The Velvet Underground:The Velvet Underground
Maaliskuussa 1969 ilmestynyt The Velvet Underground on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen The Velvet Undergroundin nimikkoalbumi ja samalla kolmas pitkäsoitto. Kyseessä on lisäksi yhtyeen ensimmäinen John Calen korvanneen Doug Yulen kanssa levytetty albumi. Edellisenä vuonna TTG-studioilla Kaliforniassa äänitetty pitkäsoitto koostui balladeista ja suorista rockkappaleista ja merkitsi samalla tyylillisesti voimakastakin irtiottoa The Velvet Undergroundin varhaisemmista levytyksistä. Vuonna 2003 kyseinen pitkäsoitto saavutti sijan 314. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Yhtyeen keskeisen biisintekijän Lou Reedin mukaan yhtyeen ei olisi pitänyt tehdä uutta White Light/White Heatia, vaan tuoda esiin toinen puoli itsestään. Yksisuuntaiseksi jääminen tuli kaikin mahdollisin keinoin välttää. Rumpali Maureen Tucker kertoi olevansa tyytyväinen siihen musiikilliseen suuntaan, johon yhtye oli menossa ja toivovansa että jokin levy-yhtiö ottaisi yhtyeen siipiensä suojaan ja tekisi sille oikeutta. Doug Yulen mukaan albumin äänityssessiot olivat luovia ja onnistuneita kaikkien työskennellessä yhdessä. Pitkäsoiton avauskappaleessa Candy Says mainitaan Andy Warholin tähtikaartiin lukeutuva Candy Darling, johon viitataan myös Lou Reedin vuoden 1972 singlemenestyksessä Walk on the Wild Side. Kappaleessa Murder Mystery kuullaan kaikkien yhtyeen neljän jäsenen ääniä. Säkeistöjen aikana Reed ja kitaristi Sterling Morrison lukevat samanaikaisesti eri runojen säkeitä ja heidän äänensä on sijoitettu eri kaiuttimiin. Pitkäsoiton päätöskappaleessa After Hours kuullaan harvinaislaatuisesti Maureen Tuckerin vokalisointia. Reedin mielestä Tuckerin viaton ääni sopi kyseisen kappaleen tyyliin hänen omaa vokalisointiaan paremmin. Yhtye tuotti nimikkoalbuminsa itse. Siitä on olemassa kaksi erilaista stereomiksausta. Laajemmalle levinneestä miksauksesta vastasi MGM/Verven ääni-insinööri Val Valentin. Toisesta miksauksesta vastasi Lou Reed, joka oli nostanut omaa lauluääntään ja kitarointiaan painamalla muita instrumentteja alemmaksi. Sterling Morrisonin mielestä kyseinen miksaus kuulosti siltä, kuin se olisi tehty wc:ssä. Dramattisin ero on kuitenkin siinä, että kyseiset miksaukset sisältävät täysin eri versiot kappaleesta Some Kinda Love, jotka ovat tosin samoista äänityssessioista. Rolling Stonen Troy Carpenter kirjoitti Velvet Undergroundin nimikkoalbumin koostuvan melodisesta rockista ja musiikkijournalisti Steven Taylorin mukaan kyseessä on popalbumi, joka painottuu enemmän kappaleisiin kokeellisen äänimaiseman sijaan. Pitkäsoiton kappaleista What Goes On ja Beginning to See the Light edustavat voimakkaampaa rockilmaisua, mutta muilta osin albumi koostuu melodisista rakkautta tavalla tai toisella käsittelevistä kappaleista, joista mainittakoon Pale Blue Eyes, I'm Set Free sekä That's The Story of My Life. Reedin ja Morrisonin tuplakitarointi olivat albumin soundimaailmalle tunnusomaisia ja sovitukset niukkoja. The Velvet Undergroundin nimikkoalbumin ainoa kappale, joka muistutti yhtyeen avant garde -juurista on The Murder Mystery. Lou Reedin miksaamana albumi ilmestyi ainoastaan ensimmäisenä Yhdysvaltain-painoksena. Myös sen kannessa kappaleiden kestot ovat lähempänä Valentinen miksausta. Tämä antaa olettaa, että Reedin miksaus päätyi albumin ensimmäiselle jenkkipainokselle vahingossa, tai se korvasi Valentinen miksauksen vasta sitten, kun albumin kannet olivat jo menneet painoon. Albumin originaali brittipainos ja kaikki cd- uusintajulkaisut sekä Yhdysvalloissa vuonna 1985 julkaistu uusintapainosvinyyli ovat kopioita Valentinen miksauksesta. Myös suurin osa muista albumin uusintapainoksista hyödyntää Valentinen miksausta. Reedin miksaus julkaistiin vuonna 1985 ilmestyneen boxin Peel Slowly and See neljännellä levyllä. The Velvet Undergroundin ensimmäisten painosten julkaisusta vastasi MGM, mutta kaikki myöhäisemmät ovat Verven julkaisemia. Robert Christgaun albumista tuoreeltaan kirjoittaman arvion mukaan kyseessä on The Velvet Undergroundin paras albumi. Jazz & Pop-lehden vuosiäänestyksessä Christgau nimesi The Velvet Undergroundin nimikkoalbumin ilmestymisvuotensa kuudenneksi parhaaksi levyksi. New Musical Expressin 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Velvet Undergroundin nimikkoalbumi saavutti upeasti sijan 21. Vuonna 2004 ilmestyneessä The Rolling Stone Album Guidessa Rob Sheffield kirjoitti että Calen lähdettyä yhtyeestä Velvet Undergroundista muodostui akustisia folkballaadikkoja. Reed oli hänen mukaansa albumilla odottamattoman charmikas ja hänen jokainen kappaleensa on klassikko. Sputnikmusikin Nick Butlerin mukaan The Velvet Underground on erinomainen albumi, vaikkei se yllä yhtyeen esikoispitkäsoiton tasolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti