Maanantain mainio:Ihmisten kitaristin tarina

Irlantilaiskitaristi Rory Gallagher (2. maaliskuuta 1948- 14. kesäkuuta 1995) oli paitsi eräs kaikkien aikojen parhaista, myös ahkerimmin keikkailleista keppimiehistä. 1960-luvun loppupuolella hän vaikutti kitaristi/laulajana bluesrockyhtyeessä nimeltä Taste, jonka  muilta osin muodostivat basisti Richard McCracken ja rumpali John Wilson. Taste julkaisi kaksi pitkäsoittoa, Taste  ja On Boards. Yhtyeen tunnetuimmista kappaleista mainittakoon Same Old Story, Blister on the Moon, What’s Going On ja Born on the Wrong Side of Time. Tyylillisesti Tasten voi niputtaa samaan kategoriaan The Jimi Hendrix Experiencen ja Creamin kanssa. Yhtye hajosi vuonna 1970, mutta ehti esiintyä Isle of Wightin festivaalilla samaisena vuotena. Kyseinen Isle of Wightin keikka julkaistiin myös levyllä nimellä Live at the Isle of Wight ja toinen Tasten livelevyistä  tottelee nimeä Live Taste. 

Rory Gallagher aloitti saman tien soolouransa. Basistiksi tuli Roryn luottomiehenä vuosikaudet pysynyt Gerry McAvoy ja ensimmäisen soolokokoonpanon rumpalina vaikutti Wilgar Campbell, jonka korvasi Rod de Ath. Hieman myöhemmin line upia täydensi kosketinsoittaja Lou Martin. Roryn neljästä ensimmäisestä studioalbumista erityisen onnistuneita olivat erityisesti balladituotannollaan (I Fall Apart, Wave Myself Goodbye, For the Last Time) vakuuttanut vuoden 1971 nimetön esikoinen, sekä ehkäpä Roryn varhaistuotannon kirkkain klassikko, vuoden 1973 Tattoo, joka sisältää Cradle Rockin, Tattoo’d Ladyn sekä slovarikaunokki Million Miles Awayn kaltaisia timantteja. Roryn ensimmäinen konserttitaltiointi, vuonna 1972 ilmestynyt ja sekä sähköistä että akustista tuotantoa sisältänyt Live in Europe osoittautui menestyksekkääksi. Samaisena vuonna Gallagher valittiin Melody Makerin äänestyksessä vuoden muusikoksi.  Vuonna 1974 Rorysta ja hänen yhtyeestään tehtiin dokumenttielokuva Irish Tour. Nimensä mukaisesti se kuvaa ihmisten kitaristiksikin tituleeratun Gallagherin kiertuetta kotimaisemissaan. Irish Tour 74 julkaistiin myös tupla-albumina.  Vuonna 1975 ilmestynyt pitkäsoitto Against the Grain merkitsi hienoista muutosta Roryn musiikillisessa tyylissä. Ränttätänttäosastolla kyseisen albumin huippuja edustivat Bought and Sold, Souped Up Ford ja revittelevä näkemys soulduo Sam & Daven näkemyksenä tutuksi tulleesta kappaleesta I Take What I Want. Balladejakaan ei toki ole unohdettu ja esimerkiksi At the Bottom lukeutuu albumilla genren huippuihin. Vuonna 1975 Rory yhtyeineen esiintyi Ruisrockissa ja hänen seuraava Suomen vierailunsa oli jo seuraavan vuoden keväällä Helsingin Kulttuuritalolla. Roryn vuoden 1976 pitkäsoiton Calling Card tuottajana oli Deep Purplesta ensisijaisesti tutuksi tullut Roger Glover. Kyseinen albumi on eräs artistin parhaista kohokohtinaan nimikappaleen, Do You Read Men, todelliseksi keikkastandardiksi muodostuneen Moonchildin ja slovari Edged in Bluen kaltaiset raidat.

1970-luvun loppupuolella Roryn rumpaliksi vaihtui The Sensational Alex Harvey Band-yhteyksistään tutuksi tullut Ted McKenna. Vuosina 1978 ja 1979 ilmestyneet pitkäsoitot Photo-Finish ja Top Priority lähenivät musiikillisessa ilmaisussaan välillä lähes hardrockia. Niiden suurimmat klassikot olivat keikkastandardeiksi muodostuneet Shadow Play sekä Follow Me, joista jälkimmäinen saattaa olla jopa Roryn tunnetuin kappale kautta aikojen.  Todella ahkerasti keikkaillut Gallagher oli live-esiintyjänä kaikkein tiukimmillaan 70-luvun lopussa. 80-luvun alkajaisiksi ilmestyi artistin kolmas konserttitaltiointi Stage Struck, joka sisälsi ensisijaisesti raivoisia livetulkintoja viimeisimpien studioalbumien kappaleista. Revittelevämpää rocktyyliä tarjosi myös vuoden 1982 pitkäsoitto Jinx, joka oli kenties Roryn viimeinen todellinen täysosuma suurimpana huippuhetkenään Big Guns. Gallagherin kolmas Suomen-keikka oli vuoden 1984 Provinssirockissa. 80-luvun loppupuolella Roryn levytystahti hidastui. Vuonna 1987 ilmestyi muun muassa Sonny Boy Williamson-klassikon Don’t Start Me Talkin’ coverina sekä iskevän raidan Continental Op sisältänyt Defender ja vuonna 1990 levytysten osalta Roryn elinaikana hänen joutsenlaulukseen jäänyt Fresh Evidence, jonka kappaleista kannattaa muistaa erityisesti Kid Gloves, Slumming Angel sekä jopa hitiksi muodostunut King of Zydeco. Viimeistään 90-luvulla alkoholista muodostui Gallagherille ongelma. Lisäksi hänelle oli kehittynyt lentopelko, jota varten hänelle oli määrätty rauhoittavia lääkkeitä. Gallagherin viimeinen esiintyminen ajoittui Alankomaihin tammikuulle 1995. Samaisen vuoden maaliskuussa Rory siirrettiin Lontoon King’s College – sairaalaan. Siellä maksansiirto osoittautui ainoaksi vaihtoehdoksi. Gallagherin tila heikkeni uudelleen hänen saatuaan stafylokokki-infektion. Kaikkien aikojen kitaristeihin lukeutuva Rory Gallagher menehtyi 14. kesäkuuta 1995. Hänen musiikillinen perintönsä elää kuitenkin vahvana ja postuumeista julkaisuista mainittakoon akustinen Wheels Within Wheels, erinomainen tupla-albumi BBC Sessions sekä vuoden 1978 hyllytetty, vasta vuonna 2011 julkaistu Notes from San Francisco, jonka bonuslevyllä on livemateriaalia vuodelta 1979.