Lauantain pitkä:Keskeisesti postpunkin kehitykseen vaikuttanut brittiyhtye

 Joy Division oli vuonna 1976 Salfordissa perustettu brittiläinen rockyhtye. Sen kokoonpanon muodostivat solisti Ian Curtis, kitaristi/kosketinsoittaja Bernard Sumner, basisti Peter Hook ja rumpali Stephen Morris. Sumner ja Hook perustivat yhtyeen todennettuaan Sex Pistolsin konsertin kesäkuussa 1976. Joy Divisionin ensimmäisiin levytyksiin vaikutti keskeisesti varhainen punkrock, mutta myöhemmin yhtye loi melankolisen tyylin, joka vaikutti osaltaan keskeisesti niin kutsutun post punk-liikkeen kehitykseen. Vuonna 1978 Joy Division julkaisi omakustanteisesti ep:n An Ideal For Living. Se herätti manchesterilaisen tv-persoonan Tony Wilsonin kiinnostuksen ja hän kiinnitti Joy Divisionin itsenäiselle yhtiölleen Factory Recordsille. Yhtyeen esikoisalbumi, tuottaja Martin Hannettin kanssa nauhoitettu Unknown Pleasures ilmestyi vuonna 1979. Johtohahmo Curtis kamppaili epäonnistuneen avioliiton, masennuksen ja epilepsian kanssa. Yhtyeen suosion kasvaessa live-esiintymisistä tuli Curtisille vaikeita hänen terveydentilansa vuoksi. Toukokuussa 1980 Curtis päätyi itsemurhaan ainoastaan 23 vuoden ikäisenä juuri Joy Divisionin ensimmäisen Yhdysvaltain-kiertueen aattona. Joy Divisionin toinen ja samalla joutsenlauluksi jäänyt albumi Closer ilmestyi kahta kuukautta myöhemmin. Sekä itse pitkäsoitto että siltä poimittu single Love Will Tear Us Apart muodostuivat Joy Divisionin suurimmiksi listamenestyksiksi. Heinä-ja lokakuun 1980 välillä Joy Divisionin jäljelle jääneet jäsenet muodostivat yhtyeen New Order. Perustamisvuosikymmenellään mainitusta yhtyeestä muodostui varsin suosittu ja yhdisti post-punkvaikutteisiinsa elementtejä elektronisesta ja tanssimusiikista. Vuonna 2023 sekä Joy Division että New Order olivat ehdolla Rock and Roll Hall of Fameen.  Neljäs kesäkuuta 1976 lapsuudenystävät Bernard Butler ja Peter Hook osallistuivat kumpkin itsekseen Manchester Lesser Free Trade Hallissa olleeseen Sex Pistolsin konserttiin. Sumner totesi Pistolsin tuhonneen myytin poptähtenä olemisesta. Seuraavana päivänä Hook lainasi äidiltään rahaa ja osti basson, Sumner osti kitaran ja kaksikko muodosti yhtyeen niin ikään mainitussa Pistolsin konsertissa olleen ja rumpusetin hankkineen Terry Masonin kanssa. Solistiksi kaavailtu koulutoveri Martin Gresty kieltäytyi pestistä, sillä hän oli saanut työpaikan tehtaasta. Yhtye jätti ilmoituksen etsimästään solistista manchesterilaiseen Virgin Recordsin kauppaan. Ian Curtis, joka tiesi yhtyeen sen varhaisemmilta keikoilta, vastasi ilmoitukseen ja tuli valituksi ilman koe-esiintymistä. Sekä Buzzcocksin manageri Richard Boon että yhtyeen johtohahmo Pete Shelley ovat maininneet ehdottaneensa yhtyeelle nimeä Stiff Kittens. Bändi päätyi kuitenkin ennen ensimmäistä keikkaansa nimeen Warsaw, joka oli viittaus David Bowien Low-albumin kappaleeseen Warszawa. Keikka oli 29. toukokuuta 1977 Electric Circuksessa Buzzcocksin, Penetrationin ja John Cooper Clarken lämmittelijänä. Rumpalina oli Warsawiin kahta päivää aikaisemmin liittynyt Tony Tabac. NME:hen ja Soundsiin konsertista laaditut arviot olivat välittömästi myönteisiä. Mansonista tuli yhtyeen manageri ja Tabacin rumpalina korvasi jo samaisen vuoden kesäkuussa myös punkyhtye Panikissa soittanut Steve Brotherdale. 18. heinäkuuta 1977 Warsaw nauhoitti Pennine Sound-studioilla Oldhamissa viidestä kappaleesta koostuneen demonauhan. Nauhoitusten jälkeen Brotherdale sai lähteä yhtyeestä aggressiivisen persoonallisuutensa vuoksi. Elokuussa Warsaw laittoi musiikkikaupan ikkunaan ilmoituksen, jossa yhtye etsi uutta rumpalia. Curtisin kanssa samaa koulua käynyt Stephen Morris oli ainoa vastannut. Välttääkseen sekoittumista lontoolaiseen punkyhtyeeseen Warsaw Pakt Warsaw vaihtoi alkuvuodesta 1978 nimekseen Joy Division. Nimi oli poimittu vuonna 1955 valmistuneesta novellista House of Dolls. 14. joulukuuta 1977 yhtye nauhoitti esikoisep:nsä An Ideal of Living Pennine Sound-studioilla ja soitti viimeisen keikkansa nimellä Warsaw uudenvuodenaattona Swinging Applessa Liverpoolissa. Nimellä Joy Division soitettu ensimmäinen keikka oli 25. tammikuuta 1978 Pip's Discossa Manchesterissa. Maalis-huhtikuussa 1978 yhtye kirjoitti ja treenasi uutta tuotantoaan. 14. huhtikuuta Manchesterin Rafters-clubissa soitettu konsertti sai tuottaja Tony Wilsonin ja manageri Rob Grettonin kiinnostumaan Joy Divisionista. Viimeksi mainittu tarjosi itseään yhtyeen manageriksi ja hänen bisnestaidoillaan oli myönteinen vaikutus yhtyeen luovuuteen. Toukokuun ensimmäisellä viikolla 1978 Joy Division teki nauhoituksia Manchesterissa Arrow-studioilla. Yhtye oli pettynyt siihen, että Grapevine Recordsin johtohahmo John Anderson halusi pehmentää yhtyeen soundia lisäämällä instrumentaatioon syntetisaattoreita. Kesäkuussa 1978 yhtye julkaisi omakustanteisesti ep:nsä An Ideal for Living, joka arvioitiin myönteisesti Melody Makerissa. Kahta viikkoa myöhemmin lokakuussa 1977 nauhoitettu kappale At a Later Date ilmestyi kokoelma-albumilla Short Circuit:Live at Electric Circus.  20. syyskuuta 1978 Joy Division teki debyyttiesiintymisensä tv:ssä esittäen Tony Wilsonin esittelemänä kappaleensa Shadowplay ohjelmassa So It Goes. Lokakuussa Joy Division nauhoitti tuottaja Martin Hannettin kanssa kaksi kappaletta seiskatuumaiselle tuplakokoelmaep:lle A Factory Sample, joka oli Tony Wilsonin levy-yhtiön Factory Recordsin ensimmäinen julkaisu. Paul Morleyn ep:stä NME:hen laatimassa arviossa hän kuvasi Joy Divisionia kadonneeksi linkiksi Elvis Presleyn ja Siouxsie and the Bansheesin välillä. Ostettuaan itsensä ulos RCA-diilistään Joy Divisionista tuli Factoryn artisti. Grettonista tuli yhtiötoveri, joka esitteli yhtyeen intressejä. 27. joulukuuta yhtyeen ajaessa kotiin Lontoon Hope and Anchorissa soitetusta konsertista Curtis sai ensimmäisen epileptisistä kohtauksistaan. Samaan aikaan Joy Divisionin ura edistyi ja Curtis nähtiin 13. tammikuuta 1979 ilmestyneen NME:n kannessa. Samaisessa kuussa yhtye teki nauhoituksia BBC Radio I:n dj:lle John Peelille. Curtisin sairaus oli kuitenkin jotakin, mihin yhtyeen oli mukauduttava. Joy Divisionin esikoisalbumi Unknown Pleasures nauhoitettiin Strawberry-studioilla Stockportissa huhtikuussa 1979. Tuottaja Martin Hannett muutti ratkaisevasti yhtyeen livesoundia. Tuolloin mainittu seikka ei miellyttänyt yhtyettä, mutta vuonna 2006 Hook mainitsi Hannettin tehneen hienoa työtä ja luoneen Joy Divsionin soundin. Albumin kansi oli Peter Savillen suunnittelema ja hän tuli vastaamaan myös tulevien Joy Divisionin ja New Orderin levyjen kansitaiteesta. Unknown Pleasures myi 10 000 kappaletta, mikä oli paljon indie-levy-yhtiön julkaisemalle albumille. Melody Makeriin pitkäsoitosta laaditussa arviossa Jon Savage nimesi Unknown Pleasuresin erääksi vuoden parhaista brittiläisistä esikoisalbumeista. 