Perjantain pohjat:MC 5:n eräänlainen tunnuskappale

 Kick Out the Jams on detroitilaisen rockyhtyeen MC 5:n tuotantoa edustava kappale, jonka Elektra Records julkaisi singleformaatissa maaliskuussa 1969. Yhtyeen managerin John Sinclairin samannimiseen albumiin kirjoittamat kansitekstit ja kappaleen alussa kuultu motherfuckers-huuto herättivät hienoisesti ristiriitaista palautetta. Kitaristi Wayne Kramerin mukaan yhtye levytti kappaleesta version, jossa edellä mainittu ilmaisu on korvattu sanoilla brothers and sisters. Solisti Rob Tynerin mukaan mainittuun ratkaisuun päädyttiin ilman bändin yksimielisyyttä. Kick Out the Jamsin editoitu versio päätyi myös joillekin albumeille, joista oli niin ikään poistettu Sinclairin käsialaa olleet kommentit. Tammikuussa 1969 ilmestyneen Kick Out the Jams-albumin saama vastaanotto oli ristiriitainen, mutta pitkäsoitosta muodostui melko suosittu. Se myi nopeasti yli 100 000 kappaletta ja saavutti Billboardin albumilistalla parhaimmillaan sijan 30. Litaviikkoja pitkäsoitolle kertyi kaikkiaan 23. Detroitilainen myyntiketju Hudson's kieltätyi ottamasta Kick Out the Jams-albumia myyntiin valikoimiinsa. MC 5 vastasi laittamalla paikalliseen underground-lehteen The Fifth Estateen sivun kokoisen mainoksen, joka oli varustettu tekstillä Stick Alive with the MC 5 and Fuck Hudson's! Mainokseen sisältyi myös yhtyeen levy-yhtiön Elektra Recordsin logo. Hudson's poisti mainoksen seurauksena valikoimistaan kaikki Elektra Recordsin levyt ja MC 5 sai fudut mainitulta levy-yhtiöltä. Yhtye solmi pian uuden levytyssopimuksen Atlantic Recordsin kanssa.

Torstain terävä:Tommy James and the Shondellsin vuoden 1967 top ten-menestys

 I Think We're Alone Now on Richie Cordellin säveltämä ja kirjoittama kappale, jonka ensimmäisestä levytysversiosta vastasi yhtye Tommy James and the Shondells. Se sai mainitusta biisistä melko suuren hitin, jonka paras listasijoitus Billboardilla oli neljäntenä huhtikuussa 1967. Mainitun vuoden lopussa Billboard listasi I Think We're Alone Nown vuoden 12:ksi suurimmaksi hitiksi. Kappaleesta on levytetty useita covereita, joista vuoden 1987 tuotantoa edustava Tiffanyn versio nousi listakärkeen useissa maissa, kuten Yhdysvalloissa, Kanadassa, Britanniassa ja Uudessa Seelannissa. Cordell ja hänen biisintekokumppaninsa Bo Gentry tarjosivat I Think We're Alone Nowta Tommy Jamesille, jonka mielestä kappale kuulosti hitiltä. Gentryllä oli kuitenkin edelleen voimassa oleva sopimus Kama Sutra Recordsin kanssa ja niinpä kappale merkittiin pelkästään Cordellin nimiin. Kappaleesta vastaanotetut rojaltit jaettiin silti Cordellin ja Gentryn kesken. Alun perin kappale oli kirjoitettu hitaaksi balladiksi, mutta nauhoittaessaan siitä demon, James, Crodell ja Gentry nopeuttivat kappaleen tempoa. Demo soitettiin Levylle, jonka jälkeen I Think We're Alone Nowsta työstettiin kunnollinen levytys. Tommy James nauhoitti Cordellin ja Gentryn tuottaman kappaleen lauluosuudet jouluaattona 1966, jotta se saataisiin julkaistuksi seuraavan vuoden alussa. Kuten useilla varhaisilla Tommy James and the Shondellsin levytyksillä, myös I Think We're Alone Nowlla yhtyeen jäsenistä levytykseen osallistuivat ainoastaan James ja Eddie Gray. Muita kappaleessa soittaneita muusikoita ovat kosketinsoittaja Artie Butler, kitaristi Al Gorgoni, basisti Joe Macho, pianisti Paul Griffin ja rumpali Bobby Gregg. Basso ja rummut nauhoitettiin ensin ja lauluosuuksissa korostuivat säkeistöt kertosäkeiden sijaan. I Think We're Alone Now oli Tommy James and the Shondellsin levytyksistä ensimmäinen, jossa hyödynnettiin mainittua tekniikkaa ja yhtyeen myöhäisemmillä levytyksillä se tuli muodostamaan suorastaan yhtyeen tavaramerkistä käyneen soundin. Tommy James and the Shondellsin I Think We're Alone Nowsta tekemä originaalilevytys hyödyntää kahdessa ensimmäisessä säkeistössään raakaa soundia, mutta niitä seuraavat säkeistöt lauletaan miltei kuiskaamalla ja niitä seuraa monitulkintaista sirkkojen siritystä. Feidaantuvassa loppuosassa kuullaan jälleen kertosäkeen lyriikka, mutta tällä kertaa alun tavoin raakasoundisena. Billboardilla kappaleelle kertyi kaikkiaan 17 listaviikkoa. I Think We're Alone Now pääsi mukaan vuonna 1980 valmistuneeseen kauhuelokuvaan Mother's Day ja vuonna 2016 valmistuneeseen science fiction thrilleriin 10 Cloverfield Lane. Lene Lovich levytti kappaleesta vuonna 1978 coverin menestyssinglensä Lucky Number b-puolelle. Versio pääsi lisäksi mukaan Lovichin niin ikään vuonna 1978 ilmestyneelle esikoisalbumille  Stateless. Myöhemmin hän levytti kappaleesta muun muassa saksan ja japaninkieliset versionsa.

Keskiviikon klassikko:Kissin 80-luvun tuotannon käynnistänyt albumi

 Kiss:Unmasked

20. toukokuuta 1980 Casablanca Recordsin julkaisemana ilmestynyt Unmasked on Kissin kahdeksas studioalbumi. Samalla kyseessä on ensimmäinen yhtyeen pitkäsoitoista, jonka työstämiseen originaalirumpali Peter Criss ei osallistunut. Unmaskedin edeltäjällä, tarkalleen vuotta aikaisemmin ilmestyneellä pitkäsoitolla Dynasty Crissin soittoa oli kuultu ainoastaan kappaleessa Dirty Livin'. Unmaskedin kappaleista Criss oli mukana singlehitistä Shandi työstetyllä musiikkivideolla sekä albumin kansikuvassa myös krediitin vastaanottaen. Unmaskedilla myös säveltäjänä keskeisessä osassa oli osaltaan tuottaja Vini Poncia, joka oli aikaisemmin ollut Ringo Starrin biisintekokumppani Beatlesin toiminnan loputtua. Ace Frehleyn käsialaa olevia kappaleita Talk to Me ja Two Sides of the Coin lukuun ottamatta kaikkien muiden Unmaskedin kappaleiden sävellystyöhön oli ottanut osaa joku yhtyeen ulkopuolelta. Anton Figiä kuullaan rumpalina kaikilla kappaleilla ja albumin yhdestätoista biisistä kuudella  mukana on ainoastaan yksi Kissin jäsenistä. Ace Frehley vastaa kitarasta, bassosta ja laulusta kolmella omalla biisillään, joihin aikaisemmin mainittujen lisäksi lukeutuu Torpedo Girl ja Paul Stanley samoista instrumenteista ja laulusta kappaleissaan Tomorrow ja Easy As It Seems. Singlehitti Shandilla bassossa kuullaan Tom Harperia. Mainitusta kappaleesta työstetty promovideo oli Crissin viimeinen esiintyminen Kissin kanssa viiteentoista vuoteen. Kesäkuun puolivälissä 1995 hän osallistui cameo-roolissa Kiss Conventioon. Crissin paikan Kississä kuolemaansa saakka, eli marraskuuhun 1991 asti ottanut Eric Carr soitti debyyttikeikkansa yhtyeen riveissä New Yorkin Palladium Theatressa. Kiss konsertoi Euroopassa ja Australiassa, joista viimeksi mainitussa yhtyeen suosio oli juuri tuolloin suurimmillaan. Unmaskedilta keikkaohjelmistoon päätyivät Is That You, Talk to Me, Shandi ja hetken aikaa You're All That I Want. Shandia lukuun ottamatta Unmaskedin kappaleet poistuivat nopeasti yhtyeen keikkasetistä. Shandia soitettiin erityisen runsaasti Australiassa, missä kappale oli ollut singleformaatissa top ten -menestys vuoden 1980 aikana. Talk to Metä soitettiin vuonna 2001 Kissin jäähyväiskiertueen Australian- ja Japanin osuuksilla, mutta ei enää Ace Frehleyn lähdettyä yhtyeestä toistamiseen. Is That You? soitettiin kahdeksannella Kiss-risteilyllä marraskuussa 2017. Vuonna 1999 saksalainen yhtiö Aor Heaven julkaisi Unmaskedista työstetyn tribuuttialbumin  Undressed – An Unmasked Tribute To Kiss, jolla eri artistit versioivat kaikki mainitun pitkäsoiton kappaleet. Billboardin listalla Unmaskedin parhaaksi sijoitukseksi jäi 35., joka oli Kissin toiseksi huonoin Hotter Than Hellin jälkeen. Kultalevyksi albumi myi heinäkuun lopussa, mutta ei yltänyt platinalevylukemiin. Norjassa ja Uudessa-Seelannissa Unmasked nousi sitä vastoin listakärkeen ja saavutti top tenin Australiassa, Itävallassa, Saksassa ja Alankomaissa. Singlebiiseistä Shandi nousi top teniin Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Norjassa. Talk to Me julkaistiin seuraavana singlenä Yhdysvaltojen ulkopuolella ja se nousi Sveitsissä kymmenenneksi. Tomorrow oli kolmas ja viimeinen ja samalla toinen albumilta Yhdysvalloissa poimittu single. Se saavutti Saksassa sijan 70. Unmaskedin kohtaloksi koitui vastaanottaa melko nuivia arvioita. Ultimate Classic Rockin Matthew Wilkening oli omassa arviossaan myötämielinen. Hänen mukaansa kyseessä oli aliarvostettu voimapophelmi ja tarpeeksi monilla vääristetyillä kitaroillaan Ace Frehley onnistuu kuulostamaan kappaleissaan Talk to Me, Two Sides of the Coin ja Torpedo Girl Rolling Stonesilta.

Tiistain tukeva:Heikki Silvennoisen perusteellinen elämäkertateos

 Tommi Saarela:Heikki Silvennoinen Nousut ja Laskut (Tammi)

27. huhtikuuta 1954 syntyneellä kitaristi/solisti/biisintekijä Heikki Silvennoisella on takanaan vuosikymmenten ura useissa keskeisissä kotimaisissa yhtyeissä. Suuri yleisö tuntee hänet silti ensisijaisesti Kummelin koomikkona. Tommi Saarelan ansiokas Silvennoisesta laatima elämäkertateos on kirjoitettu toimivasti monologin muotoon höystettyn sitaateilta hänen lähipiiriltään. Silvennoisen yhtyeistä ensimmäinen oli progessiivista rockia edustanut ja vuonna 1972 perustettu Tabula Rasa, joka aloitti toimintansa triokokoonpanolla, jossa vaikuttivat Silvennoisen lisäksi basisti Tapio Suominen ja Silvennoisen koulutoveri rumpali Asko Pakkanen. Ensimmäiset yhtyeen keskeiset vaikuttajat olivat bluesista rönsyilleet rocktriot Creamin ja The Jimi Hendrix Experiencen hengessä. Kun musiikkiin alkoi ilmaantua progessiivisia sävyjä verrokkinaan esimerkiksi Jethro Tull, Tabula Rasan kokoonpanoa täydennettiin huilisti Jarmo Sormusella ja Finnforestissa vokalisoineella solisti Jukka Leppilammella. Tabula Rasa teki runsaasti yhteiskeikkoja kotimaisen progressiivisen rockin ykkösnimen Wigwamin kanssa, kävi soittamassa Puolassa ja julkaisi vuosina 1975 ja 1976 ilmestyneet pitkäsoitot Tabula Rasa ja Ekkedien tanssi. Jälkimmäisen työstövaiheessa rumpaliksi oli vaihtunut Juke Aronen ja Sormusen tilalle  tullut kosketinsoittaja Jarno Sinisalo. Lähes kaikki Tabula Rasan lyriikat olivat Mikko Alatalon käsialaa ja Tabula Rasa soitti taustat suurimmalla osalla Alatalon albumeista Hasardi ja Rokkilaulaja. Yhtyeen tuotannon tunnetuin kappale on silti Juice Leskisen tekstittämä ja viimeiseksi singleksi jäänyt, vuonna 1977 ilmestynyt Rakastatko vielä kun on ilta. Mainitun singlen aikaan ytyeen solistiksi oli vaihtunut sittemmin yhtyeessä Salmela Komitea vaikuttanut Jukka Salmela. Silvennoinen jatkoi musiikillista yhteistyötään Alatalon kanssa yhtyeessä Coitus Inc, joka työsti vuonna 1978 valmistuneen albumin Viimeinen lehmipoika. 80-luvun alkuvuosina toiminut, tyylillisesti sofistikoitunutta Amerikan rockia muistuttanutta musiikillista ilmaisua suosinut Frendtz-yhtye julkaisi niin ikään kaksi pitkäsoittoa, vuosina 1980 ja 1982 ilmestyneet albumit Final Awakening ja A New Kind of Day. Yhtyeessä vaikuttivat Silvennoisen lisäksi esimerkiksi myöhemmin hänen kanssaan Q. Stone-bändissä musisointiaan jatkaneet Löytyn veljekset; rumpali Sakari ja basisti Mikko  sekä solisti Päivi Portaankorva, joka muistetaan ensisijaisesti leadvokalistina Anssi Tikanmäen säveltämässä ja Juice Leskisen tekstittämässä kaunokissa Balladi elokuvasta Klaani. 