17. lokakuuta 1964 julkaistu 12X5 on toinen Yhdysvalloissa ilmestyneistä The Rolling Stonesin studioalbumeista. Mainittua pitkäsoittoa voidaan pitää laajennettuna versiona ep:stä Five by Five, joka oli yhtyeen kotimaassa Britanniassa ilmestynyt sen esikoispitkäsoiton jälkeen. Ep:n viittä kappaletta oli 12X5:llä ryyditetty aina seitsemällä biisillä, jotta kasassa oli riittävästi materiaalia pitkäsoittoa varten. Niiden joukossa on Britanniassa ainoastaan singleformaatissa ilmestynyt menestyksekäs cover Bobby Womackin luotsaaman The Valentinos-yhtyeen kappaleesta It's All Over Now, vaihtoehtoinen versio Carla Thomasin originaalikappaleesta Time is on My Side sekä kolme parivaljakon Jagger/Richards käsialaa olevaa kappaletta, eli Good Times Bad Times, Congratulations sekä Grown Up Wrong, joista ensiksi mainittua voi pitää varsin onnistuneena. Decca hyödynsi samaa kansikuvaa alkuvuodesta 1965 ilmestyneellä Stonesien toisella brittialbumijulkaisulla Rolling Stones N:o 2. Elokuussa 2002 ABKCO Records julkaisi 12X5n remasteroituna cd:nä ja digipackina. Mainittu painos sisältää stereoversiot Around an' Aroundista, Confessin' the Bluesista, Empty Heartista ja It's All Over Nowsta sekä pidennetyt versiot instrumentaalikappaleesta 2120 South Michigan Avenue sekä If You Need Mestä. Billboardin albumilistalla 12X5 saavutti parhaimmillaan kolmannen sijan ja myi nopeasti kultalevyyn oikeuttavan määrän.
Oman kaivattavan lisänsä joensuulaiseen juurihenkiseen musiikkiin tuova Brutal Blues Band-yhtye ehti haastatteluun Johnnyn kadulle.
Lyhyt Brutal Blues Band-historia? Kuinka yhtyeenne kokoonpano muotoutui ja koska aloitte treenaamisen oikein toden teolla?
"Rumpali Hannu Lihavainen ja Ruben Cuerdo tapasivat ensimmäisen kerran n. 14v sitten ja siitä alkaen aina Rubenin käydessä Suomessa he jammailivat kahdestaan.Syksyllä 2019 Hannu oli Rubenin luona käymässä Espanjassa ja ehdotti että perustettaisiin blues/rock bändi ja kuinka ollakaan Rubenin käydessä Suomessa alkoi koronaepidemia ja Ruben joutui jäämään tänne. Kesäkuussa 2020 Hannu ja Ruben etsivät basistia ja Hannu muisti eräästä projektista Sepeli Sarkkisen, joka soitti silloin kitaraa mutta kertoi myös basistitaustastaan ja Hannu kysyi tätä bändiin. Sepeli kuunteli pari Rubenin demoa, innostui niistä ja lähti mukaan. Etsimme myös kosketinsoittajaa mutta emme löytäneet sopivaa, mikä olikin hyvä asia, koska bändi toimii näin parhaiten. Huomasimme heti treeneissä, että homma toimii ja kemiat myös. Rubenilla oli ja on paljon biisiaihioita, joista oli helppo alkaa rakentaa biisejä. Sepelillä on myös biisienkirjoitustaustaa, niin yhteistyö on ollu melko vaivatonta".
Miten biisinne syntyvät ja kuinka paljon omaa tuotantoa on tällä hetkellä olemassa? Olisiko kappaleidenne teksteille löydettävissä ydinteemoja?
"Joskus biisi syntyy jammailusta ja siihen yhdistettynä Rubenilla varastossa olleita biisiaihioita. Toisinaan on enemmän bluesfiilistä, jolloin syntyy enemmän bluesvaikutteinen biisi ja toisinaan mennään raskaamman rokin linjalla. Monesti on kiinni siitä, millä fiiliksillä ollaan ja mikä tarttuu sillä hetkellä. Ruben sanoittaa biisit myöhemmin ja sanoitukset myös fiiliksen ja biisin tunnelman mukaisesti. Ei varsinaista ydinteemaa löydy. biisien kehittymisestä vielä sen verran, että meillä on koko ajan äänitysvalmius treenatessa ja teemme koko ajan demoja, mikä helpottaa biisien lopullista valmistumista."
Esikoispitkäsoittonne ilmestyi aivan viime vuoden lopussa. Taustaa sen nauhoituksille ja levyn kappalevalinnoille?
"Treenikämpällä tehdään biiseistä demoja ja niitä oli kertynyt melko mukavasti, joten päätimme tehdä albumin. sovimme Heikki Marttilan kanssa (Gurut -studio) Joensuussa nauhoitusajat ja aloimme syksyllä 2021 hommiin. Biisien pohjat eli rummut ja basso saatiin melko vaivattomasti purkkiin n. kahdessa päivässä. Ruben soitti kitaraosuudet kotistudiollaan ja laulut äänitettiin treenikämpällä muutamassa illassa. Heikki teki miksauksen ja Ruben ja Sepeli teki masteroinnin Rubenin kotistudiolla. Vuodenvaihteessa julkaisimme albumin youtubessa ja facebookissa. Kappaleet valikoituivat omien mieltymyksiemme mukaan ja olimme soittaneet niitä jo parilla keikalla. Ne vaan tuntuivat luonnoliselta tehdä mitkä sitten äänitettiin."
Ohjelmistossanne on sekä kokeilevampaa, kenties jopa psykedeelisvaikutteista tuotantoa että perinnetietoisempia blueskappaleita. Voisiko Brutal Blues Bandille nimetä joitakin sukulaissieluyhtyeitä maailmalta ja myös kotimaasta?
"Olemme luonnollisesti musiikin suurkuluttajia niin bändejä,biisejä on tosi paljon mitkä on vaikuttanut mutta muutamia voimme nimetä:Opeth,Deep Purple,Pink Floyd, Red Hot Chili Peppers ja löytyy myös jazzosastoo ja mikä myös vaikuttanut on että Rubenilla on thrash-metal taustaa hänen entisestä Norunda -yhtyeestään. "
Miten runsaasti yhtyeellänne on tähän mennessä ollut esiintymistilaisuuksia?
"Keikkoja ollu näistä ajoista riippuen tosi vähän eli viisi tähän mennessä ja tietenkin tekisimme paljon enemmän. jospa nyt pääsis enemmän keikkailee."
Nimetkää kolmesta viiteen teille ehdotonta bluesin/bluesrockin edustajaa, albumia ja kappaletta kautta aikojen? "Sepeli- Deep Purple: Highway star, Lazy, Joe ´Bonamassa Ruben- Opeth, Messhugah, Led Zeppelin, Queen Hanski- Chick Corea, Tina Turner, Joe Cocker Yllättävän vaikea alkaa nimetä tiettyjä heh"
Yhtyeenne tulevaisuuden suunnitelmat?
"Eteenpäin niin paljon kuin mahdollista. teemme tätä täydestä sydämestä rakkaudesta lajiin.Suunnittelemme jo seuraavia nauhoituksia, emme vielä tiedä onko kokopitkä albumi vai muutamia biisejä ja videon teosta olemme myös keskustelleet."
Toukokuun ensimmäisenä 1990 ilmestynyt Fresh Evidence on irlantilaiskitaristi Rory Gallagherin joutsenlauluksi jäänyt ja järjestyksessään 14. albumi. Tavanomaisesta poiketen Gallahger hyödynsi mainitulla pitkäsoitolla tyypillistä runsaammin ulkopuolisia muusikoita ja käytti myös sen nauhoittamiseen tavallista runsaammin aikaa. Silti Gallagher toi myös mainitulla pitkäsoitolla esiin rakkauttaan bluesiin ja myös muihin musiikillisiin genreihin, kuten zydecoon. Fresh Evidencen teksteissä käsitellään synkkiä teemoja, kuten reistailevaa terveyttä ja kuolevaisuutta. Gallagherin terveysongelmat olivatkin tässä vaiheessa alkaneet syödä artistia. Pitkäsoiton ilmestymisen jälkeen Gallagher antoi useita haastatteluja, joissa hän selvitti uutuusalbuminsa kappaleiden taustoja ja tapaansa työstää musiikkia. Esimerkiksi biisiin Heaven's Gate oli tarjonnut inspiraatiota Robert Johnsonin bluesklassikko Hellhound on My Trail. The Loop on jazzhenkinen instrumentaalikappale ja Walking Wounded kertoo murtuneesta miehestä, joka jatkaa edelleen taisteluaan. Kid Gloves on eräs Gallagherin tuotannon useista rikoskirjallisuuden ja film noirin inspiroimista kappaleista. Kappaleen Middle Name musiikin inspiraation lähteenä on ollut bluesin klassikoihin lukeutuva Slim Harpo. King of Zydecoa inspiroi puolestaan Clifton Chenier, jota Gallagher on kutsunut zydeco-musiikin BB Kingiksi. Chenier ehti edesmennä ennen kuin Gallagher tapasi hänet, tosin molemmat olivat kerran esiintyneet samalla festivaalilla. Gallagherin tiiviin keikkatahdin vuoksi suurin osa hänen albumeistaan nauhoitettiin nopeasti, keskimäärin parissa viikossa. Mainittuun seikkaan vaikutti myös se, että Gallagher viihtyi paremmin yleisön edessä keikalla kuin studioympäristössä. Fresh Evidence muodosti kuitenkin säännön vahvistavan poikkeuksen, sillä sen nauhoitukset kestivät lähes puoli vuotta. Gallagherin mukaan tuotannossa ynnä muissa seikoissa pyrittiin hyvään vintage-henkiseen soundiin ja niinpä nauhoituksissa hyödynnettiin esimerkiksi vanhoja mikrofoneja ja nauhakaikua.
20. helmikuuta 1946 syntynyt ja 11. huhtikuuta 2017 edesmennyt John
Warren Geils Jr, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään J. Geils,
oli The J. Geils Bandia johtanut yhdysvaltalaiskitaristi. Hän kiinnostui
jazzista ja bluesista varttuessaan New Yorkissa. Muutettuaan
opiskelemaan Massachusettsiin Geils perusti J. Geils Blues Bandin
ollessaan opiskelija Worcesterin ammattikorkeakoulussa. Yhtye pudotti
Blues-osion nimestään ja julkaisi esikoisalbuminsa vuonna 1970. Mainitulla
vuosikymmenellä yhtye esitti rhythm and blues- ja soulvaikutteista
rockmusiikkia, mutta 80-luvulla yhtyeen musiikillinen
ilmaisu siirtyi popimpaan suuntaan. J. Geils Bandin lopetettua
toimintansa 80-luvun puolivälissä Geils siirtyi restauroijaksi, mutta
jatkoi ajoittain musiikin parissa tuottajan
tehtävissä. 2000- ja 2010-luvuilla J. Geils Band teki silloin tällöin paluukiertueita. Geils koki luonnollisen kuoleman 71-vuotiaana kotonaan
Grotonissa, Massachusettsissa. Saksalaista sukujuurta ollut Geils
varttui Morris Plainsissa, New Jerseyssä. Hänen isänsä, joka oli
jazzdiggari, vaikutti insinöörinä Bell Labsissa. Hänen ansiostaaan Benny
Goodmanin, Duke Ellingtonin ja Count Basien tuotanto tulivat Geilsille
tutuiksi jo nuorella iällä. Geils kävi Louis Armstrongin konsertissa ja
opetteli soittamaan Miles Davisin tuotantoa trumpetilla ja rummuilla.
Blueskitaristien Howlin Wolfin ja Muddy Watersin tuotantoa Geils kuuli radiosta.
Vuonna 1964 Geils pyrki yliopistoon ja vaikutti trumpetistina
marssiyhtyeessä. Bostonissa Geils musisoi folkmuusikoiden kanssa ja
aloitti samaan aikaan opiskelunsa Worcesterissa. Siellä hän opiskeli
mekaanista rakennustyötä. Geilsin jazztrumpetti vaihtui blueskitaraan.
60-luvun puolivälissä hän perusti akustisen bluestrion Snoopy and the
Sopwith Camels basisti Danny Kleinin ja huuliharpisti Richard Salwitzin
kanssa. Loppuvuodesta 1965 yhtyeen kokoonpanoon kuuluivat
solisti/saksofonisti Peter Kraemer, kitaristit Terry MacNeil ja William
Sievers, basisti MartinBeard ja rumpali Norman Mayell. Yhtyeen
muutettua Bostoniin sen rumpaliksi vaihtui Stephen JoeBladd ja
kokoonpanoa täydensi solisti Peter Wolf, joka oli vaikuttanut yödj:nä
WBCN:llä. Myöhemmin Geils perusti J. Geils Blues Bandin Kleinin,
Salwitzin, Bladdin ja Wolfin kanssa. Kosketinsoittaja Seth Justman
täydensi yhtyeen lineupin ennen kuin se julkaisi esikoisalbuminsa vuonna
1970. Yhtyeen nimi lyheni J. Geils Bandiksi ja
80-luvun puoliväliin mennessä se oli julkaissut 11 albumia. Vaikka yhtyeen ilmaisussa oli vaikutteita
soulista ja rhythm and bluesista, sen musiikki oli hankalasti
kategorioitavissa. Yleisesti yhtyeen musiikki oli liian tummaa valkoisille ja päinvastoin. J. Geils Bandin
varsinainen läpimurtoalbumilla oli EMI:n julkaisemana vuonna 1980
ilmestynyt Love Stinks. Sitä seuranneen pitkäsoiton Freeze Frame
nimiraita oli top ten-menestys ja Centerfold nousi jopa listakärkeen
kuuden viikon ajaksi. Yhtyeen jäsenten välillä ilmeni konflikteja. Ensiksi soolouralle lähti Wolf ja 80-luvun puolivälissä koko yhtye lopetti toimintansa.
Geils keskittyi restaurointitöihin musiikin sijaan. Reunionien jälkeen
Geils jätti yhtyeen lopullisesti vuonna 2012 muiden yhtyeen jäsenten
suunnitellessa keikkailua J. Geils Bandin nimellä siitä huolimatta,
ettei Geils itse ollut mukana kokoonpanossa. 90-luvulla Geils levytti
kaksi bluesalbumia Magic Dickin kanssa. Seuraavaksi hän muodosti
jazztrion kitaristien Duke Robillardin ja Gerry Beaudoinin kanssa.
Geilsin ensimmäinen sooloalbumi oli vuonna 2005 ilmestynyt Jay Geils
Plays Jazz!! Grotoniin hän oli muuttanut vuonna 1982. Kaupunki kunnioitti
Geilsia julistamalla joulukuun ensimmäisen 2009 J. Geils päiväksi.
Toukokuun lopussa 1973 Apple Recordsin julkaisemana ilmestynyt Living in the Material World on George Harrisonin neljäs sooloalbumi. Hänen tuotannossaan vuonna 1970 ilmestynyttä tripla-albumia All Things Must Pass seurannut pitkäsoitto lukeutuu niin ikään Harrisonin arvostetuimpien töiden joukkoon. Yhdysvalloissa albumi nousi listakärkeen ja saavutti kultalevyn kahdessa päivässä. Harrisonin kotimaassa Britanniassa Living in the Material World oli parhaimmillaan kakkossijalla. Singleformaatissa albumilta julkaistusta kappaleesta Gimme Love (Gimme Peace on Earth) muodostui kansainvälinen hitti. Listakärkeen Living in the Material World nousi lisäksi Australiassa ja Kanadassa. Albumin lyriikat kuvaavat Harrisonin henkistä taistelua ja Living in the Material Worldilla kuultavat kitara- ja lauluosuudet on kohotettu Harrisonin uran parhaisiin lukeutuviksi. Albumin työstämiseen osallistui useita keskeisiä muusikoita, kuten Nicky Hopkins, Gary Wright, Klaus Voorman, Jim Keltner, Ringo Starr sekä John Bonham. Albumin ilmestymisen aikaan Rolling Stone kuvasi sitä popklassikoksi, joskin ajan myötä albumi on vetänyt hieman lyhyemmän tikun All Things Must Passin verrattuna. Vuonna 2006 EMI julkaisi Living in the Material Worldista remasteroidun ja bonuskappaleita sisältävän version. Deluxe Editionin cd/dvd sisälsi videoversiot neljästä albumin kappaleesta.
