Maanantain mainio:Useita hittejä työstänyt bronxilaisyhtye

The Chiffons oli Bronxin alueella, New Yorkissa vuonna 1960 perustettu tyttöyhtye. Sen originaalikokoonpanon muodosti kolme James Monroen lukiota käynyttä koulutoveria:Judy Craig, Patricia Bennett ja Barbara Lee. Vuonna 1962 yhtyeen kokoonpanon täydensi lauluntekijä Ronald Mackin kehotuksesta Sylvia Peterson, joka oli 14-vuotiaana vokalisoinut Little Jimmy & The Topsin kanssa esittäen Jimmyn kanssa dueton Say You You Love Me. Mainittu kappale julkaistiin vuonna 1959 yhtyeen paikallistasolla menestyneen singlen Puppy Love b-puolella. Nauhoittaessaan ja julkaistessaan ensimmäisen singlensä He's So Fine yhtyeen nimeksi oli valikoitunut The Chiffons. Laurie Recordsilla julkaistu single oli Ronnie Mackin kirjoittama ja hitistään The Lion Sleeps Tonigt ensisijaisesti muistetun The Tokens -yhtyeen tuottama. He's So Fine nousi Yhdysvalloissa listakärkeen, myi yli miljoona kappaletta ja saavutti kultalevyn. Nykystandardien mukaan single on myynyt platinalevyyn oikeuttavan määrän. The Chiffonsin esikoisalbumi, myös nimeltään He's So Fine, saavutti Yhdysvaltojen listalla sijan 97. Yhtye aloitti konsertoinnin ympäri Yhdysvaltoja ja sen toinen pitkäsoitto One Fine Day ilmestyi ainoastaan muutamaa kuukautta myöhemmin. Albumin nimikappale oli singlemenestys ja Gerry Goffinin ja Carole Kingin käsialaa. Vuoden 1963 aikana yhtye levytti myös kaksi Sylvia Petersonin leadvokalisoimaa singleä nimellä Four Pennies. Ne julkaistiin Laurie Recordsin alamerkillä Rustilla. He's So Finen menestyksen myötä Four Pennies-nimestä luovuttiin. The Chiffonsin muista menestyssingleistä mainittakoon Sweet- Talking Guy ja I Have a Boyfriend. 60-luvun edetessä Petersonin rooli The Chiffonsissa oli kasvanut. Hän oli leadvokalistina esimerkiksi kappaleilla Why Am I So Shy, Strange Strange Feeling, The Real Thing, Up on the Bridge ja My Block, joista viimeksi mainittu oli Jimmy Radcliffen, Carl Spencerin ja Bert Bernsin kirjoittama. Ensimmäisen hittiketjunsa jälkeen The Chiffonsilla oli taloudellisia ongelmia, mutta yhtye jatkoi kiertuettaan Yhdysvalloissa vuoden 1964 ajan. Siihen kuuluivat muun muassa esiintymiset Murray T K Showssa ja pakettikiertue, jonka pääesiintyjänä oli Gene Pitney. Kesällä 1965 The Chiffons sainattiin suoraan Laurie-yhtiölle, jolla yhtye saavutti hitin kappaleella Nobody Knows What's Going On In My Mind But Me. Singleä promotoidakseen yhtyeen jäsenistä Sylvia ja Barbara lensivät länsirannikolle esittääkseen kyseisen kappaleen Shindig-ohjelman heinäkuun 1965 jaksossa kahden korvaavan yhtyeen jäsenen kanssa. Judy ja Patricia olivat nimittäin tuolloin äitiyslomalla. The Chiffonsin seuraava top ten-menestys oli kesällä 1966 ilmestynyt Sweet-Talking Guy, jonka tiimoilta yhtye konsertoi ensi kertaa Britanniassa ja Saksassa. Lontoossa heitetyllä clubikeikalla yleisössä oli Beatlesin ja Stonesin jäsenistöä. The Chiffons saavutti pienempiä hittejä vuoteen 1968 saakka. Tiivis keikkailu ilman hittejä sai Judy Graigin lähtemään yhtyeestä aivan 60-luvun lopussa. Jäljelle jäänyt kolmikko teki livekeikkoja Sylvian ollessa päätoiminen leadvokalisti. Lopulta Sylvia, Pat ja Barbara valitsivat päivätyöt, mutta jatkoivat konsertointia viikonloppuisin. Sylvian lopulta jätettyä yhtyeen hänen tilallaan kuultiin vaihtuvia, yhtyeen ystäväpiiriin kuuluneita solisteja. Vuonna 1970 George Harrison julkaisi suureksi hitiksi muodostuneen kappaleensa My Sweet Lord. Sen musiikilliset yhtäläisyydet He's So Fineen olivat siinä määrin ilmeiset, että Ronnie Mack syytti Harrisonia tekijänoikeusrikkomuksesta. ´Myöhemmin tuomioistuin totesi Harrisonin imitoineen He's So Finea tiedostamattomasti. The Chiffons levytti oman näkemyksensä My Sweet Lordista 70-luvun puolivälissä. Peterson teki paluun The Chiffonsiin 80-luvun aikana. 15. toukokuuta 1992 Barbara Lee menehtyi sydänkohtaukseen ja Craig teki paluun yhtyeeseen. Pian tämän jälkeen Peterson jätti The Chiffonsin lopullisesti. Hänen paikkansa ottanut Connie Harvey on sittemmin siirtynyt soolouralle.