1980-luvun puoliväliin mennessä Silvennoinen oli muun muassa ehtinyt luoda merkittävän uran äänittäjän tehtävissä JSS-studioilla. Solisti Heikki "Pote" Vihisen, basisti Mikko Löytyn ja etenkin Juice Leskinen Slamista muistetun rumpalin Matti A Takalan kanssa perustettu ja niin ikään kaksi albumia julkaissut Catwalk-yhtye edusti bluesista ponnistanutta hardrockia ja tarjosi samalla Silvennoisen yhtyeistä kaikkein raskainta musisointia. Kunnianosoituksena esikuvilleen Catwalk levytti ensimmäiselle singlelleen The Jimi Hendrix Experiencen Firen ja viimeiselleen Creamin White Roomin. Löytyn veljesten ja Pro Fidesta erkaantuneen Mikko Kuustosen kanssa syntynyt Q. Stone, jonka kuuluisimman kokoonpanon kosketinsoittajana vaikutti Max Tabell, oli suosituimmillaan aivan 90-luvun alkuvuosina. Yhtye konsetoi ulkomailla varsin keskeisten tyylisuunnan edustajien lämmittelijänä John Mayall's Bluesbreakersistä alkaen. Q. Stonen levytysuran huipentumana  voi pitää vuonna 1990 ilmestynyttä yhtyeen kakkosalbumia Pink on Blue. Pitkäsoitto, jolla vieraili muun muassa Tower of Power, sisältää muun muassa yhtyeen tuotannon suurimman hittikappaleen Waiting for the Dawn. Kaupallisesti vielä paremmin menestyi vuonna 1992 ilmestynyt ja hitillä Train Train ryyditetty albumi  III. Viimeisen täysin uutta tuotantoa sisältäneen pitkäsoittonsa No Substitute yhtye työsti kvartettikokoonpanolla täysin Silvennoisen leadvokalisoimana vuonna 1993. Tv-sarjasta elokuvien mittoihin paisunut Kummeli Heikki Helan, Timo Kahilaisen ja Olli Keskisen kanssa haukkasi leijonanosan Silvennoisen tekemisistä tuosta eteenpäin. Hän on julkaissut omissa nimissään useita englannin, ja myös muutaman suomenkielisen albumin. Silvennoisen soittajakumppaneihin ovat tässä vaiheessa lukeutuneet esimerkiksi Anssi Nykäsen, Harri Rantasen ja Jarmo Nikun kaltaiset The Rest-yhtyeen muodostaneet huippuammattilaiset. Silvennoisen myöhäisempiin keskeisiin yhtyeisiinsä ovat lukeutuneet SF Blues esimerkiksi Pepe Ahlqvistin, Dave Lindholmin ja Eero Raittisen kanssa sekä ahkerasti konsertoinut Silvennoinen Maijanen Band. Vuoteen 2016 Silvennoisen uralla ajoittui yhteinen kiertue blueskuningatar Erja Lyytisen kanssa. Reilun 600 sivun tiiliskiveen sisältyy myös vähemmän kiinnostavia jaksoja, mutta kyseessä on joka tapauksessa erinomainen biografia eräästä maaame kaikkien aikojen keppimiehestä.

Maanantain mainio:70-lukuisen brittiprogen edustajan kakkosalbumi

 Greenslade:Bedside Manners Are Extra

Marraskuussa 1973 Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Bedside Manners Are Extra on brittiläisen progressiivista rockia edustavan Greenslade-yhtyeen toinen studioalbumi. Yhtyeen esikoispitkäsoiton tavoin mainitun albumin kansitaiteesta vastasi Roger Dean. Yhtyeen jäsenet muistavat Bedside Manners Are Extran nauhoitusten olleen Greensladelle varsin myönteistä aikaa. Yhtyeen esikoisalbumi oli vastaanottanut positiivisia arvioita ja lisäksi myynyt tarpeeksi, jotta Greensladen uran jatkuvuus oli varmaa. Lisäksi yhtyeen jäsenet tulivat keskenään hyvin toimeen sekä musiikillisesti että henkilökemioiden tasolla. Dave Greensladen ja Dave Lawsonin biisinteko suorastaan kukoisti mainittuna aikana. Kaksikko oli totuttautunut rutiiniin, jossa Greenslade sävelsi sointujonon ja sävelmän Lawsonin vastatessa melodiasta ja lyriikoista. Kuten myös Greensladen esikoisalbumin tapauksessa pitkäsoitolle päätyneitä kappaleita ei ollut soitettu keikkakontekstissa ennen niiden nauhoittamista. Yhtye valmistautui sitä vastoin treenaamalla  albumille päätyneitä kappaleita ahkerasti Middlesexissä,  Dave Greensladen tuonaikaista asuinpaikkaa lähellä sijainneessa kirkkohallissa. Valmistautumisen tuloksena nauhoitukset saatiin valmiiksi yhdeksässä päivässä, 23.-31. heinäkuuta 1973 välisenä aikana. Muutamaa päällekkäisäänitystä lukuun ottamatta kyseessä oli melko pitkälle livepohjalta toteutettu nauhoitus. Eri ottoja ei editoitu yhteen. Bedside Manners Are Extra koostuu kuudesta pitkästä kappaleesta. Niistä pisin, albumin kakkospuolen avaava Drum Folk on kestoltaan kahdeksan minuuttia ja 44 sekuntia ja lyhin, ykköspuolen päättävä Time to Dream kestää neljä minuuttia ja 46 sekuntia.

Sunnuntain extra:Useana versiona menestynyt soulkappale

 I Can't Stand the Rain on alun perin Ann Peeblesin vuonna 1973 levyttämä kappale, jonka sävellystyöstä vastasivat hänen itsensä lisäksi Don Bryant ja Bernard "Bernie" Miller. Kappaleesta myöhemmin levytetyistä coverversioista ovat vastanneet Eruption, Graham Central Station, Humble Pie, Lowell George ja Tina Turner. Willie Mitchellin tuottamasta I Can't Stand the Rainista muodostui Ann Peeblesin suurin hitti. Yhdysvalloissa kappale nousi poplistalla sijalle 38. ja oli R&B-listalla parhaimmillaan kuudentena. Brittilistalla kappale oli parhaimmillaan sijalla 41 huhtikuussa 1974. John Lennon on kutsunut I Can't Stand the Rainia kaikkien aikojen parhaaksi kappaleeksi. Se oli myös eräs Ian Duryn biisivalinnoista hänen ollessaan joulukuussa 1996 vieraana BBC Radio 4:n ohjelmassa Desert Island Discs. Vuonna 1978 Eruption-yhtye levytti I Can't Stand the Rainista disco-orientoituneen version, josta muodostui yhtyeen suurin hitti. Se kohosi top teniin monissa Euroopan maissa ja nousi Belgiassa kahden viikon ajaksi listakärkeen maaliskuussa 1978. Eruptionin versio oli listaykkönen lisäksi Australiassa ja nousi top teniin Uudessa Seelannissa ja Etelä-Afrikassa. Yhdysvalloissa Eruption oli versiollaan discolistalla parhaimmillaan kuudentena ja Billboard Hot 100 -listalla sijalla 18. Vuonna 1984 Tina Turner levytti I Can't Stand the Rainistä coverin vuonna 1984 ilmestyneelle, järjestyksessään viidennelle ja samalla comebackalbumikseen muodostuneelle pitkäsoitolleen Private Dancer. Turnerin versio oli Britanniassa parhaimmillaan sijalla 57, mutta osoittautui suuremmaksi menestykseksi Itävallassa, Saksassa ja Sveitsissä. Mainituissa maissa kappaleen sijoitukset olivat kuudentena, yhdeksäntenä ja viidentenätoista. Irlannissa Turnerin näkemys nousi juuri top 20:een.

