Lauantain pitkä:Chicago Bluesin isähahmo

Neljäs huhtikuuta 1913 syntynyt ja 30. huhtikuuta 1983 edesmennyt McKinley Morganfield, joka tunnetaan paremin taiteilijanimellään Muddy Waters, oli yhdysvaltalainen blueslaulaja-lauluntekijä ja muusikko, jota pidetään myös modernin Chicago Bluesin eräänlaisena isähahmona. Hän varttui Missisippin Clarksdalen läheisyydessä ja soitti 17 vuoden ikäisenä sekä kitaraa että huuliharppua. Alan Lomax nauhoitti Watersia  Mississippissä vuonna 1941 Kongressin kirjastoa varten. Vuonna 1943 Waters siirtyi Chicagoon ja ryhtyi täysaikaiseksi muusikoksi. Hän esiintyi Chicagon keskeisimpiin bluesartisteihin lukeutuneen Big Bill Broonzyn lämmittelijänä. Vuonna 1944 Waters hankki ensimmäisen sähkökitaransa ja kahta vuotta myöhemmin hän teki levytyksiä Mayo Williamsin Columbia Recordsille. Myöhemmin samana vuonna hän levytti veljesten Phil ja Leonard Chess Aristocrat Recordsille. Vuonna 1948 kappaleista I Can't Be Satisfied ja Feel Like Going Home tuli hittejä ja levy-yhtiön nimeksi vaihtui Chess Records. Samana vuonna menestyi myös erääksi Watersin tunnuskappaleista muodostunut Rollin' Stone. Syyskuuhun 1953 mennessä Watersia säesti eräs tyylisuuntansa tunnetuimmista yhtyeistä. Huuliharpistina siinä vaikutti Little Walter Jacobs, kitaristi Jimmy Rodgers, rumpali Elgin Evans ja pianisti Otis Spann. 50-luvun alkupuolella kyseinen kokoonpano levytti basisti/biisintekijä Willie Dixonin avustuksella sarjan bluesin klassikoita, joihin lukeutuivat esimerkiksi Hoochie Coochie Man ja I'm Ready. 50-luvun alussa Waters hallitsi Little Walterin ja Howlin Wolfin kanssa Chicagon bluesskeneä. Little Walter jatkoi yhteistyötään Watersin kanssa pitkään, vaikka hän jättikin tämän yhtyeen vuonna 1952. Vuonna 1955 Rodgers siirtyi työskentelemään päätoimisesti oman yhtyeensä kanssa. Näihin aikoihin useat Watersin singlet nousivat Billboardin erilaisille Rhythm and Blues-listoille. Vuosien 1955 ja 1956 aikana listamerkinnän saavuttaneita Watersin kappaleita olivat Sugar Sweet, Trouble No More, Forty Days Forty Nights ja Don't Go No Further. Vuonna 1958 listoille nousi Close to You ja samana vuonna ilmestyi kokoelma Best of Muddy Waters, joka kokosi yhteen hänen 12 singleään vuoteen 1956 saakka. Muddyn konsertoidessa vuonna 1958 Spannin kanssa Britanniassa kaksikkoa säestivät Chris Barberin yhtyeen muusikot. Heistä nuorimmat, kuten Alexis Korner ja Cyril Davies kiinnostuivat modernista, sähköisestä bluesista. Heidän yhtyeissään vaikuttaneet muusikot tulivat myöhemmin tunnetuiksi Rolling Stonesista, Creamistä ja Peter Greenin johtamasta Fleetwood Macistä. 60-luvulla Muddy Watersin esitykset esittelivät Chicago bluesin uudelle sukupolvelle. At Newport 60 oli eräs ensimmäisistä livelevyistä bluesin saralla. Vuonna 1963 ilmestyneellä albumilla Folk Singer akustisessa kitarassa kuultiin tuolloin tuntematonta Buddy Guyta. Kyseisen vuoden lokakuussa Waters osallistui ensimmäiseen American Folk Blues Festivaaliin. Vuonna 1967 Waters levytti useita bluesstandardeja Bo Diddleyn, Little Walterin ja Howlin Wolfin kanssa albumille Super Blues. Vuonna 1968 ilmestyi psykedeelisen soulyhtyeen Rotary Connectionin kanssa levytetty albumi Electric Mud. Sen seuraaja After the Rain ilmesti puolta vuotta myöhemmin. Vuonna 1969 ilmestynyt Fathers and Sons merkitsi Watersin paluuta klassiseen Chicago blues-soundiin. Albumin työstämiseen osallistuivat Mike Bloomfield ja Paul Butterfield ja se saavutti Billboardin listalla sijan 70. Vuonna 1972 Waters vastaanotti ensimmäisen Grammynsa vanhaa, mutta ennenjulkaisematonta tuotantoaan sisältävästä albumista They Call Me Muddy Waters.  Saman vuoden loppupuolella levytettiin The London Howlin Wolf Sessionsin jatkoksi The London Muddy Waters Sessions. Sen äänityksiin ottivat osaa esimerkiksi Rory Gallagher, Stevie Winwood ja Mitch Mitchell. Vaikka Waters ei ollut lopputulokseen täysin tyytyväinen, albumi voitti Grammyn. Watersin viimeinen albumi Chess Recordsille oli 70-luvun puolivälissä ilmestynyt Muddy Waters Woodstock Album. Sen työstämiseen osallistuivat esimerkiksi Paul Butterfield sekä The Band-yhtyeen Levon Helm ja Garth Hudson. Vuosien 1977 ja 1981 välillä Watersia lapsuudestaan asti digannut bluesmuusikko Johnny Winter tuotti neljä hänen pitkäsoittoaan. Studioalbumeita niistä edustivat vuoden 1977 Hard Again, vuoden 1978 I'm Ready ja vuoden 1981 King Bee. Muddy "Missisippi" Waters Live ilmestyi vuonna 1979. King Beetä lukuun ottamatta mainitut albumit vastaanottivat Grammyt. Vuonna 1981 Waters esiintyi ChicagoFestissä Johnny Winterin kanssa. Vuonna 2009 Shout! Factory julkaisi kyseisen historiallisen konsertin dvd-formaatissa. Myöhemmin vuoden 1981 aikana Waters esiintyi Rolling Stonesien kanssa Checkerboard Loungessa. Kyseinen konsertti julkaistiin dvd:nä vuonna 2012. Waters joutui lopettamaan esiintymiset reistailleen terveytensä vuoksi vuonna 1982. Hänen viimeinen konserttinsa oli Eric Claptonin yhtyeen kanssa Floridassa mainitun vuoden kesällä.