Sunnuntain extra:Syvän purppuran kenties legendaarisin konsertti

Deep Purple:California Jamming

Deep Purplen kenties kuuluisin konsertti kautta aikojen ajoittui osaksi huhtikuun kuudentena 1974 Ontarion moottoriradalla järjestettyä California Jam-festivaalia. Paikalle saapui 250 000 kuuntelijaa ja samalla festivaalilla esiintyivät lisäksi muun muassa Black Sabbath, Emerson, Lake & Palmer ja The Eagles. Kyseessä oli Purplen Mark III-kokoonpanon ensimmäinen suuri esiintyminen. Solisti David Coverdale ja basisti/vokalisti Glenn Hughes olivat edellisen vuoden aikana ottaneet yhtyeessä Ian Gillanin ja Roger Gloverin paikat. Uuden line-upin esikoispitkäsoitto Burn oli ilmestynyt ainoastaan kahta kuukautta aikaisemmin ja sen kappaleet dominoivat Purplen settilistaa California Jamin konsertissa. Keikka käynnistyi mainitun albumin erinomaisella nimikappaleella ja Burnin tuotantoon setissä lukeutuivat mainitun nimiraidan tavoin sekä Coverdalen että Hughesin vokalisointia sisältävä ja letkeästi svengaava Might Just Take Your Life sekä liki pitäen pakahduttava, slovarituotantoa edustava Mistreated. Mark III-tuotannon huipentuma Purplen California Jamin konsertissa lienee silti kekseliästä improvisaatiota hyödyntävä näkemys psykedeelishenkisestä kappaleesta You Fool No-One. Gillanin ja Gloverin aikaista tuotantoa setissä edustavat vuoden 1972 Machine Head-klassikkoalbumilta alun perin löytyvät Smoke on the Water ja Space Truckin' sekä ensiksi vuonna 1971 pitkäsoitolla Fireball julkaistu The Mule, joka  loppuvuodesta 1972 klassikkolivellä Made in Japan ilmestyneen version tavoin pitää sisällään Ian Paicen rumpunäytöksen. Glenn Hughesin käsialaa olevien  kansitekstien mukaan California Jamming vangitsee Purplen kolmannen kokoonpanon luovuutensa huipulla. Levyformaatissa mainittu konsertti ilmestyi ensiksi vuonna 1996. Vuonna 2003 samaisesta konsertista julkaistiin parempilaatuinen versio nimellä Just Might Take Your Life, joka sisälsi myös varhaisemmasta painoksesta puuttuneen kappaleen; Burn-albumin ydintuotantoon lukeutuvan rypistyksen Lay Down Stay Down.

Lauantain pitkä:Chicago Bluesin isähahmo

Neljäs huhtikuuta 1913 syntynyt ja 30. huhtikuuta 1983 edesmennyt McKinley Morganfield, joka tunnetaan paremin taiteilijanimellään Muddy Waters, oli yhdysvaltalainen blueslaulaja-lauluntekijä ja muusikko, jota pidetään myös modernin Chicago Bluesin eräänlaisena isähahmona. Hän varttui Missisippin Clarksdalen läheisyydessä ja soitti 17 vuoden ikäisenä sekä kitaraa että huuliharppua. Alan Lomax nauhoitti Watersia  Mississippissä vuonna 1941 Kongressin kirjastoa varten. Vuonna 1943 Waters siirtyi Chicagoon ja ryhtyi täysaikaiseksi muusikoksi. Hän esiintyi Chicagon keskeisimpiin bluesartisteihin lukeutuneen Big Bill Broonzyn lämmittelijänä. Vuonna 1944 Waters hankki ensimmäisen sähkökitaransa ja kahta vuotta myöhemmin hän teki levytyksiä Mayo Williamsin Columbia Recordsille. Myöhemmin samana vuonna hän levytti veljesten Phil ja Leonard Chess Aristocrat Recordsille. Vuonna 1948 kappaleista I Can't Be Satisfied ja Feel Like Going Home tuli hittejä ja levy-yhtiön nimeksi vaihtui Chess Records. Samana vuonna menestyi myös erääksi Watersin tunnuskappaleista muodostunut Rollin' Stone. Syyskuuhun 1953 mennessä Watersia säesti eräs tyylisuuntansa tunnetuimmista yhtyeistä. Huuliharpistina siinä vaikutti Little Walter Jacobs, kitaristi Jimmy Rodgers, rumpali Elgin Evans ja pianisti Otis Spann. 50-luvun alkupuolella kyseinen kokoonpano levytti basisti/biisintekijä Willie Dixonin avustuksella sarjan bluesin klassikoita, joihin lukeutuivat esimerkiksi Hoochie Coochie Man ja I'm Ready. 50-luvun alussa Waters hallitsi Little Walterin ja Howlin Wolfin kanssa Chicagon bluesskeneä. Little Walter jatkoi yhteistyötään Watersin kanssa pitkään, vaikka hän jättikin tämän yhtyeen vuonna 1952. Vuonna 1955 Rodgers siirtyi työskentelemään päätoimisesti oman yhtyeensä kanssa. Näihin aikoihin useat Watersin singlet nousivat Billboardin erilaisille Rhythm and Blues-listoille. Vuosien 1955 ja 1956 aikana listamerkinnän saavuttaneita Watersin kappaleita olivat Sugar Sweet, Trouble No More, Forty Days Forty Nights ja Don't Go No Further. Vuonna 1958 listoille nousi Close to You ja samana vuonna ilmestyi kokoelma Best of Muddy Waters, joka kokosi yhteen hänen 12 singleään vuoteen 1956 saakka. Muddyn konsertoidessa vuonna 1958 Spannin kanssa Britanniassa kaksikkoa säestivät Chris Barberin yhtyeen muusikot. Heistä nuorimmat, kuten Alexis Korner ja Cyril Davies kiinnostuivat modernista, sähköisestä bluesista. Heidän yhtyeissään vaikuttaneet muusikot tulivat myöhemmin tunnetuiksi Rolling Stonesista, Creamistä ja Peter Greenin johtamasta Fleetwood Macistä. 60-luvulla Muddy Watersin esitykset esittelivät Chicago bluesin uudelle sukupolvelle. At Newport 60 oli eräs ensimmäisistä livelevyistä bluesin saralla. Vuonna 1963 ilmestyneellä albumilla Folk Singer akustisessa kitarassa kuultiin tuolloin tuntematonta Buddy Guyta. Kyseisen vuoden lokakuussa Waters osallistui ensimmäiseen American Folk Blues Festivaaliin. Vuonna 1967 Waters levytti useita bluesstandardeja Bo Diddleyn, Little Walterin ja Howlin Wolfin kanssa albumille Super Blues. Vuonna 1968 ilmestyi psykedeelisen soulyhtyeen Rotary Connectionin kanssa levytetty albumi Electric Mud. Sen seuraaja After the Rain ilmesti puolta vuotta myöhemmin. Vuonna 1969 ilmestynyt Fathers and Sons merkitsi Watersin paluuta klassiseen Chicago blues-soundiin. Albumin työstämiseen osallistuivat Mike Bloomfield ja Paul Butterfield ja se saavutti Billboardin listalla sijan 70. Vuonna 1972 Waters vastaanotti ensimmäisen Grammynsa vanhaa, mutta ennenjulkaisematonta tuotantoaan sisältävästä albumista They Call Me Muddy Waters.  Saman vuoden loppupuolella levytettiin The London Howlin Wolf Sessionsin jatkoksi The London Muddy Waters Sessions. Sen äänityksiin ottivat osaa esimerkiksi Rory Gallagher, Stevie Winwood ja Mitch Mitchell. Vaikka Waters ei ollut lopputulokseen täysin tyytyväinen, albumi voitti Grammyn. Watersin viimeinen albumi Chess Recordsille oli 70-luvun puolivälissä ilmestynyt Muddy Waters Woodstock Album. Sen työstämiseen osallistuivat esimerkiksi Paul Butterfield sekä The Band-yhtyeen Levon Helm ja Garth Hudson. Vuosien 1977 ja 1981 välillä Watersia lapsuudestaan asti digannut bluesmuusikko Johnny Winter tuotti neljä hänen pitkäsoittoaan. Studioalbumeita niistä edustivat vuoden 1977 Hard Again, vuoden 1978 I'm Ready ja vuoden 1981 King Bee. Muddy "Missisippi" Waters Live ilmestyi vuonna 1979. King Beetä lukuun ottamatta mainitut albumit vastaanottivat Grammyt. Vuonna 1981 Waters esiintyi ChicagoFestissä Johnny Winterin kanssa. Vuonna 2009 Shout! Factory julkaisi kyseisen historiallisen konsertin dvd-formaatissa. Myöhemmin vuoden 1981 aikana Waters esiintyi Rolling Stonesien kanssa Checkerboard Loungessa. Kyseinen konsertti julkaistiin dvd:nä vuonna 2012. Waters joutui lopettamaan esiintymiset reistailleen terveytensä vuoksi vuonna 1982. Hänen viimeinen konserttinsa oli Eric Claptonin yhtyeen kanssa Floridassa mainitun vuoden kesällä.

