Maanantain mainio:Like A Virginin viimeinen singlemenestys

Dress You Up on vuonna 1984 ilmestynyt Madonnan kappale, jonka Sire Records julkaisi heinäkuun lopussa 1985 artistin kakkosalbumin Like A Virgin viimeisenä singlejulkaisuna. Se lisättiin mainitun pitkäsoiton originaaliversiolle viimeisenä, sillä lauluntekijät Andrea La Russo ja Peggy Stanziale lähettivät Dress You Upin viime hetkellä. Madonna oli halukas sisällyttämään Dress You Upin Like A Virginille erityisesti kappaleiden lyriikoiden ansiosta. Musiikillisesti kyseessä on beatin hallitsema tanssikappale, joka sisältää kuoron ja sen kitarasoolosta vastaa Nile Rodgers, joka huolehti myös Dress You Upin tuotannosta. Kappaleen teksti on metafora muodille ja hauskanpidolle ja siinä pukeutumista verrataan intohimoon. Kappaleen musiikkivideona hyödynnettiin sen liveversiota Madonan ensimmäiseltä Virgin-kiertueelta. Kriitikot suhtautuivat Dress You Upin tanssipop-henkiseen luonteeseen myönteisesti. Yhdysvalloissa kappaleesta muodostui Madonnan viides peräkkäinen viiden suosituimman joukkoon kohonnut single. Dress You Up ei sisältynyt vuonna 1990 ilmestyneelle Madonnan kokoelma-albumille The Immaculate Collection, mutta oli sitä vastoin mukana vuonna 2009 ilmestyneellä kokoelmalla Celebration. Kappaleesta on lisäksi levytetty useita coverversioita. Dress You Upin kertosäkeessä kuullaan kuoroa. Kaiken kaikkiaan kappaleessa on neljä sointua ja sen bridgessä kuullaan Rodgersin soittama rockkitaraksi luokiteltavissa oleva soolo. Kriitikoiden keskuudessa Dress You Up sai myönteisen vastaanoton ja kappaletta kuvailtiin suorastaan erinomaiseksi tanssipopiksi. Billboardin Hot 100-listalla kappale debytoi sijalla 36. 17. elokuuta 1985. Seitsemän viikkoa myöhemmin Dress You Up saavutti mainitulla listalla viidennen sijan. Adult Contemporary-listalla tuloksena oli 34. sija ja Hot Dance Club Songs-listalla Dress You Up oli parhaimmillaan kolmantena. Britanniassa Dress You Up julkaistiin 12. joulukuuta 1985. Se debytoi brittilistalla sijalla 12, oli parhaimmillaan mainitun listan viidentenä ja listaviikkoja Dress You Upille kertyi 13. 20 suosituimman joukkoon Dress You Up ylsi Belgiassa, Ranskassa, Irlannissa, Alankomaissa, Uudessa Seelannissa, Espanjassa, Sveitsissä ja European Hot 100 -listalla. Madonna on esittänyt Dress You Upin neljällä maailmankiertueistaan. Virgin Tourilla kappale oli setin avausbiisinä ja lisäksi se kuultiin vuonna 1987 Who's That Girl-maailmankiertueella, Sticky & Sweet-kiertueen vuoden 2009 osuudella ja vuosina 2015-2016 Rebel Heart-kiertueella. Who's That Girl-maailmankiertueella Dress You Up kuultiin medleyssä Material Girlin ja Like a Virginin kanssa. Kaksi kappaleen liveversiota pääsi mukaan Madonnan konserttivideoille. Who's That Girl:Live in Japanilla julkaistu versio oli taltioitu 22. kesäkuuta 1987 ja Ciao Italia:Live from Italy neljäs syyskuuta 1987. Rebel Heart-kiertueella Dress You Up kuultiin flamenco-tyylisenä osana medleytä, joka muilta osin muodostui kappaleista Into the Groove, Everybody ja Lucky Star.

Sunnuntain extra:Hardrockin klassikon vuoden 1978 harvinainen kokoelma-albumi

Thin Lizzy:The Continuing Saga of the Ageing Orphans

Vuonna 1978 Deccan julkaisemana ilmestynyt The Continuing Saga of the Ageing Orphans on Thin Lizzyn varhaistuotannosta koostuva kokoelma-albumi. Vaikka sen kappaleet ovat yhtyeen kolmelta ensimmäiseltä albumilta (Thin Lizzy, Shades of Blue Orphanage ja Vagabonds of the Western World) sekä vuonna 1971 ilmestyneeltä harvinaiselta ep:ltä New Day, suurin osa kappaleista eroaa versioiltaan originaaleista. Kyseiset kappaleet on remiksattu ja ne sisältävät joulun 1977 tienoilla nimenomaisesti kyseistä kokoelma-albumia varten nauhoitettuja osuuksia. The Continuing Saga of the Ageing Orphansin yhdestätoista kappaleesta ainoastaan alun perin Vagabonds of the Western Worldilta löytyvät Mama Nature Said, Hero and the Madman sekä albumin nimikappale kuullaan originaaleina versioinaan. Ultravox-yhtyeestä tutuksi tullutta Midge Urea sekä Gary Moorea kuullaan joillakin uudelleen nauhoitetuista kappaleista. Kokoelma-albumin nimestä huolimatta se ei sisällä kappaletta Saga of the Ageing Orphan yhtyeen esikoisalbumilta. Debyytin kappaleista ovat sitä vastoin mukana Honesty is No Excuse ja Look What the Wind Blew In. Harvinaiselta New Day-ep:ltä poimittuja näytteitä edustavat Things Ain't Working Out Down at the Farm ja Dublin. Alun perin Shades of Blue Orphanagella julkaistuihin kappaleisiin lukeutuvat Buffalo Gal, Sarah ja Brought Down ja Vagabonds of the Western Worldin tuotantoon jo aikaisemmin mainitun biisikolmikon lisäksi Slow Blues. Vaikka The Continuing Saga of the Ageing Orphans on jo pitkään ollut loppuunmyyty, albumin originaaliversioistaan eroavat kappaleet on julkaistu vuonna 2010 Thin Lizzyn kolmen ensimmäisen albumin remasteroitujen cd-versioiden bonuskappaleina.

Lauantain pitkä:Led Zeppelinin viikinkiaiheinen singlemenestys

Immigrant Song on Led Zeppelinin vuonna 1970 ilmestyneen kolmannen albumin avaava ja myös singleformaatissa ilmestynyt kappale, joka rakentuu toistuvan riffin varaan ja sisältää tekstissään viittauksia muinaisnorjalaiseen mytologiaan. Vaikka Zeppeliniä on yleisesti pidetty albumiorientoituneena yhtyeenä, Immigrant Song lukeutuu yhtyeen singlemenestysten joukkoon. Kappaleesta on julkaistu myös useita yhtyeen livetulkintoja ja myös sekä levytettyjä että keikkakontekstissa soitettuja coverversioita. Ensin mainituista mainittakoon pikaisesti Ann Wilsonin, Great Whiten ja Vanilla Fudgen näkemykset. Immigrant Songin suosiota kuvaa se, että kappale on päässyt mukaan useille Zeppelinin kokoelma-albumeille, kuten vuonna 1990 ilmestyneelle Remastersille sekä yhdeksän vuotta myöhemmin julkaistulle Early Days:The Best of Led Zeppelin, Vol 1:lle. Immigrant Song kirjoitettiin kesän 1970 aikana Led Zeppelinin ollessa kiertueella Islannissa, Bathissa ja Saksassa. Kiertueen avauskonsertti soitetttiin Reykjavikissa, ja tämä inspiroi Robert Plantia kirjoittamaan kappaleen lyriikat. Haastattelussa Robert Plant on maininnut Zeppelinin konsertin Reykjavikissa tulleen miltei peruutetuksi valtion virkamiesten mentyä lakkoon. Yliopisto järjesti yhtyeelle keikkapaikaksi konserttitalon ja Zeppelinin esiintyminen sai innostuneen vastaanoton nuorison taholta. Immigrant Song sai ensi-esityksensä kuusi päivää valmistumisensa jälkeen Zeppelinin konsertissa Bath Festivaalilla. Kappaleen levytetyn version keskimääräinen tempo on 112 iskua minuutissa. Immigrant Songin tekstin lyriikkaa lainataan Stephen Davisin Zeppelinistä kirjoittaman biografian Hammer of Gods: The Led Zeppelin Saga otsikossa. Kappaleen tekstit inspiroivat myös voimakkaasti viikinkihahmoihin ja seikkailuun liittyvää klassista heavy metal-myyttiä. Mainituilla teemoilla on ollut keskeinen vaikutuksensa esimerkiksi Iron Maidenin, Saxonin ja Amon Amarthin musiikkiin ja imagoon. Atlantic Records julkaisi Immigrant Songin Yhdysvalloissa singlenä viides marraskuuta 1970 ja kappale nousi Billboardin listalla sijalle 16. Singlen b-puolella julkaistiin Led Zeppelin III:lta löytymätön My My What Can I Do, tosin Japanin-painoksen flipsidena oli myös pitkäsoitolla julkaistu Out on the Tiles. Led Zeppelin III:sta Rolling Stonessa tuoreeltaan ilmestyneessä arviossa Lester Bangs kuvaa Immigrant Songin olevan Zeppelinin kappaleista klassikkotasossaan kaikkein lähimpänä Whole Lotta Lovea. Vuosien 1970 ja 1972 välillä Immigrant Song avasi Zeppelinin konsertit. Vuoteen 1973 mennessä kappale siirtyi encoreksi, mutta tiputettiin sittemmin yhtyeen settilistasta. Immigrant Songin liveversio Long Beach Arenasta vuodelta 1972 on mukana albumilla How The West Was Won ja Led Zeppelin BBC Sessionsilla kuullaan livetulkinta Lontoon Paris Theatresta edelliseltä vuodelta. Kappaleen liveversioissa kuultiin levytysversiolta puuttuva Jimmy Pagen pitkä kitarasoolo. Jeff Beckin päästessä vuonna 2009 Rock and Roll Hall of Fameen Immigrant Song kuultiin osana seremoniaa  sekä Beckin että Jimmy Pagen soittamana.

Perjantain pohjat:Eräs southern rockin keskeisimmistä konserttitaltioinneista

The Outlaws:Bring It Back Alive

Helmikuussa 1978 Arista Recordsin julkaisemana ilmestynyt Bring It Back Alive on keskeisimpiin southern rock-yhtyeisiin lukeutuvan The Outlawsin vinyyliformaatissa tupla-albumina julkaistu konserttitaltiointi, joka sisältää laadukkaina livetulkintoina kappaleita yhtyeen kolmelta ensimmäiseltä studioalbumilta, eli vuosien 1975 ja 1977 välillä ilmestyneiltä pitkäsoitoilta The Outlaws, Lady in Waiting sekä Hurry Sundown. Painovirheen vuoksi albumin kasiraituri- ja kasettiversioiden nimenä oli Bring 'em Back Alive. Vaikka albumin vinyyliversion otsikkona oli albumin todellinen nimi Bring It Back Alive, myös neljän vinyylipuoliskon labeleissa luki virheellisesti Bring 'em Back Alive. Pitkäsoiton käynnistää hieman yli minuutin mittainen intro Relay Breakdown. Vuonna 1975 ilmestyneeltä ja Billboardin listalla sijalle 13. nousseelta The Outlawsin nimeä kantavalta esikoisalbumilta Bring It Back Alivella versioituvat studioversionaan hittisingleksi osoittautunut There Goes Another Love Song, upean melodian kannattelema Song for You sekä tupla-albumin päättävä, kitararockin klassikkokappaleisiin ansaitusti kohotettu Green Grass and High Tides, joka livetulkintanaan yltää lähes 21 minuutin maratonmittaan. Vuonna 1976 ilmestyneen Outlawsin kakkospitkäsoitto Lady in Waitingin kappaleisiin Bring It Back Alivella lukeutuvat tyylitajuisesti svengaava ja sooloissaan kitararevittelyyn yltävä Freeborn Man, iskevä Lover Boy,  balladivoittoisempi Prisoner ja suorempaa rocktyyliä jo otsikkonsa vuoksi onnistuneesti edustava Stick Around for Rock N' Roll. Ilmestymisvaiheessaan tuoreimman The Outlawsin studioalbumin, vuonna 1977 ilmestyneen Hurry Sundownin kappaleisiin Bring It Back Alivella lukeutuvat upea slovari Cold and Lonesome, hienoiseen imelyyteen syyllistyvä Holiday ja mainitun pitkäsoiton erinomainen nimiraita Hurry Sundown, joka ilmestyi livetulkintanaan myös singleformaatissa ja saavutti Billboardin singlelistalla sijan 60. Itse Bring It Back Alive -tuplan listasijoitus Billboardin albumilistalla oli 29. Tuplakon kappaleista kitaristi/solisti Freddie Salemin käsialaa olevaa I Hope You Don't Mindia ei ollut julkaistu studioäänitteenä. Livelevy koostuu The Outlawsin tuohonastisen tuotannon keskeisimmistä kappaleista, joilla säveltäjinä esiintyvät lisäksi niin kitaristi/solistit Hughie Thomasson ja Bill Jones, basisti/ solisti Harvey Dalton Arnold kuin rumpali Monte Yohokin.  Bring It Back Alive lukeutuu  vaivattomasti southern rockin keskeisimpiin livealbumeihin Lynyrd Skynyrdin Once More from the Roadin ja The Allman Brothers Bandin Live at Fillmore Eastin tavoin.

Torstain terävä:Eräs kaikkien aikojen kuuluisimmista basisteista

14. elokuuta 1946 syntynyt Larry Graham Jr on yhdysvaltalainen basisti ja solisti, joka muistetaan jäsenyydestään funk/soulyhtye Sly & The Family Stonessa että Graham Central Station-yhtyeen perustajajäsenenä ja keulahahmona. Beaumontissa, Teksasissa syntynyt Graham vaikutti Sly & The Family Stonen basistina vuosien 1966 ja 1972 välillä. Graham on tulkittavissa basson slap-pop-soiton kiistattomaksi pioneeriksi. Soittotyylissään hän lisäsi bassolinjan nuotteihin rytmillisiä elementtejä. Edellä mainittuun seikkaan vaikutti se, että Grahamin äidin yhtyeen kokoonpanoon ei kuulunut rumpalia. Funkmusiikkia käsitelleessä BBC-dokumentissa Graham on maininnut päätyneensä kyseiseen soittotyyliin mahdollisesti taloudellisista syistä. Grahamin kehittämää bassonsoittotyyliä ovat sittemmin hyödyntäneet esimerkiksi Bootsy Collins, Chic-yhtyeen Bernard Edwards, Level 42:n Mark King sekä Stanley Clarke. Sly and the Family Stonen jälkeen Graham muodosti oman yhtyeensä Graham Central Station, jonka nimi on väännös Manhattanilla sijaitsevasta rautatieasemasta Grand Central Stationista. Graham Central Station saavutti 70-luvun aikana useita hittejä, joista mainitakoon Hair. 70-luvun puolivälissä Graham työskenteli jazzlegenda Miles Davisin ex-vaimon Betty Davisin kanssa. Tämä levytti kolme kriitikoiden keskuudessa myönteisen vastaanoton saavuttanutta, mutta ostavan yleisön osalta vähälle huomiolle jäänyttä albumia. Davisin taustayhtyeessä vaikutti muusikoita Tower of Powerista ja The Pointer Sistersin taustalta. 80-luvun alkuvuosina Graham levytti viisi sooloalbumia ja saavutti useita R&B-listalle nousseita hittejä. Niistä suurin oli crossover-hitiksi muodostunut ja R&B-listalla yhdeksännen sijan vuonna 1980 saavuttanut One in a Million You. 90-luvun alussa Graham kasasi Graham Central Stationin uudelleen. Hän konsertoi yhtyeen riveissä usean vuoden ajan ja mainittuna aikana yhtyeeltä ilmestyi kaksi livealbumia. Niistä ensimmäinen nauhoitettiin vuonna 1992 Japanissa ja jälkimmäinen vuonna 1996 Lontoossa. Viimeksi mainittua albumia painettiin ainoastaan 1000 kappaletta ja sitä myytiin yhtyeen konserteissa. Grahamin vuonna 1998 Graham Central Stationin nimellä nauhoittama sooloalbumi GHS 2000 edusti yhteistyötä Princen kanssa. Albumin kappaleet olivat yhtä lukuun ottamatta Grahamin kirjoittamia. Kyseinen kappale edusti hänen ja Princen yhteistyötä. Prince osallistui albumin sovituksiin ja tuotantoon ja suurimmasta osasta instrumentteja ja lauluosuuksia vastasivat sekä Graham että Prince. Vuosien 1997 ja 2000 välillä Graham vaikutti basistina Princen kiertueilla. Graham oli mukana Princen vuonna 1998 ilmestyneellä VHS:llä Beautiful Strange ja seuraavana vuonna julkaistulla dvd:llä RaveUn2 the Year 2000. Graham esiintyi Princen kanssa myöhemminkin. Vuonna 2010 Larry Graham ja Graham Central Station tekivät maailmankiertueen ja seuraavaan vuoteen ajoittui kiertue Funk Around the World. Laulaja-lauluntekijänä ja tuottajana vaikuttanut Darric Graham on Larry Grahamin poika. Graham on kanadalaisen rapparin ja näyttelijän, paremmin nimellä Drake tunnetun Aubrey Drake Grahamin eno.

Keskiviikon klassikko:Jethro Tullin vuoden 1971 merkkialbumi

Jethro Tull:Aqualung

19. maaliskuuta 1971 Euroopassa Chrysaliksen/Islandin ja Yhdysvalloissa, Japanissa ja Oceaniassa Reprisen julkaisemana ilmestynyt Aqualung on Jethro Tullin neljäs studioalbumi. Yhtyeen omasta vastuksesta huolimatta sen on tulkittu olevan konseptialbumi, jonka keskeinen teema on Jumalan ja uskonnon erottaminen. Aqualungin saavuttama menestys tuli merkitsemään Jethro Tullin uralla käännekohtaa, jonka myötä yhtyeestä tuli varsin suosittu kiertuebändi ja se saavutti myös runsasta radiosoittoa. Island Recordsin studioilla Lontoossa nauhoitettu Aqualung oli Jethro Tullin albumeista ensimmäinen, jolla kosketinsoittaja John Evan oli mukana täysaikaisena jäsenenä. Samalla pitkäsoitto oli ensimmäinen yhtyeen uudelle basistille Jeffrey Hammondille ja viimeinen rumpali Clive Bunkerille. Aqualung sisältää Jethro Tullin aikaisempia albumeita runsaammin akustista tuotantoa ja se merkitsi näin ollen määrätynlaista irtiottoa yhtyeen  varhaisemmasta tuotannosta. Ian Andersonin vaimon  Jennien ottamat valokuvat kodittomista ihmisistä Thames Embarkementilla inspiroivat Andersonia albumin teksteihin, jotka käsittelivät uskonnon ohella esimerkiksi hänen omia henkilökohtaisia kokemuksiaan. Maailmanlaajuisesti Aqualung on myynyt yli seitsemän miljoonaa kappaletta, eli kyseessä on Jethro Tullin parhaiten kaupaksi käynyt pitkäsoitto. Kriitikot suhtautuivat albumiin myönteisesti ja se on päässyt mukaan useille kaikkien aikojen paras levy-tyyppisille listoille. Singleformaatissa Aqualungilta julkaistiin kappaleet Hymn 43 ja Locomotive Breath. Samaan aikaan kun Jethro Tull äänitti Aqualungia, Led Zeppelin työsti Islandin pienemmässä studiossa neljättä albumiaan. Aqualungin orkestraatio-osuuksista vastannut David Palmer oli työskennellyt yhtyeen kanssa jo vuonna 1968 ilmestyneestä esikoisalbumista This Was lähtien ja hänestä tuli myöhemmin Jethro Tullin kosketinsoittaja. Tyylillisesti Aqualungin kappaleet sisältävät elementtejä folkista, bluesista, psykedeliasta ja hardrockista. Aikaisemmin mainitut singlekappaleet ja Wind Upin kaltaiset raskasta riffittelyä sisältävät biisit vaikuttivat Jethro Tullin suosion nousuun stadionluokan yhtyeeksi.  Niiden vastapainoksi Cheap Day Return, Wondrin' Aloud ja Slipstream ovat lyhyitä ja täysin akustisia kappaleita. Myös Mother Goose on miltei täysin akustinen. Aqualungin lyriikoiden teemoja ovat luonnon urbanisoitumisen aiheuttamat vaikutukset ja sosiaalisten konstruktioiden, kuten uskonnon vaikutus yhteiskuntaan. Mainittujen teemojen tutkimisessa yhtye meni vielä pidemmälle myöhemmin julkaistuilla albumeillaan. Ian Anderson ei pitänyt Aqualungin tulkitsemisesta konseptialbumiksi ja niinpä hän työsti Jethro Tullin seuraavasta uutta tuotantoa sisältäneestä studioalbumista Thick as a Brick tietoisesti ylikorostuneen konseptialbumin. Kappale Lick Your Fingers Clean nauhoitettiin Aqualungia varten, mutta sitä ei julkaistu. Kappaleen keskeisesti muuttunut versio julkaistiin nimellä Two Fingers Jethron vuoden 1974 pitkäsoitolla War Child. Lick Your Fingers Clean julkaistiin ensiksi vuonna 1988 ilmestyneellä kokoelma-albumilla 20 Years of Jethro Tull sekä yhtenä Aqualungin vuosien 1996 ja 2011 uusintajulkaisujen bonusraidoista. Wond'ring Again julkaistiin vuonna 1972 ilmestyneellä kokoelma-albumilla Living in the Past. Uusi, ja vajaa kaksiminuuttinen versio alun perin seitsenminuuttisesta Wond'ring Aloudista pääsi mukaan Aqualungille. Jethron originaali nelikielisen taitaja Glenn Cornick soitti kappaleessa bassoa ja on maininnut sen olevan suosikkibiisinsä Jethro Tullin kanssa. Hän bassotteli myös Aqualungin originaalilla versiolla ja muutamilla muilla nimeltä mainitsemattomilla kappaleilla. Huhtikuussa 1971 Aqualung saavutti brittilistalla neljännen sijan. Vuonna 1996 ilmestynyt albumin 25-vuotisjuhlapainos nousi sekin sijalle 52 ja Billboardin albumilistalla Aqualung oli parhaimmillaan seitsemäntenä. Lokakuun lopussa 2011 Aqualungista julkaistiin 40-vuotisjuhlapainos, jonka remiksauksesta vastaa brittiläinen muusikko ja tuottaja Steven Wilson. Collector's Edition sisältää lp:n, kaksi cd:tä, dvd:n, Blu- Rayn ja kovakantisen kirjan. Special edition sisältää kaksi cd:tä ja supistetun version kirjasta. Aqualung saavutti suhteellisen myönteiset arviot jo ilmestymisaikanaan. Soundsin arvion mukaan Aqualungin maku ja vaihtelevuus tekevät siitä yhtyeen parhaan työn. Tuoreemmissa arvioissa Aqualung on yleisesti kohotettu klassikkoalbumiksi. Albumin 40-vuotisjuhlapainoksen PopMattersiin arvioineen Sean Murphyn mukaan Aqualung on omilla ehdoillaan aikakautensa hieno rockalbumi. Murphy ylisti myös Aqualungin bonusmateriaalia. Iron Maidenin Steve Harris on nimennyt Aqualungin klassikkoalbumiksi. Hän on kehunut sen soittoa, kappaleita, asennetta ja viboja. Iron Maiden versioi Cross-Eyed Maryn vuonna 1983 ilmestyneen singlensä The Trooper b-puolelle. Classic Rockin vuonna 2001 laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan rockalbumin listalla Aqualung saavutti sijan 30. Albumi pääsi myös mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die.Vuonna 2011 Guitarist-lehden 20 kaikkien aikojen parhaan kitarasoolon listalla Martin Barren soolo Aqualungin nimikappaleessa saavutti kahdenkymmenennen sijan.

Tiistain tukeva:Eräs kaikkien aikojen suosituimmista brittiyhtyeistä

Dire Straits oli brittiläinen rockyhtye, jonka perustivat Lontoossa vuonna 1977 soolokitaristi/solisti Mark Knopfler, rytmikitaristi/taustalaulaja David Knopfler, basisti/taustalaulaja John Illsley ja rumpali/perkussionisti Pick Withers. Dire Straitsin ensimmäinen aktiivikausi käsitti vuodet 1977-1988 ja jälkimmäinen vuodet 1991-1995. Yhtye on eräs kaikkien aikojen menestyneimmistä, ja sen levyjä on kaiken kaikkiaan myyty yli 100 miljoonaa kappaletta. Dire Straitsin debyyttisingle, yhtyeen vuonna 1978 ilmestyneeltä esikoisalbumilta poimittu Sultans of Swing nousi top teniin sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Sitä seuranneista menestyskappaleista mainittakoon Romeo and Juliet (1981), Private Investigations (1982), Twisting by the Pool (1983) ja Money for Nothing sekä Walk of Life (1985) 80-luvun puolivälissä ilmestynyt Brothers in Arms on Dire Straitsin albumeista menestynein ja sitä on myyty yli 30 miljoonaa kappaletta. Kyseessä on ensimmäinen cd-formaatissa yli miljoona kappaletta myynyt levy ja Britanniassa Brothers in Arms on kaikkien aikojen kahdeksanneksi myydyin albumi. Teoksen Guinness Book of British Hit Albums mukaan Dire Straits on pysytellyt brittilistalla yli 1100 viikkoa, mikä merkitsee kaikkien aikojen viidenneksi pisimpään kestänyttä listasijoitusta. Tyylillisesti Dire Straitsin soundiin ovat vaikuttaneet jazz, folk ja country sekä etenkin bluesrock esimerkiksi J. J. Calen ja Eric Claptonin hengessä. Yhtyeen pelkistetty soundi edusti vastakohtaa esiin nousseelle punkrockille ja otti vaikutteensa juurevasta rockista, johon pubrock vastaavasti oli  vaikuttanut. Dire Straitsin kokoonpanossa tapahtui useita miehistönvaihdoksia Mark Knopflerin ja Illsleyn pysyessä ainoina kaiken aikaa mukana olleina jäseninä. Dire Straitsin lopetettua 90-luvun puolivälissä toimintansa toistamiseen Mark Knopfler keskittyi täysaikaisesti soolouraansa. Dire Straits voitti neljä Grammy Awardsia, kolme Brit Awardsia ( parhaan brittiläisen yhtyeen palkinnon kahdesti), kaksi MTV Music Awardsia ja useita muita palkintoja. Rock and Roll Hall of Fameen yhtye pääsi vuonna 2018. Newcastlesta kotoisin olleet Knopflerin veljekset sekä Leicesteristä lähtöisin olleet Illsley ja Withers perustivat Dire Straitsin Lontoossa vuonna 1977. Heistä viimeksi mainittu oli viihtynyt musiikkibisneksessä jo kymmenen vuoden ajan ja soittanut 70-luvun aikana sessiorumpalin ominaisuudessa esimerkiksi Dave Edmundsille, Gerry Raffertylle ja Magna Carta- yhtyeelle. Lisäksi hän oli kuulunut vuonna 1971 RCA:lle albumin levyttäneeseen yhtyeeseen Swing. Dire Straitsin perustamisvaiheessa Mark oli opettajana taidekoulussa, Illsley opiskeli Goldsmith's Collegessa ja David oli sosiaalityöntekijä. Mark ja Withers olivat vuoden 1973 kuluessa, tosin eri aikoina kuuluneet pubrockyhtyeeseen Brewers Droop. Yhtye oli aikaisemmin käyttänyt nimeä Cafe Racers ja Dire Straits-nimen keksimisestä vastasi Withersin niin ikään muusikkona toiminut kämppäkaveri. Mainittuun nimivaihtoehtoon päädyttiin yhtyeen ollessa treenaamassa ystävänsä, Lindisfarne-yhtyeen Simon Cowen keittiössä. Vuonna 1977 yhtye äänitti viidestä kappaleesta koostuneen demonauhan, jolla olivat esimerkiksi mukana esikoishitti Sultans of Swing, Water of Love sekä Down to the Waterline. Rock Gardenissa vuonna 1977 soittamansa konsertin jälkeen yhtye vei demonauhan MCA:lle Sohossa, mutta sai kieltävän vastauksen. Seuraavaksi yhtye kääntyi BBC Radio Londonilla Honky Tonk -nimistä showta isännöineen dj Charlie Gilletten puoleen. Yhtye pyysi häneltä ainoastaan neuvoja, mutta Gillett piti yhtyeen musiikista siinä määrin, että soitti Sultans of Swingin ohjelmassaan. Kahta kuukautta myöhemmin Dire Straits solmi levytyssopimuksen Phonogram Incin alamerkin Vertigon kanssa. Lokakuussa 1977 Dire Straits nauhoitti demoversiot kappaleista Southbound Again, In the Gallery ja Six Blade Knife BBC Radio Londonia varten. Marraskuussa demotettiin kappaleet Setting Me Up, Eastbound Train ja Real Girl. Dire Straitsin nimeä kantanut esikoisalbumi nauhoitettiin Basing street -studioilla Notting Hillissä, Lontoossa helmikuussa 1978. Muff Winwoodin tuottama albumi julkaistiin ensin Britanniassa Vertigo Recordsilla ja sitten Phonogram Incillä. Warner Bros Recordsilla New Yorkissa työskennellyt Karin Berg vakuuttui Dire Straitsin esikosalbumista. Hänen mielestään yhtye soitti musiikkia, jollaista yleisö todella kaipasi. Aluksi ainoastaan yksi henkilö Bergin osastossa jakoi hänen mielipiteensä. Monet albumin kappaleista heijastivat Mark Knopflerin kokemuksia Newcastlessa, Leedsissä ja Lontoossa. Down to the Waterline heijasti kuvia elämästä Newcastlessa, In the Gallery on kunnianosoitus Leedsissä vaikuttaneelle taiteilijalle Harry Phillipsille, joka on myös brittiläisen blues- ja countryartistin Steve Phillipsin isä. Wild West End ja Lions kuvasivat Knopflerin varhaisia aikoja Lontoossa. Mainittuna vuonna Dire Straits aloitti kiertueen Talking Headsin lämmittelijänä uudelleen julkaistun Sultans of Swingin aloittaessa nousunsa  brittilistalla. Se johti Yhdysvalloissa levytyssopimuksen solmimiseen Warner Bros Recordsin kanssa. Ennen vuoden 1978 loppumista Dire Straitsin esikoisalbumi oli julkaistu maailmanlaajuisesti. Yhtye saavutti enemmän huomiota Yhdysvalloissa, mutta nousi listojen kärkeen myös Kanadassa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Dire Straitsin esikoisalbumi nousi lopulta top teniin kaikissa Euroopan maissa.

Seuraavana vuonna Dire Straits teki ensimmäisen kiertueensa Yhdysvalloissa. 38 päivän aikana yhtye soitti 51 loppuunmyytyä konserttia. Sultans of Swing nousi Billboardin listalla neljänneksi ja oli yhtyeen kotimaassa parhaimmillaan neljä sijaa alempana. Kappaleesta muodostui eräs Dire Straitsin suurimmista hiteistä ja keskeinen numero yhtyeen konserteissa. Yhtyeen konsertin Los Angelesissa todentanut Bob Dylan vakuuttui siinä määrin, että pyysi Mark Knopfleria ja Withersiä soittamaan seuraavalle albumilleen Slow Train Coming. Yhtyeen kakkosalbumin Communique nauhoitukset tapahtuivat joulukuussa 1978 Compass Point -studioilla Naussaussa, Bahamalla. Jerry Wexlerin ja Barry Beckettin tuottama pitkäsoitto julkaistiin kesäkuussa 1979 ja se nousi Saksassa listakärkeen yhtyeen esikoisalbumin ollessa samanaikaisesti edelleen sijalla kolme. Britanniassa Communique nousi viidenneksi ja sisälsi singlen Lady Writer. Tyylillisesti albumi jatkoi debyyttilevyn viitoittamalla linjalla, mutta lyriikoidensa osalta Mark Knopfler laajensi tekstillisiä ulottuvuuksiaan erityisesti avauskappaleessa Once Upon a Time in the West. Seuraavana vuonna mainittu lähestymistapa ja yhtyeen kokoonpano alkoivat kuitenkin muuttua. Heinäkuussa 1980 yhtye alkoi nauhoittaa kappaleita kolmatta albumiaan varten. Jimmy Iovinen yhdessä Mark Knopflerin kanssa tuottama pitkäsoitto Making Movies ilmestyi mainitun vuoden lokakuussa. Nauhoitusten aikana Mark ja David Knopflerin väliset jännitteet kasvoivat ylitsepääsemättömiksi ja David Knopfler siirtyi soolouralle luoviin eroihin vedoten. Hän ei vastaanottanut krediittiä albumilla. Nauhoitukset jatkuivat rytmikitaristi Sid McGinnisin ja Bruce Springsteenin E-Street Bandista tutun kosketinsoittajan Roy Bittanin kanssa. Kun ne oli saatu valmiiksi kosketinsoittaja Alan Clark ja Kaliforniasta kotoisin ollut kitaristi Hal Lindes liittyivät Dire Straitsiin täysaikaisiksi jäseniksi ja olivat jo mukana Eurooppaan, Yhdysvaltoihin ja Oseaniaan suuntautuneilla kiertueilla. Making Movies vastaanotti suurimmaksi osaksi myönteisiä arvioita ja sisälsi aikaisempaa pitempiä kappaleita ja monimutkaisempia sovituksia. Mainittu tyyli tuli jatkumaan koko yhtyeen myöhäisemmän uran ajan. Making Movies sisälsi useita Mark Knopflerin henkilökohtaisimmista sävellyksistä. Albumin suosituimmaksi singleksi muodostui brittilistalla kahdeksanneksi noussut Romeo and Juliet. Se kertoi epätoivottuun lopputulokseen päätyneestä rakkaussuhteesta ja kappaleessa Knopfler hyödynsi tavaramerkikseen muodostunutta tyyliä kätkeä henkilökohtaiset kappaleensa fiktiivisten nimien taakse. Vaikka Solid Rockia ei julkaistu Making Moviesilta singleformaatissa, kappale säilytti asemansa yhtyeen keikkasetissä sen uran loppuun saakka. Albumin pitkä avauskappale Tunnel of Love, joka sisälsi myös Richard Rogersin ja Oscar Hammersten II:n käsialaa olleen intron The Carousel Waltz, pääsi mukaan elokuvaan An Officer and a Gentleman. Vaikka Tunnel of Love saavutti brittien singlelistalla ainoastaan sijan 54., kappaleesta muodostui eräs Dire Straitsin suosituimmista ja myös välitön keikkasuosikki. Making Movies pysytteli brittilistalla viiden vuoden ajan ja albumin paras listasijoitus oli neljäs. Rolling Stonen laatimalla sadan parhaan 80-luvulla julkaistun albumin listalla Making Movies saavutti sijan 52. Dire Straitsin neljäs studioalbumi, syyskuussa 1982 ilmestynyt Love Over Gold sisälsi pitkiä, Alan Clarkin piano- ja kosketinsoitintyöskentelyllä kuorrutettuja kappaleita. Love Over Gold saavutti kriitikoiden keskuudessa myönteisiä arvioita, saavutti Yhdysvalloissa kultalevyn ja pysytteli kuukauden ajan brittien albumilistan kärkisijalla. Albumin nimeen Knopfler oli napannut idean graffitista, jonka hän oli nähnyt vanhan Lontoossa sijainneen asuntonsa ikkunasta. Kyseessä oli ensimmäinen Mark Knopflerin yksin tuottama Dire Straitsin albumi ja siltä poimittu Private Investigations nousi brittien singlelistalla kakkossijalle seitsemän minuutin kestostaan huolimatta. Siitä muodostui myös eräs Dire Straitsin suosituimmista livebiiseistä. Muualla maailmassa Love Over Goldilta julkaistiin ensimmäisenä singlenä julkaistiin Industrial Disease, joka nousi Kanadassa top teniin. Kappaleen tekstissä käsiteltiin 80-luvun alun brittiläistä teollisuutta lakkojen, masennuksen ja toimintahäiriöiden näkökulmasta. Muita Love Over Goldilla julkaistuja kappaleita olivat It Never Rains, pitkäsoiton nimiraita sekä 14-minuuttinen, eeppinen avauskappale Telegraph Road. Knopflerin samoihin aikoihin kirjoittama Private Dancer päätyi Tina Turnerin samannimiselle comebackalbumille. Love Over Gold myi kaksi miljoonaa kappaletta kuusi viikkoa ilmestymisensä jälkeen. Pick Withers jätti yhtyeen pian albumin ilmestymisen jälkeen. Hänen paikkansa otti aikaisemmin Rockpilessa, Man-yhtyeessä ja monissa muissa walesiläisyhtyeissä vaikuttanut Terry Williams. Vuonna 1983 Love Over Goldin ollessa edelleen listoilla Dire Straits julkaisi neljästä kappaleesta koostuneen ep:n ExtendeDancEplay, jolta poimittu single Twistin' by the Pool oli top 20 -menestys Britanniassa ja Kanadassa. Vuoden 1983 Brit Awardseissa Dire Straits voitti parhaan yhtyeen palkinnon. Sessiokosketinsoittaja Tommy Mandel täydensi yhtyeen kokoonpanon ja auttoi Clarkea entistä enemmän yksityiskohtia sisältäneissä sovituksissa. Kahdeksan kuukautta kestänyt Love Over Gold -kiertue päättyi kahteen loppuunmyytyyn konserttiin Lontoon Hammersmith Odeonissa 22. ja 23. heinäkuuta 1983. Mainituista konserteista kasattiiin tuplalivealbumi Alchemy Live, jolla ei kuuleman mukaan hyödynnetty lainkaan päällekkäisäänityksiä. Albumi miksattiin marraskuussa 1983 ja julkaistiin seuraavan vuoden maaliskuussa. Alchemy Live nousi brittilistalla kolmanneksi. Konsertti julkaistiin lisäksi VHS:nä ja vuonna 2010 remasteroituna DVD:nä ja Blu-raynä. Vuosien 1983 ja 1984 aikana Mark Knopferilla oli myös muita projekteja Dire Straitsin ulkopuolella. Hän vastasi  musiikista elokuvissa Local Hero ja Cal, jotka julkaistiin myös albumeina. Näihin aikoihin Mark Knopfler oli lisäksi tuottajana Bob Dylanin vuonna 1983 ilmestyneellä albumilla Infields sekä Aztec Cameran ja Willy De Villen pitkäsoitoilla. Vuonna 1984 ilmestyi myös John Illsleyn ensimmänen sooloalbumi Never Told a Soul, jonka levytykseen myös Mark Knopfler, Alan Clark ja Terry Williams osallistuivat.

 Loppuvuodesta 1984 Dire Straits siirtyi Montserratiin Air -studioille ja aloitti viidennen albuminsa, Brothers in Armsin nauhoitukset Knopflerin ja Neil Dorsmanin ollessa tuottajina. Mandel oli palannut sessiotöiden pariin ja yhtye lisäsi kokoonpanoonsa toisen täysaikaisen kosketinsoittajan, Guy Fletcherin, joka oli aikaisemmin työskennellyt sessiomuusikkona Roxy Musicille ja Cal-soundtrackillä. Hal Lindes jätti yhtyeen kesken albumin nauhoitusten ja hänen paikkansa otti New Yorkista kotoisin ollut kitaristi Jack Sonni. Ensimmäisen nauhoituksiin käytetyn kuukauden aikana rumpali Terry Williamsin soundia ei pidetty sopivana albumille ja hänen paikkansa otti väliaikaisesti jazzsessiorumpali Omar Hakim, joka soitti albumin rumpuosuudet uudelleen kahdessa päivässä ja siirtyi sitten muiden velvoitteidensa pariin. Hakim ja Williams ovat kumpikin saaneet krediitit Brothers in Arms -albumilla. Williams vastaa silti ainoastaan kappaleen Money for Nothingin alun rumpuosuuksista. Andy Kanawan kiinnitettiin yhtyeen rumpaliksi, mutta Williams oli mukana Brothers in Armsin kappaleista työstetyillä musiikkivideoilla ja jälleen albumin tiimoilta tehdyllä maaimankiertueella vuosina 1985-1986. Toukokuussa 1985 ilmestynyt Brothers in Arms nousi suoraan brittilistan kärkeen, pysytteli listalla kaiken kaikkiaan 228 viikkoa ja myi 4, 3 miljoonaa kappaletta. Brtanniassa siitä muodostui vuoden 1985 myydyin albumi. Brothers in Arms nousi myös Billboardin albumilistan kärkeen yhdeksän viikon ajaksi, myi yhdeksän miljoonaa kappaletta ja saavutti moninkertaisesti platinaa. 34 listaviikollaan Brothers in Arms on pisimpään Australiassa listaykkösenä pysytellyt albumi. Brothers in Armsin tuotanto ja yleissoundi olivat aikaisempia Dire Straitsin albumeita kevyempiä. Pitkäsoitolta poimittiin useita singlemenestyksiä. Money for Nothing nousi Billboardin singlelistan kärkeen ja oli Britanniassa neljäntenä. So Far Away oli Billboardilla sjalla 19. ja Britanniassa yhtä sijaa alempana. Nimikappale Brothers in Arms oli Britanniassa sijalla 16. Neil Dorsman vastusti Walk of Life-kappaleen sisällyttämistä albumille, mutta yhtye äänest häntä vastaan. Kappaleesta muodostui Dire Straitsin suurin brittihitti, joka nousi kakkossijalle ja Yhdysvalloissa seitsemänneksi. Your Latest Trick saavutti Britanniassa sijan 26. Money for Nothing oli Britanniassa ensimmäinen MTV:llä näytetty musiikkivideo. Sting vieraili kappaleessa toisena solistina ja vastaanotti siitä myös krediitin. Stingin vokalisoima osuus oli itse asiassa napattu The Policen Don't Stand So Close to Me -kappaleen melodiasta, eikä Sting ollut mukana Money for Nothingin lyriikoiden kirjoitustyössä. Helmikuussa 1986 Money for Nothing voitti parhaan rockesityksen Grammyn. Brothers in Arms oli ensimmäinen täysin digitaalisesti nauhoitettu albumi. Sen nimikappaleen Knopfler kirjoitti aikana, jolloin brittiläiset osallistuivat Falklandin sotaan ja Brothers in Arms onkin muodotunut suosituksi kappalevalinnaksi sotilashautajaisissa. Sen on mainittu olevan maailman ensimmäinen cd-single, joka julkaistiin Britanniassa promotarkoituksessa ja sisälsi logon Live 1985. Live in '86 -logo liittyi kiertueen Australiassa soitettuun osuuteen. Neljä kappaletta sisältäneen cd-singlen myyntiaika oli lyhyt. Guinness Book of World Records listaa Brothers in Armsin olevan ensimmäinen miljoona kappaletta myynyt cd-levy ja albumin on kreditoitu tehneen cd-formaatista suositun. The Guardian rankkasi Brothers in Armsin sijalle 38. 50 keskeisen rockmusiikin historiaan littyvän hetken listallaan. Albumin cd-versio sisältää pidemmät versiot kaikista Brothers in Armsin a-puolen kappaleista Walk of Lifea lukuun ottamatta. Vuosiin 1985-1986 ajoittunut Brothers in Arms -maailmankiertue oli varsin menestyksekäs ja siihen myytiin yli 2, 5 miljoonaa lippua. Sen aikana yhtye soitti Euroopassa, Israelissa, Yhdysvalloissa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Yhtye soitti 248 konserttia yli sadassa eri kaupungissa. Saksofonisti Chris White täydensi yhtyeen kokoonpanon ja kiertue alkoi 25. huhtikuuta 1985 Splitistä, joka kuuluu nykyisin Kroatiaan. Wembley Areenalla Lontoossa yhtye soitti 13 konserttia ja esiintyi välillä 13. heinäkuuta 1985 Wembley Areenalla Live Aidissä. Siellä settiin sisältyi muun muassa Money for Nothing, jossa Sting vieraili taustavokalistina. Kiertue päättyi 26. huhtikuuta Australian Sydney Entertainment Centreen, missä yhtyeellä on hallussaan ennätys 21:sta peräkkäisinä iltoina soitetuista konsertista. Australiassa ja Uudessa Seelannissa konsertteihin myytiin 900 000 lippua, mikä teki Brothers in Arms -kiertuuesta australialaisen musiikkihistorian suurimman siihen saakka, kunnes Ed Sheeranin vuosiin 2017-2018 ajoittunut kiertue löi kyseisen ennätyksen. Kymmenes heinäkuuta 1985 Wembleyllä soitetussa konsertissa Nils Lofgren vieraili lavalla Solid Rockin aikana ja The Shadowsin Hank B Marvin Going Homessa, joka on Local Hero -elokuvan tunnussävelmä. Britanniassa mainittu konsertti esitettiin The Tube -musiikkiohjelmassa Channel 4:llä. Vaikka kyseistä konserttia ei ole julkaistu virallisesti, vuonna 2005 ilmestynyt bootleg-albumi Wembley Does the Walk on liikkunut suhteellisen ahkerasti.