Lauantain pitkä:Glenn Cornickin Jethro Tullin jälkeinen yhtye

 Wild Turkey oli brittiläinen, progressiivista hard rockia edustanut yhtye, jonka diskografia sisältää Chrysalikselle vuosina 1971 ja 1972  työstetyt albumit Battle Hymn ja Turkey. Yhtyeen perustajajäsen oli Jethro Tullin originaalibasisti Glenn Cornick, jonka myöhäisempiin yhtyeisiin lukeutuivat saksalainen rockyhtye Karthago sekä manneryhdysvaltalainen trio Paris. 23. huhtikuuta 1947 syntyneen Cornickin ensimmäinen yhtye oli Blackpoolista käsin vaikuttanut modbändi The Executives, joka levytti Columbialle vuosien 1964 ja 1966 välillä viisi singleä. Seuraavaksi hän otti Jefferey Hammondin paikan soul-rockia edustaneessa yhtyeessä John Evan Smash, jonka lineupiin kuuluivat lisäksi solisti Ian Anderson ja kitaristi Mick Abrahams. Loppuvuodesta 1967 Cornick seurasi edellä mainittua kaksikkoa heidän uuteen yhtyeeseensä Jethro Tulliin. Vuonna 1968 ilmestyneen esikoisalbumin This Was Jethro Tull jälkeen Abrahams erosi yhtyeestä ja perusti Blowdyn Pigin. Tull kiinnitti hänen tilalleen aikaisemmin Penny Peepsissä kitaroineen Martin Barren ja mainittu yhtyeen kokoonpano levytti vuosina 1969 ja 1970 ilmestyneet albumit Stand Up ja Benefit. Tullin jäsenistä Cornick oli ainoa muodollisen koulutuksen omannut ja niinpä hänen osuutensa kappaleiden sovituksissa muodostui varsin merkittäväksi. Mainitusta seikasta huolimatta Anderson erotti Cornickin Tullista vuonna 1970 Isle of Wightin festivaalilla soitetun konsertin jälkeen hänen elämäntyylinsä vuoksi. Cornickin paikan Tullissa otti hänen edeltäjänsä John Evan Smashissa, eli Jefferey Hammond. Myöhemmin Cornickin paikan The Executivesissa ottanut Tony Williams soitti Jethro Tullin Heavy Horses-albuminsa tiimoilta tekemän kiertueen Yhdysvaltain-osuudella. Ashton, Gardner & Dykessä sekä Badgerissa soittaneen Kim Gardnerin ja Les Fleur De Lysissä ja Steamhammerissa musisoineen Pete Searsin kanssa Cornick vastasi basso-osuuksista Blue Cheerin kitaristin Leigh Stephensin toisella sooloalbumilla And a Cast of Thousands. Seuraavaksi Cornick muodosti Wild Turkeyn solisti Gary Pickford-Hopkinsin, rumpali John Weathersin ja kitaristien Tweke Lewisin ja Graham Hedley Williamsin kanssa. Hopkinsin ja Weathersin varhaisempi yhtye oli ollut walesilainen soulia ja psykedeliaa yhdistellyt Eyes of Blue. Vuosina 1968-1969 Mercury julkaisi yhtyeeltä kaksi albumia. Kolmannen yhtye työsti nimellä Big Sleep. Weathersin aikaisempi yhtye oli ollut bluesrockcovereita esittänyt Strawberry Dust. Nimellä Ancient Grease yhtye julkaisi vuonna 1970 ilmestyneen albumin Women and Children First, joka oli Weathersin tuottama ja koostui pääosin hänen sävellyksistään. Weathers soittoa kuultiin lisäksi yhtyeen Pete Brown & Piblokto! singlellä. Ennen kuin Wild Honey siirtyi studioon Weathers ja Williams hyppäsivät Graham Bondn Magick-yhtyeeseen. Cornick otti heidän tilalleen rumpali Jeff Jonesin ja kitaristi Jon Blackmoren. Jonesin varhaisempi yhtye oli ollut walesilainen Bystanders, josta muodostui lopulta varsin keskeinen Man-yhtye. Jones oli mukana sen kahdella ensimmäisellä ja vuoden 1969 aikana ilmestyneellä albumilla. Wild Turkeyn levy-yhtiöksi valikoitui Jethro Tullin vanha yhtiö Chrysalis. Wild Turkeyn esikoisalbumi Battle Hymn ilmestyi 19. marraskuuta 1971. Albumin kymmenestä kappaleesta Cornick