Keskiviikon klassikko:Kissin toiseksi pitkäaikaisin kitaristi

12. joulukuuta 1953 syntynyt Bruce Howard Kulick on yhdysvaltalaiskitaristi, joka aloitti ammattilaisuransa yhtyeessä Blackjack vuosina 1979-1980. Vuosien 1984 ja 1996 välillä Kulickilla oli pitkäaikainen pesti Kissin kitaristina. Vuosina 1997-2002 Kulick oli Union-yhtyeessä John Corabin kanssa. Vuodesta 2000 Kulick on soittanut Grand Funk Railroadissa. Hän on kitaristi Bob Kulickin pikkuveli ja on julkaissut soololevyjä ja tehnyt myös sessiotyötä useiden eri artistien kanssa. Hänen ensimmäinen levyttänyt projektinsa oli vuonna 1974 KKB lapsuusaikaisten ystävien Mike Katzin ja Guy Boysin kanssa. Kulickin mukaan yhtye soundasi Creamiltä. Vuonna 2008 Kulick löysi kyseisten äänitysten masternauhan ja julkaisi siitä rajoitettuna painoksena cd:n, joka oli tilattavissa hänen kotisvunsa kautta. 70-luvun puolivälissä Kulick soitti usean kuukauden ajan Andrea Truen Connection-yhtyeessä. Meatloafin julkaistua klassikkoalbuminsa Bat out of Hell Kulickin veljekset Bob ja Bruce osallistuivat kyseisen albumin tiimoilta tehdylle kiertueelle. Heistä kumpikin vaikutti sekä rytmi, että soolokitaristina. Vuosina 1979-1980 Kulick vaikutti Michael Boltonin kanssa lyhytikäisessä yhtyeessä Blackjack. Bruce Kulick soitti myös useilla Michael Boltonin sooloalbumeilla ja jälkimmäinen oli mukana kirjoittamassa Kissin albumilla Hot in the Shade julkaistua hittikappaletta Forever. Vuosina 1981-83 Kulick vaikutti Long Islandilta kotoisin olleessa yhtyeessä The Good Rats, jossa hän korvasi John "The Cat" Gatton. Syyskuussa 1984 Kulick korvasi Marc St. Johnin Kissin kitaristina ja pysyi yhtyeessä vuoteen 1996 saakka. Kulick ja St. John olivat ainoat Kissin jäsenet, jotka eivät milloinkaan käyttäneet lavamaskeja, sillä niistä oli luovuttu vuonna 1983. Kulick oli mukana Kissin albumeilla vuoden 1985 Asylumista vuonna 1997 ilmestyneeseen Carnival of Soulsiin. Mainitulta pitkäsoitolta löytyvä I Walk Alone on ainoa kappale, jossa kuullaan Kulickin leadvokalisointia. Lisäksi Kulick oli mukana Kissin albumeilla Kiss Unplugged ja Alive III. Kissin originaalinelikon palatessa yhteen vuonna 1995 maailmankiertuetta varten Kulickille ja rumpali Eric Singerille maksettiin viikkopalkkaa ja Paul Stanley ja  Gene Simmons myönsivät heille myös sivuprojekteja. Kulick jätti Kissin virallisesti joulukuussa 1996 ja kaiken kaikkiaan hänen soittoaan kuullaan yli kahdellakymmenellä Kissin albumilla. Originaalinelikkoa ja Singeriä lukuun ottamatta Kulick on pisimpään Kississä vaikuttanut yhtyeen jäsen. Ace Frehleyn lähdettyä Kissistä lopullisesti vuonna 2002, Stanley ja Simmons pitivät aikaisemmin Black n' Bluessa soittanutta ja Kissin kiertuemanagerina toiminutta Doug Thaleria Kulickia soveliaampana korvaajana. Ilman krediittejä Kulick soitti silti vielä Kissin albumeilla You Wanted the Best You Got the Best ja Psycho Circus. Jätettyään Kissin Kulick perusti pian yhtyeen Union John Corabin, Brent Fitzin ja Jamie Huntingin kanssa. Corabi ja Kulick vastasivat yhtyeen nimeä kantaneen ja vuonna 1998 ilmestyneen esikoisalbumin kappaleista. Sen tiimoilta kaksikko teki akustisen kiertueen. Debyytin promoamista varten koko yhtye teki maailmankiertueen pienissä keikkapaikoissa. Vuonna 1999 ilmestynyt yhtyeen kakkosalbumi Live in the Galaxy sisälsi myös kaksi studiossa nauhoitettua akustista raitaa. Yhtyeen viimeisin albumi on vuonna 2000 ilmestynyt The Blue Rooms. Union on keikkaillut silloin tällöin vierailevien rumpalien ja basistien kanssa. Kulickin nykyinen ykkösprojekti on Grand Funk Railroad ja Corabin vastaava Ratt. Kulick on julkaissut kolme sooloalbumia:Audio Dog vuonna 2001, Transformer vuonna 2003 ja BK3 vuonna 2010. Kulick on soittanut lisäksi monissa Eric Singerin projekteissa. Vuonna 2006 ilmestyneellä Paul Stanleyn sooloalbumilla Live to Win Kulick vaikutti basistina.