Perjantain pohjat:Eräs 80-luvun lopun jenkkiheavyn klassikkoista

Skid Row:Skid Row

24. tammikuuta 1989 Atlantic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Skid Row on samannimisen yhdysvaltalaisen heavy/hardrockyhtyeen esikoisalbumi. Manageri Don McGheen löydettyä ja sainattua yhtyeen se alkoi levyttää esikoisalbumiaan. Lake Genevassa, Visconsinissa nauhoitettu ja Michael Wagenerin tuottama pitkäsoitto saavutti pääosin myönteiset arvostelut. Debyyttinsä tiimoilta Skid Row vietti tien päällä 17 kuukautta lämmitellen Bon Jovia ja Aerosmithia ja näistä ensin mainittua vuonna 1987 Slippery When Wet -kiertueella ja jälkimmäistä vuosina 1989-1990 Pump -pitkäsoiton tiimoilta tehdyllä turneella. Billboardin listalla Skid Rown esikoisalbumin paras sijoitus oli kuudes ja 90-luvun puoliväliin mennessä pitkäsoitto oli myynyt viisinkertaisesti platinaa. Albumin singlemenestyksiä olivat 18 & Life, Youth Gone Wild ja Piece of Me. Skid Row perustettiin New Jerseyssä vuonna 1986 paikallisessa musiikkiliikkeessä työskennelleen kitaristi Dave Sabon tavattua basisti Rachel Bolanin. Toinen kitaristi Scotti Hill vaikutti Bolanin varhaisemmassa clubiyhtyeessä ja Sabon tuntema rumpali Rob Affuso oli aikaisemmin soittanut Rushia coveroineessa tribuuttiyhtyeessä. Yhdysvaltojen itäosissa clubikeikkoja soittanut Skid Row saavutti pientä kulttikannatusta. Sabo oli Jon Bon Jovin nuoruudenystävä ja kaksikko oli päättänyt auttaa toisiaan. Manageri McGheen suosituksesta originaalin solistin Matt Fallonin paikan otti Led Zeppeliniä coverina esittänyt Sebastian Bach. Skid Rown esikoisalbumi saavutti myönteisiä arvioita ja tyylillisesti yhtyettä verrattiin esimerkiksi Warrantiin ja Great White-yhtyeeseen.

Torstain terävä:Southern rockin klassikon tuoreemman tuotannon parhautta

Lynyrd Skynyrd:Twenty

Huhtikuun lopussa 1997 ilmestynyt Twenty on Lynyrd Skynyrdin yhdeksäs studioalbumi. Nimensä osalta pitkäsoitto viittaa julkaisuvuonnaan 20 vuotta aikaisemmin tapahtuneeseen traagiseen lento-onnettomuuteen, joka vei originaalisolisti Ronnie Van Zantin, kitaristi Steve Gainesin ja taustakuorossa laulaneen Cassie Gainesin hengen. Twentyä työstettäessä Skynyrdin tuonaikaista peruskokokoonpanoa täydensivät Blackfootin johtohahmona ensisijaisesti muistettu Rick Medlocke, joka oli ehtinyt vaikuttaa Skynyrdin rumpalina aivan 70-luvun alussa sekä The Outlaws-yhtyeen keskeisimpiin jäseniin lukeutunut Hughie Thomasson. Kyseinen Skynyrdin lineup oli siis eräänlainen southern rockin superyhtye. Twentyn kappaleista nostettakoon esiin Travellin' Man, jonka liveversion Skynyrd levytti vuonna 1976 ilmestyneelle tupla-albumilleen Once More from the Road. Tuossa vaiheessa uutta tekniikkaa hyödyntämällä yhtye työsti kappaleesta Ronnien ja nykyisen solistinsa Johnny Van Zantin dueton. Ärhäkkä avausraita We Ain't Much Different edustaa lähes hardrockia ja sovituksellisesti rikas Voodoo Lake hyödyntää onnistuneesti swamp- ja bluesvaikutteita. Home is Where the Heart is yhdistää balladielementtejä voimakkaaseen kertosäkeeseen ja soitantaan. Talked Myself Right into Itin perusrokkausta seuraa jälleen kaivattavaa vivahteikkuutta ilmaisussaan hyödyntävä Never Too Late. O. R. R. jatkaa operointia melodisen ja inspiroituneen rockin parissa. Blame It on a Sad Song on otsikkonsa veroinen sielukas balladikappale. Berneice pistää jälleen päälle isomman vaihteen revittelevän kitaroinnin ryydittämänä. None of Us Are Free lumoaa ulottuvuuksillaan ja rytmiikallaan How Soon We Forgetin päättäessä pitkäsoiton letkeästi svengaten. Albumin Japanin-painoksen bonuksena on kappale Sign of the Times. Monipuolisuudellaan vakuuttava Twenty edustaa Lynyrd Skynyrdin tuoreempaa tuotantoa liki pitäen laadukkaimmillaan.

Keskiviikon klassikko:Haastattelussa Hannu "Heavy" Tikkanen

Vuosikymmenten uran bluesin, rockin, soulin ja popin parissa tehnyt Hannu "Heavy" Tikkanen ehti haastatteluun Sinner's Soul- yhtyeensä ensimmäisen pitkäsoiton ja itselleen rakkaimman musiikinlajin tiimoilta.

