Perjantain pohjat:Hanoi Rocksin legendaarisin rumpali

Toinen joulukuuta 1960 Englannnin Royal Leamington Spassa syntynyt ja kahdeksas joulukuuta 1984 Redondo Beachissa, Kaliforniassa auto-onnettomuudessa menehtynyt Nicholas Dingley, joka tunnettiin paremmin taiteilijanimellään Razzle, oli Hanoi Rocksin englantilainen rumpali vuodesta 1982 edesmenoonsa saakka. Hänen yksinhuoltajaäitinsä Patricia Ingram antoi poikansa adoptoitavaksi Henry ja Irene Dingleylle. Ensimmäiset elinvuotensa Nicholas vietti Coventryn Midlandissa.
Razzlen ollessa kymmenvuotias perhe muutti Wightsaarten Binsteadin kylään. Rumpujen soiton Nicholas aloitti vuonna 1977 Sex Pistols ja The Damned suurimpina innoittajinaan. Jo Binsteadissa asuessaan Nicholas ehti soittaa useissa pikkubändeissä, joista yksi oli Thin Red Line. Vuonna 1980 Nicholas muutti Lontooseen ja soitti useissa vähälle huomiolle jääneissä punkyhtyeissä. Ensimmäinen Razzlen yhtyeistä tunnetumpi oli Nik Fiendin varhainen yhtye Demon Preacher. Raskasta ja heavyvaikutteista punkkia edustaneen yhtyeen The Dark kanssa Nicholas levytti vuonna 1981 singlen ja seuraavana vuonna ennen yhtyeen toiminnan loppumista siltä ilmestyi Lontoon 100-clubilla nauhoitettu ep The Living End. Hanoi Rocks tuli Razzlen tietoisuuten ensiksi musiikkilehti Soundsin kautta. Nähtyään yhtyeen keikan Zig Zag -clubilla Razzle oli varma, että Hanoi Rocks on yhtye, johon hänen tulee ilman muuta liittyä. Razzle piti tiiviisti yhteyttä Hanoin jäseniin ja kun rumpali Gyp Casino erosi yhtyeestä, Razzle siirtyi välittömästi hänen tilalleen. Razzle toimi tasoittavana tekijänä Hanoi Rocksissa yhtyeen vaikeina aikoina. Hän ehti olla mukana yhtyeen studioalbumeilla Back to Mystery City ja Two Steps from the Move sekä Marqueen-keikalta nauhoitetulla tuplalivelevyllä All Those Wasted Years, joka julkaistiin myös videoversiona. Loppuvuodesta 1984 Hanoi Rocks oli ensimmäisellä Yhdysvaltain-kiertueellaan. Michael Monroe oli loukannut nilkkansa, joten yhtye joutui perumaan muutaman keikan. Mötley Crüen jäsenet kutsuivat Rocksin jäsenistöä Crüen solistinVince Neilin asunnolle. Neil ja Razzle lähtivät hakemaan lisää juotavaa Neilin De Tomasa Panteralla. Paluumatkalla alkoholin vaikutuksen alaisena ollut Neil menetti autonsa hallinnan ja ajautui vastakkaiselle kaistalle. Vastaantulleessa autossa olleet saivat vakavia vammoja, mutta South Bayn ensiapuun kiidätetty Razzle todettiin kuolleeksi kahdeksas joulukuuta 1984. Hänet haudattiin Holy Cross Churchin hautausmaalle Wightsaaren Binsteadissa.