20. heinäkuuta 1979 Joy Division esiintyi jälleen Granada TV:ssä ja syyskuun puolivälissä yhtye teki ainoan maanlaajuisen esiintymisensä BBC 2:n ohjelmassa Something Else. Lokakuusta alkaen Joy Division lämmitteli Buzzcocksia 24 konsertista koostuneelle brittikiertueella. Sen ajaksi yhtyeen jäsenille tarjoutui mahdollisuus jättää päivätyönsä. Marraskuussa ilmestyi pitkäsoitolla julkaisematon single Transmission. Kiertueellaan Joy Division tavoitti omistautunutta diggarikuntaa. Tammikuussa 1980 Joy Division konsertoi Euroopassa. Samaisen vuoden maaliskuussa yhtye nauhoitti toisen albuminsa Closer Hannettin kanssa Lontoon Britannia Row-studioilla. Samassa kuussa ilmestynyt Licht und Blindheit- single sisälsi kappaleet Atmosphere ja Dead Souls. Julkaisijana oli itsenäinen ranskalainen yhtiö Sordide Sentimental. Viimeisen konserttinsa Joy Division soitti toukokuun toisena 1980 Birminghamin yliopiston High Hallissa. Ohjelmistossa oli ainoan esityskertansa saanut Ceremony, joka lukeutui viimeisiin Curtisin kirjoittamin kappaleisiin. Hannettin tuotantotyötä on yleisesti ylistetty. Silti kuten Unknown Pleasuresin tapauksessa, Hook ja Sumner olivat pettyneitä Closerin tuotantoon. Joy Divisionin oli tarkoitus aloittaa ensimmäinen Yhdysvaltain ja Kanadan-kiertueensa toukokuussa 1980. Terveydellisten ongelmiensa lisäksi Curtisilla oli vireillä avioero. Varhain 18. toukokuuta 1980 Curtis hirtti itsensä katsottuaan Werner Herzokin elokuvan Stroszekin ja kuunneltuaan Iggy Popin albumin The Idiot. Itsemurha järkytti sekä muuta yhtyettä että sen mangementtia. Kesäkuussa julkaistu single Love Will Tear Us Apart nousi brittilistalla sijalle 13. ja heinäkuussa ilmestynyt Closer albumilistalla kuudenneksi. NME:hen albumin arvioineen Chaes Srlhaar Murrayn mukaan kyseessä oli sekä Joy Divisionille että Curtisille hienoin mahdollinen muisto, jonka kukaan Presleyn jälkeinen populaarimuusikko voisi saada. Jo kauan ennen Curtisin kuolemaa yhtyeen jäsenet olivat päättäneet, että mikäli joku heistä jättäisi yhtyeen, se tulisi muuttamaan nimeään. Bändi jatkoi toimintaansa Sumnerin vokalisoimana nimellä New Order. Morrisin tyttöystävästä Gillian Gilbertistä tuli myöhemmin yhtyeen kosketinsoittaja ja kakkoskitaristi. Curtisin ollessa estynyt Gilbert oli vieraillut kitaristina myös Joy Divisionin riveissä. New Orderin vuonna 1981 ilmestynyt debyyttisingle Ceremony oli kasattu kahdesta viimeisestä Curtisin kanssa kirjoitetusta kappaleesta. Varhaisina toimintavuosinaan New Order joutui pakenemaan Joy Divisionin varjoa, mutta saavutti sittemmin suurempaa menestystä nopeatempoisemmalla ja tanssiorientoituneemmalla soundillaan. Joy Divisionilta on myöhemmin julkaistu outtakeseja ja livetuotantoa. Vuonna 1981 ilmestynyt albumi Still koostui sekä harvinaisuuksista että livebiiseistä. Factory julkaisi vuonna 1988 kokoelma-albumin Substance, joka sisälsi useita singleformaatissa loppuunmyytyjä kappaleita. Factoryn lopetettua toimintansa vuonna 1992 Joy Divisionin musiikin oikeudet siirtyivät London Recordsille, joka julkaisi yhtyeeltä kolme vuotta myöhemmin kokoelma-albumin Permanent. Vuonna 1997 Joy Divisionin tuotannosta ilmestyi kattava boxi Heart and Soul.

Perjantain pohjat:Lenny Kravitzin Mama Said-albumin suurin singlemenestys

 It Ain't Over 'til It's Over on yhdysvaltalaisartisti Lenny Kravitzin kirjoittama, esittämä ja tuottama kappale, joka julkaistiin hänen vuonna 1991 ilmestyneellä toisella albumillaan Mama Said. Singleformaatissa Virgin julkaisi mainitun kappaleen kesäkuussa 1991. Tyylillisesti kyseessä on keskitempoinen balladi, jonka inspiraation lähteinä ovat olleet Motown, Philadelphia Soul sekä yhtyeen Earth, Wind & Fire tuotannosta erityisesti kappale That's the Way of the World. It Ain't Over 'til It's Overin lopussa kuultavassa puhallinosuudesta vastaakin mainitun yhtyeen Phenix Horns. Kappale vain ilmaantui Kravitzille eräänä päivänä ja hän aisti sen omaavan klassista vibraatiota. It Ain't  Over 'til It's Overin otsikko on lainaus Yogi Babalta. Kappaleesta muodostui Kravitzin ensimmäinen Billboardilla top teniin kohonnut single. It Ain't Over 'til It's Over nousi kakkossijalle ollen samalla artistin suurin hitti.  Kakkosena It Ain't Over 'til It's Over oli myös Kanadassa ja kappale kohosi top teniin Australiassa, Alankomaissa ja Uudessa Seelannissa. Britanniassa It Ain't Over 'til It's Over oli parhaimmillaan yhdentenätoista ja Jesse Dylan ohjasi kappaleesta työstetyn musiikkivideon. Brittisolisti Mutya Buenan vuoden 2007 tuotantoa edustava single Real Girl sisältää sämpläyksen It Ain't Over 'til It's Overista. Mainittu biisi saavutti brittilistalla parhaimmillaan toisen sijan.