Kuinka bluesista muodostui itsellesi aikanaan tärkein musiikin lajeista? Milloin ja minkä artistin/artistien innoittamana blueskärpänen puri?

"Kuulin ystäväni, kouvolalaisen kitaristin Heimo Hirvosen soittavan kitaralla bluesia. Olin parikymppinen ja Beatlesin ja muun 60-luvun musiikin lumoissa. Blues kolahti heti, kovemmin kuin Beatles, ja vaikutti ihmeellisen tutulta, vaikka en ollut siihen aiemmin lainkaan tutustunut. Se tuntui heti minun musiikiltani. Outo juttu, jota olen myöhemmin elämässäni paljon pohtinut. Kun ensimmäisen kerran vierailin New Orleansissa Mississippi-joen suistossa alueella, jolla blues on aikoinaan syntynyt, kaikki tuntui silloinkin hämmästyttävän tutulta: Mississippi-joen mutainen tuoksu, joella huutelevat siipirataslaivat, Bourbon Streetin hälinä, klubeissa soittavien bluesbändien rytmikäs musiikki. Tunsin voimakkaasti, että olin käynyt kaupungissa joskus aikaisemminkin.
Olen myös unissani nähnyt usein saman unen: Istun laudoista kyhätyn rakennuksen portailla ja katson, kuinka puuvillapeltojen läpi kulkevalla radalla kolistelee höyryveturin vetämä juna. Juna pysähtyy puuskuttamaan edessäni noin puolen kilometrin päässä olevalle asemalle. Sama uni on toistunut elämäni aikana useita kertoja. Jotenkin tuo uni ja blues ja New Orleans liittyvät yhteen. Myös englannin kielen oppiminen oli minulle aikoinaan helppoa. Puhun englantia lähes yhtä hyvin kuin suomea.
Koska en pysty noita asioita muuten selittämään, en sulje pois sitäkään mahdollisuutta, että olen elänyt edellisessä elämässäni tuolla englanninkielisellä blues-alueella. Ehkä köyhänä mustana miehenä, ja sieltä ovat uudelleen syntyneen sieluni muistissa tulleet nuo edellämainitut tuntemukset. Eli olen taipuvainen uskomaan idän uskontojen tavoin sielunvaellukseen, missä sielu syntyy uudelleen ja uudelleen aina uuteen ihmisruumiiseen. Ehkä siksi blues tuntuu minusta tutulta ja hyvin läheiseltä musiikilta, koska olen kuullut sitä ja ehkä soittanutkin jo edellisessä elämässäni.
Ensimmäiset bluesartistit, joiden musiikkia aloin kuunnella ja soittaa itsekin, olivat valkoiset eurooppalaiset bluesmuusikot, John Mayall ja Eric Clapton. Kuitenkin heidän tulkinnastaan tuntui puuttuvan jotakin, ja kun kuulin alkuperäisiä, mustia blueslegendoja, mm. Otis Rushia, Buddy Guyta ja Muddy Watersia, ymmärsin, että heiltä löytyy se blues, josta ei tuntunut puuttuvan mitään. Heidän musiikissaan oli bluesin sielu, jota noilta valkoisilta muusikoilta ei löytynyt. Myöhemmin sain henkilökohtaisesti tavata suuren määrän noita mustia blueslegendoja. Olin Imatra Big Band Festivaleilla heidän isäntänään, haastattelin heitä ja kirjoitin heistä artikkeleja lehtiin, soitin monien lämppärinä ja juonsin heidän konserttejaan. Sain kuulla rankkoja tarinoita 1930-luvulta lähtien noiden legendojen elämästä USA:ssa, jossa tuolloin vielä vallitsi rotusorto, ja useimmilla mustilla ihmisillä äärimmäinen köyhyys. Sieltä heidän bluesinsa oli syntynyt. He olivat eläneet bluesin."

Bluesyhtyeesi Sinner's Soulin nykyinen kokoonpano on saanut valmiiksi omakustanteisesti julkaistun ensimmäisen täyspitkän albuminsa Like A Lonely Wolf. Taustoja pitkäsoiton kappaleille ja onko ne kaikki tarkoitus ottaa mukaan yhtyeenne keikkasettiin?

