Keskiviikon klassikko:Delta bluesin ja sähköisen bluesin merkittävä yhdistäjä

22. elokuuta 1912 syntynyt ja 21. kesäkuuta 2001 menehtynyt John Lee Hooker oli amerikkalainen blueskitaristi, solisti ja biisintekijä. Torpparin poika nousi tunnettuuteen esittämällä sähkökitaralla toteutettua adaptaatiota Delta-bluesista. Tyylissään Hooker hyödynsi myös monia muita elementtejä, kuten puhuvaa bluesia ja pohjoisen Missisippin Hill country bluesia. Hän kehitti omanlaisensa kulkevaan rytmiin perustuneen boogietyylinsä, joka erosi voimakkaastikin 1930–40 lukujen pianovoittoisesta boogie-woogiesta. Hookerin tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuvat esimerkiksi Boogie Chillen, Crawling King Snake, Dimples, Boom Boom sekä One Bourbon, One Scotch, One Beer. Useat Hookerin myöhäisempään tuotantoon lukeutuvista albumeista, kuten vuoden 1989 The Healer ja vuonna 1991 ilmestynyt Mr Lucky olivat listamenestyksiä niin Yhdysvalloissa kuin Britanniassakin. Vuonna 1997 ilmestynyt pitkäsoitto Don’t Look Back voitti seuraavana vuotena Grammyn. Hookerin synnyinpaikasta on saatavilla eriävää tietoa. Missisippin Talahachie County lienee syntymäpaikkavaihtoehdoista todennäköisin. Hookerin virallisen kotisivun mukaan artistin syntymävuosi oli 1917. Hookerin ensimmäinen kosketus musiikkiin olivat spirituaalit. Vuonna 1921 hänen vanhempansa erosivat. Seuraavana vuotena Hookerin äiti meni naimisiin blueslaulaja William Mooren kanssa. Häneltä Hooker sai ensimmäiset kitaraoppinsa ja myöhemmin hän antoi Moorelle kunnian erottuvasta kitaransoittotyylistään. Moore oli hänen ensimmäinen merkittävä vaikuttajansa bluesin saralla. Louisianassa hän oppi soittamaan yhteen sointuun perustunutta bluesia, joka erosi voimakkaasti tuonaikaisesta Delta-bluesista. 14-vuotiaana John Lee Hooker karkasi kotoaan eikä koskaan enää nähnyt äitiään tai isäpuoltaan. 1930-luvun puolivälissä Hooker asui Memhisissä, missä hän työskenteli New Daisy-teatterissa ja esiintyi silloin tällöin erilaisissa  juhlissa.

Toisen maailmansodan aikaan hän työskenteli tehtaissa eri kaupungeissa. Vuonna 1943 vakinaiseksi työpaikaksi vakiintui Detroitin Ford Motor Company.  Hän esiintyi säännöllisesti Hastings Streetin bluesclubeissa ja – baareissa. Ne olivat Detroitin itäosan mustan viihdeteollisuuden kehto. Pianisteistaan tunnetussa kaupungissa kitaristit olivat harvinaisuus. Hookerin suosio kasvoi hänen esiintyessään Detroitin clubeissa ja pian akustinen kitara sai vaihtua ensimmäiseen sähköiseen. Hookerin levytysura alkoi vuonna 1948, jolloin Los Angelesissa operoinut Modern Records julkaisi häneltä demon, jonka Hooker oli äänittänyt Detroitissa Bernie Besmanille. Kyseinen single Boogie Chillen, muodostui hitiksi ja vuoden 1949 suosituimmaksi tumman artistin tekemäksi levyksi. Hooker omaksui traditionaalisia blueslyriikoita, mutta myös kirjoitti originaalejaan. 50-luvulla tummat artistit eivät juuri saaneet rahaa levytyksistään. Niinpä Hooker levytti kappaleistaan variaatioita eri levy-yhtiöille etukäteispalkkiota vastaan ja pseudonyymejä käyttäen. Esimerkiksi Chess Recordsille hän levytti nimellä John Lee Booker. Hookerin varhaiset kappaleet olivat Bernie Besmanin äänittämiä. Hän soitti harvoin standardilla rytmillä ja muutti kappaleiden tempoa niiden tarpeiden mukaan. Kyseinen seikka teki taustamuusikoiden hyödyntämisestä vaikeaa. Nämä kun eivät olleet tottuneet Hookerin musiikillisiin päähänpistoihin. Näihin aikoihin Hooker levytti ja konsertoi Eddie Kirklandin kanssa. Myöhäisemmissä, chicagolaiselle Vee Jay Recordsille tehdyissä äänityksissä hyödynnettiin myös studiomuusikoita. Heihin lukeutui Eddie Taylor, joka osasi käsitellä Hookerin musiikillisia oikkuja. Hookerin ydintuotantoon lukeutuvat Dimples ja Boom Boom julkaistiin alun perin Vee Jaylla. Vuonna 1980 ilmestyneessä elokuvassa Blues Brothers Hooker esiintyi katusoittajana.