Tiistain tukeva:Merkittävä brittiläinen laulaja/lauluntekijä

Yhdeksäs joulukuuta 1950 syntynyt Joan Armatrading on brittiläinen laulaja/lauluntekijä ja kitaristi. Hänen levytysuransa alkoi vuonna 1972 ja tähän mennessä Armatrading on julkaissut 19 studioalbumia ja lisäksi livelevyjä ja kokoelmia. Hän syntyi Karibialla, mutta muutti seitsemän vuoden ikäisenä perheensä kanssa Britanniaan. 14-vuotiaana hän kirjoitti omia kappaleitaan pianolla ja pian tämän jälkeen Armatrading sai ensimmäisen kitaransa, jota hän opetteli soittamaan itsenäisesti. Debyyttikeikkansa hän soitti 16-vuotiaana Birminghamin yliopistossa. Vaikka Armatrading tunsi parhaiten omat kappaleensa, hän esitti coverina veljensä pyynnöstä  Simonin & Garfunkelin Sounds of Silencen. Paikallistasolla Armatrading esitti omia kappaleitaan duona ja soitti clubeissa bassoa ja rytmikitaraa. Vuonna 1968 Armatrading oli mukana eräässä Hair-musikaalin versioista. Kahta vuotta myöhemmin hän tapasi tekstintekijä Pam Nestorin, jonka kanssa hän työsti esikoisalbuminsa Whatever's for Us kappaleet. Cube Records julkaisi kyseisen pitkäsoiton vuonna 1972. Nestor vastasi albumin kappaleiden teksteistä kolmea lukuun ottamatta ja Armatrading kaikesta muusta. Yhteistyö loppui, sillä Cube piti Armatradingia kaksikosta hittipotentiaalisempana ja 28. marraskuuta 1972 Armatrading esiintyi John Peelin BBC Radio Onella. Hän säesti itseään sekä kitaralla että pianolla. Vuonna 1973 julkaistu single Lonely Lady ei menestynyt. Armatrading solmi uuden sopimuksen A&M Recordsin kanssa ja seuraavana vuonna hän esiintyi jälleen John Peelin radio-ohjelmassa. Tällä kertaa häntä säesti trio, jonka tunnetuin muusikko oli kitaristi Snowy White. Vuonna 1975 Armatrading julkaisi uuden levy-yhtiönsä kautta albumin Back in the Night ja teki sen tiimoilta kiertueen kuusihenkisen jazz-popyhtye The Moviesin kanssa. Albumin tuottajana oli Elkie Brooksin aviomies Pete Cage. Glyn Jonesin tuottamasta Joan Armatradingin nimikkoalbumista muodostui suurempi menestys ja se sisälsi top teniin nousseen singlen Love and Affection. Kyseinen albumi yhdisti akustisia elementtejä jazzvaikutteiseen materiaaliin ja mainittu tyylisuunta jatkui seuraavina vuosina ilmestyneillä ja niin ikään Jonesin tuottamilla albumeilla Show Some Emotion ja To the Limit. Kyseiset albumit sisältävät useita Armatradingin livekonserttien keskeisiä kappaleita, joihin lukeutuivat esimerkiksi Willow, Tall in the Shade, Down to Zero ja Kissin' and a Huggin. Näihin aikoihin Armatrading myös kirjoitti ja esitti kappaleen The Flight of the Wild Geese, joka pääsi mukaan vuonna 1978 valmistuneeseen elokuvaan The Wild Geese ja sen soundtrackille. Vuonna 1979 Armatradingilta julkaistiin livelevy Steppin' Out. Vuosien 1972 ja 1976 välillä Armatrading esiintyi John Peelin ohjelmassa kahdeksasti. Hänestä muodostui ensimmäinen tummaihoinen brittiläinen kansainvälistä suosiota saavuttanut naisartisti. Armatrading esiintyi 14. toukokuuta 1977 lähetetyssä Saturday Night Liven jaksossa. Vuonna 1980 Armatrading muutti voimakkaasti tyyliään julkaisemalla kovemman popalbumin Me Myself I. Sen tuottajana oli Blondien kanssa yhteistyötä tehnyt