Sunnuntain extra:Kanadalais-amerikkalainen rockin klassikko

Kanadalais-amerikkalaisen rockyhtyeen Steppenwolfin suosion huippuaika ajoittui vuosien 1968-1972 välille. Yhtyeen perustivat loppuvuodesta 1967 solisti John Kay, rumpali Jerry Edmonton ja kosketinsoittaja Goldy McJohn. Kitaristi Michael Monarch ja basisti Rushton Moreve täydensivät yhtyeen line upin. Steppenwolf julkaisi kahdeksan kultalevyä ja saavutti kuusi top 40-hittiä. Singleistä top teniin nousivat Born to Be Wild, Magic Carpet Ride sekä Rock Me. Steppenwolfin nykyisen kokoonpanon ainoa originaalijäsen on vuodesta 1967 solistina toiminut John Kay.
Aikaisemmin nimellä The Sparrows toiminut yhtye muutti nimensä Steppenwolfiksi Gabriel Meklerin ehdotuksesta. Nimivalintaan vaikutti Herman Hessen samanniminen novelli.  Steppenwolfin ensimmäiset levytykset olivat singlet The Girl I Knew ja Sookie Sookie. Dennis Edmontonin salanimellä Mars Bonfire kirjoittamasta kolmannesta singlestä Born to Be Wild muodostui listakakkonen ja klassikko. The Pusher-kappaleen tavoin se kuultiin Dennis Hopperin ja Peter Fondan tähdittämässä kulttielokuvassa Easy Rider ja oli myös mukana Steppenwolfin vuoden 1968 alkupuolella ilmestyneellä debyyttialbumilla. Kakkosalbumilta The Second poimittu Magic Carpet Ride nousi kolmanneksi ja At Your Birthday Party pitkäsoitolta löytyvä Rock Me kolmanneksi. Vuonna 1969 ilmestynyt konseptialbumiksi tulkittavissa oleva Monster edusti tekstiensä osalta Steppenwolfia poliittisimmillaan. Monien diggareiden mielestä Steppenwolfin laadukkaimman kokoonpanon muodostivat Kayn, Edmontonin ja McJohnin lisäksi Larry Byron ja George Biondo. Kyseinen line up julkaisi vuonna 1970 klassikkoalbumin Seven, mutta valitettavasti Byrom jätti yhtyeen alkuvuodesta 1971.

Steppenwolf koki useita miehistönvaihdoksia jo suosionsa huippuaikana. Ensimmäisenä lähti Moreve vuonna 1968. Hänen tilalleen tuli ensin Rob Black, kunnes Sparrowsin Nick St. Nicholas liittyi mukaan. Monarch sai yhtyeestä kenkää keväällä 1969 ja tilalle saatiin Larry Byrom. George Biondo tuli St. Nicholasin tilalle alkuvuodesta 1970 ja Kent Henry korvasi Byromin kitaran varressa alkuvuodesta 1971. Yhtye hajosi soitettuaan jäähyväiskonserttinsa LA:ssa ystävänpäivänä 1972. John Kay siirtyi soolouralle. Hänen soolodebyytiltään Forgotten Songs and Unsung Heroes poimittu I'm Moving On oli pieni hitti. Albumi saavutti hyvät arvostelut, vaikkei menestynyt erityisen hyvin. Vuonna 1973 oli vuorossa toinen soololevy My Sportin Life. Syksyllä 1972 Euroopassa ja Yhdysvalloissa kiersi kiertue, jossa Kay toimi sekä John Kay Bandin että Steppenwolfin solistina. Kiertueesta käytettiin nimeä RIP, koska samoihin aikoihin oli julkaistu samanniminen Steppenwolf-kokoelma.Kent Henry ja George Biondo olivat mukana molemmissa kokoonpanoissa. Edmontonia ja McJohnia kuultiin Steppenwolf-kokoonpanossa. Kiertue osoittautui menestyksekkääksi ja miellyttäväksi kokemukseksi. Kayn levyttäessä toista sooloalbumiaan Edmonton ja McJohn perustivat yhtyeen Manbeast. Vuonna 1974 Steppenwolf palasi kokoonpanolla, jossa olivat Kayn, Edmontonin ja McJohnin lisäksi mukana Biondo ja uutena tulokkaana Bobby Cochran. Mums Recordsin kautta ilmestyi albumi Slow Flux, joka sisälsi yhtyeen viimeisen top 40-hitin Straight Shootin' Woman. Helmikuussa 1975 McJohn sai lähteä. Pitkäsoitolla Hour of the Wolf hänet korvasi Andy Chapin. Albumi ei menestynyt, mutta sopimuksellisesta syistä Steppenwolfin oli levytettävä vielä yksi albumi. Vuonna 1976 ilmestyi yllättävän tasokas Skullduggery, jolla kosketinsoittajana kuultiin Wayne Cookia. Syksyllä 1976 Steppenwolf hajosi toistamiseen.

 Kayn kolmas sooloalbumi All in Good Time ilmestyi 1978. Vuosien 1977-1980 välillä kasassa oli useampia Steppenwolf-kokoonpanoja. Niissä oli toki mukana Steppenwolfissa soittaneita muusikoita mutta John Kay ei ollut mukana kyseisistä line upeista yhdessäkään. Viimeisillä Steppenwolfin originaalijäsenillä, Kaylla ja Edmontonilla oli oikeus yhtyeen nimeen. Niinpä McJohn ja St. Nicholas joutuivat luopumaan Steppenwolf-rojalteistaan. Kay lähti vuonna 1980 tien päälle yhtyeessä, joka kantoi nimeä John Kay & Steppenwof. Vuonna 1981 ilmestyi Live in London ja uusi studioalbumi Wolf Tracks oli vuorossa seuraavana vuonna. Se oli myös eräs ensimmäisistä digitaalisesti äänitetyistä albumeista. Vuonna 1984 ilmestyi albumi Paradox. Muuttunut kokoonpano julkaisi vuonna 1987 pitkäsoiton Rock N' Roll Rebels. Albumi Rise and Shine oli vuorossa kolme vuotta myöhemmin. Vuonna 2002 yhtye soitti kansainvälisellä Herman Hesse-festivaalilla. Itse asiassa Kay oli myös syntynyt Saksassa. Jäähyväiskonsertti pidettiin Marylandin Ripken stadiumilla, tosin viimeisin kokoonpano on konsertoinut muutaman kerran vuodessa myös sen jälkeen. Viimeisen konserttinsa Steppenwolf soitti 14. lokakuuta 2018. John Kay tosin ilmoitti kyseessä olleen yhtyeen viimeinen esiintyminen vasta 22. marraskuuta 2019.

Lauantain pitkä:Eräs kaikkien aikojen amerikkalaisista R&B-lauluyhtyeistä

The Pointer Sisters on yhdysvaltalainen, ensisijaisesti R&B:tä esittävä ja naissolisteista koostuva yhtye Oaklandista, Kaliforniasta. Sen suurin menestys ajoittui 70- ja 80-luvuille. Yli kolmen vuosikymmenen mittaisella urallaan yhtye on esittänyt sille tyypillisten genrejen lisäksi myös jazzia, bluesia, bebopia, bluesia, countrya ja rockia. Pointer Sisters on voittanut kolme Grammya ja saanut tähtensä Hollywoodin Walk of Famelle. Vuosien 1973 ja 1985 välillä yhtye saavutti Yhdysvalloissa 13 top 20:een noussutta singleä. Pointer Sistersin esiaste syntyi vuonna 1969, jolloin sisarukset June ja Bonnie Pointer alkoivat laulaa clubeissa nimellä Pointers, A Pair. Kokoonpanosta muodostui trio, kun Anita Pointer liittyi mukaan. Trio toimi taustalaulajattarina Grace Slickin, Boz Scaggsin ja Elvin Bishopin kaltaisille artisteille. Kolmikko sai levytyssopimuksen Atlantic Recordsin kanssa ja julkaisi useita singlejä, jotka eivät menestyneet. Ruth Pointerin mukaan liittymisen myötä trio laajeni kvartetiksi joulukuussa 1972. Blue Thump Recordsin kanssa syntyi uusi diili ja The Pointer Sisters julkaisi esikoisalbuminsa vuonna 1973. Se vastaanotti myönteisiä arvioita. Albumilta poimittu single Yes We Can nousi yhdenneksitoista poplistoilla. Menestystä alkoi siis siunaantua ja vuonna 1974 kakkosalbumilla That's A Plenty julkaistu kappale Fairytale vastaanotti seuraavana vuonna parhaan countryvokaaliesityksen Grammyn ja myöhemmin Elvis Presley levytti siitä coverinsa. Vuonna 1975 julkaistu pitkäsoitto Steppin' sisälsi R&B-listojen kärkeen nousseen singlen How Long. Albumin toinen hitti oli Allan Tousseintin käsialaa ollut Going Down Slowly. Car Wash -elokuvassa kuultu You Gotta Believe oli top 20-menestys alkuvuodesta 1977. Samana vuonna ilmestyi kvartettikokoonpanon viimeinen pitkäsoitto Having A Party. Siltä ei poimittu hittejä, mutta Bonnien vokalisoimasta raidasta Don't Let It Drive You Crazy muodostui kulttiklassikko. Hän jätti yhtyeen vuonna 1978 ja aloitti soolouransa ilman suurempaa menestystä.

Samana vuonna ilmestyi pitkäsoitto Energy ja Bruce Springsteen-cover Fire nousi listakakkoseksi. Toinen hitti oli Allan Tousseintin käsialaa oleva Happiness. Vuonna 1979 ilmestyi rokimpaa soundia edustanut pitkäsoitto Priority. Vaikkei albumi erityisen hyvin menestynytkään, se sai osakseen hyvät arviot. Junen, Ruthin ja Anitan muodostama triokokoonpano saavutti suurimman menestyksensä 80-luvulla. Vuonna 1983 julkaistu Break Out oli yhtyeen kaikkien aikojen menestynein albumi. Vuonna 1984 ilmestyneet singlehitit Jump (For My Love) ja Automatic vastaanottivat Grammyt. Yhdysvalloissa yhtyeen muut top ten-menestykset olivat  jo aiemmin mainittu, vuonna 1979 ilmestynyt Fire, seuraavana vuonna julkaistu He's So Shy, vuoden 1981 tuotantoa edustava Slowhand, vuonna 1984 ilmestynyt remiksattu versio kappaleesta I'm So Exited ja vuoden 1985 Neutron Dance. June Pointer jätti yhtyeen vuonna 2004 ja kuoli syöpään kahta vuotta myöhemmin. Hänet korvasi Ruthin tytär Issa Pointer. Kyseinen line up sai vuonna 2005 hitin Belgiassa versiollaan Eurythmicsin ja Aretha Franklinin originaalituotantoon lukeutuvasta kappaleesta Sisters Are Doing It for Themselves, jonka Pointerit levyttivät belgialaislaulajatar Natalian kanssa. Vuodesta 2015 yhtyeen ovat muodostaneet  Ruth, Issa ja Ruthin tyttärentytär Sadako Pointer. Yhtye on esiintynyt useimmiten triona. Esiintymisten osalta Pointer Sisters piti korkeaa kansainvälistä profiilia 2010-luvun alkupuolelle saakka. Esimerkiksi vuonna 2011 yhtye teki Australian- kiertueen.  Lauluyhtyeiden Hall of Fameen Pointer Sisters pääsi vuonna 2005. Yhtyeessä vaikuttaneista jäsenistä June menehtyi vuonna 2006, Bonnie vuonna 2020 ja Anita joulukuun viimeisenä 2022.

