Lauantain pitkä:Pitkän ja merkittävän uran luonut yhdysvaltalaisbasisti

 Neljäs heinäkuuta 1944 syntynyt Harvey Goldstein, joka tunnetaan paremmin nimellä Harvey Brooks, on yhdysvaltalainen bassokitaristi. Hän ilmaantui New Yorkin musiikkiskeneen 60-luvun alkuvuosina ja lukeutui instrumenttinsa nuoriin taitajiin esimerkiksi Felix Pappalardin ja Andy Kulbergin tavoin. Brooksin musiikillinen ilmaisu sisälsi elementtejä niin folkista, bluesista, rockista kuin jazzistakin. Nousua kuuluisuuteen Brooksille tuli merkitsemään pyyntö tulla soittamaan Bob Dylanin taustayhtyeeseen. Brooks osallistui vuonna 1965 ilmestyneen Dylanin klassikkoalbumin Highway 61 Revisited nauhoituksiin. Tuottaja Bob Johnsonin kanssa Dylan etsi edeltänyttä albumiaan Bringing It All Back Home raaempaa ja sähköisempää soundia, ja Brooks, kitaristi Michael Bloomfield ja urkuri Al Kooper tarjosivat juuri sitä, mitä kaksikko kaipasi. Vuonna 1965 Brooks oli osa Dylanin taustayhtyettä esimerkiksi Quuensissä, Forest Hillsissä ja Hollywood Bowlilla soitetuissa konserteissa. Samaiseen taustayhtyeeseen kuuluivat tulevat The Band-yhtyeen jäsenet, kitaristi Robbie Robertson ja rumpali Levon Helm. Seuraavaksi Brooks soitti useiden folkartistien, kuten  Fred Neilin, Eric Andersenin, Richie Havens, Peter, Paul and Maryn  Tom Rushin ja Jim & Jeanin albumeilla. Sähköistä folkrockia edustaneista artisteista Brooks soitti David Bluen levyillä ja lisäksi hän osallistui useisiin bluesia ja rockia yhdistäneisiin projekteihin Bloomfieldin ja Kooperin kanssa. Heistä ensiksi mainittu kutsui Brooksin mukaan yhtyeeseen Electric Flag. Originaalikokoonpanossaan mainittu yhtye oli toiminnassa noin vuoden ajan ja se julkaisi kolme pitkäsoittoa. Electric Flagin hajottua Brooks oli mukana Cass Elliottin vuonna 1968 ilmestyneellä albumilla Dream a Little Dream of Me. The Doorsin vuonna 1969 ilmestyneellä albumilla The Soft Parade Brooks soitti kappaleilla Touch Me, Tell All the People ja Wishful Sinful. The Doorsin kanssa Brooks soitti myös Los Angelesissa Forumilla ja New Yorkissa Madison Square Gardenissa. Vuonna 1968 Brooks soitti menestyksekkäällä jamilevyllä Super Session Kooperin, Bloomfieldin ja Stephen Stillsin kanssa. Mainitulle albumille sisältyy myös hänen käsialaansa oleva kappale Harvey's Tune. Tuottaja Teo Maceron kautta Brooks päätyi yhteistyöhön Miles Davisin kanssa. Hän osallistui Davisin vuosina 1970 ja 1974 ilmestyneiden albumien Bitches Brew ja Big Fun tuotantotyöhön. Elo- ja marraskuuhun 1969 ajoittuneissa nauhoituksissa Brooks soitti sähköbassoa ja Dave Holland akustista bassoa. Vuonna 1970 Brooks oli mukana Dylanin albumilla New Morning. Lisäksi hänen musisointiaan kuullaan esimerkiksi Seals and Croftsin albumilla Summer Breeze ja Paul Kantnerin pitkäsoitolla Blows Against the Empire. Lisäksi Brooks levytti  John Martynin, The Fabulous Rhinestonesin, Fontella Bassin, John Sebastianin, Loudon Wainwright III:n, John Calen ja Paul Burlisonin kanssa. Clarence Clemons and the Red Bank Rockersin kanssa Brooks konsertoi vuonna 1982 ja Paul Butterfield Blues Bandin kanssa mainitun vuosikymmenen lopussa. Vuosina 1991-92 Brooks oli mukana Donald Fagenin Rock and Soul Revuessa. Hänen tuorein projektinsa Yhdysvalloissa on ollut 17:th Street Band, jonka tuotantoa hän on julkaissut 17:th Street Recordsillaan. Elokuussa 2009 Brooks muutti vaimonsa Bonnien kanssa Israeliin, missä hän on toiminut sekä artistina että opettajana. Vuonna 2020 Brooks viimeisteli elämäkertansa View from the Bottom. Seuraavana vuonna ilmestyi hänen ensimmäinen sooloalbuminsa, sekä instrumentaali- että vokalisoituja kappaleita sisältävä Harvey Brooks "Elegant Geezer,Jerusalem Sessions", jonka työstämisessä olivat mukana Oren Fried, Yehuda Ashash, Steve Peskoff, Ioram Linker, Jamie Saft, Daniel Naiman, Ehud Banai ja Danny Sanderson. Albumin tuotannosta vastasi Matthew J. Adams.

Perjantain pohjat:Huey Lewis and the Newsin toinen listaykkössingle

 Stuck with You on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Huey Lewis and the Newsin levyttämä ja mainitun yhtyeen kitaristin Chris Hayesin ja solistin Huey Lewisin kirjoittama kappale. Se julkaistiin vuonna 1986 ensimmäisenä singlenä Huey Lewis and the Newsin neljänneltä studioalbumilta Fore! Billboardin listakärkeen mainittu kappale kohosi kolmen viikon ajaksi syys-lokakuussa 1986 ja siitä muodostui yhtyeen toinen listaykkössingle elokuvassa Back to the Future kuullun ja myös Fore!-albumille sisältyneen Power of Loven jälkeen. Britanniassa Stuck with Yousta muodostui Huey Lewis and the Newsin toinen top 20:n tavoittanut single, jonka paras listasijoitus oli kahdentenatoista. Top teniin Stuck with You kohosi Australiassa, Kanadassa, Islannissa, Etelä-Afrikassa ja Uudessa Seelannissa. Kappaleesta työstetty musiikkivideo kuvattiin Bahama-saarilla heinäkuussa 1986 ja yhtyeen lisäksi siinä esiintyy Keely Shaye Smith. Ohjauksesta vastannut Edd Griles oli aikaisemmin ohjannut Huey Lewis and the Newsin tuotannosta videoversiot vuonna 1983 ilmestyneellä yhtyeen lopullisella läpimurtoalbumilla Sports julkaistuihin kappaleisiin Heart of Rock & Roll ja If This Is It sekä lisäksi videot Cyndi Lauperin hitteihin Girls Just Want to Have Fun ja Time After Time.

Torstain terävä:Keskeinen varhaisen jump-bluesin edustaja ja yhtyeenjohtaja

 Kahdeksas heinäkuuta 1908 syntynyt ja neljäs helmikuuta 1975 edesmennyt Louis Thomas Jordan oli yhdysvaltalainen saksofonisti, multi-instrumentalisti, lauluntekijä ja yhtyeenjohtaja, jonka suosio kesti 30-luvun lopusta 50-luvun alkuun. Jukeboxin kuninkaana tunnetun Jordanin profiili oli korkeimmillaan swing-ajan lopussa. Hän pääsi postuumisti Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1987 varhaisena vaikuttajana. Alttosaksofoniin erikoistunut Jordan soitti kaikkia saksofonin muotoja sekä pianoa ja klarinettia. Hän oli myös pätevä solisti, joka johti omaa yhtyettään yli 20 vuoden ajan. Jordan levytti duettoja useiden aikakautensa keskeisimpien solistien, kuten Bing Crosbyn, Ella Fitzgeraldin ja Louis Armstrongin kanssa. Jordan vaikutti myös näyttelijänä ja elokuvapersoonana. 40-luvun aikana hän esiintyi 14:ssä kolmen minuutin mittaisessa elokuvajukeboxeja varten kuvatussa Soundies-elokuvassa. Muihin elokuviin, joissa Jordan näytteli, lukeutuivat Follow the Boys ja Swing Parade of 1946. Vuonna 1945 valmistunut lyhyt musiikkielokuva Caldonia oli varsin menestyksekäs ja sen jälkeen Jordan esiintyi yhtyeensä kanssa vielä kolmessa elokuvassa; Beware, Reet Petite and Gone sekä Look Out Sister. Jordan aloitti musiikillisen uransa big band swing-jazzin edustajana 30-luvulla. Hänestä  kehkeytyi kuitenkin eräs niin kutsutun jump bluesin innovaattoreista. Kyseessä oli svengaava, nopeatempoinen ja tanssiorientoitunut hybridi jazzista, bluesista ja boogie-woogiesta. Tyypillisesti sitä esittivät pienemmät, viidestä kuuteen muusikkoa sisältäneet yhtyeet. Laulu oli huutavaa ja lyriikat käsittelivät maanläheisiä, urbaaneja aiheita. Pianosta, bassosta ja rummuista muodostuneen rytmiryhmän osuus oli keskeinen ja 1940-luvun puolivälin jälkeen instrumentaatiota täydensi sähkökitara. Jordanin yhtye omasi lisäksi pioneeriaseman, sillä sen instrumentaatiossa olivat mukana sähköurut. Decca Records julkaisi Jordanilta ja hänen Tympany Five-yhtyeeltään sarjan vaikutusvaltaisia 78 kierroksen singlejä, jotka edustivat tyylillisesti klassista R&B:tä, urbaania bluesia ja varhaista rock and rollia. Mainituilla levytyksillä oli keskeinen vaikutuksensa 40-luvun lopun sekä 50- ja 60-lukujen mustan populaarimusiikin eri genreihin ja niiden keskeisiin edustajiin. Useiden Jordanin levytysten tuotannosta vastannut Milt Gabler tuli myöhemmin tuottamaan esimerkiksi Bill Haley and His Cometsin Rock Around the Clockin. Joel Whitburnin laatimalla Billboard-lehden R&B-listalla Jordan sijoittui viidenneksi suosituimmaksi afrikkalais-amerikkalaiseksi artistiksi. Rock n' rollia edeltäneeltä ajalta hän sijoittui rhythm and blues-artisteista suosituimmaksi. Vaikka tarkkoja myyntilukuja ei ole saatavilla, Jordan myi uransa aikana vähintään neljä miljoonaa levyä. R&B-listalla hän nousi kärkeen 18 kertaa ja listaviikkoja kertyi 113. Jordanista muodostui myös eräs varhaisimmista crossover-artisteista, joka saavutti top ten-hittejä poplistoilla valkoisen yhdysvaltalaisen valtavirran yleisön keskuudessa.

Keskiviikon klassikko:70-luvun alussa ilmestynyt Fleetwood Macin siirtymäkauden albumi

 Fleetwood Mac:Future Games

Kolmas syyskuuta 1971 Reprisen julkaisemana ilmestynyt Future Games on Fleetwood Macin viides studioalbumi. Edeltäneenä kesänä Advision-studioilla Lontoossa nauhoitettu pitkäsoitto on yhtyeen albumeista ensimmäinen, jonka työstämiseen Christine McVie täysipainoisesti osallistui. Lisäksi kyseessä oli  ensimmäinen niistä viidestä Fleetwood Macin albumista, jonka nauhoituksiin osallistui rhythm and blues- ja jopa jazztaustaa omannut yhdysvaltalaiskitaristi Bob Welch. Joulukuussa 1971 Future Games saavutti Billboard 200-listalla sijan 91. Kultalevyksi albumi myi vuonna 2000. Fleetwood Macin perustajajäsenen ja varhaisen johtohahmon Peter Greenin jätettyä Fleetwood Macin toukokuussa 1970 jäljelle jääneet yhtyeen jäsenet julkaisivat albumin Kiln House, jonka nauhoituksiin basisti John McVien vaimo Christine Perfect osallistui. Pian hänestä tuli kosketinsoittajan ominaisuudessa yhtyeen täysvaltainen jäsen, joka alkoi myös kirjoittaa ja esittää omia kappaleitaan. Fleetwood Macin konsertoidessa Kiln Housen tiimoilta kitaristi/solisti Jeremy Spencer erosi yhtyeestä helmikuussa 1971. Fleetwood Mac piti koesoittotilaisuuksia etsiessään hänen korvaajaansa kesän 1971 aikana. Bob Welch tuli valituksi työstämänsä demonauhan ansiosta. Ilman Spencerin tuomia vaikutteita Chicago bluesista ja 50-luvun rockista Fleetwood Mac siirtyi Future Gamesillä lähemmäksi popmusiikkia, jonka edustajana yhtye tuli lopullisesti lyömään itsensä läpi Yhdysvalloissa neljä vuotta myöhemmin. Future Games koostui aluksi seitsemästä kappaleesta ja levy-yhtiön vaatimuksesta yhtye nauhoitti kahdeksanneksi jamikappaleen What a Shame, jossa saksofonia soitti Christine McVien veli John Perfect. Albumin kappaleista Morning Rainista Fleetwood Mac oli jo tammikuussa 1971 nauhoittanut BBC:llä varhaisen version nimellä Start Again. Bob Welchin käsialaa olevan albumin nimikappaleen sen säveltäjä levytti uudelleen vuonna 1979 albumilleen The Other One ja vielä vuonna 2003 ilmestyneelle albumilleen His Fleetwood Mac Years and Beyond. Originaali versio pääsi mukaan vuonna 2000 valmistuneeseen elokuvaan Almost Famous. Editoitu versio kappaleesta Sands of Time b-puolellaan Lay It All Down julkaistiin singleformaatissa Yhdysvalloissa ja joissakin muissa maissa. Vaihtoehtoinen versio viimeksi mainitusta kappaleesta päätyi vuonna 1992 ilmestyneelle kokoelma-albumille 25 Years -The Chain. Editoitu versio kappaleesta Sands of Time ilmestyi kokoelman 50 Years Don't Stop vuonna 2018 julkaistulla deluxe-versiolla ja myöhemmin bonuskappaleeksi Future Gamesin vuonna 2020 ilmestyneelle remasteroidulle versiolle. Lisäksi mainitulle versiolle sisältyivät vaihtoehtoiset otot kappaleista Sometimes ja Show Me a Smile, pitkä vaihtoehtoinen versio Lay It All Downista, What a Shamen täyspitkä vokalisointia sisältänyt versio sekä akustinen demo Welchin käsialaa olevasta kappaleesta Stone.

