Molly Hatchet:Flirting with Disaster
Keskeisimpiin southern rock-yhtyeisiin lukeutuvan Molly Hatchetin kitaravallin voinee sanoa saavuttaneen huippunsa yhtyeen vuonna 1979 ilmestyneellä kakkosabumilla Flirting with Disaster. Yhtyeen revittelevää musiikillista ja myös tekstillistä ilmaisua rikastetaan kuitenkin kolmen kitaristin, eli Steve Hollandin, Dave Hlubekin ja Duane Rolandin vivahteikkaalla työskentelyllä. Kolmikon jäsenet vaihtavat sujuvasti rooliaan soolo, rytmi- tai harmoniakitaristeina. Hlubek ja Holland perustivat Molly Hatchetin Jacksonvillessa 70-luvun alussa. Yhtyeen managerina toiminut Pat Armstrong oli tehnyt yhteistyötä myös Lynyrd Skynyrdin kanssa ja Molly Hatchet äänittikin originaalit demonsa Skynyrdin studiossa. Yhtyeen vuonna 1978 ilmestyneen esikoisalbumin tuottamisesta vastannut Tom Werman jatkoi yhteistyötään yhtyeen kanssa myös Flirting with Disasterilla. Kyseistä albumia äänitettiin sekä Yhdysvaltain itä, että länsirannikolla. Musiikillisesti kyseessä on tiukka ja konstailematon rockalbumi, jonka kansikuva on Frank Frazettan maalaus nimeltä Dark Kingdom. Flirting with Disasterin kymmenestä raidasta yhdeksän edustaa yhtyeen omaa tuotantoa. Niistä kahdeksan työstämiseen on osallistunut solisti Danny Joe Brown. Huuliharppuintrolla käynnistyvän Whiskey Manin tekstissä varoitetaan liian rankasta bailaamisesta ja musiikillisesti kyseisellä raidalla on tarjottavanaan väliosassaan vahvoja sointuja ja kitaroita hyödynnetään varsin tehokkaasti leadin soidessa moniäänisesti. Pitkäsoiton cover on näkemys Bobby Womackin varhaisen yhtyeen The Valentinosin hitistä ja Rolling Stonesin listakärkeen nostamasta It's All Over Nowsta. Molly Hatchetin näkemyksessä Bruce Crump tarjoaa varsin tanakkaa rumputyöskentelyä ja boogie woogie -tyyppisistä piano-osuuksista vastaa vieraileva tähti Jai Vainding. One Man's Pleasure eroaa Banner Thomasin dominoiman bassotyöskentelyn ansiosta pitkäsoiton edeltävistä kappaleista. Kitarat pääsevät toden teolla ääneen vasta soolo-osuudessa. Jukin' City rakentuu melko pitkälle pelkistetyn riffin varaan, joskin tietyt kappaleen myöhäisemmät kuviot lisäävät selkeästi kappaleen kiinnostavuutta. Boogie No More käynnistyy hitaana bluesvaikutteisena numerona. Se muuttaa kuitenkin tyyliään tempoaan lisäten ja kappaleen reilut neljä viimeistä minuuttia tarjoavat erinomaista Skynyrdin Free Birdia tyylitajuisesti muistuttavaa kitarahyökkäystä. Brownin, Hlubekin ja Thomasin käsialaa oleva pitkäsoiton kakkospuolen käynnistävä nimikappale on viisiminuuttinen, erinomaisesti rullaava ja kiinnostavuutensa säilyttävä raita, joka ansaitsee statuksensa klassikkona Molly Hatchetin tuotannossa. Albumin kappaleista ainoana se julkaistiin myös singleformaatissa. Vaikka kappale jäi Billboardin listalla top 40:än ulkopuolelle, se viihtyi poplistoilla kymmenen viikon ajan. Mikä merkittävintä, Flirting with Disasterista muodostui Molly Hatchetin tunnuskappale, joka heijasti tekstissään yhtyeen lähellä rajaa viihtynyttä elämäntapaa. Näin kovassa seurassa albumin seuraavat kappaleet, melko tyypillistä vaihtoehtocountrya edustava Good Rockin' sekä instrumentaatiossaan lehmänkelloa ja boogiepianoa hyödyntävä Gunsmoke jäävät hienoisten täyteraitojen asemaan. Tummasävyisempi Long Time tekee paluun jälleen vahvempaan kappalemateriaaliin. Albumin päättää niin ikään varsin onnistunut jamittelukappale Let The Good Times Roll, jossa kitarat ja rummut saavat jälleen aikaan varsin vakuuttavaa jälkeä. Kyseinen kappale on myös melodisesti siinä määrin tarttuva, että oikeissa olosuhteissa siitä olisi voinut kehkeytyä jopa singlemenestys. Loppujamissaan kappale tarjoaa jälleen syvän etelän rockin parhaita elementtejä. Flirting with Disaster nousi albumilistalla top 20:een ja myi Yhdysvalloissa yli kaksi miljoonaa kappaletta. Danny Joe Brown jätti yhtyeen pian kyseisen albumin jälkeen terveysongelmiensa vuoksi. Hän teki tosin paluun Molly Hatchetiin 80-luvun alkupuolella, mutta kyseisessä vaiheessa uraansa yhtye oli jo muuttanut musiikillista tyyliään tavoittaakseen toisentyyppistä yleisöä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti