen Tyranny and Mutationin kappaleet BÖC kirjoittikin kiertueella ollessaan. Kyseessä on kenties yhtyeen varhaistuotannon kaikkein vahvin työ ja esimerkiksi sellaiset kappaleet kuin The Red and the Black, Hot Rails to Hell sekä Baby Ice Dog ovat nousseet yhtyeen tuotannon kaanoniin. Niistä viimeksi mainittu on yhteistyötä punkprinsessa Patti Smithin kanssa. Vuoden 1974 albumi Secret Treaties, jonka huippuhetkiä ovat erityisesti Astronomy, Dominance and Submission sekä jälleen Patti Smithin kanssa työstetty Career of Evil, saavutti myönteiset arvostelut.  Ahkeran keikkailun ansiosta BÖC pääsi soittamaan isoille areenoille ja vuonna 1975 ilmestyikin yhtyeen ensimmäinen livealbumi, tupla On Your Feet or on Your Knees. Se sisälsi vimmaisina konserttitulkintoina yhtyeen kolmen ensimmäisen pitkäsoiton parhaita paloja. Albumista tuli myös kultalevy. Seuraava studioalbumi, vuoden 1976 Agents of Fortune menestyi vielä paremmin, sillä kyseessä oli BÖC:in ensimmäinen platinalevy. Don’t Fear the Reaper nousi singlelistalla aina sijalle 12. ja pitkäsoiton muuhun keskeisimpään tuotantoon lukeutuvat etenkin (This Ain’t) The Summer of Love ja Extra-Terrestial Intelligence. Tässä vaiheessa BÖC täydensi valowhowtaan laasereilla, joista tulikin lähes yhtyeen tavaramerkki. Vuoden 1977 pitkäsoitto Specres jatkoi laadukasta tasoa ja sisälsi hitin Godzilla, mutta kuitenkaan sen menestys ei ollut edeltäjänsä veroinen. Vuonna 1978 ilmestyi BÖC:in seuraava livelevy Some Enchanted Evening. Tällä kertaa kyseessä oli yksittäinen albumi, josta muodostui yli kahden miljoonan kappaleen myynnillään suurmenestys.  Vuoden 1979 albumin Mirrors tuottajana oli Sandy Pearlmanin sijaan muun muassa Cheap Trickin ja Ted Nugentin kanssa yhteistyötä tehnyt Tom Werman. Albumi ei menestynyt erityisen hyvin. Käänne parempaan tapahtui kuitenkin jo seuraavalla, vuoden 1980 satoa edustavalla pitkäsoitolla Cultosaurus Erectus. Sen tuotti legendaarinen tuottajahahmo, muun muassa Black Sabbath-yhteyksistään tuttu Martin Birch. Albumi saavutti myönteiset arvostelut ja sen kappaleista kannattaa mainita erityisesti scifi-kirjailija Michael Moorcockin tekstittämä Black Blade. Cultosaurus Erectus nousi sijalle 12. brittilistalla. Blue Öyster Cult ja Black Sabbath tekivät Black and Blue –nimisen yhteisen kiertueen. Myös Cultosaurus Erectusta seurannut pitkäsoitto Fire of Unknown Origin oli Birchin tuottama. Se sisälsi muun muassa hittisinglen Burnin’ for You ja muihin diggareiden suosikkeihin lukeutuivat erityisesti Joan Crawford ja Veteran of the Psychic Wars, joista jälkimmäistä Moorcock oli niin ikään ollut työstämässä. Tässä vaiheessa BÖC koki ensimmäisen miehistönvaihdoksensa. Rumpali Albert Bouchard lähti ja hänen tilalleen tuli aikaisemmin yhtyeen valomiehenä toiminut Rick Downey.

Tiistain tukeva:Kotimaisen glamrockin klassikon formatiivinen vaihe

 Michael Monroe ja Andy McCoy perustivat maamme 80-luvun menestyneimmän suomalaisyhtyeen Hanoi Rocksin vuonna 1980. Vaikka McCoy oli toinen perustajista, hän ei liittynyt mukaan välittömästi, vaikuttihan hän vielä tuolloin kitaristina Pelle Miljoona Oy:ssä. Originaalissa kokoonpanossa olivat Monroen lisäksi mukana kitaristit Nasty Suicide ja Stefan Piesnack, joista jälkimmäinen oli tullut tutuksi Pelle Miljoona & 1980 sekä Problems-yhtyeiden kitaristina. Hanoi Rocks keikkaili kotimaisissa clubeissa ja sai managerikseen isojakin ulkomaisia nimiä Suomeen konsertoimaan tuoneen Seppo Vesterisen. Loppuvuodesta 1980 McCoy jätti Pelle Miljoona Oy:n liittyäkseen Hanoi Rocksiin ja toi mukanaan itsensä tavoin Pellen ja kumppaneiden matkassa kahdeksan kuukautta viihtyneen basisti Sami Yaffan. Yhtyeen siirryttyä Tukholmaan rumpaliksi tuli Monroen ja McCoyn vanha ystävä Gyp Casino. Joulukuussa 1980 Hanoi Rocks solmi sopimuksen Johanna Kustannuksen kanssa ja julkaisi ensisinglensä I Want You/Kill City Kills, joka etenkin kakkospuolensa osalta on eräs vakuuttavimmista pelinavauksista koko kotimaisen rockin historiassa. Seuraavan vuoden tammikuussa yhtye aloitti harvinaislaatuisen pitkän kiertueen Suomessa, jonka aikana se hitsautui soitannollisesti varsin tiukaksi ja energiseksi ryhmäksi. Seuraava single, joka sisälsi kappaleet Tragedy ja Cafe Avenue sekä debyyttialbumi Bangkok Shocks, Saigon Shakes ilmestyivät molemmat helmikuussa. Monroe ja McCoy vastasivat albumin tuotannosta nimellä The Muddy Twins. Rocksin debyytti saavutti hyvän vastaanoton ja sijoittui viidenneksi Suomen listalla. Vaikka todella tunnetuiksi Rocks-klassikoiksi albumilta ovat kohonneet ainoastaan Tragedy ja 11:th Street Kidz, kyseessä on varsin vahva albumikokonaisuus, josta on aistittavissa todellista nuoruuden intoa ja rockin energiaa. Syyskuussa Suomen ja Ruotsin-kiertueiden jälkeen yhtye siirtyi Lontooseen, missä alkoivat toisen pitkäsoiton äänitykset. 19. syyskuuta yhtye soitti debyyttikeikkansa legendaarisella Marquee-clubilla. Loppuvuodesta Rocks palasi Suomeen ja julkaisi kaksi singleä; Desperados/Devil Woman sekä Dead By Xtmas/Nothing New. Erityisesti kummankin pikkulevyn kakkospuolet olivat varsin onnistuneita.

Seuraavan vuoden tammikuussa Hanoi Rocks kuvasi Helsingin Lepakossa musiikkivideot kappaleisiin Tragedy, Oriental Beat ja Motorvatin’. Samassa kuussa julkaistiin myös yhtyeen kakkosalbumi Oriental Beat. Sen edeltäjän tavoin arvostelut olivat myönteisiä, vaikka yhtye on itse myöhemmin ilmaissut tyytymättömyytensä albumin soundipolitiikkaan. Keväällä 1982 yhtye teki kiertueen Ruotsissa ja toukokuussa julkaistiin seuraava single Love’s an Injection/Taxi Driver. Kesäkuussa yhtyeen tukikohdaksi vaihtui Lontoo. Johnny Thundersin konsertissa Michael Monroe tapasi Hanoi Rocks-diggari Razzlen, alias Nicholas Dingleyn. Joitakin Hanoi Rocksin keikkoja todennettuaan Razzle saapui backstagelle ja ilmoitti haluavansa yhtyeen uudeksi rumpaliksi. Gyp Casinon tuhoisa elämäntyyli oli alkanut vaikuttaa hänen soittamiseensa, joten valinta oli selvä. Myöhemmin yhtyeen jäsenet ovat todenneet, että ilman Razzlea Hanoi Rocks olisi saattanut hajota. Elokuussa ilmestyi ensisijaisesti singlebiiseistä koostunut kokoelma Self Destruction Blues, jonka kansikuvassa Razzle jo näyttäytyi. Koska kyse oli vanhasta materiaalista, hän ei vielä kuitenkaan soittanut millään kyseisen albumin kappaleista. Suomessa Self Destruction Blues julkaistiin vasta lokakuussa ja Love’s an Injection nousi viikoksi kärkeen singlelistalla. Vuodesta 1983 muodostui Hanoi Rocksille varsin menestyksekäs. Tammikuussa käynnistyi Aasian-kiertue. Se alkoi Bombaysta, jatkoi Hong Kongiin ja Japaniin. Siellä yhtye oli varsin menestyksekäs ja konserttilippujen hinnat olivat lähellä stadionluokan esiintyjiä. Japanista kiertue jatkui Vietnamiin. Huhtikuussa yhtye palasi Lontooseen ja alkoi levyttää neljättä pitkäsoittoaan. Sitä edelsi single Malibu Beach/Rebel on the Run. Albumi Back to Mystery City ilmestyi pian sen jälkeen. Se sijoittui brittilistalla sijalle 87. Englannissa Rocksin singlet ja albumit julkaistiin yhtyeen managereiden, Seppo Vesterisen ja Richard Bishopin levy-yhtiön Lick Recordsin ja Suomessa Johanna Kustannuksen kautta. Back to Mystery Cityn julkaisun jälkeen Hanoi Rocks konsertoi Englannissa ja Suomessa ja kesäkuussa yhtye solmi hyvän sopimuksen CBS:n kanssa. Elokuussa yhtyeen kolme ensimmäistä pitkäsoittoa saivat debyyttijulkaisunsa Englannissa Lick Recordsin kautta.