"Sinner´s Soul -yhtyeeni uusimman levyn, helmikuussa julkaistun kokopitkän albumin, Like A Lonely Wolf, biiseistä yhdeksän on minun sävellyksiäni ja sanoituksiani ja yksi kitaristimme Kari Parviaisen jazzahtava instrumentaalisävellys, Doctor´s Order. Omat biisini edustavat useita eri genrejä: Queen Of All The Games on hidas blues, Story Of A Bluesman, If Today God Is Smiling ja nimibiisi Like A Lonely Wolf ovat nopeita rhythm and blueseja, Like My Heart The Sky Is Crying on rockballadi, Trains on country, There Was No Time hidas soul, I Am Leaving jazzahtava blues, ja It Won´t Be Long edustaa lähinnä bluesrockia.
Biisien aiheista voisin kertoa pari esimerkkiä: Story Of A Bluesman kertoo blueslegenda Eddie Kirklandin tarinan. Olin Eddien isäntänä Imatra Big Band Festivaleilla, haastattelin häntä lehtijuttuani varten ja juonsin kaksi hänen konserttiaan. Eddie kertoi, että kun hän syntyi, äiti oli vasta 13-vuotias lapsiprostituoitu Jamaikan Kingstonin kaduilla. Amerikkalaiset sosiaaliviranomaiset ottivat molemmat, Eddien ja äidin, huostaansa ja veivät heidät USAan lastenkotiin. Kun Eddie oli 14, hän karkasi pimeänä yönä lastenkodin ikkunasta ja eli sen jälkeen omillaan. Hänestä tuli USA:ssa blueslegenda, joka soitti mm. John Lee Hookerin kanssa. Eddie kuoli muutama vuosi sitten Floridassa auto-onnettomuudessa yli 80-vuotiaana.
If Today God Is Smiling kertoo isoäidistäni ja isoisästäni, joista ensin mainittu uskoi Jumalaan, rukoili ja kävi kirkossa, ja jälkimmäinen joi tekemäänsä kiljua ja pontikkaa ja uskoi ainoastaan helvettiin.
Queen Of All The Games kertoo oudosta, yliluonnollisesta voimasta (ehkä itse Paholaisesta), joka valtaa kertojan sielun aina öisin ja vie hetkeksi jonnekin pois.
Trains kertoo junista, joista jotkut vievät monia meistä kauas pois, mutta eivät tuokaan enää takaisin kotiin.
Lopuissa biiseissä on tyypillisiä blues-aiheita miehen ja naisen välisistä suhteista.
Tulevilla keikoilla soitetaan aina kaikki omat, levytetyt biisit kahdelta levyltämme, eli koko keikka tulee olemaan kokonaan omaa tuotantoamme (yhteensä 14 biisiä). "

Vieläkö bluesmuusikille löytyy Suomesta tarpeeksi yleisöä? Onko suunnitelmissanne laajentaa keikkareviiriänne maamme rajojen ulkopuolelle? Yhtyeenne muut pitemmän tähtäimen tulevaisuudensuunnitelmat?

"Blues on aina ollut marginaalimusiikkia, mutta koska olen tehnyt levyillemme usean genren biisejä, uskon, että setti miellyttää yleisöä enemmän, kuin jos se olisi ihan kokonaan vain perusbluesia. Nyt joukossa on rockahtavia, nopeita biisejä ja kauniita, hitaita balladeja. Haaveena on päästä myös Suomen rajojen ulkopuolelle. Itse asiassa eräs yhteydenotto ulkomailta on jo tullutkin ilmeisesti Spotifyssä olevien biisiemme innoittamana, mutta tuollaisiin yhteydenottoihin on suhtauduttava varauksella ja tutkittava ne huolella. Aiemmalla Sinner´s Soul -kokoonpanollani, joka vaikutti aikoinaan Imatralla, kävimme soittamassa myös Venäjällä. Muiden bändieni kanssa olen kyllä esiintynyt peräti 15 eri maassa. Kaukaisimmat keikkapaikkani ovat olleet USA:ssa, Kuubassa, Brasiliassa ja Thaimaassa. "

Nimeä kolme itsellesi tärkeintä yhdysvaltalaista bluesartistia ja kolme keskeisintä brittibluesin edustajaa perustelujen kera?
 
"Tärkein esikuvani usalaisista bluesartisteista on nyt jo edesmennyt Sugar Blue, jonka nopeat ylä-äänisarjat harpun soitossa muistuttavat omaa soittoani. Huomasin asian yllättäin, kun olin jo oman tekniikkani itse hionut ja aloin sitten matkia Sugar Blueta entistä enemmän. Suomessa vastaavanlaista, nopeita ylä-äänisarjoja sisältävää soittotekniikkaa en ole kenelläkään muulla itseni lisäksi kuullut. Muita amerikkalaisia esikuviani ovat olleet henkilökohtaisestikin tapaamani Buddy Guy ja Otis Rush. Jälkimmäinen menehtyi muutama kuukausi sitten, ja kirjoitin hänestä muistokirjoituksen uusimpaan Blues News -lehteen (lehti n:o 1/2019). Olin aikoinani Otisin isäntänä kolme vuorokautta Imatra Big Band Festivaleilla ja soitin hänen chicagolaisen taustabändinsä kanssa kolmena yönä mahtavat jamikonsertit imatralaisissa kapakoissa. Molempien, Buddy Guyn ja Otis Rushin, laulu on erittäin sielukasta, vanhan kaartin blueslaulua, jota ei enää heidän jälkeensä tule. Kohta ei ole enää elossa yhtään blueslegendaa, joka olisi elänyt nuo ajat, jolloin bluesmusiikki muotoutui lopulliseen muotoonsa. Englantilaisista tärkeimmät bluesesikuvani ovat olleet John Mayall, Eric Clapton ja sanotaan nyt vaikka Peter Green. Noihinhan tutustuin ihan aluksi bluesia tutkiessani. Kaikki nuo valkoiset miehet ovat kuitenkin kaukana mustien legendojen aidosta bluesista. Kun mietimme aikoinaan New Orleansissa sikäläisten muusikkoystävieni kanssa, mitä bluesbiisejä voisimme soittaa yhdessä, ehdotin Claptonin biisejä. Nuo neworleansilaiset pojat tuumasivat, että eihän Clapton ole edes bluesmuusikko, hän on eurooppalainen rokkari!"