Perjantain pohjat:Keskeinen rockabillyn uudistaja

Vuonna 1979 New Yorkin Long Islandilla perustettu Stray Cats on kenties kaikkien aikojen keskeisin rockabillyn uudistajayhtye. Kitaristi/solisti Brian Setzer, pystybasisti Lee Rocker ja rumpali Slim Jim Phantom esittivät musiikkiaan ennenkuulemattoman rajulla tyylillä yhdistäen rockabillyyn vaikutteita silkasta punkrockista. Yhtyeen tärkeimpiin vaikuttajiin lukeutuivat Eddie Cochranin, Carl Perkinsin ja Gene Vincentin kaltaiset perusnimet. Se saavutti kulttisuosiota kotikonnuillaan, mutta kuultuaan Englannissa suosioon nousseesta teddy-alakulttuurista trio muutti Britteihin. Ehdittäessä kesään 1980 useat levy-yhtiöt, kuten Virgin Records, Stiff Records ja Arista Records osoittivat kiinnostuksensa Stray Catsin musiikkia kohtaan. Useiden rockin kiistattomien klassikoiden, kuten Rolling Stonesin, The Whon ja Led Zeppelinin jäsenistöä saapui seuraamaan yhtyeen konsertteja. Lontoon-keikan jälkeen soolourallaan ja Rockpile-yhtyeestä tunnetuksi tullut rootsrockin kiistaton taitaja, kitaristi/laulaja Dave Edmunds lähestyi Stray Catsiä ja ilmaisi halunsa tuottaa yhtyettä. Stray Catsin vuonna 1981 Arista Recordsin julkaisemana ilmestynyt debyyttipitkäsoitto on vähintään eräs keskeisimmistä 80-luvulla julkaistuista albumeista. Se sisälsi kolme singlehittiä; Runaway Boys, Rock This Town ja Stray Cat Strut. Albumin muusta keskeisestä tuotannosta mainittakoon kaikkein rankin rypistys Rumble in Brighton, tekstinsä osalta yllättävänkin asiapitoinen Storm the Embassy, Fishnet Stockings sekä onnistuneet coverit My One Desire ja Wild Saxophone. Brittilistalla albumi nousi kuudenneksi. Seuraavana vuonna ilmestynyt kakkospitkäsoitto Gonna Ball ei menestynyt esikoisen veroisesti, eikä sisältänyt hittisinglejä. Kuitenkin sillä on kiistattomat huippuhetkensä, kuten rankat Little Miss Pressy ja Crazy Mixed Up Kid sekä saksofonilla ryyditetty balladikaunokki Lonely Summer Nights. Stray Catsin debyyttijulkaisu Amerikassa oli kahden ensimmäisen albumin kappaleista kasattu kokoelma Built for Speed, joka nousi aina listakakkoseksi.  Vuonna 1983 ilmestynyt Rant and Rave with Stray Cats oli jälleen onnistuneempi kokonaisuus ja se poiki myös hitin Sexy and 17.

 Vuonna 1984 Brian Setzer oli muun muassa mukana Robert Plantin projektiyhtyeessä The Honey Drippers. Samaisen vuoden lopussa Stray Cats laajensi kokoonpanoaan kakkoskitaristi Tommy Byrnesillä ja Euroopan ja Yhdysvaltain-kiertueiden jälkeen yhtye lopetti väliaikaisesti toimintansa. Phantom ja Rocker perustivat trion Phantom, Rocker & Slick, jonka viimeksi mainittu jäsen oli David Bowien kanssa tekemästään yhteistyöstä ensisijaisesti tunnettu kitaristi Earl Slick. Yhtyeen debyyttialbumilla vierailleisiin muusikoihin lukeutuivat Keith Richards sekä sessiopianisti Nicky Hopkins. Setzer siirtyi soolouralle ja laajensi musiikillista ilmaisuaan yleisesti amerikkalaiseen perinnemusiikkiin. Vuonna 1986 häneltä ilmestyi sooloalbumi The Knife Feels Like Justice. Samaisena vuotena Stray Cats palasi yhteen ja levytti vähälle huomiolle jääneen coverpainotteisen albumin Rock Therapy. Todellista paluuta oli tuleva merkitsemään vasta vuonna 1989 ilmestynyt ja jälleen Dave Edmundsin tuottama pitkäsoitto Blast Off sekä siltä napattu singlemenestys Bring It Back Again. Albumin julkaisua seurasi kiertue Amerikassa yhdessä kyseisen vuosikymmenenen keskeisimpiin blueskitaristeihin kuuluvan Stevie Ray Vaughanin kanssa. Vuonna 1990 ilmestyi kenties hieman yllättäen Nile Rodgersin tuottama albumi Let’s Go Faster. Kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt Choo Choo Hot Fish edusti jälleen yhteistyötä Dave Edmundsin kanssa. Vuonna 1993 ilmestyi onnistunut, harvinaisemmista coverpaloista koostunut albumi Original Cool, jonka jälkeen Stray Cats hajosi uudelleen. Vuonna 2004 oli vuorossa kuukauden mittainen kiertue Euroopassa. Siltä julkaistiin pitkäsoitto Live in Brixton, joka sisälsi myös yhden uuden studioraidan Mystery Train Kept A Rollin’. Kolmea vuotta myöhemmin seurasi odotettu ja menestyksekäs Jenkkiturnee ZZ-Topin ja The Pretendersin kanssa. 2000-luvulla Stray Cats kiersi Euroopassa osana jäähyväiskiertuettaan. Vuonna 2008 vuorossa oli harvinaislaatuisia esiintymisiä Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Vielä huhtikuussa 2009 juhlistettiin Brian Setzerin viisikymppisiä ainutlaatuisella konsertilla Minneapolisissa. Päätyönsä Setzer on tehnyt 90-luvulta lähtien johtamassaan Brian Setzer Orchestrassa. Slim Jim Phantom perusti vuonna 2007 yhtyeen Kat Men Imelda Mayn kitaristin Darrel Highamin kanssa.

Torstain terävä:Amerikassa menestynyt brittiläisen bluesboomyn edustaja

Savoy Brown, joka tunnettiin alun perin nimellä Savoy Brown Blues Band, on vuonna 1965 Batterseassa, Lounais-Lontoossa perustettu bluesrockyhtye. Monista virkaveljistään poiketen brittiläistä 60-luvun loppupuolen bluesboomia edustanut yhtye saavutti menestystä Amerikassa ahkeralla keikkailullaan. Yhtyeen perustivat 60-luvun puolivälissä soholaisessa import levykaupassa tavanneet kitaristi Kim Simmonds ja huuliharpisti John O' Leary. Kimin veli Harry Simmonds ryhtyi yhtyeen manageriksi ja auttoi sen muun kokoonpanon muotoutumisessa. Savoy Brownin originaaliin line upiin kuuluivat lisäksi solisti Bryce Portius, kosketinsoittaja Trevor Jeavons, basisti Ray Chappell ja rumpali Leo Manning. O' Leary ehti olla mukana Savoy Brownin Mike Vernonin Pudah-yhtiölle tekemillä levytyksillä. Pian yhtyeen perustamisen jälkeen Jeavonsin tilalle tuli Bob Hall. Pian tämän jälkeen poistui myös O' Leary ja yhtyeen kokoonpanoa täydensi kitaristi Martin Stone. Kysenen line up oli se, joka musisoi Savoy Brownin vuonna 1967 ilmestyneellä ja bluescovereista koostuneella esikoisalbumilla Shake Down. Miehistönvaihdokset yhtyeessä jatkuivat, sillä perustajajäseniin kuuluneet Portius, Chappell ja Manning lähtivät yhtyeestä tuoreimman kiinnityksen Stonen tavoin. Chris Youldenista tuli yhtyeen uusi solisti  ja vastaavasti Dave Peverrettista kakkoskitaristi. Bluesbreakersista aikaisemmin tutuiksi tulleet basisti Bob Brunning ja rumpali Hughie Flint olivat mukana singlellä Taste and Try (Before You Buy), mutta heidät korvasivat pian Rivers Jobe ja Bill Bruford. Jälkimmäisen tilalle tuli varsin nopeasti Roger Earl. Bruford tuli saavuttamaan huomattavaa menestystä progeyhtye Yesin rumpalina. Kyseinen miehitys levytti kaksikin vuonna 1968 ilmestynyttä pitkäsoittoa, eli Getting to the Point ja Blue Matter. Niillä oli tarjottavanaan jo runsaasti Simmondsin ja Youldenin käsialaa olleita omia kappaleita. Seuraavana vuonna ilmestyi alkajaisiksi single Train to Nowhere.

Myöhemmin vuonna 1969 ilmestyi seuraava pitkäsoitto A Step Further, jolla kuultiin jo uutta basistia Tony Stevensiä. Mainitun albumin annista nostettakoon esiin rullaavan melodinen raita I'm Tired. Näihin aikoihin Savoy Brown alkoi saavuttaa suosiota Yhdysvalloissa. Vielä samana vuonna yhtye julkaisi seuraavan pitkäsoittonsa Raw Sienna. Samana pysynyt line up oli toisin sanoen julkaissut kaksi pitkäsoittoa, mutta miehistönvaihdokset jatkuivat pian tämän jälkeen Yoldenin ja Hallin jättäessä yhtyeen. Vuonna 1970 ilmestyneen albumin Lookin' In yhtye julkaisi kvartettikokoonpanolla ja sen jälkeen Peverett, Stevens ja Earl lähtivät kasaamaan yhtyettä Foghat kitaristi Rod Pricen kanssa. Simmonds muodosti uuden kokoonpanon solisti Dave Walkerin, kosketinsoittaja/kitaristi Paul Raymondin, basisti Andy Silvesterin ja rumpali Dave Bidwellin kanssa. Kaikki mainitut muusikot olivat aikaisemmin olleet mukana brittibluesia edustavassa Chicken Shack -yhtyeessä. Vuonna 1971 ilmestynyt pitkäsoitto Street Corner Talking lukeutuu yhtyeen parhaimmistoon, vaikka se ei vielä osoittautunutkaan erityisen suureksi menestykseksi.  Supertähteyden esteenä saattoivat osaltaan olla jatkuvat miehistövaihdokset. Savoy Brownin seuraava pitkäsoitto, vuoden 1972 Hellhound Train nousi Billboardin listalla top 40:ään. Tammikuussa 1974 New Musical Express ilmoitti Stan Webbin liittyvän Savoy Browniin  Chicken Shackin hajottua. Vuonna 1978 Simmonds muodosti uuden kokoonpanon basisti Don Cookin ja rumpali Michael Carmichaelin kanssa.

Miehistö vaihtui kuitenkin jälleen 80-luvun alussa. Solistiksi tuli Joe Perry Projectissa vokalisoinut Ralph Morman,  rumpaliksi Keith Boyce, kitaristiksi Heavy Metal Kidsissä sen suosion aikoina vaikuttanut Barry Paul ja basistiksi John Humprey. Kyseinen miehitys levytti vuonna 1981 ilmestyneen albumin Rock N' Roll Warriors, josta muodostui yhtyeen suurin menestys sitten 70-luvun puolivälin. Singlenä julkaistu Smokie-cover Run to Me sijoittui sijalle 69. Billboardin listalla kyseisen vuoden marraskuussa. Näihin aikoihin Savoy Brown keikkaili menestyksekkäästi suurilla areenoilla Judas Priestin kanssa ja äänitti saman vuoden lopussa Denverin Rainbow Music Hallissa livelevyn Greatest Hits-Live in Concert. Menestyksestä huolimatta seuraavan vuoden keväällä Simmonds oli jälleen yksin. Solisti Dave Walker palasi Savoy Browniin 80-luvun lopussa ja levytti kaksi studioalbumia ja yhden livelevyn, mutta erosi yhtyeestä toistamiseen vuonna 1991. Simmonds kahlasi 90-luvun läpi erilaisilla miehityksillä. Mukana oli muun muassa tuleva Molly Hatchet -solisti Phil McCormack. Vaikka Savoy Brown keikkailee ja myös levyttää edelleen, Simmonds on yhtyeen ainoa originaalijäsen. Alkuperäinen huuliharpisti John O' Leary on edelleen aktiivinen brittiläisessä bluesskenessä yhtyeensä Sugarkanen kanssa. Dave Walker on ollut mukana myös yhdellä Fleetwood Macin albumilla. Yhtyeen basisteihin on luketunut muun muassa veteraani Andy Pyle, joka on soittanut esimerkiksi varhaisessa Jethro Tullissa mukana olleen Mick Abrahamsin kanssa yhtyeessä Blodwyn Pig ja myöhemmin The Kinksin kanssa. Paul Raymond liittyi myöhemmin UFO:oon. Keith Boyce kasasi Heavy Metal Kidsin uudelleen. Barry Paulista tuli menestynyt studion omistaja LA:ssa. 80-luvun puolivälissä yhtyeessä laulanut Jimmy Kunes oli mukana superyhtye Cactuksen myöhäisessä versiossa. Vuonna 2003 Blind Pig Records julkaisi yhtyeeeltä albumin Strange Days. Neljä vuotta myöhemmin seurasi albumi Steel. Savoy Brownin tuorein levy on Ruf Recordsin vuonna 2011 julkaisema Voodoo Man.

Keskiviikon klassikko:Paljon aikaan saanut rytmikitaristi

Kahdeksas huhtikuuta 1962 syntynyt Jeffrey Dean Isbell, joka tunnetaan paremmin nimellä Izzy Stradlin, muistetaan ensisijaisesti Guns N’ Rosesin rytmikitaristina yhtyeen huippusuosion ajalta. Erottuaan Gunnareista loppuvuodesta 1991 Stradlin perusti Izzy Stadlin & The Ju Ju Hounds – yhtyeen, jonka kanssa hän työsti yhden onnistuneen pitkäsoiton ja teki myös kiertueen. Soolona Izzy on julkaissut aina kymmenen pitkäsoittoa, joista kuusi viimeisintä omakustanteisesti. Vuonna 2012 hän pääsi Rock and Roll Hall of Fameen Guns N’ Rosesin jäsenenä.

Stradlin syntyi Lazayettessa, Indianapolisissa. Hän kiinnostui musiikista jo varsin nuorena ja keskeisiin diggauskohteisiin lukeutuivat Bob Dylan, Pink Floyd, Alice Cooper, Led Zeppelin ja keskeisimpänä kaikista Rolling Stones. Lukiossa Stadlin kasasi yhtyeen ystäviensä kanssa. Heidän joukossaan oli William Bailey, joka tultiin myöhemmin tuntemaan nimellä Axl Rose. Yhtye soitti covereita jääden puhtaasti garagebändiksi. Vaikkei suuri koulun ystävä ollutkaan, Stradlin valmistui kohtuullisin arvosanoin ja suuntasi Los Angelesiin muusikon ura tähtäimessään. Pian Losiin asetuttuaan Izzy liittyi punkyhtyeeseen nimeltä Naughty Women. Mainittakoon, että tässä vaiheessa Izzy soitti rumpuja, mutta seuraavassa niin ikään punkrockia edustaneessa yhtyeessään The Atomsissa hän oli siirtynyt basistiksi. Sitä seuranneessa heavybändissä Shrinessa Izzy vaihtoi rytmikitaraan, sillä biisinteko alkoi tässä vaiheessa kiinnostaa häntä toden teolla. Vuonna 1983 Izzy perusti Hollywood Rose – yhtyeen Axl Rosen kanssa. Tämä oli muuttanut LA:hin edellisenä vuotena. Tammikuussa 1984 yhtye levytti viidestä kappaleesta koostuneen demon, joka sisälsi muun muassa kappaleet Anything Goes ja Reckless Life. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin kyseisen demon kappaleet julkaistiin osana kokoelmaa Roots of Guns N’ Roses. Vuoden 1984 aikana Stradlin perusti myös lyhytikäisen yhtyeen Stalin solisti Eric Leachin ja kitaristi Tazz Ruddin kanssa. Kaksikko vaikutti myöhemmin yhtyeessä Symbol Six. Samaisen vuoden joulukuussa Stradlin kuitenkin palasi Hollywood Roseen. Axl Rose ja Izzy Stradlin perustivat Guns N’ Rosesin maaliskuussa 1985 useiden LA Guns-yhtyeen jäsenten kanssa. Kesäkuuhun mennessä Rosen ja Stradlinin seuraksi olivat liittyneet kitaristi Slash, basisti Duff McKagan sekä rumpali Steven Adler. Yhtye keikkaili Whisky A Go Go:n, Roxyn ja Troubadourin kaltaisissa clubeissa. Vuosien 1985–86 aikana syntyi valtaosa debyyttipitkäsoitto Appetite for Destructionin kappaleista ja yhtyeen keskeisimmäksi biisintekijäksi osoittautui Stradlin. Heinäkuussa 1987 ilmestynyt albumi on 28 miljoonan kappaleen myynnillään Yhdysvalloissa kaikkien aikojen myydyin esikoisalbumi. Stradlin oli mukana kirjoittamassa muun muassa albumin hittisinglejä Sweet Child O’ Mine ja Paradise City, kuten myös seuraavana vuonna ilmestyneellä, kahdeksasta kappaleesta koostuneella levyllä G N’ R Lies julkaistua kaunista balladia Patience. Seuraavana vuonna Steven Adler erotettiin yhtyeestä heroiiniaddiktionsa vuoksi ja hänen tilalleen tuli aikaisemmin The Cultissa soittanut Matt Sorum. Stradlin valitsi sitä vastoin raittiuden. Elokuussa 1991 Guns N’ Roses julkaisi odotetut tupla-albumit Use Your Illusion I ja II. Stradlinin osuus biisintekijänä kyseisillä levyillä oli huomattava ja hän toimi myös leadvokalistina kappaleilla Dust N’ Bones, 14 Years sekä Double Talking Jive. Stradlinin erosta Gunnareista tiedotettiin 7. marraskuuta.

Jälleen kotiseuduilleen palattuaan Stradlin kasasi yhtyeen Ju Ju Hounds, johon kuului mm. soolokitaristina Georgia Satellitesista tuttu Rick Richards. Izzy Stradlin & The Ju Ju Houndsin debyytti ilmestyi lokakuussa 1992 ja saavutti hyvät arvostelut. Yhtyeen kiertue ulottui Eurooppaan, Australiaan ja toki myös Amerikkaan, missä se oli soittanut debyyttikeikkansa Chicagossa, Avalonissa. Toukokuussa 1993 Stradlin palasi Guns N’ Rosesiin viiden keikan ajaksi. Hän tuurasi moottoripyöräonnettomuudessa loukkaantunutta korvaajaansa, kitaristi Gilby Clarkea. Vuonna 1995 Stradlin alkoi levyttää kakkossooloaan 117. Se julkaistiin vasta maaliskuussa 1998. Albumilla olivat mukana muun muassa Duff McKagan, Rick Richards sekä Reverend Horton Heatin rumpali Taz Bentley. Keikkoja kyseisen levyn tiimoilta ei kuitenkaan soitettu ja se jäikin Stradlinin viimeiseksi julkaisuksi Geffenillä. Stradlinin kolmas pitkäsoitto Ride On ilmestyi joulukuussa 1999 japanilaisen Universal Victor-yhtiön kautta. Se oli levytetty samalla kokoonpanolla edeltäjänsä kanssa. Tällä kertaa albumin tiimoilta myös keikkailtiin Japanissa seuraavan vuoden huhtikuussa. Seuraava albumi River ilmestyi toukokuussa 2001 Sancturarylla. Sitä seurasi toinen ainoastaan Japanissa julkaistu pitkäsoitto On Down the Road elokuussa 2002. Kyseisillä levyillä oli mukana legendaarinen, yhtyeistä Small Faces ja The Faces ensisijaisesti muistettu kosketinsoittaja Ian McLagan. Stradlinia pyydettiin mukaan Velvet Revolver-yhtyeeseen McKaganin, Slashin ja Sorumin seuraksi, mutta vaikka hän osallistuikin jälleen biisintekoon yhtyeen formatiivisessa vaiheessa, ei keikkailu kiinnostanut häntä.  2003 Stradlin levytti kuudennen pitkäsoittonsa Like A Dog, joka sai kuitenkin julkaisunsa vasta lokakuussa 2005. Toukokuussa 2005 Stradlin soitti ensimmäisen keikkansa Guns N’ Rosesin kanssa kolmeentoista vuoteen Hammerstein Ballroomilla New Yorkissa. Hän oli mukana soittamassa biiseissä Patience, Think About You sekä Nightrain. Stradlinin seitsemäs albumi Miami ilmestyi toukokuussa 2007 iTunesin kautta. Sen remiksattu, aikaisempaa raakasoundisempi versio näki päivänvalon heinäkuussa. Jo saman vuoden marraskuussa ilmestyi toinen ainoastaan iTunesin kautta julkaistu pitkäsoitto Fire, The Acoustic Album. Stradlinin seuraava iTunes-julkaisu, Concrete, seurasi heinäkuussa 2008. Duff McKagan oli mukana kolmella levyn kappaleista mukaan lukien sen nimiraita. iTunesin kautta seurasi vielä kaksi pitkäsoittoa; Smoke joulukuussa 2009 ja Wave of Heat seuraavan vuoden heinäkuussa. Sillä McKagan oli mukana aina seitsemällä kappaleella. Izzy puolestaan vieraili Slashin ensimmäisellä sooloalbumilla rytmikitaristina; hän soitti sen avausraidalla Ghost. Toukokuussa 2012 Stradlin soitti Guns n’ Rosesin kanssa Lontoon 02- Areenalla. Soitettujen kappaleiden joukossa oli 14 Years, joka oli ollut edellisen kerran ohjelmistossa vuonna 1991. Samaisen vuoden marraskuussa Izzy oli mukana kahdella viimeisellä keikalla Las Vegasissa Gunnareiden Appetite for Democracy-kiertueella. Samoihin aikoihin iTunesin kautta ilmestyi single Baby-Rann, joka olikin Stradlinin ensimmäinen uusi kappale kahteen vuoteen. Rolling Stonelle antamassaan haastattelussa Stradlin vahvisti, ettei aio osallistua Guns N' Rosesin vuoden 2016 reunioniin. Samana vuonna Stradlin julkaisi useita singlejä, joiden joukossa oli myös coverversiot Stealer's Wheelin Stuck in the Middle with Yousta ja J. J. Calen Call Me the Breezestä. Vuonna 2017 Stradlinia kuultiin kitaristina John Mellencampin kappaleessa Grandview kyseisen yhdysvaltalaisrockarin albumilla Sad Clowns & Hillbillies.

Tiistain tukeva:Tohtori Hyväolon 70-luku

Essexissä jo niinkin varhain, kuin vuonna 1971 perustettu Dr. Feelgood lukeutuu kaikkien aikojen laadukkaimpiin ja keskeisimpiin pubrockyhtyeisiin. Sen legendaarisen kokoonpanon muodostivat 7. huhtikuuta 1994 edesmennyt solisti/huuliharpisti Lee Brilleaux, kitaristi Wilko Johnson, basisti John B Sparks sekä  rumpali John Martin alias Big Figure. Menestyksensä yhtye saavutti energisillä live-esiintymisillään ja Johnsonin erottuvalla, nykivällä kitaransoittotyylillä. Dr. Feelgoodin debyyttialbumi, vuoden 1975 alussa ilmestynyt Down by the Jetty oli erinomainen pelinavaus. Feelgood-klassikoiksi pitkäsoitolta ovat kohonneet ainakin She Does It Right, Roxette, All through The City, I Don’t Mind sekä Keep It Out of Sight, jotka kaikki olivat Wilko Johnsonin käsialaa.  Jo samaisen vuoden lokakuussa ilmestyi kakkosalbumi Malpractise, joka jatkoi laadukasta tasoa, mutta sisälsi tosin debyyttiä runsaammin coverbiisejä. Vähintään osittain omasta tuotannosta klassikkostatuksen ovat saavuttaneet Going Back Home, Back in the Night ja You Shouldn’t Call the Doctor ( If You Can’t Afford the Bills). Sittemmin todella ahkeraksi Suomen kävijäksi osoittautunut Dr. Feelgood konsertoi Suomessa useampaan otteeseen jo vuoden 1975 aikana ja Kuusrockin keikasta on säilynyt myös arvokasta todistusaineistoa.

Sinänsä pätevistä studioalbumeistaan huolimatta Feelgood on aina ollut elementissään ensisijaisesti keikkakontekstissa ja yhtyeen seuraava pitkäsoitto, Stupidity olikin taltioitu livenä. Feelgoodin albumeista ainoana se kipusi myös brittilistan kärkeen. Originaalin vinyylin ykköspuolen seitsemän raitaa oli äänitetty Sheffieldissä ja kakkospuolen kuusi kappaletta Southendissä. Siihenastisilta studiolevyiltä löytymättömiä covereita edustivat Chuck Berryn Talking ’Bout You, Solomon Burken ohjelmistoa alkuaan edustava nimiraita Stupidity, Bo Diddleyn I’m A Man, Rufus Thomasin Walking the Dog, Jerry Leiberin ja Mike Stollerin kynäilemä ja lauluyhtye The Coastersin levyttämä I’m A Hog for You Baby sekä Sonny Boy Williamsonin Checkin’ Up on My Baby. Viimeinen Wilko Johnsonin kitaroima Feelgood-pitkäsoitto, vuoden 1977 toukokuussa ilmestynyt Sneakin’ Suspicion ei kokonaisuutena yltänyt edeltäjiensä tasolle, vaikka sisältääkin esimerkiksi todella upean nimiraidan sekä erinomaisen näkemyksen Bo Diddleyn originaalista ja muun muassa The Pretty Thingsin  levyttämästä Hey Mama Keep Your Big Mouth Shutista. Kitaristi Wilko Johnsonin lähtö oli menetys Feelgoodille. Hänen tilalleen tullut, 23. lokakuuta 2013 edesmennyt John Mayo hoiti silti pestinsä esimerkillisesti ja Feelgoodin 70-luvun viimeiset studioalbumit Be Seeing You ja Private Practice onnistuivat hyvin. Niiden kappalemateriaalista mainittakoon myös keikkastandardeiksi muodostuneet She’s a Windup, Down at the Doctors ja Baby Jane sekä singleformaatissa aina top teniin kivunnut Milk and Alcohol. Feelgoodin 70-luvun päättivät livelevy As It Happens, jonka kappalemateriaali painottui luontevasti Mayon aikaiseen tuotantoon sekä studioalbumi Let It Roll, jonka tunnetuinta antia edustanee Put Him Out of Your Mind.

