Tiistain tukeva:Eräs parhaista kotimaisista rockalbumeista

Jivetones:Teddyboys from Outer Space

Maskulainen, pienessä mittakaavassa paluun tehnyt Jivetones oli eräs 90-luvun alkupuolen terhakimmista kotimaisista rockyhtyeistä. Solisti Toni Nuotion, kitaristi Pekka Kaasalaisen, basisti Ari-Pekka "Amos" Siekkisen ja rumpali Veli-Matti "Velkku" Nurmisen muodostama yhtye julkaisi ensiksi City Boylla vuonna 1988 singlen Every Man Should, mutta siirtyi sen jälkeen Rockadillon talliin. Mainitulle yhtiölle yhtye levytti kevään ja kesän 1990 aikana suorastaan erinomaisesti onnistuneen esikoisalbuminsa Teddy Boys from Outer Space. Sen kappaleet olivat suurimmaksi osaksi Nuotion ja Kaasalaisen käsialaa. Vaikutteina hyödynnettiin inspiroitunutta kitararockia laajalta skaalalta hienoisilla rockabillyvivahteilla höystettynä. Albumin kappaleista Is This the End of the Sunny Day ja Hunter of Love sisältävät jopa hienoisia hardrockvivahteita ja No Mercy Anywhere tarjoaa teemansa mukaisesti ripauksen bluesia Dave Lindholmin kitarasoololla ryyditettynä. Limppu vierailee kepin varressa myös toisessa lähes albumin parhaimmistoon lukeutuvassa kappaleessa Sharpshooter. Edesmennyt Hombre Lampinen soittaa slidesoolon pitkäsoiton kakkospuolen avaavassa Party Boyssa ja hänen yhtyetoverinsa useammastakin orkesterista, eli Tommi Läntinen vierailee toisena solistina kappaleessa Goin' Nowhere. Nimi- ja samalla albumin avauskappale Teddy Boys from Outer Space , sitä seuraava Rozie Q  sekä pitkäsoiton ykköspuolen päättävä Jack and Judy lukeutuvat albumin riemastuttavimpien rockpalojen kastiin. Pitkäsoiton loppupuolelle on sijoitettu pari balladimaisempaa raitaa, eli countryhenkinen Poor Old McAnderson sekä Ballad of a Hopeful Looser. 13 kappaleen ryppääseen ei mahdu ainuttakaan selkeää täytettä edustavaa raitaa. Jivetones sai kunnian olla myös ensimmäinen livekontekstissa anniskeluravintolassa todentamani yhtye. Loppuvuodesta 1991 yhtye heitti keikan Kuopion 007:ssa ja ohjelmistossa oli omien kappaleiden lisäksi tuolloin ainakin Herman's Hermitsin I'm the Henry the 8:th I Am sekä Tom Jonesin It's Not Unusual. Teddy Boys from Outer Space- pitkäsoittoa yhtyeen repertuaarissa seurasi vuonna 1991 single Gimme Something Hot b-puolellaan Dave Lindholmin kanssa versioitu Rock and Roll Bandin klassikko I'm Gonna Roll. Jivetonesin kakkosalbumi Banging Dildos ilmestyi yllättäen vuonna 2004 ja myös siltä on poimittavissa muutamia kiistattomia ässäbiisejä.

Maanantain mainio:Oklahoman trubaduurin 80-luvun tuotannon avaus

 J. J. Cale:Shades

Helmikuussa 1981 ilmestynyt Shades on J. J. Calen kuudes studioalbumi. Elettyään ja työstettyään vuosien ajan nauhoituksia Nashvillessa Cale teki vuonna 1980 paluun Kaliforniaan, mutta jatkoi edelleen yhteistyötään tuottaja Audie Ashworthin kanssa. Shades-albumi jatkoi otsikkonsa osalta Calen yhdestä sanasta koostuneiden albumien sarjaa ja mainittu pitkäsoitto nauhoitettiin useissa eri studioissa Nashvillessa ja Los Angelesissa. Albumin työstämiseen otti osaa myös useita keskeisiä studiomuusikoita, joista mainittakoon Hal Blaine, Carol Kaye, James Burton, Jim Keltner sekä Leon Russell. Useista vierailijoista huolimatta Shades edustaa soundillisesti tunnistettavaa J. J. Calea. Albumin kymmenestä kappaleesta kahdeksan edustaa Calen omaa tuotantoa ja Shadesin toisesta coverbiisistä Mama Don't muodostui artistin konserttien avauskappale. Vuonna 2005 valmistuneesta Cale-dokumentista To Tulsa and Back selviää, että Mama Don't:in live-esityksissä Calella oli tapana esitellä itseään säestävät muusikot yksi kerrallaan tekstin instrumenttien mukaan. Shadesin kappaleista mainittakoon upea avausraita Carry On ja vankilalaulu Deep Dark Dungeon. Pack My Jack muistuttaa tyylillisesti Calen varhaisempaan tuotantoon lukeutuvia kappaleita Travelin' Light ja I'm a Gypsy Man. Shadesin päätösraita Josie on näkemys Steely Dan-yhtyeen Donald Fagenin ja Walter Beckerin originaalituotantoa edustavasta kappaleesta. Kyseinen instrumentaalibiisi on lähes viiden ja puolen minuutin kestossaan Calen levytysuran pisin. Mediahuomiota vältellyt Cale näyttäytyi oman albuminsa kansikuvassa ensi kertaa vasta Shadesia seuranneella ja vuonna 1983 ilmestyneellä kahdeksannella pitkäsoitollaan.

Sunnuntain extra:Keskeisen laulaja/lauluntekijän vuoden 1974 menestysalbumi

Harry Chapin:Verities & Balderdash

24. elokuuta 1974 Elektra Recordsin julkaisemana ilmestynyt Verities & Balderdash on yhdysvaltalaisen laulajan ja lauluntekijän Harry Chapinin neljäs studioalbumi. Pitkäsoiton singleformaatissa julkaistuista kappaleista 90-luvulla Ugly Kid Joen coveroimaksi päätyneen Cats in the Cradlen originaaliversio saavutti Billboardin singlelistalla sijan 38. loppuvuodesta 1974. Toisena singlenä pitkäsoitolta ilmestynyt I Wanna Learn a Lovesong oli Billboardin singlelistalla sijalla 44. ja Adult Contemporary-listalla jopa seitsemäntenä. Radioasemia varten promootiotarkoituksessa singlenä julkaistiin myös kappale What Made America Famous? Suomessa albumin tunnetuimpaan antiin lukeutuu sen päätöskappale Six String Orchestra, jonka Hectorin luotsaama HEC-yhtye levytti vuonna 1977 ilmestyneelle albumilleen nimellä Monofilharmoonikko. Verities & Balderdash saavutti kultalevyn 17. joulukuuta 1974. Albumia mainostettiin sloganilla "As Only Harry Can Tell It." Chapinin edellisillä albumeilla olivat musisoineet hänen kiertuebändinsä muusikot. Verities & Balderdash onkin Chapinin albumeista, ainoa jolla hyödynnettiin studiomuusikoita.

Lauantain pitkä:Keskeisen laulaja/lauluntekijän vuoden 1973 esikoisalbumi

Tom Waits:Closing Time

Kuudes maaliskuuta 1973 Asylum Recordsin julkaisemana ilmestynyt Closing Time on Tom Waitsin esikoisalbumi. Sen tuotannosta ja sovituksista vastasi ensisijaisesti jäsenyydestään The Lovin' Spoonful - yhtyeessä muistettu Jerry Yester. Asylum Recordsille Waits levytti kaikkiaan seitsemän pitkäsoittoa. Closing Timea on yleisesti pidetty folktyyppisenä albumina, mutta Waits itse piti esikoistaan jazzvaikutteisena, instrumentaationsa osalta pianon dominoimana levynä. Vaikka Closing Time saavutti ostavan yleisön taholta vähäisesti huomiota, eikä albumi noussut Britanniassa listoille, kriitikot suhtautuivat siihen suopeasti. Sitä vastoin Yhdysvalloissa Closing Time oli jonkinasteinen menestys. Ainoana singlenä pitkäsoitolta julkaistiin Ol' 55, josta niin ikään Asylum Recordsin talliin kuulunut The Eagles levytti coverin vuonna 1974 ilmestyneelle kolmannelle albumilleen On the Border. Closing Timella alun perin julkaistuista kappaleista levyttivät coverversioitaan lisäksi Tim Buckley ja Bette Midler. Britanniassa Closing Time on myynyt lopulta kultalevyksi ja albumi on saavuttanut kulttikannatusta rockdiggareiden keskuudessa.Closing Timen vinyyliuusintapainos ilmestyi vuonna 1976, cd-versiot vuosina 1992 ja 1999 ja 180 gramman vinyyliversio vuonna 2010. 

Waits oli aloittanut musiikkiuransa vuonna 1970 ja esiintynyt joka maanantai-ilta Troubadour-clubissa Länsi-Hollywoodissa. Mainitun vuoden marraskuussa Waits soitti ensimmäisen maksetun keikkansa The Herigage-clubissa San Diegossa. Kesällä 1971 Troubadourissa soitetun keikan jälkeen Herb Cohenista tuli Waitsin manageri. Näihin aikoihin artisti esitti runsaasti Bob Dylan-covereita, mutta myös omaa tuotantoaan. Kyseiset kappaleet ilmestyivät Closing Timen lisäksi sen seuraajalla, vuonna 1974 ilmestyneellä Waitsin toisella studioalbumilla Heart of the Saturday Night. Paremmin uraansa keskittyäkseen Waits muutti San Diegosta Los Angelesiin alkuvuodesta 1972 ja esiintyi säännöllisesti Troubadourilla. David Geffen iski korvansa Waitsiin tämän esittäessä Grapefruit Moonia ja neuvotteli Cohenin kanssa levytyssopimuksen Asylum Recordsille. Ennen esikoisalbuminsa nauhoituksia Waits ystävystyi tuottaja Jerry Yesterin kanssa ja nauhoitti tämän kanssa esituotantodemon. Instrumentaatiosta, sovituksista ja muusikoista keskusteltaessa Waits teki selväksi, että hän halusi ehdottomasti mukaan pystybasistin. Closing Timen nauhoituksiin osallistuneista muusikoista tunnetuimpia olivat rumpali John Seiter ja trumpetisti Tony Terran. Suurin osa Closing Timen nauhoituksista tapahtui Sunset Sound Recordersilla Kaliforniassa. Mainituissa studioissa aikasemmin levyttäneisiin artisteihin ja yhtyeisiin olivat lukeutuneet Buffalo Springfield, Joni Mitchell, Neil Young sekä The Doors. Closing Timen nauhoitukset tapahtuivat kymmenessä päivässä. Tyylillisesti Closing Time on monipuolinen albumi, joka sisältää elementtejä esimerkiksi folkista, jazzista ja countryrockista. Ice Cream Man edustaa pitkäsoiton kappaleista nopeatempoisinta tuotantoa. Marthassa ja albumin päättävässä täysin instrumentaalissa nimikapaleessa hyödynnetään jousisovituksia. Myös tarinoita sisältävät lyriikat ovat albumilla keskeisessä osassa. Ol' 55 ilmestyi singlenä kuukausi ennen pitkäsoittoa ja se sisälsi saman biisin molemmilla puolilla, a-puolella stereo- ja b-puolella monoversiona. Rolling Stonessa tuoreeltaan julkaistussa arviossa Stephen Holden ylisti Closing Timea huomattavana esikoislevynä ja kuvasi Waitsiä maanläheisemmäksi versioksi Randy  Newmanista. Colin Larkinin tuhannen kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Closing Time saavutti sijan 880. Tim Buckley ja Bette Midler versioivat kumpikin Marthan ja I Hope That I Don't Fall in Love with Youn ovat levyttäneet esimerkiksi 10,000 Maniacs sekä Hootie & The Blowfish.

Perjantain pohjat:Southern rockin klassikon ensimmäinen single

Need All My Friends on southern rock-yhtye Lynyrd Skynyrdin kirjoittama ja esittämä kappale. Mainittu biisi nauhoitettiin vuonna 1968 ja Shade Tree Records julkaisi sen vaiheessa, jolloin yhtyeen nimen kirjoitusasu oli muodossa Lynard Skynard. Need All My Friends julkaistiin näin ollen selkeästi nauhoitusajankohtaansa myöhemmin, sillä marraskuuhun 1969 saakka yhtyeen nimi oli One Percent. Albumiformaatissa Need All My Friends ilmestyi vasta vuonna 2000, jolloin MCA Records julkaisi Lynyrd Skynyrdiltä harvinaisuuksista koostuvan tuplacd:n Collactybles. Goldmine Price Guiden mukaan originaalia Need All My Friends -singleä painettiin noin 300 kappaletta. Collactyblesiltä Need All My Friendsistä löytyy myös Quinvy -studioilla vuonna 1970 nauhoitettu versio, joka oli osa Quinvy Demoa, jonka yhtye nauhoitti ennen siirtymistään Muscle Shoals- studioille työstämään nauhoituksia Jimmy Johnsonin kanssa. Musiikilliselta ilmaisultaan Need All My Friendsiä voi pitää Lynyrd Skynyrdin myöhäisempää tuotantoa kevyempänä.

Torstain terävä:Ozzy Osbournen aikaisen Black Sabbathin liveloistokkuutta

 Black Sabbath:Past Lives

Past Lives on Sanctuary Recordsin vuonna 2002 julkaisema Black Sabbathin tuplalivealbumi, joka koostuu nauhoituksista vuosilta 1970, 1973 sekä 1975. Tuplakon ensimmäinen albumi sisältää nauhoituksia Manchesterista maaliskuun yhdenneltätoista päivältä vuodelta 1973 ja Lontoon Rainbow-teatterista maaliskuun 16:lta päivältä samaiselta vuodelta. Past Livesin ensimmäisen levyn kappaleet oli julkaistu vuonna 1975 yksittäisenä albumina nimellä Live at Last. Past Livesin jälkimmäinen levy koostuu nauhoituksista Pariisin Olympia-teatterissa 20. joulukuuta 1970. Lisäksi mukana on kolme Asbury Parkissa, New Jerseyssä kuudes elokuuta 1975 nauhoitettua kappaletta. Past Livesin ensimmäinen levy painottuu Black Sabbathin  tuossa vaiheessa tuoreempaan tuotantoon. Iäkkäintä kappalemateriaalia edustavat nimittäin kakkosalbumi Paranoidilta löytyvä War Pigs, pätkiä Master of Realityn Into the Voidista ja Vol 4:n Supernautista sisältävä Wicked Worldin versio sekä Paranoidin itseoikeutettu nimikappale. Master of Realitylta ovat mukana Embryo/Children of the Grave ja Volume 4:ltä Tomorrow's Dream, Cornucopia sekä Snowblind. Kakkoslevyn Pariisin-osuus sisältää luontevasti Black Sabbathin esikoisalbumin sekä Paranoidin kappaleita; olivathan kyseessä tuossa vaiheessa ainoat yhtyeen julkaistut pitkäsoitot. Debyytiltä mukana ovat nimikappale, N.I.B. sekä Behind the Wall of Sleep ja Paranoidilta Hand of Doom/Rat Salad, Iron Man sekä Fairies Wear Boots. Kyseisen konsertin settilistaan lukeutunutta Paranoidin nimikappaletta ei sitä vastoin ole mukana. New Jerseyn-konsertista mukana on kolme vuoden 1975 Sabbath-albumi Sabotagella alun perin ilmestynyttä keskeistä kappaletta; Hole in the Sky, Symptom of the Universe sekä Megalomania. Past Lives on merkittävä dokumentti Ozzy Osbournen vokalisoiman Black Sabbathin liveloistokkuudesta.

Keskiviikon klassikko:The Rascalsin vuoden 1969 tupla-albumi

The Rascals:Freedom Suite

17. maaliskuuta 1969 ilmestynyt Freedom Suite on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen The (Young) Rascalsin viides albumi ja samalla ensimmäinen tuplalevy, jonka paras sijoitus Billboardin listalla oli 17. Freedom Suite on kunnianhimoinen levy ja sen on tulkittu olevan eräänlainen konseptialbumi. Tuplakon jälkimmäinen albumi koostuu kolmesta pitkästä instrumentaalikappaleesta. Niistä Adrian's Birthday oli omistettu ääni-insinööri Adrian Barberille, Cute on jamittelukappale ja Boom Dino Danellin rumpusoolo. Musiikkikirjoittaja Richie Unterbergerin mukaan The Rascals esittäytyi Freedom Suitella albumiorientoituneena yhtyeenä siinä, kun se oli aikaisemmin ollut eräänlaisen singlebändin maineessa. The Rascalsin peruskokoonpanoa Freedom Suiten nauhoituksissa täydensivät basisti Chuck Rainey ja saksofonistit King Curtis ja David "Fathead" Newman. Britanniassa Freedom Suite julkaistiin ainoastaan yksittäisenä albumina, jolta instrumentaalikappaleet oli jätetty pois.  Freedom Suitelta poimittiin yhtyeen viimeinen listakärkeen kohonnut single. Tekstinsä osalta Martin Luther Kingin huhtikuussa 1968 tapahtuneen murhan inspriroima People Got to Be Free saavutti ykkössijan elokuussa 1968. Robert F Kennedyn murhaan viitannut A Ray of Hope kääntöpuolellaan Any Dance'll Do ilmestyi singleformaatissa marraskuussa 1968 ja Heaven/Baby I'm Blue seuraavan vuoden helmikuussa. Freedom Suiteen ehdittäessä kosketinsoittaja/solisti Felix Cavalieresta oli muodostunut The Rascalsin keskeisin biisintekijä ja solisti Eddie Brigatin sävellysten osuus tuli tästä edes olemaan vähäisempi. Freedom Suite myi kultalevyksi, mutta saavutti kriitikoiden taholta ristiriitaisen vastaanoton ensisijaisesti instrumentaalikappaleidensa osalta.