kirjoitti neljä ja Blackmore kolme. Pitkäsoiton päätöskappale Sentinel edustaa Blackmoren ja Lewisin yhteistyötä. Viimeksi mainittu kirjoitti One Sole Survivorin Hopkinsin kanssa. Tämän käsialaa albumin kappaleista edustaa Easter Psalm. Battle Hymn nauhoitettiin Olympic-studioilla tuottaja Rodger Bainin kanssa. Hänen tunnetuin yhteistyökumppaninsa oli Black Sabbath. Insinööri Tom Allom oli työskennellyt aikaisemmin esimerkiksi Strawbsin kanssa. Wild Turkey promosi Battle Hymniä soittamalla joulun tienoilla 1971  kaksi konserttia Birmingham Town Hallissa. Vuoden 1972 puolella yhtye teki kiertueen Yhdysvalloissa Black Sabbathin kanssa. Mainitun vuoden maaliskuussa kolmantena yhtyeenä soitti useita sittemmin läpimurtonsa tehneitä yhtyeitä, kuten REO Speedwagon sekä Yes. Yhdysvalloissa Battle Hymnin julkaisijana oli Reprise helmikuussa 1972. Ennen kuin Wild Turkey siirtyi nauhoittamaan toista albumiaan Blackmore vaihtui kitaristi Mick Dycheen. Kakkosalbumi Turkey ilmestyi lokakuussa 1972 edeltäjänsä tavoin Chrysaliksen julkaisemana. Albumin kappaleista kaksi oli Hopkinsin ja kuusi Cornickin käsialaa. Viimeksi mainitun biiseistä eeppisiin teoksiin lukeutuivat Eternal Mother/The Return ja See You Next Tuesday. Avauskappale Good Old Days edustaa koko yhtyeen yhteistyötä. Cornick tuotti Turkeyn Morgan-studioilla insinööri Robin Blackin kanssa. Hän oli Red Dirtin ääniteknikko, joka työskenteli myöhemmin Jethro Tullin kanssa albumeilla Storm Watch ja A. Chrysalis julkaisi Good Old Daysin singleformaatissa b-puolellaan albumilta löytymätön Life is a Symphony. Loppuvuodesta 1972 Wild Turkey teki toisen kiertueensa Yhdysvalloissa. Vuoden 1973 ajan ja alkuvuodesta 1974 yhtye konsertoi Britanniassa ja muualla Euroopassa. Viimeisen konserttinsa yhtye soitti Lontoon Marqueella 24. kesäkuuta 1974. Ohjelmistossa oli myös useita pitkäsoitoille sisältymättömiä kappaleita. Wild Turkeyn vimeisinä toimintakuukausina UFO:ssa soittanut Bernie Marsden ja muun muassa Supertrampiin kuulunut Kevin Currie ottivat lähteneiden Dychen ja Jonesin paikat.
Wild Turkeyn jälkeen Cornick oli mukana saksalaisyhtye Karthagon vuonna 1974 ilmestyneellä albumilla Rock N' Roll Testament. Seuraavana vuonna hän muutti Los Angelesiin ja perusti post-psykedeelisen voimatrion Paris Fleetwood Macissa kitaroineen ja vokalisoineen Bob Welchin sekä Todd Rundgrenin Nazzissa rumpaloineen Thom Mooneyn kanssa. Yhtyeeltä ilmestyivät vuonna 1976 albumit Paris ja Big Towne, 2061, joista jälkimmäisellä rumpaliksi oli vaihtunut Todd Rungrenin Nazzia seuranneessa yhtyeessä Runtissa soittanut Hunt Sales. Vuonna 1982 Cornick oli mukana elektro-rockia edustaneen Max Stromin ep:llä Moderne Passion. Pickford-Hopkins oli solistina suurella osalla Ten Years Afterin kosketinsoittajan Chick Churchillin ainoan sooloalbumin You & Me kappaleista. Vuosina 1974-75 hän oli mukana Rick Wakemanin sooloalbumeilla Journey to the Center of Your Mind ja The Myths and Legends of King Arthur and the Knights of the Round Table. Hänen viimeisin esiintymisensä pitkään aikaan oli Freestä ja The Facesistä ensisijaisesti muistetun japanilaisbasistin Tetsu Yamauchin johtaman The Good Times Roll Bandin vuonna 1977 ilmestyneellä livealbumilla. Tweke Lewis oli mukana vuonna 1973 ilmestyneellä Manin albumilla Back into the Future. Samana vuonna Jones osallistui irlantilaisen