Torstain terävä:Tom Waitsin vuoden 1976 mestariteos

Tom Waits:Small Change

Syyskuussa 1976 Asylum Recordsin julkaisemana ilmestynyt Small Change on Tom Waitsin kolmas studioalbumi. Se äänitettiin samaisen vuoden heinäkuussa. Nauhoitukset tapahtuivat Wally Heider -studioilla Yhdysvalloissa Bones Howen toimiessa tuottajana. Small Changella kuultiin maineikkaan rumpalin Shelly Mannen musisointia ja tyylillisesti se oli Waitsin varhaisempien albumien tavoin voimakkaasti jazzvaikutteinen. Lyriikoidensa osalta albumi oli ottanut vaikutteita Raymond Chandlerilta ja Charles Bukowskilta ja Waitsin laulutyyli teki kunniaa Louis Armstrongille, Dr. Johnille ja Howlin Wolfille. Suurin osa Small Changen musiikista koostuu Waitsin karheasta lauluäänestä, jota tukevia instrumentteja ovat piano, rummut, pystybasso ja saksofoni. Joissakin albumin kappaleista hyödynnetään lisäksi jousisektiota, jonka sievä äänenväri on voimakkaassa kontrastissa Waitsin vokalisoinnin kanssa. Pitkäsoiton avaava Tom Traubert's Blues on tekstinsä osalta lähes täysin yhteneväinen A B "Banjo" Patersonin vuoden 1890 satoa olevaan australialaislähtöiseen kappaleeseen Waltzing Matilda sävellyksen erotessa silti hienoisesti. Kappaleen alaotsikko Four Sheet to the Wind in Copenhagen viitannee aikaan, jonka Waits vietti Kööpenhaminassa ollessaan kiertueella 1976. Siellä hän tapasi todennäköisesti tanskalaisen laulajan Mathilde Boldon ja kaksikko vietti illan kaupungissa. Vuoden 1998 radiohaastattelussaan Bondo tunnustaa kyseisen seikan paikkansapitävyyden. Waits itse viittasi kyseiseen tapaamiseen Sydneyssä Australiassa maaliskuussa 1979 pitämässään konsertissa. Joulukuun puolivälissä 2006 lähetetyssä ja NPR:n World Cafessa annetussa haastattelussa Waits mainitsi Tom Traubertin olleen hänen vankilassa kuollut ystävänsä ystävä. Rod Stewart versioi kyseisen kappaleen vuonna 1993 kahdelle albumilleen; Lead Vocalist ja Unplugged...And Seated. Small Changen päättävä I Can't Wait to Get off Work (And See My Baby on Montgomery Avenue) on sovitukseltaan pelkistetty ja se sisältää ainoastaan Waitsin lauluosuudet ja pianon. Kappaleen tekstit viittaavat Waitsin ensimmäiseen työpaikkaan San Diegon Napoleone Pizza Housessa 1960-luvun puolivälissä, jolloin hän oli 16-vuotias. Tekstiensä osalta Waits oli Small Changella aikaisempia albumeitaan kyynisempi ja useat sen kappaleista, kuten The Piano Has Been Drinkin' ja Bad Liver and a Broken Heart viittaavat suoraan alkoholismiin, joskin ne myös vakiinnuttivat Waitsin maineen rankasti eläneenä monien hänen diggareidensa silmissä. Albumin henkilöhahmot, joihin lukeutuu esimerkiksi uhkapelureita ja juoppoja, ovat suurimmaksi osaksi yökukkujia, kylmään ja urbaaniin maailmaan kadonneita ihmisiä. Osassa albumin kappaleista Waits kuitenkin käsittelee vakavia teemoja pilke silmäkulmassa. Small Changen kansikuvassa Waits nähdään istumassa go go-tanssijan pukuhuoneessa. Taustalla näkyvää yläosatonta tanssijatarta on arveltu parhaiten ikonisesta Elviran hahmostaan tutuksi tulleeksi Cassandra Petersoniksi, mutta hän on itse kiistänyt seikan. Small Changen saavuttamat arvostelut olivat jos mahdollista vielä suopeampia, kuin Waitsin varhaisempien albumien vastaanottamat. Pitkäsoitosta muodostui myös yllätysmenestys sen saavuttaessa Billboardin listalla 89:n sijan kaksi viikkoa ilmestymisensä jälkeen. Parempaan listasijoitukseen Waits ylsi vasta vuonna 1999 ilmestyneellä albumillaan Mule Variations. Musiikkilehti Mojolle vuonna 1999 antamassaan haastattelussa Waits mainitsi Small Changella mahdollisesti olevan useita kappaleita, joiden esittämistä hän jatkoi konserteissaan, ja jotka osoittivat kestävyytensä.

Keskiviikon klassikko:Ruutupaitarockareiden raskain levykokonaisuus

Kolmas nainen:Paha minut iski

Rockin SM-kilpailuissa vuonna 1984 tasapisteisiin Kouvolan pettämättömän rockmasiinan Peer Güntin kanssa päätyneen Kolmannen naisen vuoden 1986 debyyttialbumi koostui useiden vuosien ajalta kertyneistä hilpeistä jutuista. Sähkökitara, hyvää tahtoa ja kavereita sekä Iso tyttö ja pikkutyttö ovat kohonneet levyn tunnetuimmaksi anniksi, vaikka yhtyeen esikoisalbumi sisältää paljon muutakin laadukasta.
Krapulat ja morkkikset toivat Kolmannen naisen musiikkiin uusia sävyjä ja Paha minut iski- kakkoslevystä muodostui Kolmannen naisen raskain levykokonaisuus. Puhelin soi, levyn ensimmäisen version avausraita, käy sotahuudosta. Takametsien Travolta, ylistyslaulu tanssipaikan yksinäiselle sudelle sijoittuu syntyhistoriallisesti jo yhtyeen esikoislevyn aikoihin. Raskaalla kitaroinnilla kuorrutettu nimiraita Paha minut iski sekä Kolmannen naisen slovarituotannon huipentumiin lukeutuva Eihän edellisessä elämässäkään edustavat yhtyeen turhan vähälle huomiolle jäänyttä kakkoslevyä parhaimmillaan.
Lähes klassikko-osastoon lukeutuu myös kakkospuolen avaava nuotiolaulu Liity meihin, joka on ansaitusti kuulunut yhtyeen keikkaohjelmistoon myös sen ensimmäisen paluulevyn Sydänääniä aikoihin. Kolmannen naisen vanha kunnon rhythm and blues -tausta pääsee parhaiten oikeuksiinsa huuliharppuvetoisilla raidoilla Kaunis olet, olet ihana sekä Kiskot ja maantie.
Esimerkiksi niiden ansiosta vertaus Suomen Dr. Feelgoodiin ei ole tuulesta temmattu. U.S.A.-biisin teksti on etukäteismatkasuunnitelma ja itse reissu tehtiin vasta kappaleen syntyprosessin jälkeen. Asserin kapakkaan ilmestyi singlenä jo vuoden 1986 puolella. Paha minut iski -pitkäsoitto julkaistiin uudella kannella ja pienellä hittisinglellä Maanantai/Raatona maantiellä terästettynä vuoden 1988 alussa.
Maanantai ansaitsi menestyksensä ja Raatona maantiellä edustaa Kolmatta naista miltei rankimmillaan. Alkuvuodesta 1989 ilmestyneen pitkäsoiton Hikiset siivut monet vanhan liiton Kolmas nainen –diggarit ovat valmiit kohottamaan yhtyeen parhaaksi saavutukseksi. Suurin kaupallinen menestys antoi kuitenkin odottaa itseään vielä sitä seuraavaan albumiin saakka.