Richard Gottehrer. Pitkäsoitosta muodostui Armatradingin suurin menestys sekä Britanniassa että  Yhdysvalloissa ja kotimaassa sen nimikappaleesta tuli artistin toinen top 40-menestys. Samana vuonna Armatrading esiintyi Rockpalastissa. Edelliisen albumin poptyyli yhdistettynä syntetisaattoreihin oli hallitseva Armatradingin seuraavilla albumeilla, vuonna 1981 julkaistulla pitkäsoitolla Walk Under Ladders ja kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneellä albumilla The Key.  Kaikki kolme albumia nousivat Britanniassa top teniin ja niistä viimeksi mainittu sisälsi sijalle 11. nousseen singlen Drop the Pilot. Vuonna 1983 A&M julkaisi artistilta myös kokoelma-albumin Track Record. Vuonna 1985 ilmestynyt albumi Secret Secrets nousi 20 suosituimman joukkoon, mutta ei sisältänyt singlehittejä. Samalla se vahvisti Armatradingin maineen albumiorientoituneena artistina. Seuraavilla albumeillaan Sleight Out of Hand (1986), The Shouting Stage (1988) ja Hearts and Flowers (1990) Armatrading oli myös tuottajana. Kyseiset pitkäsoitot nousivat Britanniassa top 40:ään, mutta eivät olleet edeltäjiensä veroisia menestyksiä. Eräs Shouting Stage-kiertueen konserteista nähtiin myös tv:ssä. Vuonna 1992 ilmestynyt Square the Circle jäi artistin viimeiseksi A&M:lle työstämäksi albumiksi. Sen seuraajan, vuonna 1995 ilmestyneen pitkäsoitonWhat's Inside julkaisijana oli RCA. Armatradingin seuraava albumi Lovers Speak julkaistiin vasta vuonna 2003 ja sitä seurasi kyseisen albumin tiimoilta tehdyltä kiertueelta julkaistu livelevy All The Way from America. Armatradingin vuonna 2007 ilmestynyt albumi Into the Blues debytoi Billboardin blueslistan kärjessä. Kyseessä oli ensi kerta kun brittiläinen naisartisti ylsi kyseiseen sijoitukseen. Albumi oli myös ehdolla Grammyn vastaanottajaksi. Vuonna 2007 Armatrading esiintyi sarjassa Live from Abbey Road. Vuonna 2008 hän osallistui Cyndi Lauperin mainitun vuoden True Colours-kiertueelle. Maaliskuun lopussa 2010 ilmestyi uusi albumi This Charming Life, joka debytoi neljäntenä folkalbumilistalla. Sen tiimoilta tehdyn kiertueen konsertti Lontoon Royal Albert Hallissa huhtikuussa 2009 julkaistiin sekä cd:nä että dvd:nä helmikuussa 2011. Mukana oli myös kaksi livebiisiä Coloradosta. Seuraava studioalbumi Starlight ilmestyi seuraavana vuonna. 2014-2015 oli vuorossa viimeinen suuri kiertue Me Myself I, jolla Armatrading esiintyi soolona. Siltä julkaistu cd/dvd Me Myself I World Tour ilmestyi seuraavana vuonna. Samana vuonna tuottaja Phylliia Lloyd pyysi Armatradingiä kirjoitamaan musiikin naisten työstämään versioon Shakespearen Tempestistä. Digialbumina ilmestyi Tempest Songs. Toukokuussa 2018 julkaistiin Armatradingin ensimmäinen BMG:n julkaisema albumi Not Too Far Away. Sen seuraaja Consequences oli vuorossa kesäkuussa 2021. Vuonna 2022 ilmestyi konserttitaltiointi Live at Asylum Chapel sekä Armatradingin valikoiduista lauluteksteistä koostettu kirja The Weakness in Me, jolla artisti juhlisti 50-vuotista uraansa. Samaisena vuonna Armatrading sävelsi ensimmäisen klassisen työnsä Symphony Number One, jonka Chineke! Orchestra esitti Southbankissa, Lontoossa 24. marraskuuta 2023.

Maanantain mainio:Kulttiartistin kolmas ja samalla ensimmäinen ja ainoa

Tom Waits:Nighthawks at the Diner

Lokakuussa 1975 ilmestynyt Nighthawks at the Diner on Tom Waitsin kolmas albumi, ainoa tupla-albumi ja samalla ensimmäinen konserttitaltiointi. Se nauhoitettiin Los Angelesin Record Plantilla pienen kutsutun studioyleisön edessä. Billboardin listalla albumi saavutti sijan 164., joka oli siihen mennessä Waitsin listasijoituksista paras. Nighthawks at the Diner saavutti hopealevyn. Jazzclubin tunnelman erinomaisesti tavoittanut tupla-albumi oli arvostelumenestys ja se pääsi mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Albumin otsikolle oli antanut inspiraation Edward Hopperin vuoden 1942 maalaus Nighthawks. Työnimenä oli ollut Nighthawk Postcard (from Easy Street) Albumin nimeksi päätynyt Nighthawks at the Diner sisältyy sen avauskappaleen Eggs and Sausage (in a Cadillac with Susan Michelson) ensiriveihin. Cal Schenkelin käsialaa oleva albumin kansikuva on myös saanut inspiraationsa Hopperin maalauksesta. Nauhoitukset tapahtuivat Record Plantilla aivan heinäkuun lopussa 1975. Albumin tuottaja Bones Howe mainitsi livelevyn olleen yllättävä siirto Waitsin kaltaiselta, tuohon mennessä vasta kaksi studioalbumia julkaisseelta artistilta. Waits oli live-esiintyjänä erinomainen ja Howe muisti Barbra Streisandin nauhoittaneen livealbumin Record Plantilla. Pianistina oli parhaisiin jazzsovittajiin lukeutunut Michael Melvo, basistina Jim Hughart, rumpalina Bill Goodwin ja saksofonistina Pete Christlieb. Herb antoi liput ystävilleen ja Waits yhtyeineen soitti kahtena loppuunmyytynä iltana kaikkiaan neljä konserttia. Ennen hänen esityksiään yhtye säesti Dewana-nimisen burlesque-kuningattaren esitystä. Sen jatkoksi Waits aloitti osuutensa kappaleella Emotional Weather Report. Hughartin mukaan konsertteja oli edeltänyt viiden, kuuden päivän treenausjakso. Nighthawks at the Diner saavutti positiiviset arviot heti ilmestymisensä jälkeen. Kyseistä tupla-albumia on pidetty jopa Waitsin varhaiskauden tuotannon laadukkaimpana työnä.

