Torstain terävä:Hanoi Rocksin formatiivisen vaiheen suurin menestysalbumi

Hanoi Rocks:Two Steps from the Move

Elokuussa 1984 ilmestynyt Two Steps from the Move on Hanoi Rocksin viides studioalbumi ja samalla viimeinen pitkäsoitto ennen yhtyeen hajoamista, johon vaikutti ratkaisevasti rumpali Nicholas Dingleyn, alias Razzlen menehtyminen auto-onnettomuudessa kahdeksas joulukuuta 1984. Ennen Two Steps from the Movea Hanoi Rocksin pitkäsoittojen julkaisijoina olivat olleet Lick Records sekä Johanna Kustannus. Kyseinen albumi oli Hanoi Rocksin debyytti CBS Recordsin kaltaiselle suurelle levy-yhtiölle. Alun perin pitkäsoiton nimenä olisi pitänyt olla Silver Missiles and Nightingales, mutta se vaihdettiin viime hetkellä. Kitaristit Andy McCoy ja Nasty Suicide hyödynsivät kyseistä otsikkoa akustisen duonsa Suicide Twinsin pitkäsoiton nimenä paria vuotta myöhemmin. Two Steps from the Moven tuottajana toiminut Bob Ezrin oli aikaisemmin työskennellyt Alice Cooperin, Kissin ja Pink Floydin kaltaisten suurten nimien kanssa. Kyseinen seikka oli yksi keskeisimmistä syistä, miksi Hanoi Rocks halusi hänet uuden pitkäsoittonsa tuottajaksi. Hanoi Rocksin varhaisempiin töihin verrattuna Ezrin halusi Two Steps from the Movelle raskaampaa ilmapiiriä ja tummempaa kitarointia melodisuutta ja tietynlaista punkhenkeä silti unohtamatta. Ezrin osallistui lisäksi lähes kaikkien Two Steps from the Moven kappaleiden kirjoittamiseen. Hän oli tietoinen hardrockia lähempänä olevan tyylin suosiosta Yhdysvalloissa. Pitkäsoitto sisälsi useita Hanoi Rocksin suurista hiteistä, eli Million Miles Away, Boulevard of Broken Dreams, Don’t You Ever Leave Me sekä ensimmäisenä singlenä pitkäsoitolta poimittu Creedence Clearwater Revivalin aarreaitasta poimittu Up Around the Bend. Viimeksi mainitusta kappaleesta tehty musiikkivideo säilyy eräänä kalleimmista ja se saavutti huomattavaa näkyvyyttä MTV:llä.

Myös balladista Don’t You Ever Leave Me tehtiin video, mutta musiikillisesti se eroaa albumilla julkaistusta versiosta. Videolle päätynyt näkemys on lyhyempi, sisältää toisen kitarasoolon ja Razzlen puheosuus kuullaan ainoastaan kappaleen keskellä. Two Steps from Movelle kaavailtiin myös albumin nimikappaletta, mutta Razzlen mukaan Up Around the Bend korvasi sen. Two Steps from the Move julkaistiin myöhemmin Hanoi Rocksin Best of-kokoelmalla ja se pääsi myös mukaan yhdeksi Two Steps from the Moven vuonna 2004 ilmestyneen remasteroidun cd-version neljästä bonuskappaleesta. Ilmestyessään Two Steps from the Move oli Hanoi Rocksin siihen mennessä suurin menestys. Brittilistalla kyseinen pitkäsoitto saavutti 28. sijan ja siltä poimitut singlet Up Around the Bend ja Don’t You Ever Leave Me nousivat niin ikään listoille. Kotimaassa Two Steps from the Movesta tuli Hanoi Rocksin ensimmäinen kultalevy, tosin vasta vuonna 1986, jolloin yhtye oli jo lopettanut toimintansa. Silti pitkäsoitto on useissa yhteyksissä kohotettu klassikoksi glamrockin ja hardrockin saralla. Ollessaan kiertueella promotoimassa uusinta pitkäsoittoaan Hanoi Rocksin suosio Japanissa kasvoi entisestään. Yhtye soitti myös kaksi loppuunmyytyä konserttia New Yorkissa. Rumpali Razzlen kuoltua Hanoi Rocks perui konserttejaan ja lopetti toimintansa lopullisen kansainvälisen läpimurtonsa kynnyksellä. Two Steps from the Moven kappaleessa Underwater World kuultu line Welcome to the Jungle lienee inspiroinut pitkäaikaista Hanoi Rocks-diggaria Axl Rosea samannimisen kappaleen kirjoittamiseen Guns N’ Rosesille. Siinä hyödynnetään myös samantyyppisiä voimasointuja. Two Steps from the Moven kappaleista harvinaisempaa tuotantoa edustava ja ärhäkkyydessän Hanoi Rocksin vanhasta perustasta miellyttävästi muistuttava  Futurama päätyi Bang Tango – yhtyeen coverohjelmistoon.

Keskiviikon klassikko:Fab Fourin ensimmäinen mestariteosalbumi

The Beatles:Rubber Soul

Kolmas joulukuuta 1965 julkaistu Rubber Soul on The Beatlesin kuudes studioalbumi. Se saavutti varsin myönteiset arviot ja nousi usean viikon ajaksi listojen kärkeen Atlantin molemmin puolin. Yhdysvalloissa pitkäsoitosta julkaistiin brittipainoksesta eroavan kappalelistan sisältänyt versio. Jo tutuksi tulleeseen tapaan George Martinin tuottama Rubber Soul sisälsi vaikutteita 60-luvun popista, soulista ja myös folkista. Albumi otti nimensä ilmauksesta muovisielu, jota afrikanamerikkalaiset soulmuusikot käyttivät kuvatessaan Mick Jaggeria, valkoista muusikkoa laulamassa soulia. Kyseessä on A Hard Day’s Nightin brittiversion jälkeen toinen pelkästään originaalimateriaalista koostunut Beatlesin albumi ja se nauhoitettiin ainoastaan neljän viikon aikana, jotta pitkäsoitto ehti julkaisuvuotensa joulumarkkinoille. Edeltäjistään poiketen Rubber Soul äänitettiin jatkuvan periodin aikana. Aikaisemmat yhtyeen pitkäsoitot oli nimittäin nauhoitettu useammissa jaksoissa kiertueiden ja muiden velvoitteiden välisenä aikana. Kyseessä oli ensikerta, jolloin Beatles keskittyi luomaan albumin taiteellisena työnä. Kyseistä lähestymistapaa yhtye kehitti eteenpäin Rubber Soulia seuranneilla pitkäsoitoillaan Revolver ja Sergeant Pepper’s Lonely Hearts Club Band. Rubber Soul on päässyt lukuisille kaikkien aikojen parhaat levyt -tyyppisille listoille. Monet keskeiset musikologit ovat pitäneet albumia merkittävänä taiteellisena saavutuksena, joka jatkoi yhtyeen taiteellista kypsymistä, mutta piti silti yllä laajalle levinnyttä suosiota kriitikoiden ja ostavan yleisön keskuudessa. Vuonna 2012 Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Rubber Soulin sijoitus oli todella korkea, eli viides. Rubber Soulin kappaleet kirjoitettiin Beatlesin palattua Lontooseen Pohjois-Amerikan kiertueeltaan. Albumilla oli vaikutteita soulmusiikista ja erityisesti Bob Dylanin ja The Byrdsin popularisoimasta folkrockista.

Rockin instrumenttivalikoimaa Beatles laajensi erityisesti kappaleessa Norwegian Wood (This Bird Has Flown), joka teki länsimaiselle yleisölle tutuksi intialaisen sitarin. Eksoottisia vaikutteita albumille toivat myös Michellen ranskalais- ja Girlin kreikkalaistyyppinen kitarointi ja In My Lifen barokkityyppinen pianolla soitettu bridge. Harrisonin käsialaa olleessa If I Needed Someonessa Beatles teki kunniaa The Byrdsille, joka oli puolestaan aikaisemmin ottanut vaikutteita George Harrisonin soittotyylistä. Vaikka Rubber Soulin tekstit olivat edelleen rakkausaiheisia, käsittelivät ne aihettaan varhaisempaa syvällisemmin ja katkerammin. John Lennon totesi myöhemmin Rubber Soulin olleen ensimmäinen Beatlesin albumi, jonka äänitysten aikana yhtyeellä oli täydellinen luova kontrolli ja riittävästi studioaikaa kehittää uusia soundeihin liittyneitä ideoita. Rubber Soulin äänityssessioissa nauhoitetut Day Tripper ja We Can Work It Out julkaistiin pitkäsoiton ulkopuolella kaksi a-puolta sisältäneenä singlenä. Rubber Soul oli ensimmäinen Beatles-albumi, jonka kannessa ei mainittu yhtyeen nimeä ja ilmestymisaikanaan kyseessä oli tavanomaisesta poikennut taktiikka. Amerikan julkaisuna Rubber Soul oli Beatlesin kymmenes albumi ja samalla ensimmäinen pelkästään yhtyeen omasta tuotannosta koostunut pitkäsoitto. Albumin brittiversion kappaleista neljä; Drive My Car, Nowhere Man, What Goes On ja If I Needed Someone siirrettiin Beatlesin seuraavalle Amerikan-julkaisulle The Beatles Yesterday and Today. Tilalle otettiin edeltäneeltä pitkäsoitolta Help kappaleet I’ve Just Seen a Face ja It’s Only Love. Rubber Soulin jenkkiversion kestoksi tuli ainoastaan reilut 28 minuuttia, mikä oli lähes seitsemän minuuttia brittipainosta vähemmän. Brittilistalla Rubber Soul viihtyi 42 viikon ajan 12. joulukuuta 1965 alkaen. Seuraavalla viikolla pitkäsoitto syrjäytti Sound of Musicin soundtrackin listakärjestä. Rubber Soul saavutti erinomaiset arviot heti ilmestyttyään ja vuonna 2000 albumi pääsi mukaan Grammy Hall of Fameen.

Tiistain tukeva.Eräs suomipunkin ikiklassikoista

Pelle Miljoona & 1980:Pelko ja viha

Kevättalvella 1979 nauhoitettu Pelko ja viha on Pelle Miljoona & 1980 – yhtyeen esikoisalbumi, jota on yleisesti pidetty punkin tiivistymänä Suomessa. 1980-yhtyeen ensimmäisen line upin muodostivat rummuista ja vokalisoinnista vuorotellen vastanneet Pelle ja Tumppi Varonen, tuossa vaiheessa bassoa soittanut Ari Taskinen sekä kitaristi Nisse Rikama, alias Rubberduck Jones. Koko nelikko, joka oli hetken aikaa käyttänyt nimiä Pelle Miljoona & 1978 ja Pelle Miljoona & 1979, osallistui Pelko ja viha – pitkäsoiton biisien työstämiseen. Albumin kappaleita oli testattu keikkakontekstissa jo ennen niiden levytystä. Pelko ja viha – pitkäsoiton kirkkaimpia klassikoita edustavat sen reggaepoljentoinen nimikappale, jonka kitaraosuuksissa Rubberduck saa aikaan todella komeaa jälkeä, ärhäkät punklataukset TV ja Yhdistytään sekä aavistuksen sofistikoituneempi, sävellykseltään Ruberduckin ja Taskisen yhteistyötä edustava Pelkistettyä todellisuutta, joka alussaan sisältää myös taiteellisen puheosuuden. Kauaksi mainituista kappaleista eivät laadullisesti jää Pellen käsialaa oleva Vallankumous kulttuuriin ja Taskisen työstämä Helsinki. Tumpin sävellystuotantoon lukeutuu nopea Problems-henkinen raita Automaatti ja Rubberduck vastaa yksin kitaraosastonsa osalta erinomaisen toimivasta raidasta Mua valvotaan. Pelko ja viha -albumin kappalemateriaalista Pellen Natsit natsit on tyylillisesti kaikkein lähimpänä hänen varhaisemman NUS-yhtyeensä tuotantoa. Pitkäsoiton päättää Taskisen hienoisesti popahtava ja Tumpin vokalisoima Hyvä fiilis, ja ainoa hieman täytteenomaisempi raita koko albumilla on Bob Dylanin 60-luvun puolivälin klassikkokappaleesta Like A Rolling Stone työstetty suomennos Enää itkeä voit, jossa pianossa kuullaan Se-yhtyeen Yaria. Pitkäsoiton remasteroidun cd-version bonuksina on singlekappaleita ja niiden joukossa mm. ehkä kaikkein legendaarisin 1980-yhtyeen pikkulevy Mulla menee lujaa/Rakastava voima, jonka todella upea kakkosbiisi on Rubberduckin sävellys. Tumppi tulkitsee vitaalisesti alun perin Pelkistettyä todellisuutta – singlen kakkospuolella julkaistun MC 5:n varhaispunkklassikon Ramblin’ Rose sekä etenkin Hair-musikaalista tutuksi tulleesta  Let the Sunshine Inistä tehdyn suomennoksen Lanka palaa, joista jälkimmmäinen oli mukana Pelle Miljoona Unitedin keikkasetissä koko Tumppi Varosen yhtyeessä vaikuttamisen ajan. Ari Taskisen käsialaa olevaa Intiaanikesää Rubberduck ei suostunut soittamaan. Pelle Miljoonan tiukimman punkkauden tyylin vangitsijana Pelko ja viha säilyttää asemansa ikiklassikkona.

Maanantain mainio:Skynyrdin vivahteikas kolmas pitkäsoitto

Lynyrd Skynyrd:Nuthin’ Fancy

24. maaliskuuta 1975 ilmestynyt Nuthin’ Fancy on Lynyrd Skynyrdin kolmas studioalbumi. Yhtyeen pitkäsoitoista ensimmäisenä se nousi Billboardin listalla top teniin saavuttaen yhdeksännen sijan. Kyseessä oli Skynyrdin ensimmäinen albumi, jolla kuultiin Bob Burnsin korvanneen rumpalin Artimus Pylen musisointia ja viimeinen, jolla kitaristi Ed King oli mukana ennen yhtyeen reunionia, jonka ensimmäinen uutta tuotantoa sisältänyt pitkäsoitto oli 1991. Nuthin’ Fancy saavutti kultalevyn jo ilmestymisvuotensa heinäkuussa ja platinaa pitkäsoitto myi 12 vuotta myöhemmin. Nuthin’ Fancy nauhoitettiin vuoden 1975 tammikuussa Atlantassa. Säännön vahvistavana poikkeuksena oli myös singleformaatissa julkaistu ja Skynyrdin ydintuotantoon lukeutuva kappale Saturday Night Special, joka oli äänitetty jo edellisen vuoden elokuussa Studio Onessa, Georgian Doravillessa. Skynyrdin repertuaarissa Nuthin’ Fancyä voi pitää monipuolisena ja kiehtovana albumikokonaisuutena. Solisti Ronnie Van Zantin ja kitaristi Allen Collinsin käsialaa oleva, terhakan riffin varaan rakennettu, ja myös ärhäkkää sooloilua sisältävä On the Hunt muistuttaa tyylillisesti brittiläisen bluesrockin keskeisiin edustajiin lukeutuvaa Free -yhtyettä. Kitaristi Gary Rossingtonin ja Ronnie Van Zantin yhteistyötä edustava Am I Losin' on letkeämpi, mutta soolossaan silkkaa kitaraherkkua tarjoava harvinaisempi helmi. Täysin Van Zantin käsialaa oleva Made in the Shade julkaistiin jo Saturday Night Special – singlen kääntöpuolella ja se edustaa melko tyylipuhdasta countrya. Hank Williams Jr. tekikin kappaleesta coverversion vuonna 1983 ilmestyneelle albumilleen Strong Stuff. Van Zantin, kosketinsoittaja Billy Powellin ja Ed Kingin yhdessä työstämä Whiskey Rock N’ Roller on kliseisempi, mutta tarjoaa riffittelynsä ja sooloilunsa osalta varsin pätevää työskentelyä. Singlenä julkaistu, Kingin ja Van Zantin yhteistyötä edustava Saturday Night Special on tiukka rockrypistys, joka lukeutuu Skynyrdin tunnetuimpaan ja laadukkaimpaan levytystuotantoon. Kappaleesta on tehty myös useita coverversioita, joista mainittakoon amerikkalaisten hardrockyhtyeiden Great Whiten ja Teslan näkemykset. Rossingtonin, Van Zantin ja lukuisten muiden töidensä lisäksi myös Nuthin’ Fancyn tuottajana toimineen Al Kooperin yhteistyötä edustava Cheatin’ Woman on sulavasti rullaava rockpala, johon kitaraosasto tuo oman maittavan lisänsä. Kingin ja Van Zantin Railroad Song svengaa mainiosti huuliharpulla ryyditettynä, mutta sisältää myös revittelyä kitaravälikkeissään. Collinsin ja Van Zantin yhteistyötä edustava I’m a Country Boy edustaa suhteellisen raskaassa musiikillisessa ilmaisussaan hardrockia, ja varsin laadukasta sellaista. Monen Skynyrdin tosi diggarin listalla Nuthin’ Fancy sijoittuu yhtyeen  kultakauden tuotannossa melkoisen korkealle.