Seitsemäs tammikuuta 1972 ilmestynyt Jamming with Edward! on kolmen Rolling Stonesin jäsenen, eli Mick Jaggerin, Charlie Wattsin ja Bill Wymanin yhdessä Ry Cooderin ja Nicky Hopkinsin kanssa työstämä jamittelulevy. Se nauhoitettiin Lontoossa Olympic-studiolla 23. huhtkuuta 1969 Stonesien työstäessä albumiaan Let It Bleed odotellessaan Keith Richardsin paluuta studioon. Hänen sieltä poistumisensa syy on jäänyt epäselväksi, mutta tuottaja Glyn Jonsin mukaan seikkaan vaikutti tyttöystävä Anita Pallenbergilta vastaanotettu puhelinsoitto. Yhdysvalloissa Jamming with Edward! saavutti parhaimmillaan sijan 33. ja listaviikkoja albumille kertyi 11 kappaletta. Sitä vastoin Britanniassa albumi ei saavuttanut listasijoitusta. Edward on pianisti Nicky Hopkinsin lempinimi ja se juontaa juurensa hänen ja Brian Jonesin välisestä keskustelusta. Johns mainitsi albumin olleen jonkinasteinen vitsi, mutta joitakin vuosia myöhemmin kyseiset nauhat kaivettiin esiin, hän miksasi ne ja tuloksena oli paikoitellen varsin mainiota musisointia sisältävä albumi, jonka ainoa tunnettu cover on Elmore Jamesin It Hurts Me Too. Vuonna 1994 Virgin Records julkaisi Jamming with Edward!:ista remasteroidun uusintapainoksen.
Procol Harum oli vuonna 1967 toimintansa aloittanut brittiläinen rockyhtye, jonka tunnetuin levytys on samaisena vuonna ilmestynyt esikoissingle A Whiter Shade of Pale. Se on eräs harvoista yli kymmenen miljoonaa kappaletta myyneistä singleistä. Vaikka Procolin musiikki on tullut tunnetuksi barokkisista ja klassisista vaikutteistaan, on sitä kutsuttu myös psykedeeliseksi rockiksi ja proto-progeksi, jota on höystetty elementeillä bluesista, rhythm and bluesista sekä soulista. Vuonna 2018 Whiter Shade of Pale pääsi Rock and Roll Hall of Fameen uusien singlejen kategoriassa. Procol Harumin esiaste oli Essexissä vaikuttanut, Gary Brookerin ja Robin Trowerin johtama yhtye The Paramounts, johon kuuluivat lisäksi Chris Copping ja B. J. Wilson. The Paramountisin vuonna 1964 levyttämä cover Jerry Leiberin ja Mike Stollerin Poison Ivysta oli Britanniassa kohtuullinen menestys, sillä se saavutti listasijoituksen 35. Jatkoa ei kuitenkaan seurannut ja vuoteen 1966 mennessä Paramounts oli lopettanut toimintansa. Britanniassa yhtyeen levyjen julkaisijana oli EMI. Ennen Procol Harumin toiminnan alkamista yhtye vaikutti hetken aikaa nimellä The Pinewoods. Gary Brooker ja kumppanit hylkäsivät viime hetkellä Island Recordsin Chris Blackwelliltä saapuneen tarjouksen. Paramountsin toiminnan loputtua Gary Brooker oli aikeissa keskittyä ainoastaan biisinkirjoittamiseen. Hänen vanha ystävänsä Guy Stevens esitteli Brookerin tekstintekijä Keith Reidille. Kaksikko kirjoitti yhdessä kappaleita usean kuukauden ajan, mutta koska niille ei löytynyt kiinnostunutta esittäjää, kyseistä materiaalia varten päätettiin kasata yhtye.Huhtikuussa 1967 Brooker alkoi työskennellä laulaja/lauluntekijänä ja perusti Procol Harumin Reidin, Hammond-urkuri Morgan Fisherin, kitaristi Ray Roerin ja basisti Morgan Knightsin kanssa. Lounais-Lontoossa sijainneilla Olympic-studioilla sessiorumpali Bill Eydenin, tuottaja Denny Cornellin ja ääni-insinööri Keith Grantin kanssa yhtye nauhoitti A Whiter Shade of Palen, joka julkaistiin 12. toukokuuta 1967. Fisherin Hammond-uruillaan soittama kappaleen välimelodia oli napattu Johan Sebastian Bachilta. Brookerin vokalisoima ja Reidin tekstittämä kappale nousi listakärkeen Britanniassa ja Kanadassa. Heinäkuun lopussa ilmestymisvuonnaan Whiter Shade of Pale nousi myös Yhdysvalloissa viidenneksi. Myös Australiassa kappale oli listakärjessä useita viikkoja ja Melbournessa ennätyksellisten kahden kuukauden ajan. Procolin kokoonpanon täydensi rumpali Bobby Harrison ja yhtyeen livedebyytti oli esiintyminen The Jimi Hendrix Experiencen lämmittelijänä vuonna 1967. Yhtyeen toisen singlen Homburg aikoihin rumpaliksi ja kitaristiksi olivat vaihtuneet Paramountsista tutut B. J. Wilson ja Robin Trower. Harrison ja Royer olivat siirtyneet perustamaan yhtyettä Freedom. Homburg nousi Britanniassa kuudenneksi, Kanadassa viidenneksitoista ja Yhdysvalloissa sijalle 34. Procolin nimetön esikoisalbumi nauhoitettiin kahden singlen välillä. Yhdysvalloissa se julkaistiin syyskuun alussa, mutta yhtyeen kotimaassa Britanniassa vasta joulukuussa 1967. Vuonna 1968 ilmestynyt Procol Harumin toinen albumi Shine on Brightly sisälsi edeltäjäänsä runsaammin vaikutteita progressiivisesta rockista. Yhdysvalloissa se nousi sijalle 24., mutta jäi yhtyeen kotimaassa Britanniassa vaille listasijoitusta. Seuraavien vuosien aikana Procol Harum konsertoikin ensisijaisesti Yhdysvalloissa. Vuonna 1969 ilmestynyt kolmas pitkäsoitto A Salty Dog oli varsin suosittu bändin diggareiden keskuudessa ja se oli Procolin ensimmäinen Britanniassa toden teolla menestynyt albumi. Mainittu pitkäsoitto on kohotettu rockin klassikkolevyjen joukkoon Beatlesin, The Moody Bluesin ja Pink Floydin parhaiden töiden rinnalle. Yhdysvalloissa albumin nimikappale oli varsin suosittu FM-tyyppisillä radiokanavilla. A Salty Dogin tuotannosta vastannut Fisher lähti ensimmäisenä yhtyeen riveistä. Niin ikään Paramountsin jäsenistöön kuulunut Chris Copping liittyi Procoliin urkuriksi ja basistiksi vuoden 1970 aikana. Samaisena vuonna Procol Harum esiintyi Isle of Wightin rockfestivaaleilla. Seuraavana yhtyeestä lähti pian vuonna 1971 ilmestyneen albumin Broken Barricades julkaisun jälkeen oman voimatrionsa perustanut Robin Trower. Hänen paikkansa otti Dave Ball. Loppuvuodesta 1972 vuoteen 1977 saakka yhtyeen kitaristina vaikutti Mick Grabham. 70-luvun alkuvuosina Procol palasi listoille usein sinfoniaorkesterin säestämänä. Vuonna 1972 ilmestynyt Procol Harum Live:In Concert with Edmonton Symphony Orchestra nousi Yhdysvalloissa viidenneksi ja saavutti kultalevyn. Britanniassa sen sijoitus oli 48. Sinfoniaorkesterin taustoittama liveversio Conquistadorista nousi Kanadassa seitsemänneksi, Yhdysvalloissa sijalle 16. ja yhtyeen kotimaassa sijalle 22. Sitä seurannut ja vuonna 1973 ilmestynyt albumi Grand Hotel saavutti Billboardilla sijan 21. ja myi Britanniassa hopealevyksi. Yhtyeen jäsenistössä seurasi lisää miehistönvaihdoksia ja vuonna 1975 ilmestynyt Pandora's Box oli Procolin viimeinen top 20-hitti. Samana vuonna ilmestyneellä albumilla Procol's Ninth yhtye teki vaihteeksi yhteistyötä Jerry Leiberin ja Mike Stollerin kanssa. Yhtye hajosi vuonna 1977 ilmestyneen albuminsa Something Magic jälkeen, mutta teki vielä yhden esiintymisen Brit Awardseissa viisi kuukautta myöhemmin, kun Whiter Shade of Pale valittiin kaikkien aikojen parhhasi brittisingleksi Queenin Bohemian Rhapsodyn kanssa. Vuonna 1991 Procol teki paluun lineupilla Brooker, Fisher, Trower ja Reid (Wilson oli menehtynyt edellisenä vuonna) ja julkaisi kohtuullisesti menestyneen albumin The Prodigal Stranger. Brooker ja Fisher konsertoivat albumin tiimoilta Yhdysvalloissa ja muuallakin 90-luvun alkuvuosina, mutta Trower ei ottanut osaa keikkailuun. Elokuussa 1995 Procol soitti Cropredy Music Festivaalilla Fairport Conventionin vieraina. Heinäkuussa 1997 yhtyeen diggarit muistivat Whiter Shade of Palen 30-vuotista olemassaoloa ja saivat yhtyeen soittamaan keikan Redhillissä, Surreyssa. Syyskuussa 1999 Procol esiiintyi ulkoilmakonsertissa Guildfordissa The New London Sinfonian kanssa. Vuodesta 2001 lähtien Brookerista, Fisheristä, kitaristi Geoff Whitehornista, basisti Matt Peggistä ja rumpali Mark Brzezickistä koostunut Procolin kokoonpano teki useita kiertueita Euroopassa, mutta myös Japanissa ja Yhdysvalloissa. Vuonna 2001 Kööpenhaminassa soitettu konsertti julkaistiin seuraavana vuonna dvd:nä. Vuonna 2003 Procolilta ilmestyi uusi albumi The Well's on Fire ja yhtye konsertoi Progman Cometh-festivaalilla Seattlessa. 12. joulukuuta 2003 Lontoossa soitettu konsertti julkaistiin seuraavana vuonna dvd-formaatissa nimellä Live at the Union Chapel. Fisher jätti Procol Harumin vuonna 2004. Seuraavana vuonna Procol konsertoi säästeliäästi Josh Phillipsin ottaessa Fisherin paikan Hammond-urkurina. Brooker oli tässä vaiheessa yhtyeen ainoa originaalijäsen. Kesäkuussa 2006 Procol Harum esiintyi Isle of Wightin festivaaleilla. Elokuuhun ajoittui kaksi ulkoilmakonserttia Tanskan radion orkesterin kanssa Ledreborgin linnassa. Jouluaamuna 2008 konsertista lähetettiin Tanskan radiossa tunnin mittainen kooste. Koko konsertti ilmestyi dvd:nä 11. toukokuuta 2009. Lisänä oli kuusi biisiä Procolin vuoden 1974 Tanskan televisiolle soittamasta konsertista. Loppuvuoteen 2006 ajoittui konsertteja Sveitsissä, Norjassa ja Tanskassa lineupilla, jossa rumpalina kuultiin Geoff Dunia. Brzezickin toinen yhtye Casbah Club oli nimittäin kiertueella The Whon lämmittelijänä. Dunn osallistui lopulta Procolin vuoden 2007 Euroopan-kiertueeseen. Italiassa soitetuista konserteista julkaistiin livelevy One Eye to the Future:Live in Italy 2007. Kesäkuun lopussa Procol esiintyi Ruotsissa sinfoniaorkesterin kanssa. 20.-21. heinäkuuta 2007 muistettiin Whiter Shade of Palen 40-vuotista olemassaoloa Procolin kahdella konsertilla St John Smith's Squaressa, Lontoossa. Ensimmäisenä iltana ohjelmistossa oli Procolin kappaleita yhtyeen varhaistuotannosta ja lisäksi livedebyyttinsä saivat biisit Sister Mary ja Missing Persons. Seuraavana iltana Gary Brooker and Guests esitti joukon harvinaisia kappaleita, joita ei joko ollut levytetty, soitettu aikaisemmin keikalla tai niiden sovitukset erosivat keskeisesti levytetyistä versioista. Lokakuussa 2009 Procol soitti neljä konserttia; Hagenissa Saksassa, Dremmenissä, Norjassa, Moskovassa ja Pietarissa. Syksyllä 2009 ilmestyi neljän cd:n retrospektiivinen paketti All This and More ja lisäksi Salvo julkaisi remasteroidut ja bonuskappaleita sisältävät versiot kaikista Procolin albumeista. Kesäkuussa 2010 Procol soitti sarjan konsertteja Yhdysvalloissa ja Kanadassa suurimmaksi osaksi Jethro Tullin lämmittelijänä. 22. heinäkuuta bändi esiintyi Äänekoskella Keitelejazzissa, missä Brooker oli loukkaantunut edellisessä, vuoteen 2009 ajoittuneessa konsertissa. A Whiter Shade of Palesta kuultiin harvinainen, kolmesta säkeistöstä koostunut versio, johon sisältyi Geoff Whitehornin kitarasoolo. Kahta vuorokautta myöhemmin Procol soitti ilmaiskonsertin Palace of the Provincessa, Bergamossa Italiassa. Elokuussa 2010 oli vuorossa esiintyminen Bad Krozingenissa Saksassa ja Rock Legends-tapahtumassa Dolina Charlotty Amphitheaterissa Puolassa. Leamington Spassa Halloweenina soitettu konsertti oli Procolin ensimmäinen esiintyminen Britanniassa kolmeen vuoteen. Marraskuussa yhtye soitti Yhdysvalloissa muun muassa Edmonton sinfoniaorkesterin kanssa. 18. marraskuuta Procol esiintyi Tallinnassa ja neljäs joulukuuta Yhdysvalloissa Wilmingtonissa, Delawaressa sinfoniaorkesterin kanssa. Tammikuuhun 2011 ajoittui kahdeksan uuden vuoden konserttia Kööpenhaminassa ja muissa tanskalaisissa kaupungeissa Tanskan radion orkesterin kanssa. 25. kesäkuuta 2012 Procol esiintyi jälleen Tanskassa Kløften Festivaalilla. Mainittua konserttia seurasi 27 esiintymistä Yhdysvalloissa Yesin lämmittelijänä. Vuonna 2012 japanilainen artisti Yumi Matsutoya saapui Lontooseen ja nauhoitti Procolin kanssa uuden, kolmisäkeistöisen ja Geoff Whitehornin kitarasoololla ryyditetyn version Whiter Shade of Palesta. Joulukuussa seurasi yhteisiä konsertteja monissa japanilaisissa kaupungeissa ja niistä yksi televisioitiin maaliskuun lopussa 2013. Vuonna 2012 Henry Scott-Irvine julkaisi Procol Harumista biografian Ghosts of Whiter Shade of Pale. Maalis-huhtikuussa 2013 Procol soitti viisi konserttia orkesterin kanssa Tanskassa ja kaksi Wuppertalissa Saksassa. Lokakuussa vuorossa oli neljä bändin itsekseen soittamaa konserttia Ruotsissa ja Suomessa. Vuonna 2014 Procol Harum konsertoi jälleen Ranskassa, Sveitsissä, Saksassa, Kanadassa (Ottawassa orkesterin kanssa)ja Yhdysvaltojen itäosissa. Kesäkuussa yhtye soitti viisi kappaletta Ewhurstissa, Surreyssa Kenney Jonesin organisoimassa hyväntekeväisyystapahtumassa, johon ottivat lisäksi osaa esimerkiksi The Who ja Judie Tzuke. Tuplacd Inside&Outside sisälsi biisejä yhtyeen Chrysalikselle tekemistä levytyksistä ja livecd versioita uusista biiseistä ja neljältä Zonophonen julkaisemalta albumilta. 24. marraskuuta Procol esiintyi Dominion Theatressa Lontoossa BBC Concert Orchestran ja Crouch End Festival Choruksen kanssa. Konsertti taltioitiin ja lähetettiin 28. marraskuuta BBC Radio 2:n ohjelmassa Friday Night is Music Night. Yhtyeen 13. albumi Novum ilmestyi 21. huhtikuuta 2017 ja bändi promosi uutuuttaan 36 konsertilla Britanniassa ja muualla Euroopassa. Konserteista keskeisin oli orkesterin kanssa Royal Festival Hallissa Lontoossa. Vuonna 2018 yhtye konsertoi Euroopassa ja keikkoihin sisältyi mm. esiintyminen orkesterin kanssa London Palladiumissa yhdeksäs lokakuuta. Vuosi 2019 käynnistyi Justin Haywardin isännöimällä Caribian-risteilyllä useiden keskeisten rockmuusikoiden kanssa. Samaiseen ajoittui myös kiertue Yhdysvalloissa. Gary Brooker menehtyi 19. helmikuuta 2022 76 vuoden ikäisenä. Procol Harumin virallisella kotisivulla häntä kuvailtiin kirkkaasti loistavaksi valoksi musiikkiteollisuudessa.