Sunnuntain extra:Francine vedossa Kerubissa

Maamme tiukimpiin rockyhtyeisiin kevyesti luokiteltavissa oleva Francine saapui vuoden lopuksi konsertoimaan Joensuun Kerubiin tuoreimman RightNow-pitkäsoittonsa tiimoilta. Setissä toisena soitettu, kotimaisen katurockin klassikon; Smack-yhtyeen loppukauden tuotannosta napatun Mad Animal Shufflen erinomainen versio potkaisi keikan toden teolla vauhtiin ja uutuusalbumin mainiota nimikappaletta seurasivat iäkkäämmät omaa tuotantoa edustavat klassikot Annie ja Raindance. Setin huippuhetkeksi itselleni osoittautui Cyndi Lauperin ohjelmistosta poimitun She Bop-coverin jälkeen soitettu ja keikkasettiin kaivatun paluun tehnyt Downtown ja varsin hyvin toimivat myös niin alun perin jo aivan 80-luvun lopussa levytetty Little Girl of Mine kuin uusimman pitkäsoiton ehkäpä kaikkein tiukin rypistysraita NoMeansNo!. Koko setin ainoa balladimaisempaa tuotantoa edustava kappale Talkin' in Your Sleep oli onnistunut välipala ja sen jälkeen kelpasi ladata täydeltä laidalta vanhempiin kultaisiin koottuihin lukeutuva Never Let You Down. Lost Ones on eräs uusimman pitkäsoiton onnistuneimmista raidoista ja varsinaisen setin päättivät odotettu King for a Day-albumin nimikappale ja Soft Cell-laina Tainted Love. Encoreissa kuultiin kaksi Francinen varhaisempaan tuotantoon lukeutuvaa todellista kultahippua, eli Rumble on the Bayou sekä mainion Playmate-albumin ydintuotantoon lukeutuva Goodbye Forever. Lähes koko keikan ajan yhtyettä itseään vaivanneet tekniset ongelmat eivät onneksi välittyneet yleisöön ja oli palkitsevaa todentaa Francinelta onnistunut keikka, jossa pääpaino oli yhtyeen omassa ja varsin laadukkaassa tuotannossa. Erityisesti lavaesiintymiseensä jo vuosia sitten kaivattavaa särmää tavoittanut solisti/kitaristi Antti Kukkola oli koko setin ajan erinomaisessa vedossa.

Francine Kerubissa 7. joulukuuta 2018.

Lauantain pitkä:Erään brittipunkin klassikkoyhtyeen johtohahmo

17. huhtikuuta 1955 syntynyt Peter Campbell McNeish, joka tunnettiin taiteilijanimellään Pete Shelley, oli brittiläinen kitaristi, solisti, biisintekijä ja The Buzzcocks-yhtyeen johtohahmo. Leighissä syntynyt Shelley perusti Buzzcocksin Howard Devoton kanssa 70-luvun puolivälissä Boltonin teknologisessa instituutissa, eli nykyisessä Boltonin yliopistossa. Kaksikko matkusti Lontooseen tsekkaamaan Sex Pistolsin konsertin. Seuraavana vuonna Buzzcocks soittikin jo Pistolsin lämmittelijänä. Vuonna 1977 Buzzcocks julkaisi esikoisep:nsä Spiral Scratch omalla New Hormones-yhtiöllään. Devoto jätti yhtyeen pian tämän jälkeen ja Shelleystä tuli yhtyeen solisti ja pääasiallinen biisintekijä. Tuottaja Martin Rushentin kanssa Buzzcocks työsti What Do I Get?:in ja Ever Fallen in Love (With Some-One You Shouldn't Haven) kaltaisia keskeisiä singlehittejä sekä kolme albumia:Another Music in Different Kitchen ja Love Bites, jotka kumpikin ilmestyivät vuonna 1978 sekä seuraavana vuonna ilmestyneen pitkäsoiton A Different Kind of Tension. Buzzcocksin kokoelma-albumin Singles Going Steady brittijulkaisusta ilmeni eripuraa Virgin Recordsin kanssa ja Buzzcocks lopetti väliaikaisesti toimintansa vuonna 1981. Shelleyn esikoissooloalbumi Sky Yen oli äänitetty jo vuonna 1974, mutta se ilmestyi 12-tuumaisena vinyylinä vasta maaliskuussa 1980 Shelleyn oman Groovy Recordsin julkaisemana. Kyseinen kokeellinen albumi koostuu yhdestä jatkuvasta musiikkikappaleesta. Groovy Records julkaisi myös Sally Timmsin ja Lindsey Leen soundtrackalbumin Hangahar, jonka työstämiseen Shelley osallistui muusikkona. Groovy Recordsin julkaisuihin lukeutui lisäksi Eric Randomin, Barry Adamsonin ja Francis Cooksonin nimellä Free Agents julkaisema albumi, joka jäi kyseisen levy-yhtiön viimeiseksi julkaistuksi pitkäsoitoksi. Vuonna 1981 ilmestyi myös Shelleyn ensimmäinen ja niin ikään Martin Rushentin tuottama single Homosapien. Runsaasti syntetisaattoreita sisältänyt single nousi Yhdysvaltojen tanssilistalla sijalle 14. Seuraavana vuonna Shelleyltä ilmestyi samanniminen albumi. Shelleyn kakkospitkäsoitto XL1 ilmestyi vuonna 1983 Genetic Recordsin julkaisemana. Siltä poimittiin pieneksi hitiksi osoittautunut Telephone Operator. Kesäkuussa 1986 Shelleyltä ilmestyi tummasävyisempi albumi Heaven and the Sea, jota verrattiin tyylillisesti esimerkiksi Ultravoxin loppuaikojen tuotantoon. Seuraavana vuonna ilmestyneen elokuvan Some Kind of Wonderful soundtrackillä Shelley oli mukana uudella kappaleella Do Anything. Vuonna 1989 hän levytti Homosapienista uuden version nimellä Homosapien II. Kyseinen single sisälsi kappaleesta neljä erilaista miksausta. Shelley perusti myös yhtyeet The Tiller Boys ja Zip ja soitti punkrunoilija John Cooper Clarkea säestäneen The Invisible Girls -yhtyeen kanssa. Howard Devoton kanssa Shelley työsti vuonna 2002 ilmestyneen albumin Buzzkunst. Shelley oli mukana losangelesilaisyhtye The Adoredin vuonna 2005 ilmestyneellä esikoisep:llä. Seuraavana vuonna kyseinen yhtye konsertoi ahkerasti Buzzcocksin kanssa. Buzzcocksin reunion ajoittui vuoteen 1989 ja vuonna 1993 yhtyeeltä ilmestyi uusia albumi Trade Test Transmissions. Yhtye jatkoi konsertointia ja levytyksiä ja sen tuorein pitkäsoitto on vuonna 2014 ilmestynyt The Way. Vuonna 2005 Shelley levytti tribuuttina John Peelille uuden version Buzzcocksin Ever Fallen in Lovesta. Kyseiseen levytykseen ottivat osaa esimerkiksi Roger Daltrey, David Gilmour ja Robert Plant. Sen tuotot menivät Amnesty Internationalille ja Shelley esitti kyseisen klassikkohitin samaisena vuonna UK Music Hall of Famessa. 80-luvun lopusta seuraavan vuosikymmenen puoliväliin Channel 4:llä nähdyn Tour de Forcen intron teemamusiikki oli Shelleyn säveltämä. Shelley menehtyi yllättäen sydänkohtaukseen kuudes joulukuuta 2018 Eestissä, missä hän asui. Shelleyn edesmenosta ilmoitti sosiaalisessa mediassa hänen veljensä Gary McNeish.