Sunnuntain extra:Oklahoman trubaduurin vuoden 1976 klassikkoalbumi

J. J. Cale:Troubadour

Syyskuussa 1976 ilmestynyt Troubadour on Oklahoman hiljaisen trubaduurin J. J. Calen neljäs pitkäsoitto. Kaksi albumin kappaleista on kelvannut covereiksi Eric Claptonille. Jo vuonna 1977 julkaistulle albumille Slowhand versioitu Cocaine muodostui erääksi Claptonin suurimmista singlehiteistä. Travelin’ Light – kappaleen Clapton coveroi vuonna 2001 ilmestyneelle pitkäsoitolleen Reptile. Yhtye Widespread Panic versioi samaisen kappaleen jo vuonna 1988 albumilleen Space Wrangler. Troubadourin tuottamisesta vastasi Audie Ashworth, joka oli toiminut tuottajana myös Calen kolmella edeltäneellä pitkäsoitolla Naturally, Really sekä Okie. Vuonna 2004 ilmestyneessä dokumentissa To Tulsa and Back Cale mainitsi kirjoittaneensa Cocainen diggaamansa Mose Allisonin hengessä. Originaalissa versiossa oli jazz swingiä ja Ashworth kehotti Calea lisäämään kappaleeseen sen kaipaamaa hienoista kaupallista rocksävyä. Cale äänitti kappaleen uudestaan tutuksi tulleessa muodossa. Sen tekstiä voi pitää monimerkityksisenä. Vaikka Cocainesta muodostui Claptonille suuri menestys, Calen ensimmäinen Troubadourilta julkaisema single oli Travellin’ Light kakkospuolellaan niin ikään pitkäsoiton tarttuvimpaan antiin lukeutuva Hey Baby. Kappale sisältää funkahtavaa kitaraa esimerkiksi James Burtonin hengessä ja myös ksylofonit rikastavat kappaleen soundimaailmaa kokonaisuuden säilyessä silti maanläheisenä. Travelin’ Light pääsi mukaan myös useille J. J. Calen kokoelma-albumeille, kuten vuonna 2002 ilmestyneelle Best ofille ja kaksi vuotta myöhemmin julkaistulle The Ultimate Collectionille. Troubadourilla Cale esitteli soundilleen uusia instrumentteja. Esimerkiksi Ride Me High – kappaletta värittävät syntetisaattorit. Uusiin instrumenttivalikoimiin vaikutti osaltaan tuottaja Ashworth ja hänen myötään mukaan tuli puhaltimilta kuulostavia instrumentteja, joita ei kuitenkaan kansitiedoissa mainita. Troubadourin edeltäjistään eroavasta soundista huolimatta J. J. Calen pitkäsoitoille on yleisesti tunnusomaista määrätynlainen itsensä havainnointi. Mainitulla albumilla vierailleista muusikoista mainittakoon Ken Buttrey, Buddy Emons ja Reggie Young.

Lauantain pitkä:Sabbathin kolmas ja aikanaan aliarvostettu pitkäsoitto

Black Sabbath:Master of Reality

Heinäkuussa 1971 julkaistu Master of Reality on Black Sabbathin kolmas studioalbumi, jonka todetaan yleisesti vaikuttaneen doom metallin ja stoner rockin syntyyn. Yli kahden miljoonan kappaleen myynnillään kyseinen pitkäsoitto on saavuttanut tuplaplatinaa. Kyseessä oli ainoa Sabbathin Yhdysvalloissa top teniin noussut albumi ennen vuotta 2013, jolloin paluualbumi 13 kohosi siellä niin ikään kymmenen suosituimman pitkäsoiton joukkoon. Master of Reality nauhoitettiin Lontoon Island –studioilla vuoden 1971 helmikuussa ja huhtikuussa. Pitkäsoiton tuottamisesta vastasi Sabbathin kahden edeltävän albumin tavoin Rodger Bain. Master of Reality jäi myös hänen viimeiseksi yhteistyökseen yhtyeen kanssa. Albumin kappaleissa Children of the Grave, Into the Void ja Lord of This World kitaristi Tony Iommi madalsi kitaraansa puolitoista sävelaskelta saadakseen aikaan suuremman, raskaamman soundin. Myös basisti Geezer Butler madalsi instrumenttiaan tavoittaakseen Iommin. Vastapainoksi Ozzy Osbournen laulusuoritukset kulkivat edelleen korkeassa rekisterissä. Parikymmentä vuotta myöhemmin Smashing Pumpkinsin, Soundgardenin ja Nirvanan kaltaiset yhtyeet hyödynsivät samantyyppistä raskasta soundia. Guitar Wordille vuonna 1992 antamassaan haastattelussa Tony Iommi totesi yhtyeen muuttuneen Master of Realityllä kokeilunhaluisemmaksi ja käyttäneen äänityksiin liikaakin aikaa. Hän toivoi kykenevänsä palaamaan aikaan, jolloin Sabbath levytti kaksi ensimmäistä albumiaan, ts. ainoastaan soittamaan studiossa ilman harjoittelua ja soundien etsimistä. Jokaisella Sabbathin tuohonastisella albumilla oli ollut vaikea kappaleensa ja Master of Realitylla se oli Into the Void. Kyseistä kappaletta oli kokeiltu parissakin studiossa, sillä rumpali Bill Wardilla oli vaikeuksia sen kanssa. Myös Osbournella oli omat hankaluutensa kappaleen riffin yhteydessä olevan nopean osan laulusuorituksissa.

Balladikappale Solitude oli Iommin taidonnäyttö, sillä hän soitti kappaleessa kitaran lisäksi myös huilua ja pianoa. Kappaleen lauluosuuden hidastusefekti lisättiin myöhemmin lauluraidan tuplaamiseksi. Singleformaatissa albumilta julkaistiin After Forever kääntöpuolellaan edelliseltä pitkäsoitolta Paranoid poimittu Fairies Wear Boots. Brittilistalla Master of Reality nousi viidenneksi ja Yhdysvalloissa sijalle kahdeksan. Pitkäsoiton ensimmäiset painokset sisälsivät kirjekuorimaisen kannen, jossa oli myös juliste yhtyeestä. Albumin nimi oli painettu ensipainoksissa mustalla, myöhemmin harmaalla. Kyseessä oli ensimmäinen Sabbathin pitkäsoitto, jonka takakannesta löytyivät albumin tekstit. Ensimmäisissä Yhdysvaltain-painoksissa useille kappaleille oli annettu alaotsikot, mikä antoi vaikutelman siitä, että albumilla olisi enemmän biisejä. After Foreverin intro oli The Elegy, Children of the Graven loppusoitto The Haunting, Lord of This Worldin intro Step Up ja Into the Voidin intro Deathmask. Vastaavanlaista käytäntöä oli hyödynnetty myös Sabbathin kahden edellisen pitkäsoiton Yhdysvaltain-painoksissa. Master of Realityn varhaisissa jenkkiversioissa albumin nimenä oli virheellisesti Masters of Reality. Myöhemmissä painoksissa kyseinen virhe korjattiin ja myös kappaleiden alaotsikot poistettiin The Elegyä lukuun ottamatta. Omana aikanaan Masters of Reality ei saavuttanut erityisen myönteisiä  arvioita, mutta albumin ansiot on oivallettu myöhemmin. Vuonna 2003 Master of Reality saavutti sijan 298. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Kahta vuotta aikaisemmin Master of Reality pääsi mukaan musiikkilehti Q:n 50 kaikkien aikojen raskaimman albumin listalle.

