Deep Purple:Fireball
Kesäkuussa 1970 ilmestyneellä ja sittemmin klassikoksi kohonneella albumillaan In Rock Deep Purplen legendaarinen
kakkoskokoonpano löysi itsensä musiikillisesti. Sen seuraaja, Yhdysvalloissa heinäkuussa 1971 ja yhtyeen kotimaassa Britanniassa kahta kuukautta myöhemmin ilmestynyt Fireball on pakostakin saanut osakseen hienoisen välityön maineen. Mainittu pitkäsoitto sijoittuu nimittäin kahden kiistattoman klassikkolevyn väliin; sen seuraajana on brittiläisen hardrockin todellisiin kulmakiviin lukeutuva pitkäsoitto Machine
Head.
Fireballin laadukkaimmat biisit edustavat joka tapauksessa varsin kovaa tasoa. Albumin nimikappaleen hurjatempoisuus ja upeat soolot, Demon’s Eyen linjakkuus
ja No No No-kappaleen tyylikkäästi koossa pysyvä rajuus edustavat 1970-luvun brittiläistä
hardrockia upeimmillaan.
Fireballin todellinen huippuhetki lienee silti
letkeä ja laulusoundiltaan Bob Dylanin hengessä svengaava Anyone’s Daughter.
Fools esittelee Purplen Mark 2:n progeimmillaan ja No One Came tarjoaa
albumille yrmeän iskevän lopetuksen. Itse asiassa ainoa hienoista täytettä kappale Fireball-pitkäsoitolla on livekontekstissa maratonmittoihin yltänyt Ian Paicen
rumpunäytös The Mule. Deep Purplen vuoden 1971 diskografiaan lukeutuu lisäksi upea single Strange Kind of Woman/I’m Alone, jonka molemmat puolet
olisivat laaadullisesti kelvanneet vaivattomasti myös osaksi Fireball-albumia.
Erityisesti singlen kakkospuolta voi pitää jopa unohdettuna klassikkona. Kumpikin pikkulevyn kappaleista pääsi toki cd-formaatissa
mukaan osaksi Fireballin 25-vuotisjuhlapainosta. Herrat Richie Blackmore, Ian
Gillan, Roger Glover, Jon Lord ja Ian Paice taltioivat 1970-luvun alkuvuosina useamman
pitkäsoitollisen hardrockin parhaaseen a-ryhmään lukeutuvaa tuotantoa ja niinpä yhtyeen huippukauden diskografiassa jopa hienoisena
välityönä pidettävä albumi edustaa selkeää klassikkotasoa. Fireball on solisti Ian Gillanin suosikkialbumi yhtyeensä tuotannosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti