Keskiviikon klassikko:Brittiläisen bluesrockin keskeisen edustajan hienostuneempaa soundia

Ten Years After:A Space in Time

Elokuussa 1971 Britanniassa Chrysalis Recordsin ja Yhdysvalloissa Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt A Space in Time on brittiläisen bluesrockyhtye Ten Years Afterin kuudes studioalbumi. Tyylillisesti se merkitsi tietynlaista irtiottoa yhtyeen varhaisemmista töistä. A Space in Time on Ten Years Afterin varhaisempia pitkäsoittoja kevyempi ja sisältää edeltäjiään runsaammin akustisia kitaroita. Here They Come on A Space in Timen kappaleista folkhenkisin ja Hard Monkeys tekstinsä osalta huumeidenvastainen. Billboardin albumilistalla pitkäsoitto saavutti parhaimmillaan  sijan 17. A Space in Timelta singlenä julkaistusta kappaleesta I'd Love to Change the World muodostui yhtyeen suurin hitti. Se yhdisti akustisen kertosäkeen haasteellisiin sähköisiin kitarariffeihin ja tuloksena oli Kanadassa kymmenenneksi ja myös Billboardin listalla sijalle 40. noussut pikkulevy. Vaikka kyseessä oli yhtyeen suurin singlemenestys, kappaletta kuultiin keikkaohjelmistossa harvoin. A Space in Timen toinen singlejulkaisu oli suorempi, tyylillisesti jopa 50-luvun rockia muistuttava runttaus Baby Won't You Let Me Rock N' Roll to You, joka saavutti Yhdysvalloissa sijan 61. Albumin huippuhetkiin lukeutuu myös alun hitaampia leadkitaroita nopeampaan soolotyöskentelyyn yhdistävä avausraita One of These Days.Uncle Jam on kahden minuutin jamittelu, jossa sooloilemaan pääsee kitaristi Alvin Leen lisäksi myös kosketinsoittaja Chick Churchill.  Billy Walker kirjoitti A Space in Timesta varsin myönteisen arvion Soundsiin. Hänen mukaansa Over the Hillin ja psykedeelisen vokaaliosuuden sisältävän Let the Sky Fallin kaltaiset pehmeäsoundisemmat kappaleet toivat albumin yleistunnelmaan odottamattoman, mutta miellyttävän ulottuvuuden. Samanaikaisesti Walker ylisti albumin singlekappaleiden vanhakantaista Ten Years After-jännitystä. Arviossa myönteistä palautetta vastaanotti erityisesti Alvin Leen kitaratyöskentely, mutta samalla hänen laulusuorituksensa saivat osakseen kritiikkiä. Lisäksi arviossa mainittiin Ten Years Afterin olevan vielä parempi live-esiintyjä, kuin mitä yhtyeen levytetty tuotanto toi esiin.  Monipuolisuudessaan A Space in Time lukeutuu vaivattomasti brittiläisessä bluesrockskenessä kenties turhan vähälle huomiolle jääneen Ten Years Afterin laadukkaimpien töiden joukkoon.

Tiistain tukeva:Stonesien uljas paluualbumi

Rolling Stones:Steel Wheels

Elokuun lopussa 1989 ilmestynyt Steel Wheels on Yhdysvalloissa Rolling Stonesin 21. ja yhtyeen kotimaassa Britanniassa 19. julkaistu studioalbumi. Se merkitsi yhtyeelle huomattavaa paluuta sekä juurevassa musiikillisessa ilmaisussaan että myös suosiollisesti. Albumin ilmestymisen myötä Mick Jaggerin ja Keith Richardsin välit olivat jälleen kunnossa ja Steel Wheelsin julkaisua seurasi Stonesin siihen mennessä suurin maailmankiertue. Kyseinen albumi jäi myös yhtyeen pitkäaikaisen basistin Bill Wymanin viimeiseksi yhtyeen riveissä. Hän jätti Stonesin lopullisesti alkuvuodesta 1993. Wyman oli vielä mukana vuonna 1991 julkaistun Flashpointin kahdella studioraidalla. Steel Wheels oli viimeinen uudesta tuotannosta koostunut albumi, jonka Stones levytti Columbia Recordsille. Vuonna 1986 ilmestyneen albumin Dirty Work jälkeen Jaggerin ja Richardsin välit viilenivät voimakkaasti. Jagger loi aktiivisesti soolouraansa, jonka ensimmäinen näyttö oli jo vuonna 1985 ilmestynyt albumi She's the Boss. Sen seuraaja, kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt Primitive Cool sai edeltäjäänsä vaisumman vastaanoton. Sitä vastoin Richardsin vuonna 1988 ilmestynyttä soolodebyyttiä Talk is Cheap ylistettiin. Kaksi erossa vietettyä vuotta olivat parantaneet haavoja ja parivaljakko oli valmis jatkamaan työskentelyä Stonesin kanssa. Tapaaminen tammikuussa 1989 ennen Stonesien pääsyä Rock and Roll Hall of Fameen oli varsin hedelmällinen, sillä sen tuloksena syntyi lähes 50 ainoastaan parin viikon aikana sävellettyä uutta kappaletta. Charlie Watts, Ronnie Wood ja Wyman kutsuttiin äänittämään uutta albumia, josta oli tuleva Steel Wheels. Glimmer Twinsin lisäksi albumin tuottamiseen osallistui myös Undercover-pitkäsoitolla apulaistuottajan tehtävissä ollut Chris Kimsey. Montserratissa ja Lontoossa kevätkuukausina 1989 nauhoitettu Steel Wheels teki onnistuneen paluun klassiseen Stones-soundiin. Ainoa tyylillinen poikkeus oli itämaalaisvaikutteinen Continental Drift. Steel Wheels-kiertue alkoi elokuussa 1989 samanaikaisesti albumin ja sen ensimmäisen singlen Mixed Emotions ilmestymisen kanssa. Kyseinen tekstillisesti omaelämäkerrallisia aineksia sisältänyt kappale oli Stonesin viimeinen suuri singlehitti Yhdysvalloissa, sillä se saavutti Billboardin listalla viidennen sijan. Steel Wheelsin vastaanottamat arviot olivat myönteisiä ja albumi nousi Britanniassa kakkoseksi ja Yhdysvalloissa kolmanneksi saavuttaen siellä tuplaplatinaa. Kaiken kaikkiaan Steel Wheels myi yli viisi ja puoli miljoonaa kappaletta ja albumilta julkaistiin singleformaatissa myös kappaleet Rock and a Hard Place, Almost Hear You Sigh sekä Terrifying. Steel Wheels-kiertue, jonka nimeksi vaihtui The Urban Jungle Tour, kesti kesään 1990 saakka ja siitä muodostui taloudellisesti suuri menestys. Vuonna 1990 televisiokanava FOX lähetti Urban Jungle-kiertueesta 3D-tv-speciaalin.Esimerkiksi Anthony DeCurtisin Rolling Stoneen albumista laatima arvio oli ylistävä. Steel Wheels on Stonesien ensimmäinen digitaalinen nauhoitus. Vuonna 1994 Virgin Records julkaisi albumista remasteroidun uusintapainoksen. Toisesta niin ikään remasteroidusta uusintapainoksesta vastasi vuonna 2009 Universal Music.

Maanantain mainio:Brittirockin klassikon onnistunut ja menestyksekäs paluulevy

Free:Free at Last

Toukokuussa 1972 ilmestynyt Free at Last on brittiläisen rockin avainryhmään lukeutuvan Free-yhtyeen viides studioalbumi. Yhtye oli väliaikaisesi lopettanut toimintansa huhtikuussa 1971 ensisijaisesti solisti Paul Rodgersin ja basisti Andy Fraserin välisten musiikillisten erimielisyyksien vuoksi, mutta palannut yhteen seuraavan vuoden alkupuolella. Yhtyeen jäsenet pyrkivät työskentelemään rauhallisesti, mutta silti tehokkaasti ensisijaisesti addiktiosta kärsineen kitaristi Paul Kossoffin vuoksi. Symbolisena eleenä esimerkiksi kaikki Free at Lastin kappaleet oli merkitty koko kvartetin nimiin riippumatta siitä, kuka tosi asiassa vastasi niiden kirjoittamisesta. Rivakoita rockrypistyksiä albumin raidoista edustavat ainoastaan avauskappale Catch a Train sekä pitkäsoiton ykköspuolen päätösraita Travellin Man, mutta myös niillä on tarjottavanaan tempoltaan hitaampia ja nyanssikkaampia osuuksia. Pitkäsoiton ykköspuolen kappaleista runsaasti kosketinsoittimia sisältävät Magic Ship sekä Sail On ovat tyylitajuisen vivahteikkaita raitoja. Kakkospuolen kolme viimeistä kappaletta; Guardian of the Universe, akustisvoittoinen Child sekä puhutteleva päätöskappale Goodbye sijoittuvat kaikki Freen balladituotannon terävimpään kärkeen. Pitkäsoitto sisältää myös yhden Freen suurimmista singlehiteistä tyylikkään sensuellin Little Bit of Loven ansiosta. Sijalle 13. brittilistalla kohonnut single on Freen kolmanneksi suurin hitti Alright Nown ja seuraavana vuotena listoille nousseen merkkiteoksen Wishing Wellin jälkeen. Vuonna 1991 Joe Cocker levytti Little Bit of Lovesta onnistuneen coverversion albumilleen Night Calls.  Free at Lastin kappaleiden suurelta osin melankolisten tekstien on joissakin yhteyksissä tulkittu viittaavan Paul Kossoffiin. Pitkäsoitosta muodostui suhteellisen menestyksekäs. Brittilistalla se sijoittui yhdeksänneksi, eli kyseessä oli Freen toiseksi menestynein albumi yhtyeen kolmannen ja kesäkuussa 1970 ilmesyneen Fire and Waterin jälkeen. Yhdysvalloissa Free at Lastin sijoitus oli 69., mikä teki kyseisestä pitkäsoitosta yhtyeelle niin ikään Atlantin toisella puolella siihen mennessä toiseksi suurimman menestysalbumin. Ongelmat nousivat kuitenkin uudelleen esiin Free at Lastia seuranneella kiertueella. Kossoff ei ollut fyysisesti kunnossa suoriutumaan kyseisestä tehtävästä ja Fraser jätti yhtyeen pysyvästi ennen Japanin-kiertuetta alkukesästä 1972 ainoastaan 20 vuoden ikäisenä. Freen lopetettua siltä erää toimintansa loppuvuodesta 1971 Kossoff ja rumpali Simon Kirke olivat muodostaneet uuden yhtyeen japanilaisen basistin Tetsu Yamauchin ja kosketinsoittaja John ”Rabbit” Bundrickin kanssa. Kirke pyysi kaksikkoa liittymän mukaan kiertueelle Fraserin asemesta. He suostuivat ja liittyivät pian virallisesti Freen jäseniksi.

Sunnuntain extra:Psykedeliarockin edustajan kakkosalbumi

Vanilla Fudge:The Beat Goes On

Helmikuussa 1968 ilmestynyt The Beat Goes On on yhdysvaltalaisen psykedeelisen rockyhtyeen Vanilla Fudgen toinen studioalbumi. Toisin kuin kaikki muut yhtyeen pitkäsoitot, se ei sisällä varsinaisia oikeita kappaleita. Kyseessä on pikemminkin äänikollaasi, jossa käydään lyhyesti läpi koko musiikin siihenastinen historia höystettynä esimerkiksi maailmanjohtajien puheäänillä. Kyseinen Voices in Time on hieman yli kahdeksan minuutin kestossaan albumin toiseksi pisin. Yhtyeen jäsenten, eli kitaristi Vinnie Martellin, basisti Tim Bogertin, rumpali Carmine Appicen ja kosketinsoittaja Mark Steinin omilla osuuksilla ryyditetty Merchant/The Game is Over kestää miltei yhdeksän minuuttia. Beethovenilta Vanilla Fudge versioi Für Eliseä ja Moonlight Sonataa reilun kuuden ja puolen minuutin verran. 1900-luvun musiikista yhtye coveroi reilun puolentoista minuutin Beatles-medleyn lisäksi esimerkiksi Cole Porteria. Sonny Bonon käsialaa oleva albumin nimikappale on sekin kestoltaan lähes kaksiminuuttinen.The Beat Goes Onin vuonna 2000 ilmestyneen cd-version kansiteksteissä yhtye mainitsee albumin olleen melko pitkälle tuottajansa George "Shadow" Mortonin koseptialbumi ilman yhtyeen omaa merkittävää panosta ja se epäonnistuikin tuottajan työskentelyn osalta. The Beat Goes Onia seurannut kolmas Vanilla Fudgen albumi Near the Beginning oli yhtyen viimeinen Mortonin kanssa työstämä. Vaikka yhtye itse suhtautui kakkosalbumiinsa varauksellisesti, siitä muodostui kohtuullinen myyntimenestys, sillä pitkäsoitto saavutti Billboardin listalla parhaimmillaan sijan 17. Yhtyeen edellisenä vuonna julkaistu esikoisalbumi oli menestynyt vielä paremmin ollen Billboardin listalla parhaimmillaan kuudentena. Vanilla Fudgen versiota The Beat Goes On - pitkäsoiton nimikappaleesta hyödynnettiin Pop Chronicles- musiikkidokumentissa.

Lauantain pitkä:The Holliesin pitkäaikainen soolokitaristi

16. joulukuuta 1945 syntynyt Anthony Christopher Hicks on brittiläinen kitaristi ja solisti. Hän on kuulunut The Holliesiin vuodesta 1963 ja päässyt sen jäsenenä Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 2010. Vuonna 1957 ollessaan 12-vuotias Hicks osallistui The Skifflettes-yhtyeen jäsenenä Carroll Levis-kykykilpailuun. 60-luvun alussa hän oli jo saavuttanut arvostusta Manchesterin musiikkiskenessä Ricky Shaw and the Dolphinsin soolokitaristina. Helmikuussa 1963 paikallistasolla tunnettu The Hollies tarvitsi uutta kitaristia eronneen Vic Steelen tilalle ja lähestyi Hicksiä asian tiimoilta. Vaikka Hicks oli aluksi epävarma, hän hyväksyi tarjouksen kuultuaan The Holliesia Manchesterin Twisted Wheelissä. Yhtye oli tuossa vaiheessa varmistanut koelevytyksensä EMI:n Parlophone-yhtiölle tuottaja Ron Richardsin kanssa. Kyseisen vuoden huhtikuussa Hicks saapui mainittuun koelevytykseen The Holliesin uutena kitaristina ja tuloksena oli levytyssopimus Parlophonen kanssa. The Holliesista muodostui nopeasti eräs Britannian suosituimmista yhtyeistä. Sillä oli erottuva poptyyli, joka rakentui kolmiääniseen lauluharmoniaan. Hicks lauloi matalaa harmoniaa, Allan Clarke leadia ja Graham Nash korkeaa harmoniaa. Hicksin ensimmäinen julkaistu sävellys  The Holliesin ohjelmistossa oli ep:llä vuonna 1964 ilmestynyt When I'm Not There. Samana vuonna ilmestyneen singlen b-puolena julkaistun kappaleen Keep off That Friend of Mine hän kirjoitti yhdessä rumpali Bobby Eliottin kanssa. Clarke, Nash ja Hicks muodostivat The Holliesin lauluntekijätiimin, joka tosin piiloutui salanimien Chester Mann ja L. Ransford taakse kesään 1966 saakka. Kolmikko vastasi suurimmasta osasta The Holliesin kappaleista, joihin lukeutui myös singlemenestyksiä, kuten Stop! Stop! Stop!, On a Carousel, Carrie Anne ja King Midas in Reverse. Vaikka Hicks lauloi harvoin leadia, hän oli mukana solistina 60-luvun puolivälin hitissä Look Through Any Window, edellisenä vuonna ilmestyneessä Chuck Berry-coverissa Too Much Monkey Business, Stavangerissa, Norjassa säveltämässään Carrie Annessa sekä vuonna 1968 julkaistussa kappaleessa Open Your Eyes. Omista sävellyksistään Hicks oli leadvokalistina vuonna 1967 ilmestyneessä kappaleessa Pegasus, vuonna 1973 julkaistulla raidalla He's a Man ja vuonna 1989 julkaistussa kappaleessa Hillsborough. Hicks lauloi leadia myös Sylvesterin kanssa vuonna 1969 kirjoitamassaan kappaleessa Look at Life sekä vuonna 2009 levytetyssä Bobby Eliottin käsialaa olevassa kappaleessa Then, Now, Always (Dolphin Days) Vuonna 1966 Hicks, Clarke ja Nash osallistuivat Everly Brothersin albumin Two Yanks in England levytykseen. Kyseisellä pitkäsoitolla Hicks kitaroi The Yardbirdsin Jimmy Pagen kanssa ja se sisälsi covereita useista The Holliesin kappaleista, joiden säveltämiseen Hicks oli osallistunut. 60-luvulla Hicksin kitaratyöskentelystä tuli keskeinen osansa The Holliesin soundia. Soolokitaran lisäksi hän soitti banjoa hitissä Stop! Stop! Stop!, kreikkalaistyyppisessä kappaleessa Tell Me to My Face ja fuzz-kitaraa kappaleessa Have You Ever Loved Somebody. Hicks löysi myös The Holliesin demoilta keskeisiä coverkappaleita. Niistä vuoden 1964 Just One Look ja kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt I Can't Let Go olivat Britanniassa listakakkosia ja vuonna 1969 julkaistu He Ain't Heavy (He's My Brother), joka on eräs The Holliesin suurimmista hiteistä, sijoittui kolmanneksi. Loppuvuodesta 1968 Hicks ehdotti The Holliesia levyttämään albumillisen Bob Dylan -covereita. Graham Nash kieltäytyi ja kyseinen albumi oli yksi keskeisimmistä syistä Nashin eroamiseen The Holliesista. Hän oli tosin ollut solistina jo aikaisemmin David Crosbyn ja Stephen Stillsin kanssa Yhdysvalloissa ollessaan. Vuonna 1969 ilmestyneellä albumilla The Hollies Sing Dylan Nashin paikan oli ottanut Terry Sylvester. Kyseinen pitkäsoitto nousi Britanniassa kolmanneksi, muttei saavuttanut Yhdysvalloissa listamerkintää. Kyseessä oli ensimmäisistä tribuuttialbumi, jonka yksittäinen yhtye työsti tietylle artistille. Nashin lähdettyä The Holliesista joulukuussa 1968 Hicks alkoi kirjoittaa entistä enemmän soolokappaleita, joita käytettiin joko albumiraitoina tai singlejen b-puolina. Niistä Long Dark Road oli Yhdysvalloissa singlehitti vuonna 1971 ja samana vuonna Cilla Black levytti kappaleen Images albumilleen Faded Images. Hicks vastasi suuresta osasta sävellyksistä vuoden 1970 Hollies-albumilla Confessions of the Mind. Niistä Too Young to Be Married nousi listakärkeen Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Vuosien 1974 ja 1978 välillä Hicks kirjoitti kappaleita Allan Clarken ja Tony Sylvesterin kanssa. Vuonna 1993 Hicks lisäsi kitaraosuuksia ja lauluharmonioita versioon Buddy Hollyn kappaleesta Peggy Sue Got Married. Kyseinen versio johti Buddy Holly -tribuuttialbumiin Not Fade Away. Vuonna 1988 uudelleenjulkaistu He Ain't Heavy He's My Brother nousi Britanniassa listakärkeen. The Holliesin nykyisessä kokoonpanossa Hicks ja Bobby Elliott edustavat ainoina yhtyeen legendaarista line upia. Tonyn poika Paul Hicks on toiminut Abbey Roadin studioilla ääni-insinöörinä useissa keskeisissä musiikkiprojekteissa Beatlesin Anthologyista ja Let It Be Nakedista lähtien. Hän on myös avustanut useiden Holliesin vanhojen levytysten uusissa miksauksissa.

Perjantain pohjat:Kulttiklassikon kakkosalbumi

Amboy Dukes:Journey to the Center of Your Mind

Huhtikuussa 1968 Mainstream Recordsin julkaisemana ilmestynyt Journey to the Center of Your Mind on Amboy Dukesin toinen studioalbumi. Yhden bonuskappaleen sisältävä cd-versio kyseisestä pitkäsoitosta ilmestyi vuonna 1992. Amboy Dukesin kakkosalbumin äänityksiin oli käytettävissä edellisenä vuonna ilmestynyttä yhtyeen debyyttiä runsaammin rahaa, kiitos singlemenestyksen Baby Please Don't Go. Yhtyeen kokoonpanossa oli tapahtunut myös kaksi miehistönvaihdosta. Greg Arama oli korvannut Bill Whiten basson varressa ja Andy Solomon Rick Roberin pianistina/urkurina. Tyylillisesti Journey to the Center of Your Mind merkisi irtiottoa yhtyeen esikoisalbumin bluesrockorientoituneesta tyylistä. Säännön vahvistavana poikkeuksena oli pitkäsoiton avauskappale Missisippi Murderer. Toisin kuin edeltäjänsä, Journey to the Center of Your Mind koostui ainoastaan originaalikappaleista, eli kitaristi Ted Nugentin ja solisti/rytmikitaristi Steve Farmerin käsialaa olevista biiseistä. Alun perin levystä kaavailtiin eräänlaista konseptialbumia, jonka eri puolet olisivat eronneet toisistaan voimakkaasti ja a-puolen kappaleista olisi vastannut Nugent, b-puolen vastaavista Farmer. Lopullisessa julkaisussa albumin a-puolen sävellykset ovat Nugentin ja suurin osa sanoituksista Farnerin. B-puolella Nugentin ainoa sävellys on albumin nimikappale sekä samaa musiikkia hyödyntävä raita Conclusion. Nugentin sävellykset ovat lähempänä hardrockia ja Farnerin psykedeliaa jälkimmäisen lähestyessä ajan trendejä satiirisesta näkökulmasta. Musiikillisista eroistaan huolimatta albumin molemmat puolet ovat itsessään kokeellisia. Ne olivat nimittäin kehittämässä sitä soundia, jota Nugent keksi uudelleen koko yhtyeen loppu-uran ajan. Albumin julkaisuvuonna solisti John Drake lähti ja hänen paikkansa otti myöhemmin Cactus-yhtyeessä vaikuttanut Rusty Day.

Torstain terävä:Australian rockkoneen suosion palauttanut albumi

Ac/Dc:Blow Up Your Video

18. tammikuuta 1988 muualla ja Yhdysvalloissa ensimmäinen helmikuuta samaisena vuonna  ilmestynyt Blow Up Your Video on Ac/Dc:n kymmenes muualla maailmassa ja yhdestoista Australiassa julkaistu studioalbumi. Se nauhoitettiin Ranskan Le Valissa Miraval-studioilla edellisen vuoden elo-syyskuussa. Blow Up Your Videon kaikista kappaleista vastasivat Malcolm Young, Angus Young ja Brian Johnson ja albumi julkaistiin uudelleen vuonna 2003 osana Ac/Dc Remasters-sarjaa. Blow Up Your Videon kappaleiden kirjoitusprosessi tapahtui heinäkuussa 1987 Lontoon Nomis-studiolla ja sen tuotantotyöstä vastasivat Ac/Dc:n varhaisemmilla albumeilla työskennelleet Harry Vanda ja George Young. Kyseeessä oli viimeinen Ac/Dc:n albumi, jonka työstämiseen rumpali Simon Wright osallistui. Nauhalle päätyi 16 kappaletta, näiden joukossa julkaisematta jääneet Let It Loose ja Alright Tonight. Heatseekeristä ja That's The Way I Wanna Rock N' Rollista julkaistiin myös vaihtoehtoiset versiot. Kappaleet Snake Eye ja Borrowed Time julkaistiin viimeksi mainittujen kappaleiden 12-tuumaisilla versioilla. Snake Eye oli mukana myös Heatseekeristä julkaistulla cd-singlellä. Nauhoitettuihin kappaleisiin lukeutunut Down the Borderline ilmestyi vuonna 1990 Moneytalks-singlen Australian-painoksella seitsemän ja 12-tuumaisena singlenä ja myös cd-singlenä. Kolme viimeksi mainittua kappaletta pääsi vuonna 2009 mukaan kokoelma-albumille Backtracks. Vaikka Brian Johnson vastasi Blow Up Your Videon kaikista teksteistä, kyseessä on viimeinen Ac/Dc:n albumi, jolla hänet on kreditoitu biisintekijäksi. Tuosta eteenpäin kaikki Ac/Dc:n kappaleet merkittiin Youngin veljesten nimiin. Blow Up Your Video otti nimensä kappaleen That's the Way I Wanna Rock N' Roll tekstistä ja Angus Young selitti sen taustaa MTV Australialle. Hänen mukaansa kaikki oli tuohon aikaan automaattista ja Ac/Dc puolestaan parhaimmillaan livebändinä. Blow Up Your Videon tiimoilta tehty maailmankiertue alkoi Perthistä 22. helmikuuta. Yhtye soitti kotimaassaan Australiassa 16 keikkaa ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen. Uutuusalbumilta keikkasetissä olivat mukana Heatseeker, That's The Way I Wanna Rock N' Roll, Nick of Time ja Go Zone. Kiertueen Yhdysvaltain-osuus kesti toukokuusta marraskuuhun, mutta alkoholiongelmiensa kanssa painiskellut Malcolm Young ei ottanut siihen osaa, vaan hänen paikkansa otti Stevie Young. Blow Up Your Videosta muodostui Ac/Dc:n suurin menestysalbumi sitten vuonna 1981 ilmestyneen For Those About to Rockin. Se nousi Britanniassa kakkoseksi ja Yhdysvalloissa sijalle 12. saavuttaen platinaa. Jim Farberin Rolling Stoneen kirjoittaman arvion mukaan yhtyeen riffit olivat tarttuvimmillaan sitten miljoonamenestysalbumi Back in Blackin.