Lokakuussa legendaarinen tuottajahahmo Bob Ezrin saapui seuraamaan Hanoi Rocksin Lontoon-keikkaa ja joulukuussa hänen vahvistettiin olevan yhtyeen seuraavan albumin tuottaja. Marraskuussa Marqueella heitetyistä keikoista kasattiin tuplalivealbumi ja video, molemmat nimeltään All Those Wasted Years ja ne saivat julkaisunsa seuraavan vuoden alkupuolella. Tammikuun lopussa 1984 McCoy ja Bob Ezrin lensivät Torontoon työskentelemään uuden materiaalin parissa. Muu yhtye saapui muutamaa päivää myöhemmin. Yhtye harjoitteli ahkerasti. Myös legendaarisen Mott the Hoople-yhtyeen johtohahmo Ian Hunter osallistui joidenkin kappaleiden kirjoittamiseen. Varsinaiset äänitykset käynnistyivät New Yorkin Record Plantillä 20. helmikuuta 1984. Siellä nauhoitettiin rummut, bassot ja osa kitaroista. Loput kitaroista ja lauluosuudet äänitettiin Torontossa. Jopa Cream-yhtyeelle tekstejä tehnyt Pete Brown saapui paikalle ja kirjoitti useita tekstejä, mutta yhtye hyödynsi ainoastaan riviä Smoked a lot of sky Drank a lot of Rain kappaleessa Million Miles Away. Todella iskevä hitti puuttui kuitenkin vielä ja sellaiseksi valikoitui cover CCR-hitistä Up Around the Bend, joka lukeutui Monroen ja Suiciden suosikkeihin. Toukokuussa oli vuorossa todella menestyksekäs kiertue Japanissa. Sitä seurasi keikkailua Englannissa ja Skotlannissa. Brittilehdistö oli innoissaan ja single Up Around the Bend/Until I Get You ilmestyi kesäkuussa. Siitä kuvattiin myös video ja kappale nousi brittilistalla sijalle 61 ja sai osakseen radiosoittoa myös Amerikassa. Heinäkuisen Englannin-kiertueen jälkeen uusi pitkäsoitto Two Steps from the Move viimein ilmestyi. Syyskuussa seurasi single Underwater World/Shakes. Englannissa pitkäsoitto julkaistiin kahdeksas lokakuuta ja Rocks teki siellä menestyksekkään kiertueen Johnny Thundersin kanssa. Marraskuussa seurasi single Don’t You Ever Leave Me/Oil and Gasoline. Tähän mennessä Two Steps from the Move oli myynyt 200 000 kappaletta, mistä Yhdysvaltojen osuus kahden ensimmäisen viikon aikana oli 44 000. Ruotsin kiertueen jälkeen yhtye suuntasikin lopulliseksi läpimurroksi kaavaillulle Amerikan-rundille. Rocks keikkaili itärannikolla ja suuntasi Los Angelesiin Razzlen syntymäpäivänä 2. joulukuuta. Los Angelesin keikat myytiin hetkessä loppuun ja yleisössä olivat mukana tulevat Guns N’ Roses-jäsenet Duff McKagan ja Slash. Razzle menehtyi 8. joulukuuta Mötley Crüen solistin Vince Neilin törmättyä vastakkaisella kaistalla ajaneeseen autoon. Loppuosa kiertueesta peruttiin, mutta Hanoi Rocks soitti vielä kaksi keikkaa Helsingin Tavastialla 3. ja 4. tammikuuta 1985. Rummuissa oli The Clashin Terry Chimes. Konsertit lähetettiin suorana nimikkeellä Europe A- Go Go ja esiintymisen todensi kaiken kaikkiaan 200 miljoonan katsojan kansainvälinen yleisö. Kyseiset konsertit soitettiin luonnollisesti Razzlen muistoksi ja Million Miles Away omistettiin hänelle. Keikkojen jälkeen Sami Yaffa jätti yhtyeen.