Maanantain mainio:Hullin neljänneksi paras bändi

The Housemartins oli Hullista kotoisin ollut brittiläinen vaihtoehtopoppia esittänyt yhtye. Sen tekstit olivat sekoitus Marxismia ja kristillisyyttä. Tekstit heijastivat yhtyeen solistin Paul Heatonin ajattelutapaa. Housemartinsin suurin hitti oli cover Isley Brothersin kappaleesta Caravan of Love, joka nousi listakärkeen kotimaassaan loppuvuodesta 1986. Yhtyeen perustivat loppuvuodesta 1983 Heaton ja kitaristi Stan Cullimore. Kaksikko äänitti demonauhan, joka herätti Go! Discsin kiinnostuksen. Kokoonpanoa täydennettiin aikaisemmin yhtyeessä The Gargoyles kitaroineella Ted Keyllä, jolle Housemartinsissa lankesi kuitenkin basistin vakanssi ja rumpali Justin Patrickilla, jonka pian korvasi Chris Lang. Housemartins soitti debyyttikeikkansa Hullin yliopistossa lokakuussa 1984. Key lähti seuraavan vuoden lopussa ja hänen tilalleen saatiin myöhemmin Fatboy Sliminä tunnettu Norman Cook.Chris Langin tilalle tuli Hugh Whitaker, ja hänet korvasi Dave Hemingway. Housemartins viittasi itseensä usein Hullin neljänneksi parhaana yhtyeenä. Kolme parempaa sen mielestä olivat Red Guitars, Everything but the Girl ja The Gargoyles. Vuoteen 1986 mennessä Housemartins oli äänittänyt kaksi sessiota John Peelille ja yhtye teki läpimurtonsa singlellä Happy Hour, joka nousi kolmanneksi brittilistalla.Sen menestystä siivitti animaatiomusiikkivideo, jossa nähtiin koomikko Phil Jupitus, joka kiersi yhtyeen kanssa käyttäen taiteilijanimeään Porky the Poet. 16. joulukuuta 1986 Housemartins sai ainoan listaykkösensä coverillaan Caravan of Love. Seuraavalla viikolla sen syrjäytti kärjestä  Jackie Wilsonin Reet Petiten uusintajulkaisu ja Housemartins jäi vaille joulun listaykköstä. Housemartins oli esittänyt kyseisen kappaleen alunperin toisessa John Peel showssa huhtikuussa 1986. Peelin ehdotuksesta yhtye äänitti vielä yhden pelkästään a cappella-esityksistä koostuneen shown nimellä Fish City Five.

Hullin Tower-clubissa Housemartinsien konsertti äänitettiin BBC:n ohjelmaa Rock Around the Clock varten. Tuolloin Housemartins toimi myös itsensä lämmittelijänä. Se heitti a capella-setin Fish City Fiven nimeä käyttäen. Caravan of Loven b-puolella kuultiin neljä a cappellana esitettyä gospelkappaletta. Housemartins julkaisi kaksi pitkäsoittoa; London O Hull 4 vuonna 1986 ja People Who Grinned Themselves to Dead seuraavana vuonna. Singleistä top 20-menestyksiä olivat Think! For a Minute, Five Get over Exited ja Me and the Farmer. Vuonna 1988 ilmestyi vielä upea tuplakokoelma That's What I Call Quite Good. Housemartins hajosi samana vuonna, mutta sen jäsenet ovat säilyneet ystävinä ja olleet mukana toistensa projekteissa. Norman Cook on saavuttanut menestystä Beats Internationalissa ja sittemmin Fatboy Sliminä. Heaton, Hemingway ja roudarina toiminut Sean Welsch perustivat yhteen Beautiful South. Vuonna 2009 musiikkilehti Mojo järjesti Housemartinsin jäsenten tapaamisen ja valokuvaussession vuosien jälkeen, mutta tämä ei merkinnyt yhtyeen reunionia. Samana vuonna debyyttialbumi London O Hull 4 julkaistiin uudellen tuplaversiona, jonka toinen levy sisälsi aikaisemmin maxisingleillä julkaistuja kappaleita sekä demoversioita. Collimore kirjoitti kappaleita musiikkiohjelma The Bopsiin, jossa hän myös esiintyi. Ohjelman ensimmäiset jaksot esitettiin Britanniassa huhtikuussa 2010.Vuonna 2014 Heatonin ja Jaqui Abbottin esiintyessä The New Adelphi Clubissa Cullimore ja Whitaker vierailivat stagella, vaikka kyseessä ei ollutkaan varsinainen The Housemartinsin reunion. Trio esitti The Housemartinsin kesällä 1987 listoille nousseen kappaleen Me and the Farmer ja Heaton sekä Cullimore päättivät konsertin esittämällä Caravan of Loven.The New Adelphi Clubissa The Housemartins oli aikanaan solminut levytyssopimuksensa Go-Discsin kanssa.  Musiikillisesti Housemartinsin voinee todeta esittäneen perinteistä 60-luvulle kunniaa tehnyttä kitarapoppia soulahtavilla lauluosuuksilla höystettynä.