Tiistain tukeva:1970-luvun alkupuolen suosituin duo

Loggins and Messina on Kenny Logginsista ja Jim Messinasta muodostuva popduo, joka saavutti suosiota 70-luvun alkupuolelta kyseisen vuosikymmenen puoliväliin saakka. Kaksikon tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuvat Danny's Song, House at Pooh Corner sekä Your Mama Don't Dance. Saatuaan kaupaksi yli 16 miljoonaa albumia ja muodostuttuaan erääksi 70-luvun keskeisimmistä duoista Loggins and Messina lopetti toimintansa vuonna 1976. Duon hajoamisen jälkeen Messina saavutti sooloartistina ainoastaan rajallista menestystä, mutta Logginsista muodostui eräs 80-luvun hitintekijöistä. Paluukiertueet Yhdysvalloissa Loggins and Messina ovat tehneet vuosina 2005 ja 2009. Aikaisemmin yhtyeissä Poco ja Buffalo Springfield vaikuttanut Jim Messina työskenteli vuonna 1970 itsenäisenä levytuottajana Columbia Recordsille. Hän tapasi tuossa vaiheessa suhteellisen tuntemattoman laulaja/lauluntekijä Kenny Logginsin, joka oli kiinnitetty ABC-Dunhillille osaksi biisintekijätiimiä. Kaksikko äänitti joukon Logginsin kappaleita Messinan kotistudiossa. Messinan avustuksella Loggins solmi Columbian kanssa kuuden albumin mittaisen sopimuksen. Äänitykset Logginsin esikoislevyä varten alkoivat Messinan toimiessa tuottajana. Messina oli alun perin aikeissa lainata nimensä Logginsin projektiin ainoastaan esitelläkseen tuossa vaiheessa tuntemattoman Logginsin Pocon ja Buffalo Springfieldin laajalle kuulijakunnalle. Logginsin esikoisalbumin valmistuessa Messina oli osallistunut sen työstämiseen biisintekijänä, sovittajana, muusikkona ja solistina ja duo oli syntynyt ikään kuin vahingossa. Kaksikon debyyttialbumi Sittin' In julkaistiin marraskuussa 1971 Kenny Loggins with Jim Messinan nimellä. Pitkäsoiton ensimmäinen singlejulkaisu, Karibia-rytminen Vahevalla saavutti kolmannen sijan WCFL:ssä toukokuussa 1972. Debyytin tavoin myös pitkäsoiton toinen singlejulkaisu Nobody Buy You oli Top 100 -menestys Billboardin listalla. Vaikka Logginsin ja Messinan debyyttialbumi jäi aluksi radiossa huomioitta, tilanne muuttui vuoden 1972 syksyllä erityisesti yliopiston kampusradioissa, sillä kaksikko konsertoi ahkerasti kyseisessä kontekstissa. Logginsin ja Messinan lauluharmoniat olivat niin onnistuneita, että alun perin yhden albumin mittaiseksi kaavaillusta projektista muodostui itsessään entiteetti. Yleisöille kyseessä oli alusta asti nimenomaan duo, eikä sooloartisti tunnetun tuottajan kanssa. Niinpä kaksikko päättikin jatkaa levytyksiä duona nimellä Loggins and Messina. Messina kasasi The Kenny Loggins Bandin, johon tulivat mukaan vanhat ystävät, basisti Larry Sims ja rumpali Merel Bregante, jotka olivat molemmat vaikuttaneet yhtyeessä The Sunshine Company, moni-instrumentalisti Jon Clarke, viulisti Al Garth ja Grammyn voittanut kosketinsoittaja, biisintekijä ja tuottaja Michael Omartian, joka osallistui Loggins and Messinan kolmen ensimmäisen albumin levytykseen, mutta ei ollut mukana duon kiertuekokoonpanossa. Los Angelesissa vaikuttanut sessioperkussionisti Milt Holland osallistui kaksikon kaikkien albumien levytykseen, mutta Omartianin tavoin myöskään hän ei ollut mukana yhtyeen kiertueilla. Seuraavan neljän vuoden aikana Loggins and Messina sai aikaan viisi pitkäsoittoa omaa tuotantoaan, yhden coveralbumin ja kaksi livelevyä. Kaksikosta muodostui 70-luvun alun suosituin duo, ja vuosikymmen loppupuolella menestyksessä edelle kiiri ainoastaan Hall & Oats. Loggins and Messinan kappaleita coveroitiin myös menestyksekkäästi. Lynn Anderson saavutti vuonna 1972 kolmannen sijan versiollaan kappaleesta Listen to a Country Song ja Anne Murray nousi Yhdysvalloissa top teniin näkemyksellään Danny's Songista alkuvuodesta 1973 ja 20 suosituimman joukkoon versiollaan A Love Songista vuotta myöhemmin. Kaksikon suurimmat hitit yhteen niputtanut kokoelma-albumi Best of Friends julkaistiin vuosi duon toiminnan loppumisen jälkeen. Logginsin ja Messinan viimeisillä albumeilla kaksikko oli ikään kuin kaksi samalla levyllä esiintynyttä sooloartistia. Vuonna 2005 sekä Loggins että Messina myönsivät loppuaikansa yhteistyön olleen enemmänkin kilpailua. Native Sons -pitkäsoiton ilmestymisen aikaan kaksikko siirtyi vaivihkaa soolouralle. Logginsin ja Messinan musiikin työstäminen ei ollutkaan tietyllä tavalla perustunut tasavertaisuuteen. Viimeisen konserttinsa parivaljakko soitti Havaijilla. Monet Logginsin ja Messinan kappaleista hyödynsivät äkkinäistä loppua tyypillisen feidauksen sijaan. Vuonna 2005 Loggins ja Messina kokoontuivat yhteen valitakseen kappaleet sekä singleistä että albumiraidoista koostuvalle kattavalle kokoelma-albumille The Best:Sittin' In Again. Kyseisestä kokoelmasta muodostui siinä määrin menestyksekäs, että duo teki sen tiimoilta Yhdysvalloissa paluukiertueen. Sittin' In Again -kiertue alkoi vuoden 2005 kesällä ja jatkui kyseisen vuoden loppuun. Kiertueelta taltioitiin myös samaisena vuonna ilmestynyt livelevy. Hyvän vastaanoton rohkaisemana kaksikko teki toisen paluukiertueen vuonna 2009. Logginsin ja Messinan taustalla vaikuttaneista muusikoista nostettakoon vielä esiin Native Sons -pitkäsoitolla sekä solisteina että biisintekijöinä vaikuttaneet John Townsend ja Ed Sanford, jotka tulivat myöhemmin tunnetuiksi Sanford & Towsend Bandista.

Maanantain mainio:Oklahoman trubaduurin upea esikoinen

J. J. Cale:Naturally

Vuonna 1972 ilmestynyt Naturally on Oklahoman trubaduuriklassikko J. J. Calen esikoisalbumi. Se sisältää muun muassa Calen oman näkemyksen jo paria vuotta aikaisemmin Eric Claptonin versiona ilmestyneestä kappaleesta After Midnight. Cale, jonka oma levytysura ei vielä ollut lähtenyt toden teolla käyntiin, sai kuulla Claptonin versiosta vasta sen ilmestymisvuonna 1970, jolloin siitä muodostui radiohitti. Musiikkilehti Mojolle myöhemmin antamassaan haastattelussa Cale mainitsi olleensa tuolloin jo kolmekymppinen, ja mielissään Claptonin version tuomasta, kyseisellä hetkellä välttämättömästä taloudellisesta hyödystä. Calen ystävä ja ja myös hänen tuottajanaan toiminut Audie Asworth rohkaisi tätä levyttämään oman albuminsa hyödyntääkseen After Midnightin saavuttaman menestyksen. Calen esikoisalbumi Naturally äänitettiin itsenäisesti ja muusikoille maksettiin demojen tekemisestä saatavat palkkiot. Osa kappaleista, kuten muutamaa vuotta myöhemmin keskeisimpiin southern rock- yhtyeisiin lukeutuvan Lynyrd Skynyrdin onnistuneen rouhevasti versioima Call Me the Breeze nauhoitettiin alkukantaisen rumpukoneen taustoittamana ja ne kuulostivat liki pitäen demoilta. Pitkäsoitto esitteli Calen erottuvan, vähäeleisen tyylin ja pohjusti menestyksekkäästi artistin soolouraa, joka jatkui aina hänen vuonna 2013 ajoittuneeseen kuolemaansa saakka. Hittisingleiksi kyseiseltä albumilta nousivat singlelistalla sijan 22. saavuttanut Crazy Mama, joka oli Calen ainoa top 40 -menestys sekä sijalle 42. noussut Calen oma versio After Midnightista. Naturallyn kappaleista Kansas versioi Bringing It Backin esikoispitkäsoitolleen. Clyden levytti myöhemmin Dr. Hook and the Medicine Show ja countryhitin kyseisestä kappaleesta teki vuonna 1980 levyttämällään versiolla Waylon Jennings. Calen laiskanrullaava boogie merkitsi tyylillisesti irtiottoa kyseisen vuosikymmenen alussa suosituille bluesin, boogien ja countryrockin valtavirtaa edustaneille tyyleille. Vuonna 2009 Naturally julkaistiin uudestaan sitä Calen diskografiassa seuranneen Really-pitkäsoiton kanssa 24 kappaletta sisältäneenä tuplacd:nä osana Universal Recordsin 2 for 1- sarjaa.

Sunnuntain extra:Black Sabbathin aliarvostettu vuoden 1976 pitkäsoitto

Black Sabbath:Technical Ecstasy

25. syyskuuta 1976 ilmestynyt ja kitaristinsa Tony Iommin tuottama Technical Ecstasy on Black Sabbathin seitsemäs studioalbumi. Billboardin listalla kyseinen pitkäsoitto saavutti parhaimmillaan  sijan 51. ja myi kultalevyksi kesäkuussa 1997. Brittilistalla tuloksena oli korkeimmillaan sentään 13. sija. Lyriikoidensa osalta Technical Ecstasya voi pitää monipuolisena ja musiikillisesti albumi jatkoi kokeilua kosketinsoittimilla ja syntetisaattoreilla erityisesti orkestraatiota hyödyntäneessä balladikappaleessa She's Gone. Technical Ecstasy ei yleisesti saavuttanut erityisen myönteisiä arvosteluja, mutta yksittäisten kappaleiden, kuten klassista Sabbath-tyyliä edustavien Dirty Womenin ja The Gypsyn, funkahtavan raidan All the Moving Parts (Stand Still) sekä erinomaista instrumentaatiota tarjoavan hardrockpalan Backstreet Kids laadukkuus tuotiin esiin. Toisaalta monet, jotka ovat antaneet Technical Ecstasyyn syventymiselle uuden mahdollisuuden, ovat löytäneet albumista paljon myönteisiä piirteitä. Black Sabbath ei koskaan levyttänyt kahta samantyyppistä pitkäsoittoa ja Technical Ecstasy eroaa tyylillisesti kaikista yhtyeen varhaisemmista albumeista. Niinpä sitä ei ansioistaan huolimatta ole suotavaa valita ensimmäiseksi kuunneltavaksi Black Sabbath-albumikseen. Pitkäsoiton toinen slovari It's Alright oli harvinaislaatuisesti rumpali Bill Wardin vokalisoima ja Ozzy Osbourne on suorastaan ylistänyt hänen laulusuoritustaan. Technical Ecstasyn tiimoilta tehdyllä Euroopan-kiertueella Black Sabbathin lämmittelijänä oli tuolloin kovassa nosteessa ollut Ac/Dc, eivätkä yhtyeiden välit osoittautuneet erityisen veljellisiksi.

Lauantain pitkä:Pete Townshendin kasaama brittiyhtye

Thunderclap Newman oli brittiläinen rockyhtye, jonka Pete Townshend ja Kit Lambert perustivat vuonna 1969 esitelläkseen John  "Speedy" Keenin, Andy "Thunderclap" Newmanin sekä Jimmy McCullochin talentin. Thunderclap Newmanin singlebiisi Something in the Air nousi brittilistan kärkeen ja yhtye julkaisi vuonna 1970 myös arvostetun pitkäsoiton Hollywood Dream. Something in the Air pääsi mukaan useiden elokuvien soundtrackeille.  Hollywood Dreamiltä julkaistiin singleformaatissa myös kappaleet Accidents, The Reason ja Wild Country. Niistä ensin mainittua on pidetty yhtyeen mestariteoksena. Vuosien 1969 ja 1971 välillä yhtyeen ytimen muodostivat solisti, kitaristi ja rumpali Keen, pianisti Newman ja kitaristi McCulloch. Nimeä Bijou Drains käyttäen Pete Townshend oli basistina yhtyeen levytyksillä. Vuoden 1969 kiertueella basistina oli James Pitman-Avery j a rumpalina  Jack McCulloch. Vuoden 1971 kiertueella vastaavissa tehtävissä olivat Ronnie Peel ja Roger Felice. Yhtye lopetti toimintansa huhtikuussa 1971, mutta vuoden 2007 tienoilla Andy Newman kasasi yhtyeen uudelleen ystäviensä kera. Thunderclap Newman ei aluksi suunnitellut tekevänsä lainkaan livekeikkoja, mutta tuli toisiin ajatuksiin Something in the Airin menestyksen myötä. Heinä-elokuussa 1969 yhtye lämmitteli Deep Purplea Englannissa ja Skotlannissa. Elokuussa Pitman-Avery ja McCulloch jättivät yhtyeen ja perustivat countryrockia edustaneen yhtyeen Wild Country. Pitkäsoitto Hollywood Dream ilmestyi lokakuussa 1970. McCulloch palasi kokoonpanoon, jossa rytmiryhmän muodostivat Peel ja Felice. Tammi-huhtikuussa 1971 Thunderclap Newmanin uusi kokoonpano lämmitteli jälleen Deep Purplea 19 konsertista koostuneella kiertueella Britanniassa ja Skotlannnissa. Yhtye lopetti toimintansa kyseisen vuoden huhtikuussa. Jimmy McCulloch soitti muun muassa Paul McCartneyn Wingsissä ja loppuvaiheen Stone the Crowsissa, mutta menehtyi huumeisiin vuonna 1979 ainoastaan 26-vuotiaana. Vuonna 1973 Keeniltä ilmestyi Track Recordsin julkaisemana sooloalbumi Previous Convictions. Tuottajan ominaisuudessa Keen oli Johnny Thunders & The Heartbreakersin vuoden 1977 esikoisalbumilla L.A.M. F. ja myös Motörheadin ensimmäisellä pitkäsoitolla. Hän oli mukana monilla livekappaleilla Motörheadin kokoelma-albumilla All the Aces, joilla yhtye tosin käytti nimeä The Muggers. Newmanin sooloalbumi Rainbow ilmestyi jo vuonna 1971. Istwan Etiam ja David Buckley saivat Andy Newmanin esiintymään uudelleen vuosikymmenten jälkeen. He muodostivat yhtyeen, joka esitti uudelleen Hollywood Dreamin materiaalia. Kyseinen kokooonpano oli kasassa noin viiden vuoden ajan. The Thunderclap Newman Bandin kokoonpanon täydensivät rumpali Antonio Spano, soolokitaristi Stephanos Stourelis ja basisti Brian Jackson. Yhtye vastaanotti soittamistaan keikoista myönteistä palautetta. Helmikuussa 2010 Newman esiintyi Thunderclap Newmanin nimellä uudella kokoonpanolla, johon kuuluivat soolokitaristi Nick Johnson, aikaisemmin Big Countryssa rummuttanut Mark Brzezicki, basisti Tony Stubbings ja rytmikitaristina ja solistina Josh Townshend. Pian tämän jälkeen yhtye julkaisi cd:n Beyond Hollywood ja soitti Big Countryn lämmittelijänä yhtyeen vuoden 2011 Britannian-kiertueella. Speedy Keen menehtyi sydänkohtaukseen 12. maaliskuuta 2002 56-vuotiaana ja Andy "Thunderclap" Newman kuoli 29. maaliskuuta 2016 73-vuotiaana.