Perjantain pohjat:REM:in 80-luvun viimeinen pitkäsoitto

REM:Green

Marraskuussa 1988 ilmestynyt Green on amerikkalaisen vaihtoehtorockyhtyeenä uransa aloittaneen REM:in kuudes studioalbumi ja samalla ensimmäinen Warner Brosin julkaisema yhtyeen pitkäsoitto. Yhtyeen yhdessä Scott Littin kanssa tuottamalla albumilla REM jatkoi tekstiensä osalta poliittisten aiheiden käsittelyä. Musiikillisesta aspektista tarkasteltuna Green laajensi yhtyeen hyödyntämää instrumentaatiota esimerkiksi mandoliinilla ja yhtyeen jäsenet soittivat kyseisellä albumilla myös muita, kuin varsinaisia pääinstrumenttejaan. Ilmestyessään Greenistä muodostui kaupallinen menestys ja yhtye promosi albumia 11 kuukauden mittaisella kiertueella. Pitkäsoitolta julkaistiin singleformaatissa kappaleet Orange Crush, Pop Song 89, Stand ja Get Up. Vuonna 2013, jolloin pitkäsoiton julkaisusta tuli kuluneeksi 25 vuotta, siitä julkaistiin erikoisversio. Edellisellä pitkäsoitollaan, vuoden 1987 satoa edustaneella albumilla Document REM oli saattanut päätökseen sopimuksensa I.R.S. Recordsin kanssa. Sen ulkomainen jakelija MCA Records ei REM:in itsensä mielestä pitänyt yhtyettä prioriteettinä. Uusi sopimus solmittiin Warner Brosin kanssa siitäkin huolimatta, että myös rahakkaampia tarjouksia olisi ollut tiedossa muiden levy-yhtiöiden taholta. Helmikuussa 1988 REM nauhoitti demot uuden albuminsa kappaleista Robbie Collinsin Underground Sound Recording – studioilla Athensissa, Georgiassa.

Ainoastaan kuukausi Warner Brosin kanssa solmitun sopimuksen jälkeen REM äänitti tulevan albuminsa pohjaraidat touko-heinäkuusssa 1988 Ardent- studioilla Memphisissä. Albumin ilmestymisvuotena julkaistussa haastattelussa Peter Buck kuvasi Greeniä albumiksi, joka ei sisältänyt lainkaan tyypillisiä REM-kappaleita. Alun perin pitkäsoiton a-puolen kaavailtiin koostuvan sähköisistä ja b-puolen akustisista biiseistä, mutta suunnitelma meni jäihin, sillä akustisia kappaleita ei syntynyt tarpeeksi. David Buckley löysi Greeniltä kolmenlaisia musiikillisia kohokohtia:Ikonisia popkappaleita, kuten Pop Song 89 ja Stand, raskaammin iskeviä kappaleita Orange Crushin ja Turn You Inside-Outin tyyliin sekä akustisia, Peter Buckin mandoliinin soitolla väritettyjä kappaleita, joista esimerkkinä on pitkäsoiton päätösraita Untitled. Kaiken kaikkiaan Buck soitti albumilla mandoliinia kolmessa kappaleessa. Pitkäsoitolla hyödynnetyistä harvinaisemmista instrumenteista mainittakoon lisäksi sello ja lap steel. REM promotoi uusinta pitkäsoittoaan siihen mennessä suurimmalla ja visuaalisimmalla kiertueellaan, jonka taustana nähtiin esimerkiksi taide-elokuvia. 11 kuukauden mittainen kiertue päättyi Fox Theatreen Atlantassa, Georgiassa ja kyseisessä konsertissa REM soitti aluksi esikoispitkäsoittonsa Murmurin alusta loppuun ja sitten Greenin kokonaisuudessaan. Viimeksi mainitun kappaleista ainakin Pop Song 89 ja Orange Crush olivat olleet mukana jo edellisen pitkäsoiton tiimoilta tehdyllä kiertueella. Toukokuussa 2013 Rhino Records julkaisi Greenin 25-vuotisjuhlapainoksen, joka sisälsi bonuksenaan pitkäsoiton mittaisen konsertin Live in Greensboro 1989. Kurt Cobain listasi Greenin kaikkien aikojen 50 suosikkialbuminsa joukkoon. Vuonna 1993 The Timesin 100 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Green saavutti 70. sijan. 20 vuotta myöhemmin New Musical Expressin 500 kaikkien aikojen parhaan pitkäsoiton listalla Greenin sijoitus oli 274.