Lauantain pitkä:The Policen esikoisalbumin toinen singlehitti

 Can't Stand Losing You on The Policen vuonna 1978 ilmestyneeltä esikoisalbumilta Outlandos D' Amour löytyvä kappale, joka julkaistiin pitkäsoiton lisäksi singleformaatissa. Kappaleen lyriikat viittaavat teini-itsemurhaan, tosin kieli poskessa ja Stingin mukaan niiden kirjoittaminen tapahtui viidessä minuutissa.  Can't Stand Losing You muistuttaa tyylillisesti The Policen aikaisempaa hittiä Roxanne, sillä molemmissa kappaleissa on vaikutteita reggaesta ja rockorientoitunut kertosäe. Can't Stand Losing You-singlen b-puolella julkaistu kappale Dead End Job pohjautui rumpali Stewart Copelandin kouluaikanaan kirjoittamaan riffiin. Kappaleen lyriikat ovat Stingin käsialaa ja niissä hänen The Policea edeltänyttä ammattiaan, eli opettajan työtä kuvataan kuolettavaksi.  Dead End Job oli saatavilla ainoastaan vinyyliformaatissa vuoteen 1993 saakka, jolloin The Policelta julkaistiin neljän cd:n boxi Message in a Box. Cash Boxin Can't Stand Losing Youssa laaditussa arviossa ylistettiin kappaleen kertosäkeen voimaa ja lauluosuudet sopivat helposti yhteen kolmen instrumentin tarjoaman energian kanssa. Can't Stand Losing You julkaistiin ensiksi singleformaatissa loppuvuodesta 1978. Tuolloin kappaleen listasijoitus oli 42. Kesäkuuhun 1979 ajoittuneen kappaleen uudelleenjulkaisun nousun kärkisijalle esti ainoastaan The Boomtown Ratsin I Don't Like Mondays. Brittien singlelistalla Can't Stand Losing You saavutti brittien singlelistalla sijan 17. vielä kesäkuussa 1980, mutta tuolloin osana singlekokoelmaa The Six Pack. Vuonna 1995 singleformaatissa ilmestyi Can't Stand Losing Youn liveversio, joka saavutti sijan 17. Can't Stand Losing Youn liveversioiden aikana soitetusta instrumentaalijamista muodostui instrumentaalibiisi Reggatta de Blanc, joka on myös The Policen samannimisen ja vuonna 1979 ilmestyneen kakkosalbumin nimikappale. Vuonna 1981 mainittu biisi voitti parhaan instrumentaaliesityksen Grammyn. Vuonna 1978 The Police esitti Can't Stand Losing Youn BBC 2:n ohjelmassa Old Grey Whistle Test ja kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen tv-esiintyminen. Can't Stand Losing Yousta työstettiin kaksi erilaista musiikkivideota. Niistä toisessa yhtye esitti kappaletta keikalla myös hidastetuissa kuvissa ja toisessa bändi oli esittävinään kyseistä kappaletta punaista taustaa vasten. Punataustaiset videot Can't Stand Losing Yousta ja Roxannesta kuvattiin samana päivänä.

Perjantain pohjat:The Byrdsin johtohahmon esikoissooloalbumi

 Roger McGuinn:Roger McGuinn

Kesäkuussa 1973 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Roger McGuinn on samannimisen artistin esikoissooloalbumi. Mainittu pitkäsoitto julkaistiin samaisena vuonna ilmestyneen The Byrdsin reunion-albumin julkaisun jälkeen. Kaikki The Byrdsin viisi originaalijäsentä olivat osallistuneet mainitun pitkäsoiton työstämiseen. McGuinn on itse maininnut esikoissooloalbumillaan hyödynnetyistä The Byrdsin paluualbumin mahdollisista outtakeseista. Hänen sanomansa on kuitenkin myöhemmin osoitettu vääräksi useiden vaihtoehtoisten ottojen löytymisen jälkeen. Niistä ainakin yksi löydetiin loppuvuodesta 2009. Suurimman osan esikoissooloalbuminsa kappaleista McGuinn kirjoitti Jacques Levyn kanssa. Tämä oli työskennellyt McGuinnin kanssa lopulta hyllytetyksi tulleessa countryrock-musikaalissa Gene Kryp vuosina 1968-69. Suurin osa sitä varten syntyneistä kappaleista julkaistiin tosin The Byrdsin albumeilla Untitled ja Byrdmaniax. Levy säilyi McGuinnin pääasiallisena tekstittäjänä vuoteen 1977 saakka. McGuinnin esikoissooloalbumin kappaleista David Wiffenin käsialaa oleva Lost My Drivin' Wheel sekä Bag Full of Money olivat alun perin Clarence Whiten aikaisen Byrdsin vuonna 1972 nauhoittamia. Ne saivat julkaisunsa silti vasta vuonna 2000 ilmestyneen Father Along- albumin cd-version bonuskappaleina. Muista Roger McGuinnin esikoisalbumilla julkaistuista kappaleista I'm So Restless, Hanoi Hannah ja Water is Wide olivat jokainen vähintään kerran The Byrdsin keikkaohjelmistossa. Niistä kaksi ensiksi mainittua esitettiin Brooklynissa, New Yorkissa alkuvuodesta 1971 ja viimeksi mainittu elokuussa 1972. Roger McGuinnin esikoissooloalbumin vuonna 2004 ilmestyneen cd-version bonuskappaleisiin lukeutuvaa Jackson Brownen käsialaa ollutta Jamaica, Say You Williä The Byrds oli esittänyt säännöllisesti konserteissaan vuoden 1971 aikana. Tuolloin Clarence White oli tosin leadvokalistina McGuinnin laulaessa korkeaa harmoniaa. Omassa levytyksessään, joka jäi pois albumin originaalilta versiolta, McGuinn laulaa leadia.

Torstain terävä:Popedan uudistuneen lineupin esikoisalbumi

 Popeda:Ei oo valoo

Kesäkuun alussa 1987 Poko Rekordsin julkaisemana ilmestynyt Ei oo valoo on Mansen rockikoneen Popedan kahdeksas studioalbumi. Samalla kyseessä on yhtyeen pitkäsoitoista ensimmäinen, jonka se työsti kitaristi Arwo Mikkosen edesmenon ja kosketinsoittaja Eero "Safka" Pekkosen yhtyeestä eroamisen jälkeen. Uusina miehinä bändin lineupin olivat täydentäneet kitaristi Timo "Törrö" Tapaninen (ex- Ramblers) ja kosketinsoittaja Jukka" Jukkis" Järvinen (ex-Kairo). Ilmestymisaikanaan Ei oo valoo keräsi ristiriitaisiakin arvioita, mutta esimerkiksi Juho Juntunen kohotti albumista laatimassaan kirjoituksessa Ei oo valoon  Popedan tuotannon tuossa vaiheessa parhaaksi albumiksi. Pitkäsoiton hittejä olivat kelpo desperado-meininkiä tarjonnnut ja myös singleformaatissa ilmestynyt Bandiittipolkka sekä puhaltajien Antero Priha, Jukka Tuovinen ja Jyrki Niemi soitolla rikastettu Maailmankaikkeuden suvijenkka. Costello Hautamäki vastasi suurimmasta osasta albumin sävellyksistä. Biisissä Pauketta ja räminää Costello on myös leadvokalistina ja tekstittäjänä. Bublipax on kestoltaan hieman yli minuutin mittainen instrumentaalikappale ja ainoana coverina on Pauli pikku Pauliksi kääntynyt Lloyd Pricen suurimpiin hitteihin lukeutuva Lawdy Miss Clawdy. Törrön sävellyksiin Ei oo valoo -albumilla lukeutuvat hänen myöhemmin myös soolokeikoillaan esittämä Savusukeltajan blues sekä Ranttalitytön tärinät, jonka kertosäe (perseellä tienaa ja rahalla saa) ei ollut säveltäjän mieleen. Albumin kappaleista Hullu tarttui kirveeseen syntyi Dion konsertissa ja Paljastaja-Karppanen oli todella vanha Ilari Ainialan käsialaa oleva kappale. Sen originaalinimi oli Paljastaja Peltonen, mutta popedalaiset updeittaisivat nimeksi tuonaikaisen managerinsa, joka ei suostunut puhumaan heidän kanssaan moneen viikkoon. Ei oo valoon tuotannosta Lauri Moskovassa on ollut settilistassa vielä ainakin Markku Petanderin Popedassa vaikuttamisen aikaan. Hittipotentiaalisimpiiin siivuihin Ei oo valoolla lukeutuu myös varsin tarttuvan kertosäkeen omaava Apen ja Riitan surullinen tarina. Ei oo valoo saavutti kultalevyn, mikä pitkäsoiton ilmestymisen aikaan merkitsi 25 000 myytyä albumia. Laadullisesti kyseessä voinee todeta olevan toiseksi paras Törrön ja Jukkiksen aikainen Popeda-albumi vuonna 1990 ilmestyneen Kans'an Popedan jälkeen.