Perjantain pohjat:Mansen rockmasiina iskussa

Popeda päätti itsenäisyyspäivän aattona Joensuu Areenalla järjestetyn konsertin, jonka rootsimpaa osastoa oli jo alkajaisiksi tarjonnut paikallinen Pate Friman & Orient Express. Rokkikone käynnisti viriilisti Popedan setin ja sitä seurasi iäkkäämmistä ja suhteellisesti runsaammin tuoreemmista menestyskappaleista koostunut kimara. Matkalla Alabamaan, Kakskytä centtiä, tuoreimmalta albumilta poimittu  Lihaa ja perunaa ja 90-luvun puolivälin klassikko Tahdotko mut tosiaan saivat seurakseen kyseisen vuosikymmenen alun slovarihelmen Punaista ja makeaa, erinomaisesti versioidun The Sensational Alex Harvey Band -coverin Mää ja Tapparan mies ja EppuPopeda Normaalin vuonna 1987 ilmestyneen singlehitin 20 vuotta sikana. Covereista Elämässä pitää olla runkkua toimi Onhan päivä vielä huomennakin-slageria paremmin ja hieman tuoreemmista 80-luvun hiteistä Kellot lyö oli mainio poiminta. Delilah on sekin Popedan coverohjelmistossa ensisijaisesti Alex Harveyn levyttämän näkemyksen innoittamana. Svoboda-menestysalbumin hittejä Repe ja Lissu ja Kersantti Karoliina, joista ensin mainitussa kuultiin onnistunutta instrumentaalijamittelua, seurasivat varsinaisen setin päättäneet vielä tunnetummat 80-lukuiset iskusävelmät Kaasua ja Kuuma kesä. Encoreista Costello Hautamäki vokalisoi kaksi näytettä, eli balladin Kun mies unelmoi ja Svobodan harvinaisemman helmen Kotiin. Paten soolotuotannon Ukkometso vetosi suureen yleisöön ja viimeisenä soitettu Popedan kakkosalbumin Rasvaa koneeseen avauskappale Da Da myös yhtyeen vanhakantaisiin diggareihin. Soitannollisesti Popeda oli varsin hyvässä vedossa ja puhallinsektio rikasti yhtyeen musiikillista ilmaisua. Erityismaininnan saa takuuvarmaa työskentelyä esitellyt Costello.

Popeda Joensuu-Areenalla 5. 12. 2018.

Torstain terävä:Kotimaisen merkittävän juurimusiikin edustajan paluualbumi

Balls:Skinny Dipping

Vuonna 2001 ilmestynyt Skinny Dipping on kotimaisen juurimusiikin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Balls-yhtyeen mainiosti onnistunut, mutta valitettavasti suhteellisen vähälle huomiolle jäänyt paluualbumi. Solisti Marjo Leinosen, kitaristien Petri Peevon ja Tipi Järvisen ja rumpali Sande Vettenrannan muodostamaa ydinjoukkoa yhtyeessä täydensi tuolloin basisti Jari Paulamäki. Albumin tuottajana kunnostautui Mitja Tuurala ja taustavokalistina parilla raidalla kuultiin Maria Hännistä. Skinny Dippingin terävintä kärkeä edustavat albumin käynnistävä The Temptations-laina I Can't Get Next to You ja upeasti svengaavat, erinomaisen riffin varaan rakennettu Candy Thief sekä pitkäsoiton ärhäkkä päätöskappale Magic Go Go Shoes. Taxi-Driver (Sammy B.) muistuttaa melodiassaan tyylitajuisesti LaBellen Lady Marmalade-hitistä ja myös Tail Lights kallistuu onnistuneesti soulahtavampaan ilmaisuun. Rosebud lukeutuu albumin sielukkaimpaan antiin, I Don't Wanna sisältää miellyttävän luomuhenkistä kitarointia ja  Deep Talkerilla on sen vastapainoksi tarjottavanaan modernimpaa soundimaailmaa. Born Again (Jump in the Coolwater) tekee paluun juurevuuden ytimeen. Soundimaailmaltaan suorastaan rönsyilevä Crash Diver edustaa albumin lähimpänä slovarituotantoa olevaa antia. Mitja Tuurala onnistui tuottajana vangitsemaan levylle sekä jotakin Ballsin varhaisesta syvimmästä olemuksesta että lisäämään kokonaisuuteen myös uusia tyylitajuisia elementtejä. Skinny Dippingin aikoihin Balls konsertoi vielä suhteellisen ahkerasti ja erityisen onnistuneena mieleen on jäänyt yhtyeen heinäkuussa 2002 Kuopion Henry's Pubissa soittama keikka. Se oli myös viimeinen kerta, jolloin itselleni tarjoutui tilaisuus todentaa Tipi Järvisen livesoittoa.