Torstain terävä:Status Quon Frantic Four-kokoonpanon joutsenlaulualbumi

 Status Quo:Never Too Late

14. maaliskuuta 1981 yhtyeen itsensä ja John Ledenin tuottamana ilmestynyt Never Too Late on brittiläisen boogierockin instituutiosta käyvän Status Quon 14. studioalbumi. Mainitun pitkäsoiton nauhoitukset tapahtuivat samoihin sen edeltäjän, edellisenä vuonna ilmestyneen albumin Just Supposin' kanssa Windmill Lane -studioilla Dublinissa. Never Too Laten paras sijoitus brittien albumilistalla oli toisena. Ainoana singlenä albumilta ilmestynyt Something 'bout You Baby I Like on cover aikaisemmin Tom Jonesin levyttämästä ja Glen Campbellin sekä Rita Coolidgen duetoimasta kappaleesta. Myös singlen b-puolella ilmestynyt Enough is Enough lukeutuu Never Too Late -albumilla julkaistuun tuotantoon. Something 'bout You Baby I Likesta työstetyn musiikkivideon ohjauksesta vastasivat Godley ja Creme. Never Too Late jäi Status Quon legendaarisen kitaristi/solisteista Francis Rossista, Rick Parfittista,  basisti/solisti Alan Lancasterista ja rumpali John Coghlanista koostuneen kvartettikokoonpanon joutsenlaulualbumiksi. Coghlanin paikan yhtyeen lineupissa otti nimittäin alkuvuodesta 1982 Pete Kircher. Francis Rossi on myöhemmin maininnut yhtyeen otteen alkaneen lipsua Never Too Laten aikaan. Biisintekijä Bob Youngille oli kerrottu, ettei yhtye halunnut enää tehdä hänen kanssaan yhteistyötä. AllMusiciin Never Too Latesta laadittu retrospektiivinen arvio oli ristiriitainen. Kosketinsoitinten runsasta osuutta miksauksessa kritisoitiin, mutta suurinta osaa yksittäisistä kappaleista kehuttiin. Never Too Latea ja sen edeltäjää Just Supposin':ia ei laskettu Status Quon tuotannon klassikkoalbumeihin lukeutuviksi, mutta niitä pidettiin muutamia yhtyeen myöhemmin julkaisemia pitkäsoittoja laadukkaampina. Vuonna 2005 Never Too Latesta julkaistiin yhden bonuskappaleen sisältävä remasteroitu cd-versio. Vuonna 2017 albumista ilmestyi kolmen cd:n Deluxe Edition, jonka kaksi jälkimmäistä levyä koostuivat pääosin  St Austell Coliseumissa, Cornwallissa seitsemäs maaliskuuta 1981 soitetusta konsertista. 19 kappaleesta koostuvassa setissä pääpaino on Status Quon iäkkäämmässä klassikkotuotannossa.