Tiistain tukeva:Eräs Philadelphia-soulin klassikoista

Harold Melvin & The Blue Notes oli yhdysvaltalainen R&B/soullauluyhtye, joka muodostui erääksi suosituimmista 70-luvun Philadelphia-soulin edustajista. Soulin ja R&B:n lisäksi yhtyeen repertuaariin kuului doo-woppia ja discoa. Yhtye aloitti toimintansa Pennsylvaniassa jo 50-luvun puolivälissä nimellä Charlemagnes. Suurimmat menestyksensä se saavutti vuosien 1972 ja 1976 välillä  Gamble & Huffin Philadelphia Internationalille tekemillään levytyksillä. Yhtye jatkoi toimintaansa vuoteen 1997 ajoittuneeseen Melvinin kuolemaan saakka. Blue Notesin jäljelle jääneet jäsenet ovat koonneet rivinsä vuosina 2013 ja 2015 Soul Train -risteilyille. Vaikka Harold Melvin oli yhtyeen perustaja ja originaali leadvokalisti, The Blue Notesin tunnetuin jäsen oli Teddy Pendergrass, joka lauloi leadia yhtyeen Philadelphia Internationalille levyttämillä hiteillä. Yhtyeen kolmas reunion ajoittui vuoteen 2017 The Centric Networkin esitellessä Soul Train -risteilyn. The Blue Notes -nimellä yhtye aloitti esiintymiset vuonna 1954. Tuolloin sen kokoonpanon muodostivat  Franklin Peaker, Bernard Williams, Roosevelt Brodie, Jesse Gillis, Jr ja Harold Melvin.Vuonna 1960 ilmestynyt single My Hero oli pieni hitti Val-ue Recordsille ja viisi vuotta myöhemmin Landa Recordsille levytetty Get Out (And Let Me Cry) muodostui R&B-hitiksi. Näihin aikoihin yhtyeen kokoonpanossa tapahtui ratkaisevia muutoksia. Bernard Williams perusti toisen yhtyeen The Original Blue Notes ja Harold Melvin toi yhtyeeseen uudeksi soolosolistiksi John Atkinsin. Vuonna 1970 Teddy Pendergrassista tuli Harold Melvin & The Blue Notesin taustayhtyeen rumpali. Hän oli aikaisemmin vaikuttanut philadelphialaisessa r&b-yhtyeessä The Cadillacs ja siirtyi Harold Melvin & The Blue Notesin solistiksi Atkinsin jättäessä yhtyeen samana vuonna. Melvinistä, Pendergrassista, Bernard Wilsonista, Lawrence Brownista ja Lloyd Parksista muodostunut kokoonpano kiinnitettiin Philadelphia Internationalille vuonna 1972. Seuraavien neljän vuoden aikana yhtye työsti miljoonamyyntiin yltäneitä singlejä ja albumeita. Vuonna 1972 ilmestynyt If You Don't Know Me By Now oli yhtyeen läpimurtosingle ja se nousi Billboardin R&B-listan kärkeen ja poplistalla kolmanneksi. Samana vuonna ilmestynyt I Miss You oli R&B-listan seitsemäs. Seuraavana vuonna julkaistu The Love I Lost oli R&B-listan kärjessä ja poplistalla seitsemäntenä. 70-luvun puolivälissä yhtye julkaisi sosiaalisesti tiedostavat kappaleet Wake Up Everybody ja Bad Luck. Niistä ensin mainittu oli R&B-listan kärjessä ja poplistalla kahdentenatoista. Jälkimmäinen sijoittui R&B-listalla neljänneksi ja poplistalla viidenneksitoista. Bad Luck pitää lisäksi hallussaan ennätystä pisimpään, eli 11 viikkoa Hot Dance Music/Club Play -listan kärjessä pysyneenä kappaleena. Yhtyeen neljäs R&B-listan kärkeen noussut single oli vuonna 1975 ilmestynyt Hope We Can Be Together Soon, jossa solistina kuultiin naisvokalisti Sharon Paigea. Yhtyeen läpimurtohitti If You Don't Know Me by Now myi yli miljoona kappaletta ja saavutti kultalevyn marraskuussa 1972. Motown-artisti Thelma Houstonin vuonna 1976 levyttämä coverversio kappaleesta Don't Leave Me This Way nousi kärkeen Yhdysvaltojen poplistalla ja oli eräs discotyyliä määritelleistä levytyksistä. Harold Melvin & The Blue Notesin näkemys kyseisestä kappaleesta ilmestyi albumilla Wake Up Everybody. Sitä ei julkaistu singleformaatissa Yhdysvalloissa, mutta Britanniassa Don't Leave Me This Waysta tuli Harold Melvin & The Blue Notesin suurin singlemenestys, sillä se nousi viidenneksi vuonna 1977. Yhdysvalloissa kyseinen kappale julkaistiin lopulta 12-tuumaisena singlenä vuonna 1979 Bad Luck-kappaleen kanssa. Kaikki Harold Melvin & The Blue Notesin Gamble &Huffille levyttämät neljä albumia myivät kultalevyiksi. Suurin menestys niistä oli yhdeksänneksi noussut Wake Up Everybody. Miljoonamyyntiin ylsi myös vuonna 1976 ilmestynyt greatest hits-kokoelma Collector's Item.

Saavuttamastaan menestyksestä huolimatta Harold Melvin & The Blue Notesin kokoonpano jatkoi muuttumistaan. Vuonna 1972 Jerry Cummings otti Lloyd Parksin paikan ja useilla levytyksillä leadvokalistina ollut naissolisti Sharon Paige täydensi näihin aikoihin yhtyeen kokoonpanon. Yhtyeen ollessa suosionsa huipulla vuonna 1976 Pendergrass jätti bändin ansaitsemiinsa tuloihin liittyneen riidan seurauksena. Albumista Wake Up Everybody lähtien Pendergrass oli nimittäin saanut laskuja käytettyään yhtyeestä nimeä Harold Melvin & The Blue Notes Featuring Theodor Pendergrass. Pendergrass siirtyi soolouralle ja levytti Philadelphia Internationalille neljä miljoonamyyntiin yltänyttä albumia vuosien 1977 ja 1980 välillä. Vuonna 1982 Pendergrass joutui auto-onnettomuuteen, mutta teki paluun kahta vuotta myöhemmin solmittuaan sopimuksen Asylum/Elektra Recordsin kanssa. Ensiksi kyseisen yhtiön julkaisemana ilmestyi hittialbumi Love Language ja vuonna 1988 vielä menestyksekkäämpi pitkäsoitto Joy, jonka nimikappale nousi R&B-listan kärkeen. Pendergrassin paluu huipentui vuonna 1985 esiintymiseeen Live Aid -konsertissa. Pendergrassin paikan The Blue Notesissa otti David Ebo. Yhtye jätti Philadelphia Internationalin, joka oli Pendergrassin sooloalbumien julkaisijana. Vuonna 1977 yhtye solmi sopimuksen ABC Recordsin kanssa, jolle se levytti kaksi Melvinin tuottamaa albumia. Poplistalla sijan seitsemän saavuttanut Reaching for the World oli yhtyeen viimeinen suuri hittisingle. Melvin, Cummings sekä uudet jäsenet  Dwight Johnson, David Ebo ja William Spratley julkaisivat vuonna 1980 pitkäsoiton Blue Album vuonna 1979 ABC Recordsin ostaneella Source Recordsilla, joka toimi MCA Recordsin alaisuudessa. Vuonna 1981 viimeksi mainittu yhtiö julkaisi yhtyeeltä albumin All Things Happen in Time. Gil Saundersista tuli yhtyeen leadvokalisti vuonna 1982. Britanniassa yhtye saavutti menestystä albumilla Talk It Up (Tell Everybody) ja singleillä Today is Your Lucky Day ja Don't Give Me Up. Saarivaltakunnassa yhtye levytti uudelleen useita Pendergrassin aikakauden hittejä Saundersin leadvokalisoimina. Saunders jätti Blue Notesin vuonna 1992 Melvinin jatkaessa yhtyeen kanssa vuoteen 1996 saakka. Hän menehtyi 24. maaliskuuta 1997. Pendergrass kuoli 13. tammikuuta 2010. 13. heinäkuuta samana vuonna menehtyi originaalijäseniin lukeutunut Roosevelt Brodie ja Bernard Williams 26. joulukuuta. Originaalin Blue Notesin henkiinjääneisiin jäseniin lukeutuvat Lloyd Parks ja Bobby Cook. Harold Melvin & The Blue Notesin hiteistä ovat levyttäneet coverversioita esimerkiksi David Ruffin ja Simply Red. Gil Saunders jatkaa esiintymistä sooloartistina ja esittää soolotuotantonsa lisäksi legendaarisia Harold Melvin & The Blue Notesin hittikappaleita. Useat The Blue Notesin eri kokoonpanoissa vaikuttaneet solistit jatkavat esiintymisiä nimellä Harold Melvin's Blue Notes.