Hookerin vuonna 1989 ilmestyneellä pitkäsoitolla The Healer vierailivat esimerkiksi Carlos Santana ja Bonnie Raitt. Hooker levytti useita kappaleita Van Morrisonin kanssa. Kaksikko teki myös yhteisesiintymisiä ja niitä myös julkaistiin albumilla A Night in San Francisco. 19. joulukuuta 1989 Hooker esitti Boogie Chillenin Rolling Stonesin ja Eric Claptonin kanssa Atlantic Cityssä, New Jerseyssä. Kyseinen konsertti kuului Stonesien Steel Wheels-kiertueeseen ja se nähtiin livenä kaapelitelevisiossa.  Hooker sairastui juuri ennen Euroopan-kiertuettaan vuonna 2001 ja kuoli nukkuessaan 21. kesäkuuta kyseisenä vuotena. Hänen uskotaan olleen parin kuukauden päässä 89-vuotispäivästään. Hooker on haudattu Chimesin kappaliin Oaklandissa, Kaliforniassa. Hookerin viimeinen levytys studiossa kitaristina ja solistina oli Pete Searsin kanssa kirjoitettu kappale Elisabeth. Mukana oli Hookerin Coast to Coast Blues Bandin jäseniä ja Sears pianistina. Äänitys tapahtui 14. tammikuuta 1998 Bayview- studioilla Richmondissa, Kaliforniassa. Hookerilla on muun muassa tähtensä Hollywood Walk of Famella ja vuonna 1991 hän pääsi Rock N’ Roll Hall of Fameen. Hookerin kappaleista Boogie Chillen ja Boom Boom pääsivät 500 rockia muokanneen kappaleen listalle. Boogie Chillen pääsi myös vuosisadan kappaleiden joukkoon. Vuonna 1980 Hooker pääsi Blues Hall of Fameen. Vuonna 2000 Hooker vastaanotti Grammyn elämäntyöstään. 1960-luvun alkupuolella Hooker saavutti vakaan soolouran blues ja folkmusiikin diggareiden keskuudessa. Hän vetosi myös valkoiseen yleisöön ja antoi nuorelle Bob Dylanille tilaisuuden. Ikäännyttyään Hooker lisäsi taustamuusikoidensa määrää. Vaikka hän asui Detroitissa suuren osan elämästään, hän oli musiikillisesti lähempänä etelävaltioiden bluestyyliä kuin Chicaco Bluesia. Hookerin sähkökitaransoittotyyli yhdisti Delta bluesia sodanjälkeiseen sähköiseen bluesiin.

Tiistain tukeva:The Moven erinomainen kakkosalbumi

The Move:Shazam

Helmikuussa 1970 ilmestynyt Shazam on brittiläisen rockyhtyeen The Moven toinen, Regal Zonophonen julkaisema studioalbumi. Se merkitsi siirtymää yhtyeen 60-luvun popsinglejen ja The Moven johtohahmon Roy Woodin käynnistämän seuraavan projektin, progressiivisen Electric Light Orchestran välillä. Kyseessä oli lisäksi viimeinen Moven pitkäsoitto, jonka työstämiseen yhtyeen originaali solisti Carl Wayne osallistui. Shazamin voi todeta vanginneen vinyylille The Moven vuoden 1969 keikkaohjelmiston. Musiikillisesti kyseessä oli rikas kokonaisuus, joka yhdisti Kalifornian psykedeelisiä soundeja, raskaita kitarariffejä ja rumpufillejä sekä viitteitä klassisiin säveltäjiin. Shazam sai kriitikoilta välittömästi erinomaiset arvostelut. Esimerkiksi Rolling Stonen keväällä 1969 julkaistu arvio oli suorastaan ylistävä. Shazam on yleisesti kohotettu The Moven parhaaksi albumiksi. Suuri osa vuodesta 1969 The Movella oli kulunut konsertoidessa Englannin kabareissa. Kyseinen miljöö oli ollut solisti Waynen, toisin kuin yhtyeen johtohahmo Woodin mieleen. The Moven siirryttyä konsertoimaan Yhdysvaltoihin kyseisen vuoden syksyllä yhtye alkoi suosia kovempaa soittovolyymiä. Shazamin ykköspuoli koostuu yhtyeen originaaleista ja ja kakkospuoli covereista. Kyseinen ratkaisu kuvastaa osaltaan niitä lukuisia musiikillisia suuntia, joita yhtye hyödynsi tuotannossaan.Wayne oli solistina esimerkiksi Woodin käsialaa olleessa kauniissa balladissa Beautiful Daughter. Kyseistä kappaletta kaavailtiin jopa singlejulkaisuksi Curlyn jatkoksi, mutta ideasta luovuttiin Waynen erottua yhtyeestä pian Shazamin julkaisun jälkeen. Raskaampaa tyyliä albumilla edustivat etenkin raidat Hello Susie ja Don’t Make My Baby Blue. Niistä ensin mainittu oli ollut aikaisemmin hitti Amen Cornerille, joskin yhtyeen näkemys oli huomattavasti The Movea poporientoituneempi.

Cherry Blossom Clinic Revisited kävi debyyttialbumin kappaleen Cherry Blossom Clinic jatko-osasta. Hidastempoisempi kappale sisälsi Waynen puhuman säkeistön. Jousia ei käytetty, mutta silti kitarat soittivat viitteitä Bachin ja Tchaikovskyn klassisista sävellyksistä. Shazam on rumpali Bev Bevanin suosikki The Moven albumeista. Roy Woodille vuosi 1969 jäi mieleen epätasaisena The Moven uralla. Heti alkuvuodesta kotimaassa listakärkeen nousseen singlen Blackberry Way jälkeen basisti Trevor Burton vaihtui Rick Priceen ja helmikuuksi suunniteltu kiertue Yhdysvalloissa peruuntui kyseisen seikan johdosta. Kun kiertue viimein syksyllä totetui, se muodostui taloudellisesta aspektista tarkasteltuna epäonnistuneeksi. Woodin ja Waynen egot kalskahtelivat voimakkaasti yhteen. Woodin mielestä The Move oli musiikillisesti päässyt niin pitkälle, kuin sen oli mahdollista päästä. Hän olisi halunnut yhdistää rockin jousiin ja kyseinen pyrkimys saatiin alulle Electric Light Orchestran perustamisen myötä. Wayne sitä vastoin olisi halunnut jatkaa yhtyeessä ja palata alkuaikojen poporientoituneempaan ilmaisuun. Wayne jopa kaavaili Burtonin paluuta yhtyeeseen. Vaikka Wood keskittyisi ELO:oon, hän jatkaisi silti kappaleiden säveltämistä myös Movelle. Wood, Bevan ja Price tyrmäsivät kyseisen idean. Palaaminen Amerikan-kiertueen jälkeen Britanniassa kabareeympäristöön oli Woodille viimeinen niitti. Kyseinen The Move-lineup tuli tiensä päähän Sheffieldissä tammikuussa 1970. Wayne jätti yhtyeen juuri ennen Shazamin julkaisua ja hänet korvasi Jeff Lynne. Wood oli pyytänyt Lynneä mukaan Moveen jo varhaisemmin, mutta tuolloin tämä halusi keskittyä The Idle Race – yhtyeeseensä. Lynne hyväksyi uuden tarjouksen sillä ehdolla, että kaksikko keskittyisi pian täysipainoisesti luotsaamaan Electric Light Orchestraa. Yhtyeen kotimaassa Shazam ei ollut erityisen suuri menestys. Runsaammin huomiota sai single Brontosaurus, joka oli ensimmäinen The Moven levytys, jolla Lynne oli mukana. A&M Recordsin julkaistua albumin Yhdysvalloissa sen tiukat harmoniat ja pitkät soolot tekivät pitkäsoitosta kulttiklassikon. Shazam toimi The Moven käyntikorttina amerikkalaisyleisölle ja albumilla oli oma keskeinen vaikutuksensa esimerkiksi Kissin ja Cheap Trickin musiikillisen tyylin muotoutumiseen.