Keskiviikon klassikko:Pubrockin keskeisen edustajan soundtrackalbumi

 Dr. Feelgood:Oil City Confidential

Oil City Confidential on soundtrack Julian Templen ohjaamaan elokuvaan kenties kaikkien aikojen legendaarisimmasta brittiläisestä pubrockyhtyeestä, eli Dr. Feelgoodista. Hänen varhaisempiin tuotantotöihinsä ovat lukeutuneet Sex Pistols-elokuva The Great Rock N' Roll Swndle sekä brittipunkin kenties keskeisimmän yhtyeen, eli The Clashin solistista Joe Strummerista kertova ja arvostettu dokumentti The Future is Unwritten. 23 kappaleesta koostuva Oil City Confidential sisältää keskeistä tuotantoa Dr. Feelgoodin neljältä Wilko Johnsonin kitaroimalta albumilta, eli studiolevyiltä Down by the Jetty, Malpractice ja Sneakin' Suspicion sekä yhtyeen tuotannosta ainoana brittilistan kärkeen kohonneelta livelevyltä Stupidity. Lisäksi mukana on keikkamateriaalia vuoden 1975 Kursaalin-konsertista. Kokonaisuuden täydentävät Dr. Feelgoodin kolmen keskeisen vaikuttajayhtyeen tuotantoon lukeutuvat kappaleet. Johnny Kidd and the Piratesin kitaristi Mick Green oli keskeinen esikuva Wilko Johnsonille ja mainitun yhtyeen tuotannosta Oil City Confidentialille ovat päätyneet Shot of Rhythm Blues sekä vuoden 1960 klasikkohitti, sittemmin ahkerasti myös useiden klassikkoyhtyeiden taholta versioitu Shakin' All Over. The Paramounts oli brittiläinen blues ja rhythm and blues-yhtye, jonka jäsenistöön kuuluivat sittemmin Procol Harumin solisti/kosketinsoittajana ja kitaristina vaikuttaneet Gary Brooker ja Robin Trower. Paramountsilta mukana on näkemys The Coasters-yhtyeen levytyksenä ensiksi muistetusta ja sittemmin esimerkiksi Rolling Stonesin ja intiaaniyhtye Redbonen ohjelmistoon päätyneestä kappaleesta Poison Ivy. Oman tuotantonsa osalta Oil City Confidential sisältää Dr. Feelgoodin perusarvoja kunnioittavan tuotannon parhaimmistoa ja mainittu soundtrack teki osaltaan myös dokumenttielokuvasta entistä kiehtovamman. Sen ansiosta Dr. Feelgood saavutti myös jälkikäteen kaipaamaansa arvostusta myös muualla kuin Britanniassa, missä kyseinen pubrockin klassikkoyhtye on sentään aina ollut suosittu.

Tiistain tukeva:Bon Jovin tunnuskappale

 Livin' on a Prayer on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Bon Jovin tuotantoa edustava kappale ja samalla toinen yhtyeen lopulliselta läpimurtoalbumilta, pitkäsoitolta Slippery When Wet listakärkeen kohonneista singleistä. Jon Bon Jovin, Richie Samboran ja Desmond Childin käsialaa oleva kappale saavutti myönteisen vastaanoton sekä rock, että popradioissa ja siitä työstetty musiikkivideo pääsi voimakkaaseen rotaatioon MTV:llä. Billboard Hot 100 -listan lisäksi Livin' on a Prayer kohosi Bon Jovin kappaleista ensimmäisenä myös Mainstream Rock-listan kärkeen. Livin' on a Prayeristä on muodostunut Bon Jovin tunnuskappale, jonka yhtyeen diggarit ovat äänestäneet suosikikseen yhtyeen repertuaarista. Kappale on myös noussut uudelleen listoille vuosikymmeniä originaalin julkaisunsa jälkeen. Vuonna 2013 Livin' on a Prayer saavutti kolminkertaisesti platinaa kolmen miljoonan digitaalisen downloadinsa ansiosta. Jon Bon Jovi ei pitänyt kappaleen originaalista versiosta, joka on löydettävissä boxilta 100,000,000 Bon Jovi Fans Can't Be Wrong. Kitaristi Richie Samboran mielestä kappaleessa oli paljon hyvää ja niinpä siitä työstettiin uusi, Slippery When Wet-albumilla ilmestynyt näkemys. Sen uudesta bassolinjasta vastasi kreditoimattomana Hugh McDonald ja lisäksi kappaleeseen työstettiin uudet rumpufillit ja siinä hyödynnettiin myös talk boxia. Livin' on a Prayer pysytteli ensin kaksi viikkoa Mainstream Rock Track-listan kärjessä ja nousi sitten kuukauden ajaksi Billboardin listakärkeen. Myös brittilistalla Livin' on a Prayer nousi neljänneksi. Kappaleen originaaliversio feidaantuu kohdassa 4:10, mutta musiikkivideopelissä Guitar Hero World Tour kuullaan kappaleen täysimittainen, kestoltaan neljä minuuttia ja 53 sekuntia oleva versio. Siinä lopussa palataan introriffiin ja versio päättyy talkbox-sooloon. Slippery When Wetin vuonna 2005 ilmestyneellä Dual Disc-versiolla talkbox-soolon sisältävästä versiosta kuullaan vielä pidennetty, kestoltaan viisi minuuttia ja kuusi sekuntia oleva versio. Siinä riffin päällä soitetaan erilaista talkbox-sooloa. Syyskuun yhdennentoista 2001 terrori-iskujen jälkeen Bon Jovi esitti Livin' on a Prayeristä akustisen version New Yorkille. Samanlaisen version bändi esitti osana speciaalia America:A Tribute to Heroes. Marraskuussa 2013 Livin' on a Prayer teki paluun Billboardin Hot 100-listalla sijalle 25. Rolling Stonen vuonna 2021 päivittämällä 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Livin' on a Prayer saavutti sijan 457. Wayne Ishamin ohjaama kappaleesta työstetty musiikkivideo kuvattiin Los Angelesin Grand Olympic Auditoriumissa 17. syyskuuta 1986. Bon Jovin ensimmäinen Livin' on a Prayeristä levyttämä akustinen versio edelsi MTV:n Unplugged-sarjaa. Vuonna 1994 levytetty uusi versio Prayer '94 pääsi mukaan Bon Jovin hittikokoelman Crossroad Yhdysvaltain-painokselle.

Maanantain mainio:Heavyn pienen suuren miehen viimeinen studioalbumi

 Dio:Master of the Moon

Elokuun lopussa 2004 Euroopassa SPV/Steamhammerin ja Yhdysvalloissa seitsemäs syyskuuta samaisena vuonna Sanctuary Recordsin julkaisemana ilmestynyt Master of the Moon on Dion kymmenes ja samalla viimeinen studioalbumi. Ronnie James Dion itsensä tuottama pitkäsoitto merkitsi vuosina 1987 ja 2000 ilmestyneillä albumeilla Dream Evil ja Magica kitaroineen Craig Goldyn paluuta Dion riveihin. Muilta osin Master of  the Moon työstettiin kokoonpanolla, jonka muodostivat rumpali Simon Wright, basisti Jeff Pilson ja kosketinsoittaja Scott Warren. Albumin kappaleista Magica-albumin aikainen kiertuebasisti Chuck Garric oli kirjoittamassa kappaletta Death by Love, tosin hän jäi vaille krediittiä albumin tekijätiedoissa. Master of the Moonin tiimoilta tehdyllä kiertueella Dion lämmittelijöinä soittivat Fireball Ministry ja Anthrax. Kiertueella kuultiin edustava otos Dion eri yhtyeiden levyttämää tuotantoa ja mukana oli näin ollen myös kappaleita Rainbown ja Black Sabbathin aarreaitoista. Pilsonilla oli muita velvoitteita ja Master of the Moon-kiertueella basistin vakanssista huolehtikin Rudy Sarzo. Vuonna 2019 Master of the Moon remasteroitiin ja seuraavana vuonna albumista julkaistiin tuplacd-versio. Sen ensimmäinen levy oli identtinen albumin originaalin Yhdysvalloissa julkaistun painoksen kanssa. Toisella cd:llä on neljä Master of the Moon -kiertueelta taltioitua livebiisiä sekä studioraita The Prisoner of Paradise, joka oli mukana jo Master of the Moonin originaalilla Japanissa ilmestyneellä painoksella. Myöhemmin mainittu kappale pääsi lisäksi mukaan kokoelma-albumille The Very Beast of Dio Vol 2. Suurin osa Master of the Moonin kappaleista edustaa Ronnie James Dion ja Craig Goldyn yhteistyötä. Simon Wright oli mukana kirjoittamassa kappaletta Living the Lie ja Chuck Garric aikaisemmin mainittua Death by Lovea.

Sunnuntain extra:Eräs Ac/Dc:n vuoden 1979 tuotannon huippuhetkistä

 Touch Too Much on australialaisen hardrockyhtyeen Ac/Dc:n kappale, joka julkaistiin bändin vuonna 1979 ilmestyneellä albumilla ja samalla lopullisella läpimurtolevyllä Highway to Hell. Mainittu pitkäsoitto jäi solisti Bon Scottin joutsenlauluksi Ac/Dc:n riveissä. Hän menehtyi seuraavan vuoden helmikuussa. Seitsemäs helmkuuta 1980, eli 12 päivää ennen Scottin kuolemaa Ac/Dc esitti Touch Too Muchin BBC:n musiikkiohjelmassa Top of the Pops. BBC Four näytti samaisen biisin uudestaan 19. helmikuuta 2015, jolloin oli Scottin kuoleman 35-vuotispäivä. Ac/Dc oli aikaisemmin nauhoittanut toisen niin ikään Touch Too Much-nimisen kappaleen, joka erosi Highway to Hellillä ilmestyneestä sekä musiikillisesti että lyriikaltaan. Mainittua kappaletta ei kuitenkaan julkaistu ennen kuin vuonna 1997, jolloin se näki päivänvalon boxin Bonfire Volts-nimisellä albumilla. Se sisälsi ensisijaisesti vaihtoehtoisia versioita albumeilla Let There Be Rock ja Highway to Hell julkaistuista kappaleista, mutta myös entuudestaan ilmestynyttä tuotantoa. Ac/Dc:n Family Jewels-dvd sisältää livetreeniversiot sekä Touch Too Muchista että toisesta Highway to Hell-albumilla julkaistusta kappaleesta Walk All Over You. Ennen liittymistään Ac/Dc:n jäseneksi Rock Or Bust-maailmankiertueelle Axl Rose nimesi Touch Too Muchin suosikkikappaleekseen Ac/Dc:n tuotannosta. Axlin vokalisoimana mainittu biisi kuultiin ensiksi 22. toukokuuta 2016 Praguessa. Touch Too Muchista Cash Boxiin laaditussa arviossa ylistettiin Scottin vokalisointia, Angus Youngin kitarointia sekä kappaleeseen sisältynyttä koukkua.