Keskiviikon klassikko:The Banglesin garagerockvaikutteinen esikoisalbumi

 The Bangles:All Over the Place

23. toukokuuta 1984 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt All Over the Place on The Banglesin esikoispitkäsoitto, joka yhtyeen albumeista sisältää menestyneempiä seuraajiaan, vuosina 1986 ja 1988 ilmestyneitä longareita Diffrent Light ja Everything runsaammin 60-luvun garagerockvaikutteita. Laadukkuudestaan huolimatta All Over the Placesta ei vielä muodostunut suurta kaupallista menestystä. Billboardin listalla mainittu albumi nimittäin saavutti parhaimmillaan sijan  80. ilmestymisvuotensa marraskuussa. Kaikkiaan All Over the Placelle kertyi 30 listaviikkoa. Vaikka pitkäsoitolta puuttui myös suuri singlehitti, All Over the Place saavutti soittoa erityisesti collegeradioasemilla. All Over The Placen tiimoilta Bangles pääsi konsertoimaan Cyndi Lauperin ja Huey Lewis and The Newsin lämmittelijänä. Singleformaatissa All Over the Placelta julkaistiin kappaleet Hero Takes A Fall ja Going Down to Liverpool, joista jälkimmäinen oli Kimberley Rewn käsialaa ja mainittu kappale on löydettävissä myös Katrina & The Wavesin esikoisalbumilta. Going Down to Liverpoolista Bangles voitti myös BPI-palkinnon, joka oli brittien vastine Grammylle. Kappaleesta työstetyssä musiikkivideossa yhtyeen autokuskina nähtiin Leonard Nimoy. All Over the Placen covertuotantoa edustaa lisäksi näkemys Merry Go-Round -yhtyeen vuoden 1967 satoa edustavasta kappaleesta Live.  Hero Takes a Fallista julkaistiin singleformaatissa remix-versio, joka pääsi mukaan myös Banglesin vuonna 1990 ilmestyneelle Greatest Hits-kokoelmalle. All Over the Placen kappalemateriaalista parhaimmistoon lukeutuvat singlebiisien lisäksi Susanna Hoffsin leadvokalisoimat Tell Me ja He's Got a Secret, joista ensiksi mainittua, hienoisesti rockabillyvaikutteista kappaletta värittää Michael Steelen bassosoolo. Silent Treatment on Vicki Petersonin vokalisoima terhakka rockkappale ja albumin päättää Petersonin siskojen Vickin ja Debbin vokalisoima ja ainoastaan jousien taustoittama tyylikäs tunnelmapala More Than Meets the Eye. Niin ikään lähes albumin terävimpään kärkeen lukeutuva James oli alun perin Vickin vokalisoima, mutta  viime hetkellä kappaleen solistiksi vaihtui Hoffs. Vuonna 2008 Wounded Bird Records julkaisi All Over the Placesta uuden version, jossa bonuskappaleena on Hero Takes A Fallin single remix-versio. Kahta vuotta myöhemmin brittiläinen Cherry Red- yhtiö julkaisi All Over the Placen jälleen uudelleen ja tällä kertaa bonuskappaleena oli The Grass Rootsin ohjelmistosta poimittu Where Were You When I Needed You, joka ilmestyi alun perin Hero Takes A Fall-singlen b-puolella. Myös mainittu cover pääsi mukaan Banglesin Greatest Hits-kokoelmalle. Garagerockvaikutteissaan ja sixties-henkisyydessään All Over the Place säilyttää monelle tosidiggarille paikkansa Banglesin laadukkaimpana albumina.

Tiistain tukeva:Scorpionsin esikoisalbumi

 Scorpions:Lonesome Crow

Lonesome Crow on saksalaisen hardrockyhtyeen Scorpionsin esikoispitkäsoitto. Mainittu albumi nauhoitettiin noin viikossa Conny Plankin tuottamana pian sen jälkeen, kun yhtye oli ryhtynyt toimimaan ammattimaisesti. Länsi-Saksassa albumi ilmestyi yhdeksäs helmikuuta 1972 soundtrackinä saksalaiseen huumeidenvastaiseen elokuvaan Das Kalte Paradies ja Yhdysvalloissa toukokuussa 1973. Scorpionsin varhaistuotannolle tunnusomaisesti Lonesome Crow edustaa tumman melodista tyyliä, joka eroaa yhtyeen myöhäisemmistä töistä. Kyseessä on Scorpionsin tuotannosta ainoa albumi, jonka työstämiseen tuolloin 16-vuotias kitaristi Rudolf Shenker yhtyeen täysaikaisena jäsenenä osallistui.Schenker siirtyi pian UFO-yhtyeeseen ja hänen paikkansa Scorpionsissa otti Ulrich Roth. Schenker liittyi yhtyeeseen kuitenkin vielä uudelleen vuoden 1979 tuotantoa edustavan albumin Lovedrive nauhoitusten ja pitkäsoiton tiimoilta tehdyn kiertueen ajaksi.  Solisti Klaus Meinen mukaan Lonesome Crown aikaan Scorpions oli nuori yhtye, joka pyrki löytämään oman tiensä, muodostamaan taiteellisen tyylin löytääkseen Scorpions DNA:n. Scorpionsin esikoisalbumin kappaleista In Search of the Peace of Mind edusti balladituotantoa, nimikappale Lonesome Crow psykedeelistä rockia ja I'm Goin' Mad oli Rudolf Schenkerin upealla sooloilulla ryyditetty rockkappale. Scorpions oli tuossa vaihessa nuorista lahjakkuuksista koostunut yhtye, joka ei vielä tiennyt, minne sen tulisi suunnata seuraavaksi. Seuraavalle yhtyeen albumille, vuonna 1974 ilmestyneelle pitkäsoitolle Fly to the Rainbow mukaan tuli Hendrix-vaikutteinen kitaristi Uli Roth Schenkerin ja Meinen muodostaessa biisintekijätiimin. Matthias Jabsin liityttyä Scorpionsiin yhtye löysi lopullisesti oman tyylinsä, joka koostui nopeista riffeistä, mutta hienoista melodioista voimaballadeilla rikastettuna. Myöhäisempinä vuosina Schenker on puhunut katkeraan sävyyn siitä, ettei hän ole vastaanottanut kunnollista biisintekokrediittiään Scorpionsissa. Kappaleet merkittiin yleensä koko yhtyeen nimiin, vaikka niistä vastasivat usein ainoastaan Schenker ja Meine. Erityisesti In Search of Peace of Mind säilyi vuosien ajan Scorpionsin keikkasetissä, vaikka kyseessä on itse asiassa Schenkerin käsialaa oleva kappale. Sitä soitettiin ajoittain vuoteen 1978 saakka ja jälleen vuosien 1996 ja 2006 välisenä aikana. Muilta osin Scorpions on soittanut Lonesome Crown tuotantoa viimeisen kerran kolmannen albuminsa In Trance tiimoilta tekemällään kiertueella. Kappaleet Action ja I'm Goin' Mad ovat uudet nauhoitukset kyseisistä biiseistä. Niiden originaalien versioiden olisi pitänyt ilmestyä vuonna 1970 CCA:n julkaisemina Scorpionsin esikoissinglenä. Myöhemmin mainitut versiot pääsivät mukaan kokoelma-albumille Psychedelic Gems 2. Samalla niistä muodostui varhaisimmat Scorpionsin tuotannon julkaistut nauhoitukset. Scorpionsin esikoisalbumi on ilmestynyt useilla eri kansikuvilla. Skandinaviassa se julkaistiin nimellä Action ja vuonna 1976 nimellä The Scorpions. Vuonna 1981 albumi ilmestyi Japanissa nimellä The Original Scorpions erilaisella biisijärjestyksellä ja ensimmäinen cd-julkaisu albumista ilmestyi vuonna 1986. Albumista vuonna 1982  Saksassa ilmestyneen uusintapainoksen kansitaiteesta vastasi taiteilija Rodney Matthews.

Maanantain mainio:Keskeisen naisrockyhtyeen 70-luvun joutsenlaulualbumi

 Fanny:Rock and Roll Survivors

Vuonna 1974 Casablanca Recordsin julkaisemana ilmestynyt Rock and Roll Survivors on rockin historian ensimmäisiin kappaleensa valtaosin itsenäisesti kirjoittaneisiin naisrockyhtyeisiin lukeutuvan Fannyn viides ja samalla joutsenlauluksi jäänyt albumi. Mainitulla pitkäsoitolla kitaristi Patti Quatro ja rumpali Brie Howard olivat ottaneet originaalijäsenten June Millingtonin ja Alice de Buhrin paikat yhtyeen lineupissa. Vini Poncian tuottama pitkäsoitto on yhtyeen ainoa Casablanca Recordsille työstämä albumi. Siltä poimittu single Butter Boy saavutti Billboardin listalla sijan 29. ollen Fannyn suurin singlemenestys. Cherry Red julkaisi Rock and Roll Survivorista cd-version vuonna 2009. Mainitulla pitkäsoitolla Fanny siirtyi varhaisempaa tuotantoaan kaupallisempaan soundiin ja tyylillisesti lähemmäksi glamrockia. Basisti/solisti Jean Millingtonin vuonna 2009 antaman haastattelun mukaan mainittuun seikkaan vaikutti uuden kitaristin, Suzin isosiskon Patti Quatron teatraalisuus. Nimivalintaan Rock and Roll Survivors taas se, että yhtyeen jäsenet olivat kokeneet paljon ja selviytyneet kaikesta. Albumilta poimittu ensimmäinen single I've Had It edusti covertuotantoa Bell Notesin vuoden 1958 originaalikappaleesta. Se joutui tyytymään Billboardin listalla sijaan 79. Toinen single oli doo wop-vaikutteinen rockkappale Butter Boy, joka nousi siis sijalle 29. Kappaleen kieli poskessa tehtyyn lyriikkaan oli vaikuttanut Jean Millingtonin yli vuoden kestänyt suhde David Bowieen. Kappaleen menestyessä Brie Howard ja kosketinsoittaja Nickey Barclay olivat jo jättäneet Fannyn ja Patti Quatro seurasi kaksikkoa seuraavan vuoden alussa. Kevään 1975 aikana lineup, johon originaalikitaristi June Millington ja Howard tulivat mukaan, konsertoi nimellä The L A All-Stars, mutta myös kyseinen yhtye lopetti toimintansa vuonna 1976. Originaalijäsenet Jean Millington ja Nickey Barclay ovat ilmaisseet tyytymättömyytensä Rock and Roll Survivors-albumiin ja pitävänsä sitä yhtyeen pitkäsoitoista vähiten onnistuneena. Billboard kirjoitti Rock and Roll Survivorista tuoreeltaan myönteisen arvion. Britanniassa albumi vastaanotti suhteellisen positiiivisia arvioita ja lisäksi menestyi kohtuullisesti. AllMusicin retrospektiivisessä arviossa Rock and Roll Survivorsin ongelmana pidetään albumin tuotantopuolta. Toisin kuin Fannyn aikaisemmilla pitkäsoitoilla, mainitulla levyllä pääpaino on koskettimissa kitaroiden sijaan.

Sunnuntain extra:The Black Crowesin 2000-luvun tuotannon käynnistänyt albumi

 Black Crowes:Lions

Seitsemäs toukokuuta 2001 ilmestynyt Lions on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen The Black Crowesin kuudes studioalbumi. Kyseessä on yhtyeen ensimmäinen V2 Recordsin julkaisema pitkäsoitto sen jätettyä Columbian. Samalla Lions on The Black Crowesin studioalbumeista ainoa, jonka työstämiseen kitaristi Audley Freed otti osaa. Don Wasin tuottama Lions nauhoitettiin New Yorkissa ilmestymisvuotensa tammi-helmikuussa. Basso-osuuksista albumilla vastasivat Was ja Rich Robinson. Greg Rzab oli nimittäin jättänyt The Black Crowesin ja hänen paikkansa täytettiin vasta Lionsin tiimoilta tehdyllä kiertueella. Lions debytoi Billboardin listalla sijalla 20., joka osoittautuikin albumin parhaaksi. Ilmestymisviikollaan pitkäsoittoa meni kaupaksi 53 000 kappaletta. Kriitikoiden taholta Lions sai hienoisesti ristiriitaisen vastaanoton. Albumin yleissoundia kehuttiin, mutta yleinen kritiikin aihe oli siinä, ettei albumille sisältynyt todella ikimuistoisia kappaleita. Lionsiin penseimmin suhtautuneet kriitikot pitivät albumia huonona kopiona The Black Crowesin keskeisistä vaikuttajayhtyeistä, kuten Led Zeppelinistä. Lionsin tiimoilta The Black Crowes teki kaksi kiertuetta Yhdysvalloissa, joista toisessa Oasis soitti toisena pääesiintyjänä. Jenkkirundien välissä The Black Crowes soitti lyhyet kiertueet Euroopassa ja Japanissa. Lions-albumin hankkineille tarjoutui tilaisuus ladata useita kiertueelta taltioituja soundboard-konsertteja. Saatuaan Lionsin tiimoilta tekemänsä keikat päätökseen The Black Crowes siirtyi vuoteen 2005 asti kestäneelle tauolle.