folkyhtyeen Tír na nÓgin viimeisen albumin Strong in the Sun levytykseen. Dyche oli mukana Pat Travers Bandissa. Vuonna 1978 hän oli mukana Jet Recordsin julkaisemalla Snipsin albumilla Video King sekä Sniff n' the Tearsin kahdella ensimmäisellä pitkäsoitolla Fickle Heart ja The Game's Up. Myöhemmin hän soitti Maddy Priorin, The Proclaimersin, Dire Straitsin John Illsleyn ja Moonissa vokalisoineen Joel McCallan albumeilla. Gurl oli mukana Babe Ruthin vuosina 1975 ja 1976 ilmestyneillä albumeilla Babe Ruth, Stealin' Home ja Kid's Stuff, joista kahdella viimeksi mainitulla oli mukana lisäksi Marsden. 80-luvun alussa Gurl oli mukana syntikkapopyhtye Victims of Pleasuren ja popbändi Any Troublen levytyksillä. Marsden soitti Paice Ashton Lordin vuonna 1977 ilmestyneellä albumilla Malice in Wonderland ja seurasi kosketinsoittaja Jon Lordia Whitesnaken riveihin. Lisäksi hän oli mukana Cozy Powellin kahdella ensimmäisellä sooloalbumilla ja hardrockyhtyeessä Alaska. Currie oli mukana John Calen ep:llä The Animal Justice sekä Burlesque-yhtyeen toisella ja bändin nimeä kantavalla albumilla jotka molemmat ilmestyivät vuonna 1977. Graham Bondin Magickiin liittyneistä Wild Turkeyn varhaisista jäsenistä John Weathersistä ja Graham Wedley Williamsista ainoastaan ensiksi mainittu oli mukana vuonna 1971 ilmestyneellä albumilla We Put the Magick on You. Weathers liittyi Gentle Giantiin yhtyeen neljännen albumin Octopus aikaan. Hän vaikutti yhtyeen rumpalina sen vuoteen 1980 ajoittuneeseen hajoamiseen saakka. Williams levytti 1970-luvun lopulla kolme albumia funk-rockia edustaneen yhtyeen Racing Cars riveissä.
Vuonna 1996 Cornick oli mukana Jethro Tullin tuotannosta kasatulla tribuuttialbumilla To Cry You a Song-A Collection of Tull Tales. Vuosikymmentä myöhemmin hän kasasi Wild Turkeyn uudelleen Hopkinsin, Dychen ja Gurlin kanssa. Vuonna 2006 Wild Turkey Music Ltd julkaisi yhtyeeltä uuden albumin You & Me in the Jungle, jolla vierailivat myös Williams, Weathers ja Jethro Tullin varhainen rumpali Clive Bunker, joka pysytteli yhtyeessä Cornickia pidempään ollen mukana vielä vuoden 1971 albumilla Aqualung, josta muodostui Jethro Tullin kansainvälinen läpimurtolevy.
Ensimmäisistä Battle Hymnin ja Turkeyn uudellenjulkaisuista vastasi 1990-luvun alussa Edsel Records. Vuonna 2013 Esoteric Recordings julkaisi mainitut albumit. Turkeyn uudellenjulkaisu sisältää bonuskappaleinaan Good Old Daysin singleversion ja mainitun singlen b-puolen. Turkeyn epävirallisista uudellenjulkaisuista ovat vastanneet Progressive Line ja Massion. Niiden bonuskappaleina on livebiisejä Marsdenin ja Currien ajalta. Audio Archives on julkaissut Wild Turkeyltä neljän albumin verran livemateriaalia ja muita harvinaisuuksia. Vuonna 2000 ilmestynyt Final Show sisältää 24. kesäkuuta 1974 soitetun Marqueen-keikan ja vuonna 2001 ilmestynyt Live in Edinburgh viisi pitkää jamittelubiisiä Marsdenin ja Dychen ajalta. Vuoden 2004 Rarest Turkey sisältää viisi demoa vuoden 1974 tuotannosta, kaksi vuosien 1972-73 livebiisiä, vuoden 1972 albumeilla julkaisematonta tuotantoa ja viisi Pickford-Hopkinsin vuoden 1978 soololevytystä. Vuonna 2014 ilmestynyt Live in Wellington 1973 sisältää kahdeksan The Townhousessa, Wellingtonissa maaliskuussa 1973 taltioitua livebiisiä. Cornick menehtyi Havaijilla 28. elokuuta 2014 67 vuoden ikäisenä.