Vuonna 1986 Brothers in Arms voitti kaksi Grammy-palkintoa ja vuoden 1987 Brit Awardseissa se vastaanotti parhaan brittiläisen albumin palkinnon. Musiikkilehti Q:n vuonna 2000 laatimalla listalla kaikkien aikojen parhaista brittiläisistä albumeista Brothers in Arms saavutti sijan 51. Rolling Stonen vuonna 2003 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Brothers in Armsin sijoitus oli 351. Lisäksi albumi on rankattu kolmanneksi vuoden 1985 parhaiden albumien listalla ja sijalle 31. 80-luvun parhaiden albumien listalla. Joulukuuhun 2017 mennessä Brothers in Arms on brittiläisen listahistorian kahdeksanneksi myydyin albumi ja Yhdysvalloissa 107:ksi myydyin. Brothers in Arms- kiertueen päätyttyä Mark Knopfler piti taukoa Dire Straitsista ja vuoden 1987 aikana hän keskittyi sooloprojekteihin ja elokuvasoundtrackeihin. 11. kesäkuuta 1988 Dire Straits soitti pääesiintyjänä Nelson Mandelan 70-vuotissyntymäpäivän tribuuttikonsertissa  Wembley Stadiumilla. Samassa yhteydessä Eric Clapton esitti Dire Straitsin kansssa hittinsä Wonderful Tonight ja oli Jack Sonnin tilalla rytmikitaristina kaikissa muissa yhtyeen soittamissa kappaleissa. Pian tämän jälkeen Williams jätti yhtyeen. Syyskuussa 1988 Knopfler ilmoitti Dire Straitsin hajoamisesta. Seuraavana vuonna hän kokosi yhtyeen The Notting Hillibillies Guy Fletcherin, Brendan Crokerin, Steve Phillipsin ja rumpalin tehtävissä olleen manageri Ed Bicknellin kanssa. Sen ainoa albumi Missing...Presumed Having a Good Time sekä pieneksi hitiksi muodostunut single Your Own Sweet Way ilmestyivät vuonna 1990. The Notting Hillibillies keikkkaili mainitun vuoden loppuosan ja esiintyi myös Saturday Night Livessä. Countrymusiikista ottamiaan vaikutteita Knopfler korosti vielä pidemmälle kitaristi Chet Atkinsin kanssa levyttämällään ja niin ikään vuonna 1990 ilmestyneellä albumilla Neck and Neck. Vuonna 1990 Dire Straits soitti Elton Johnin ja Eric Claptonin kanssa Knebsworth Festivaalilla ja ohjelmistossa olivat Solid Rock, Money for Nothing sekä uusi kappale I Think I Love You Too Much, jota Knopfler kaavaili mahdollisesti Dire Straitsin seuraavalle albumille. Mainittu bluesrockia edustava kappale sisälsi sooloilua sekä Knopflerilta että Claptonilta. Ensin mainittu lahjoitti kappaleen silti kanadalaiskitaristi Jeff Healeyn järjestyksessään toiselle albumille Hell to Pay. Tämä tapahtui ennen kuin Knopfler, Illsley ja manageri Ed Bicknell päättivät kasata Dire Straitsin uudelleen. Alkuvuodesta 1991 Dire Straits palasi jälleen yhteeen. Bicknell säilytti asemansa managerina ja yhtye koostui jälleen neljästä jäsenestä:Clarkista, Fletcheristä, Illsleystä ja Knopflerista. Yhtye alkoi nauhoittaa uutta albumia ja uusina muusikkoina mukaan tulivat steel-kitaristi Paul Franklin ja perkussionisti Danny Cummings. Saksofonisti Chris White teki paluun yhtyeen riveihin ja kitaristi Phil Palmer otti Jack Sonnin paikan. Toton rumpali Jeff Porcaro soitti Williamsin tilalla. Dire Straitsin viimeinen studioalbumi On Every Street ilmestyi syyskuussa 1991. Se vastaanotti jossakin määrin ristiritaisia arvioita, mutta myi kahdeksan miljoonaa kappaletta ja nousi Britanniassa listakärkeen. Yhdysvalloissa albumin paras listasijoitus oli 12. Britanniassa On Every Streetin singlekappaleista ei muodostunut todella suuria hittejä. Ensimmäinen pikkulevy Calling Elvis saavutti sijan 21. ja kappaleen musiikkivideo perustui 1960-luvun tv-showhun Thunderbirds. Toinen single Heavy Fuel jäi brittilistalla top 50:en alapuolelle, mutta nousi Yhdysvalloissa Billboardin Mainstream Rock Tracks-listan kärkeen toisena kappaleena Dire Straitsin repertuaarista Money for Nothingin jälkeen. Kolmantena singlenä albumilta julkaistu nimikappale ei noussut Britanniassa top 40:ään. On Every Streetin viimeinen singlejulkaisu oli The Bug. Siinä taustavokalistina kuultiin Vince Gilliä, jolle tarjottiin täysaikaista pestiä yhtyeessä. Hän kuitenkin kieltäytyi ja valitsi soolouran. Sessiorumpali Chris Whittenin kanssa Dire Straits teki lokakuuhun 1992 kestäneen maailmankiertueen. Se koostui 300 konsertista noin 7, 1 miljoonalle lipun ostaneelle kuuntelijalle. Vaikka kiertue oli edeltäjäänsä huollitellumpi, se ei vastaanottanut yhtä myönteisiä arviota eikä ollut kaupallisesti yhtä suosittu. Viimeisen konserttinsa Dire Straits soitti 9. lokakuuta 1992 Zaragozassa, Espanjassa. Kiertueen päättymisen jälkeen Mark Knopfler ilmaisi toiveensa lopettaa keikkailun suuressa mittakaavassa ja hän vietti jonkin verran aikaa poissa musiikkibisneksestä. Toukokuussa 1993 ilmestyi jäähyväiskiertueelta taltioitu livelevy On the Night. Se vastaanotti ristiriitaisia arvioita, mutta nousi brittilistalla viidenneksi, mitä voi pitää merkittävänä saavutuksena livelevylle. Lisäksi julkaistiin neljästä kappaleesta koostunut ep Encores, joka nousi Ranskassa ja Espanjassa singlelistan kärkeen. Kesäkuussa 1995 ilmestynyt Live at the BBC oli sopimustekninen julkaisu Vertigo Recordsilta ja se sisälsi nauhoituksia vuosien 1978 ja 1981 väliltä suurimmaksi osaksi yhtyeen originaalikokoonpanolta. Näihin aikoihin Mark Knopfler hajotti Dire Straitsin kaikessa hiljaisuudessa ja aloitti työskentelyn ensimmäisen sooloalbuminsa parissa Mercury Recordsin artistina. Golden Heart -niminen pitkäsoitto ilmestyi maaliskuussa 1996. Mainittuna vuonna Bob Ludwig remasteroi Dire Straitsin backkataloogin ja se ilmestyi Mercury Recordsin julkaisemana cd-formaatissa Yhdysvaltoja lukuun ottamatta suurimmassa osassa muuta maailmaa. Remasteroidut versiot yhtyeen albumeista ilmestyivät Yhdysvalloissa syyskuussa 2000  Warner Brosin julkaisemina. Knopfler, Illsley, Clark ja Fletcher soittivat viimeisen kerran yhdessä Ed Bicknellin ollessa rumpalina 19. kesäkuuta 1999 Illsleyn häissä. Viiden soitetun kappaleen joukossa oli Chuck Berry -cover Nadine. Vuonna 2002 Knopfler soitti vielä Illsleyn, Flectherin, Cummingsin ja Whiten kanssa neljä hyväntekeväisyyskonserttia. Marraskuussa 2005 ilmestyi tuorein kokoelma-albumi Best of Dire Straits & Mark Knopfler:Private Investigatons, joka nousi brittilistalla top 20:een. Dire Straitsin tuotannon lisäksi Knopflerin soolokappaleita ja soundtrackmateriaalia sisältänyt albumi julkaistiin yksittäisenä cd:nä harmaakantisena ja tuplacd:nä sinikantisena. Vuonna 2008 Knopfler kieltäytyi Illsleyn ehdotuksesta koota Dire Straits uudelleen paluukiertuetta varten. 13. joulukuuta 2017 Dire Straitsin ilmoitettiin pääsevän seuraavana vuonna Rock and Roll Hall of Fameen.