Maanantain mainio:Eräs brittipunkin todellisista kulmakivistä

The Clash:The Clash

Brittiläisen punkrockin kenties merkittävimmän yhtyeen The Clashin nimeä kantanut esikoispitkäsoitto ilmestyi kahdeksas huhtikuuta 1977 CBS Recordsin julkaisemana. Se oli äänitetetty samaisen vuoden helmikuussa kolmen viikonlopun aikana CBS:n Studio 3:ssa. Kolmansien äänityssessioiden aikana albumi oli saatu myös miksatuksi valmiiksi ja nauhat olivat CBS:llä maaliskuun alussa. Pitkäsoiton kansitaiteesta vastasi puolalainen Roslaw Zaybo. Kate Simonin käsialaa ollut valokuva oli napattu yhtyeen treenikämpän ovea vastapäätä Camden Marketissa. Rumpali Terry Chimes oli vielä tuolloin The Clashin täysivaltainen jäsen, mutta hän ei esiintynyt kansikuvassa, sillä oli jo aikaisemmin päättänyt jättää yhtyeen. Legendaarisen esikoissinglen White Riotin versiota ei ollut levytetty albumia varten, vaan kyseessä oli demo. Kakkospuolen avaus Career Opportunities hyökkää Englannin tuonaikaista taloudellista ja poliittista tilannetta vastaan. Mick Jonesin kirjoittaman Remote Controlin aiheena ovat konsertteja peruneet byrokraatit. Rivakassa Protex Bluessa kuullaan myös Jonesin leadvokalisointia. Brittiläisten Amerikan ihailua kritisoinut I’m So Bored with the USA kehittyi Jonesin käsialaa olleesta kappaleesta I’m So Bored with You. Cover Junior Murvinin kappaleesta Police and Thieves päätyi mukaan The Clashin debyytille viime hetkellä, ettei albumi olisi jäänyt ajallisesti alimittaiseksi. Viimeisenä pitkäsoiton kappaleista nauhoitettiin silti Charles Shaar Murrayn The Clashin varhaiseen esiintymiseen kriittisesti suhtautuneelle konserttiarviolle nootiksi kirjoitettu Garageland, joka päätyi coveriksi Pelle Miljoona & 1980:n keikkaohjelmistoon ja pääsi myös mukaan livealbumille Näyttämökuvia. Vastaavasti Ratsian upealla esikoisalbumilla versioitiin 48 Hours luontevasti nimellä 48 tuntia. Punkyhtyeen albumiksi The Clashin esikoista voi pitää reggae- ja rock and roll- vaikutteissaan varsin monipuolisena. Pitkäsoitto saavutti heti ilmestyttyään myönteiset arviot ja kipusi sijalle 12. brittilistalla. Esimerkiksi The Village Voicen Robert Christgaun mielestä The Clashin debyytin brittiversio oli 70-luvun paras albumi. Helmikuussa 1993 albumi sijoittui kolmanneksitoista The New Musical Expressin kaikkien aikojen parhaiden albumien listalla. Samaisen musiikkilehden 70-luvun parhaiden albumien listalla The Clashin debyytin sijoitus oli kolmas. Vuonna 2000 Q-lehden sadan kaikkien aikojen parhaan brittiläisen albumin listalla The Clash saavutti sijan 48. Vuonna 2003 Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla The Clashin debyytin jenkkiversio saavutti sijan 77. Samana vuonna Mojon 50 merkittävimmän punkalbumin listalla The Clashin debyytti oli upeasti toisena. Pitkäsoitto pääsi myös mukaan Robert Dimeryn teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die.

Sunnuntain extra:Thin Lizzyn varhainen merkkiteos

Thin Lizzy:Vagabonds of the Western World

Vuonna 1973 ilmestynyt Vagabods of the Western World on irlantilaisen hardrockin klassikkoyhtyeen, Phil Lynottin luotsaaman Thin Lizzyn, kolmas studioalbumi. Samalla kyseessä on viimeinen yhtyeen pitkäsoitto, jonka työstämiseen kitaristi Eric Bell osallistui. Varsin monipuolinen albumikokonaisuus sisältää bluesrockia, psykedeelisestä ja folkrockista vaikutteita ammentaneita kappaleita sekä tummasävyisiä, jopa jazzsävyjä sisältäviä numeroita. Mama Nature Said aloittaa albumin bluesrockgenrestään huolimatta melodisesti ja tekstiltään luontoaiheisesti. Hero and the Madman on yli kuusiminuuttinen taidenumero, Slow Blues nimensä veroinen ja The Rocker paitsi eräs koko Lizzyn varhaisen tuotannon tiukimmista rypistyksistä, myös pieni hitti. Albumin ilmestymisen aikaan Lizzyn ainoa suurempi singlemenestys oli ollut laukkaava rocktulkinta vanhasta irlantilaisesta kansanlaulusta Whiskey in the Jar. Albumin nimikappale Vagabond of the Western World heijastaa Lizzyn irlantilaista perintöä upean ja koukukkaan kitaratyöskentelyn kera ja Little Girl in Bloom sekä tyylikäs päätösraita A Song for While I’m Away edustavat Lizzyn varhaista slovarituotantoa lähes laadukkaimmillaan. Gonna Creep Up on You käyttää toistoaan tehokkaasti, vaikkei aivan terävimpään kärkeen albumin annista sijoitukaan. Kokonaisuutena Vagabonds of the Western World on  eräs Thin Lizzyn varhaisen tuotannon kiistattomista merkkiteoksista.

Lauantain pitkä:Deep Purplen klassisimman lineupin livetaituruutta

Deep Purple:In Concert


In Concert on Deep Purplen Britanniassa vuonna 1980 ja Yhdysvalloissa kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt tuplalivealbumi. Se koostuu BBC:n In Concert – sarjaa varten vuosina 1970 ja 1972 tehdyistä nauhoituksista. Ykkösalbumin kappaleet; Wring That Neck, Madrake Root, Child in Time ja Speed King taltioitiin 19. helmikuuta 1970. Mukana on ts. kaksi kappaletta Purplen ensimmäisen, niin kutsutun Mark I- kokoonpanon ohjelmistosta ja kaksi klassikkokappaletta samaisen vuoden kesäkuussa julkaistulta klassikkoalbumilta Deep Purple In Rock. Vuoden 1970 In Concert -esiintymisessään Purplen Mark II -kokoonpano korvasi viime hetkellä esiintymisensä peruneen Joe Cockerin. Esittelijänä toimi dj John Peel. Kakkoslevyn äänitykset on taltioitu yhdeksäs maaliskuuta 1972 dj Mike Hardingin toimiessa esittelijänä. Harvinaista herkkua kyseisissä äänityksissä tarjoaa ainoa tunnettu liveversio kappaleesta Never Before, joka oli juuri noihin aikoihin julkaistu singleformaatissa. Toinen varsin harvoin keikkaohjelmistoon kuulunut kappale on Maybe I’m a Leo. Purple esitti mainitussa taltioinnissa edellä mainitut kappaleet tyypillisen Child in Timen sijaan promotoidakseen aivan saman kuun lopussa ilmestynyttä, uutta ja sittemmin klassikoksi kohonnutta pitkäsoittoaan Machine Head. Smoke on the Waterin kaikkien aikojen ensimmäinen liveversio ja Maybe I’m a Leo eivät vielä olleet mukana originaalilla vuonna 1980 julkaistulla tupla-albumilla, tosin Smoke on the Water julkaistiin singlenä. Avattavakantinen pitkäsoitto sisälsi valokuvia yhtyeestä. Vuonna 2012 kakkoslevyn kappaleet remiksattiin ja julkaistiin oikeassa esitysjärjestyksessään nimellä In Concert '72. Machine Headilta versioitiin Highway Star, Smoke on the Water, Never Before, Lazy, Space Truckin’ sekä soundcheckissä taltioitu Maybe I’m a Leo. Lisäksi mukana ovat vuoden 1971 singlehitti Strange Kind of Woman sekä ärhäkkä cover Little Richardin Lucillesta. Monelle tosi diggarille In Concert – tupla edustaa Purplen Mark II:n kultakauden liveloistokkuutta laadukkaimmillaan aivan legendaarisen livetuplan Made in Japan tavoin.

Perjantain pohjat:Belinda Carlislen kolmas suurmenestys

Belinda Carlisle:Runaway Horses

Lokakuussa 1989 MCA Recordsin julkaisemana ilmestynyt Runaway Horses on Belinda Carlislen kolmas sooloalbumi. Sen kappaleita ovat olleet kirjoittamassa esimerkiksi Nick Lowels ja Ellen Shipley. Vanha yhtyetoveri The Go Go’sista; Charlotte Caffey kirjoitti Carlislen kanssa pitkäsoiton päätöskappaleen Shades of Michelangelo. Albumilla vierailleista artisteista mainittakoon George Harrison ja Bryan Adams. Artistin kotimaassa Runaway Horses nousi sijalle 37., mitä voinee pitää alhaisena saavutuksena verrattuna Carlislen edellisen albumin Heaven on Earth saavuttamaan menestykseen. Euroopassa Runaway Horses menestyi paremmin. Britanniassa se saavutti neljännen sijan ja myi platinalevyyn oikeuttavan määrän.  Myös Yhdysvalloissa Runaway Horses myi lopulta kultalevyksi. Viisi albumilta poimittua singleä nousi Britanniassa top 40:ään ja niistä kaksi saavutti top tenin. Britannian sadan suosituimman albumin listalla Runaway Horses viipyi 39 viikon ajan. Australiassa albumi oli suuri menestys. Se nousi siellä sijalle kuusi, myi tuplaplatinaa ja oli vuonna 1990 24. suosituin albumi kyseisessä maassa. Ensimmäisestä Runaway Horsesilta julkaistusta singlestä Leave A Light On tuli top ten – menestys ympäri maailmaa. Britanniassa kappale saavutti neljännen sijan ja hopealevyn. Australiassa kappale oli viides ja Kanadassa kuudes. Artistin kotimaassa Leave a Light On missasi juuri top tenin. Toisena singlenä julkaistu La Lena nousi Sveitsissä top teniin. Kolmas single Summer Rain nousi kymmenen suosituimman joukkoon Australiassa. Yhdysvalloissa ja Britanniassa kappale oli top 30 – menestys, mutta ensin mainitussa se julkaistiin pitkäsoiton toisena ja jälkimmäisessä viimeisenä, eli kuudentena singlenä. Runaway Horsesin singlejulkaisuista (We Want) The Same Thing oli top ten-menestys Britanniassa. Sen singleversio oli albuminäkemystä poppaavampi. Elokuussa 2013 Runaway Horsesista julkaistiin myös dvd:n sisältänyt tuplacd-versio. Mukana oli originaalin pitkäsoiton lisäksi kappaleiden singleversiot, sinkkujen b-puolet sekä remixversiot. Dvd:llä mukana ovat albumin kappaleista tehdyt musiikkivideot sekä Runaway Horsesin työstämistä käsittelevä Belindan haastattelu.

Torstain terävä:Eräs 70-luvun lopun brittiläisen voimapopin huippunimistä

The Babys on brittiläinen rockyhtye, jonka tunnetuimpia kappaleita ovat Isn’t It Time ja Every Time I Think of You. Niistä molemmat saavuttivat Billboardin listalla 13. sijan ja nousivat kahdeksanneksi Cashboxin listalla 70-luvun loppupuolella. Lisäksi kyseiset kappaleet olivat Jack Conradin ja Ray Kennedyn käsialaa. Vuosina 1976–1978 The Babysin kokoonpanon muodostivat kosketinsoittaja/kitaristi Michael Corby, solisti/basisti John Waite, rumpali Tony Brock ja kitaristi Wally Stocker. Yhtye solmi aikansa kalleimman levytyssopimuksen. Kaksi sen ensimmäistä pitkäsoittoa, Babys ja Broken Heart saavuttivat hyvän vastaanoton. Elokuussa 1978 kolmannen pitkäsoiton Head First levytyksen aikaan kosketinsoittaja Corby vaihtui Jonathan Cainiin ja basistiksi siirtyi Ricky Phillips. Vuodesta 1979 yhtyeen vuonna 1981 tapahtuneeseen hajoamiseen saakka The Babysin kokoonpanon muodostivat solisti Waite, rumpali Brock, basisti Phillips, kitaristi Stocker ja kosketinsoittaja Cain. John Waite saavutti suuren soolohitin vuonna 1984 kappaleella Missing You. Stocker ja Brock työskentelivät esimerkiksi Rod Stewartin kanssa ja Cain liittyi Journey-yhtyeeseen. Waite, Cain ja Phillips liittyivät yhtyeeseen Bad English 80-luvun lopussa. Phillips on soittanut Styx-yhtyeessä aivan viime aikohin saakka. Vuonna 2013 ilmoitettiin Brockin ja Stockerin kasanneen The Babysin uudelleen kitaristi Joey Sykesin kanssa. Seuraavana vuonna ilmestyi The Babysin ensimmäinen albumi yli 30 vuoteen. Nimeltään se on I’ll Have Some of That. Tony Brock tuotti kyseisen pitkäsoiton Silver Dreams-studioillaan Kaliforniassa. Vuonna 2015 yhtye lähti kiertueelle yli 30 vuoden jälkeen vastaanoton koillis, ja luoteisosissa, länsirannikolla ja keskilännessä ollessa varsin hyvä. The Babysin debyyttialbumi äänitettiin Torontossa, Kanadassa Bob Ezrinin ja Brian Christianin kanssa ja se julkaistiin tammikuussa 1977.

Kakkospitkäsoitto Broken Heart ilmestyi jo samaisen vuoden syksyllä. Suosiollisesti The Babysin voinee todeta jääneen sellaisten muiden Chrysalis -levy-yhtiön artistien kuin Blondien, Pat Benatarin ja jopa Leo Sayerin varjoon. Australiassa syyskuussa 1977 julkaistu Broken Heart nousi listakärkeen. Tammikuussa 1980 ilmestynyt, muuttuneella lineupilla levytetty pitkäsoitto Union Jacks sisälsi top 40:ssä viivähtäneen singlen Back on My Feet Again. Kyseiseen vuoteen ajoittuneella intensiivisellä kiertueella The Babys soitti Journeyn lämmittelijänä, ts saman yhtyeen, johon Jonathan Cain tulisi pian liittymään. Yhtyeen viides albumi On the Edge äänitettiin kyseisen kiertueen välillä ja julkaistiin lokakuussa 1980. Siltä poimittu single Turn and Walk Away nousi juuri sadan suosituimman joukkoon. Viimeisen keikkansa yhtye soitti Akronissa, Ohiossa ja keskeytti kiertueen John Waiten loukkaantumisen takia. The Babys lopetti toimintansa kyseisen kiertueen jälkeen. Yhtyeen hajoamisen syitä on spekuloitu voimakkaasti jälkikäteen, mutta perimmäisin syy lienee se, että yhtyeen jäsenet olivat tyytymättömiä siihen, ettei The Babys koskaan täysin saavuttanut ansaitsemaansa suosiota. Tony Brock soitti useita vuosia Rod Stewartin rumpalina. Wally Stocker taas vaikutti Stewartin kitaristina ja liittyi Air Supply-yhtyeeseen sekä Humble Pien 90-luvulla vaikuttaneeseen, rumpali Jerry Shirleyn kasaamaan kokoonpanoon. Vuonna 2013 The Babys palasi kokoonpanolla, jossa originaalijäsenten Brockin ja Stockerin lisäksi mukana olivat solisti/kitaristi John Bisaha ja kitaristi Joey Sykes, joka on muun muassa tehnyt musiikillista yhteistyötä Meredith Brooksin kanssa.