Tiistain tukeva:Merkittävän indierockin edustajan kakkosalbumi

Weezer:Pinkerton

24. syyskuuta 1996 DGC Recordsin julkaisemana ilmestynyt Pinkerton on Weezer-yhtyeen toinen pitkäsoitto. Hylättyään idean rockoopperasta nimeltä Songs from the Black Hole Weezer nauhoitti kakkosalbuminsa biisintekijä Rivers Cuomon pitäessä taukoa opiskelustaan Harvardin yliopistossa. Hän kirjoitti suurimman osan albumin kappaleista siellä. Weezer vastasi Pinkertonin tuotannosta itsenäisesti. Mainitulla järjestelyllä yhtye pääsi lähemmäksi livesoundiaan. Lopputuloksena oli yhtyeen vuonna 1994 ilmestynyttä ja nimeä kantanutta esikoisalbumia tummasävyisempi pitkäsoito. Cuomon albumille työstämät lyriikat kuvaavat hänen kyllästymistään rockelämäntyyliin. Nimensä Pinkerton otti Giacomo Puccinin vuoden 1904 oopperan Madame Butterfly henkilöhahmon BF Pinkertonin mukaan. Oopperan tavoin Pinkerton-albumilta on poimittavissa viittauksia japanilaiseen kulttuuriin. Pitkäsoitolta julkaistiin singleformaatissa kappaleet El Scorcho, The Good Life ja Pink Triangle. Itse Pinkerton-albumi debytoi Billboardin albumilistalla sijalla 19. ja myi julkaisuviikollaan 47 000 kappaletta. Ilmestymisaikanaan pitkäsoitto vastaanotti ristiriitaisia arvioita ja myös sen myyntiluvut osoittautuivat pettymykseksi. Reaktiosta pettyneenä Cuomo teki paluun perinteisempään popkappaleen kirjoitustyyliin ja vähemmän henkilökohtaisiin teksteihin Weezerin seuraavalla pitkäsoitolla, vuonna 2001 ilmestyneellä Green Albumilla. Pinkertonin ansiot on myöhemmin tunnustettu ja vuonna 2016 albumi saavutti platinaa ja se on nimetty useissa yhteyksissä kaikkien aikojen parhaiden albumien joukkoon. Vuonna 2002 Rolling Stonen lukijat äänestivät Pinkertonin kaikkien aikojen 16:ksi parhaaksi albumiksi. Kahta vuotta myöhemmin Rolling Stone arvioi albumin uudestaan ja antoi sille täydet viisi tähteä. Samalla Pinkerton pääsi Rolling Stone Hall of Fameen. Pinkerton oli viimeinen albumi Weezerin basistille Matt Sharpille. Hänen lähtönsä jälkeen Weezerin toiminnassa oli viiden vuoden mittainen tauko.  Lokakuussa 1996 Weezer teki kiertueen Kauko-idässä konsertoiden Australiassa, Uudessa Seelannissa ja Japanissa. Yhdysvaltojen- kiertue alkoi marraskuun ensimmäisenä Kaliforniasta, Ventura Theatresta. Marraskuun kuudentena yhtye soitti akustisen konsertin Seatlessa, Shorecrest High Schoolissa opiskelijan kilpailuvoiton myötä. Muutama mainitun konsertin kappaleista julkaistiin vuonna 1997 ep:llä The Good Life. Weezer jatkoi keikkailuaan Pinkertonin tiimoilta vuoden 1997 kesään saakka.

Maanantain mainio:Merkittävä brittiläinen laulaja-lauluntekijä

 16. kesäkuuta 1946 syntynyt Ian Matthews MacDonald, jonka nykyinen taiteilijanimi on Iain Matthews, on brittiläinen laulaja-lauluntekijä. Vuosien 1967 ja 1969 välillä hän vaikutti keskeisessä folkrockyhtyeessä Fairport Convention. Matthews oli mukana yhtyeen kolmella ensimmäisellä albumilla, eli vuosina 1968-69 ilmestyneillä pitkäsoitoilla Fairport Convention, What We Did on Our Holidays sekä Unhalfbricking. Seuraavaksi Matthews perusti oman yhtyeensä Matthews Southern Comfort, joka vuonna 1970 saavutti Britanniassa listaykkösen näkemyksellään Joni Mitchellin originaalituotantoa edustavasta ja myös Crosby, Stills, Nash and Youngin levytyksenä muistetusta kappaleesta Woodstock. Matthewsin vuonna 1979 Terence Boylanin kappaleesta Shake It levyttämä cover saavutti Yhdysvalloissa sijan 13. Barton-upon-Humberissa, Lincolnshiressa syntynyt MacDonald vaihtoi vuonna 1968 nimekseen Ian Matthewsin, jottei häntä sekoitettaisi King Crimsonin Ian McDonaldiin, jonka kanssa Judy Dyble aloitti työskentelyn jätettyään Fairport Conventionin. Vuodesta 1989 Matthewsin nimen kirjoitusasu on ollut Iain Matthews. Häneen ovat vaikuttaneet sekä rock että folk ja Matthews on esiintynyt sekä useiden yhtyeiden jäsenenä että sooloartistina. Fairport Conventionissa Matthews oli mukana vuoteen 1969 saakka vaiheessa, jolloin mainitun yhtyeen musiikilliseen ilmaisuun vaikutti voimakkaasti yhdysvaltalainen folkrock. Matthews ehti vaikuttaa soolourallaan ennen kuin hän perusti yhtyeet Southern Comfort ja Plainsong. Matthewsin uran myöhäisempiin yhtyeisiin ovat lukeutuneet Hi-Fi, No Grey Faith ja More Than a Song,. 2000-luvun aikana Matthews on elvyttänyt kahdesti sekä Plainsongin että Matthews Southern Comfortin. Viimeksi mainitun yhtyeen nykyinen versio on jatkanut konsertointiaan aivan viime vuosiin saakka. Maaliskuussa 2020 Matthews Southern Comfortilta julkaistiin uusi albumi The New Mine ja samaisen vuoden syyskuussa ilmestyi ainoastaan vinyyliformaatissa norjalaisen yhtyeen The Salmon Smokersin kanssa työstetty albumi Fake Tan. Matthewsin ura on kestänyt yli 50 vuoden ajanjakson ja sen aikana hän on osallistunut yli sadan albumin työstämiseen. Vuonna 2018 hän julkaisi Ian Claytonin kanssa työstämänsä elämäkertateoksen Thro' My Eyes:A Memoir, joka käsittelee Matthewsin elämää musiikkiteollisuudessa.

Sunnuntain extra:Eräs Blondien tuotannon huippuhetkistä

 One Way Or Another on yhdysvaltalaisen, uutta aaltoa edustavan Blondie-yhtyeen vuonna 1978 ilmestyneellä albumilla Parallel Lines julkaistu kappale. Lyriikkansa osalta mainittua biisiä on ispiroinut yhtyeen johtohahmon Deborah Harryn joutuminen 1970-luvun alussa stalkeroinnin kohteeksi. Mainitun seikan takia hän joutui muuttamaan pois New Jerseystä. One Way Or Another on Blondien basistin Nigel Harrisonin käsialaa. Hän esitteli The Ventures-yhtyeeltä vaikutteita saaneen kappaleen Blondien kosketinsoittajalle Jimmy Destrille. One Way Or Anotherin nauhoitukset tapahtuivat kesä-heinäkuussa 1978 New Yorkin Record Plant-studioilla. One Way Or Another julkaistiin Parallel Lines-albumin neljäntenä singlenä. Blondien nelivitosissa se seurasi listakärkeen kohonnutta Heart of Glassia. Billboardin listalla One Way Or Another saavutti sijan 24. ja oli Kanadassa parhaimmillaan seitsemäntenä. Britanniassa kappaletta ei julkaistu tuoreeltaan singlenä, mutta se nousi saarivaltakunnassa listoille selkeästi myöhemmin, eli vuonna 2013 downloadina. Noihin aikoihin One Direction oli työstänyt kappaleesta menestyksekkään coverin. One Way Or Another on vastaanottanut myönteisiä arvioita Deborah Harryn aggressiivisesta laulusuorituksesta ja yhtyeen energisestä soitosta. Monet kriitikot ovat rankanneet mainitun kappaleen Blondien tuotannon parhaimmistoon. One Way Or Another on päässyt mukaan useille Blondien tuotannosta kasatuille kokoelma-albumeille, kuten yhtyeen ensimmäiselle, vuonna 1981 ilmestyneelle Best of-kokoelmalle ja kappaleesta on muodostunut myös eräs yhtyeen tuotannon livesuosikeista. Blondie on työstänyt One Way Or Anotherista myös liveversion, joka on päässyt vuonna 1999 tv-sarjan Snoops tunnuskappaleeksi. Lisäksi mainittu versio on mukana Blondien järjestyksessään toisen ja vuonna 1999 ilmestyneen livealbumin Yhdysvalloissa julkaistun version bonuskappaleena. Vuonna 2014 Blondie nauhoitti One Way Or Anotherista uuden version albumilleen Blondie 4(0) Ever. Digitaalinen musiikkijulkaisu Paste rankkasi One Way Or Anotherin Blondien toiseksi parhaaksi kappaleeksi ja myös Ultimate Classic Rockin listauksessa mainittu biisi saavutti kuudennen sijan.