Maanantain mainio:Takuuvarma Michael Monroe

Michael Monroen Joensuun-keikka edusti odotustenmukaisesti takuuvarmaa ja huippuenergistä työskentelyä. Konsertin settilista koostui Monroen soolotuotannon lisäksi tyylitajuisista ja myös levytysohjelmistoon kuuluvista covereista, Demolition 23:n kappaleista ja muutamasta tarkkaan valitusta Hanoi Rocks-poiminnasta. 78, Old King's Road ja Trick of the Wrist polkaisivat konsertin iskevästi liikkeelle. Ensimmäinen täysosuma oli Nazarethin ydintuotantoon lukeutuvan Not Fakin' Itin versio. Tuoreemmasta soolotuotannosta This Ain't No Love Song toimi mainiosti. Konsertin huippukohtiin lukeutuivat Heavy Metal Kidsin She's No Angelin versio sekä killerikertosäkeellä kuorrutettu Superpowered Superfly myös kokonaisuutena varsin vahvalta Sensory Overdrive-pitkäsoitolta. Nights Are So Long -esikoissoolon nimikkoraita oli myönteinen yllätys ja tuoreemmasta Ballad of Lower East Sidesta eteenpäin setin loppuosalla oli tarjottavanaan melkoinen klassikkokimara. Demolition 23:n ohjelmistosta Nothing's Alright osoittautui konsertin kliimaksiksi eikä Hammersmith Palais jäänyt siitä paljoa jälkeen. Hanoi Rocksin repertuaarista varsinaiseen settiin sisällytettiin Malibu Beach ja soolotuotannon keskeisiin klassikoihin lukeutuvan Dead, Jail Or Rock N' Rollin jälkeen encoret koostuivat Rocksin Back to Mystery Cityn erinomaisesta nimikappaleesta sekä niin ikään Hanoin levytysohjelmistoon päätyneestä Creedence Clearwater Revivalin klassikkohitistä Up Around the Bend. Tapansa mukaan huippuenergisen Monroen lisäksi suitsutusta ansaitsee myös muu yhtye, joka toimi niin kitaraosastonsa, Karl Rockfistin tanakan beatin kuin Sami Yaffan vakuuttavan ja energisen bassottelun osalta. Kokonaisuutena tarjolla oli kertakaikkisen hieno ja iskevä rockkeikka.

Michael Monroe Joensuun Kimmelissä 3. maaliskuuta 2017.

Sunnuntain extra:Ratsian toinen ja monille tärkein

Ratsia:Elämän syke

Pihtiputaalainen Ratsia säilyy ikiklassikkona, joka muistetaan Suomen rockhistoriassa. Kitaristi/solistiinsa Jyri Honkavaaraan (16. tammikuuta 1960 -11. helmikuuta 1997) suhteellisen voimakkaasti henkilöitynyt yhtye ehti olemassaolonsa aikana julkaista ainoastaan kolme studioalbumia. Ne kaikki eroavat tyylillisesti toisistaan voimakkaastikin, ja niistä jokaisella on omat diggarinsa. Monille marraskuussa 1980 ilmestynyt kakkospitkäsoitto Elämän syke on kaikkein tärkein. Vaavi-yhtyeen Kari Hipposen tuottama albumi on soundillisesti vuoden 1979 syksyllä ilmestynyttä ja Rubberduck Jonesin tuottamaa debyyttiä siloitellumpi ja se tarjoaa vaikutteita esimerkiksi reggaesta ja amerikkalaisesta rockista, kuten Bruce Springsteenistä klassikkohittinsä Täältä tulee yö ansiosta. Honkavaaran käsialaa olevista kappaleista klassikon aseman ansaitsevat mainitun singlehitin lisäksi vimmainen avausraita Ruumis ja sielu, kotimaisen uuden aallon kauneimpiin, mutta valitettavasti myös unohdetumpiin rakkauslauluihin lukeutuva Päiviä ja öitä, tekstinsä osalta jopa pasifistinen ja upean melodinen Ei enkeleitä ja sekä tekstinsä että musiikilisen kokonaistoteutuksensa osalta varsin onnistuneet Täynnä elämää ja ikimuistoinen nimiraita Elämän syke. Coverosastoa albumilla tarjoaa Ikuinen rakkaus (luulet vain), joka on onnistunut näkemys Buzzcocksin kappaleesta I Don't Mind. Basisti Ari "Rudi" Lukkarisen käsialaa olevista kappaleista Rudi's Reggae on suhteellisen onnistunut ja tarjoaa upean kitarasoolon, mutta Sä vain edustaa hienoista täytettä. Rumpali Pasi Kuusjärvi vokalisoi tekstittämänsä ja sävellyksensä osalta Honkavaaran ja kitaristi Juha Aunolan yhteistyötä edustavan kappaleen Nuku vaan ja Kun sä tanssit -raidan onnistuneempaa originaalia versiota ovat Honkavaaran lisäksi olleet työstämässä  sävellyksensä osalta Lukkarinen ja Hipponen ja jälkimmäinen myös sanoittamassa. Ilmestymisaikanaan Elämän syke sai kriitikoiden keskuudessa turhan vaisun vastaanoton. Albumilistalla se nousi silti parhaimmillaan sijalle 23. ja pysyi listoilla kahden kuukauden ajan. Ratsian vuoden 1980 levytyssaldo oli myös muilta osin vakuuttava. Keväällä ilmestyi  lähes klassikkotasoinen single Tämä hetki ja tulevaisuus/Älä näytä että pelkäät. Triplalivealbumilla Metropolis Ratsian Tavastia-clubilla kyseisen vuoden tammikuussa taltioitu osuus oli kymmenellä kappaleellaan vinyyliformaatissa lähes yhden pitkäsoiton mittainen. Oman tuotantonsa lisäksi yhtye teki kunniaa esikuvilleen versioimalla esimerkiksi Stiff Little Fingersiä ja Iggy & The Stoogesia.

Lauantain pitkä:Progressiivisen rockin klassikon jazz-vaikutteinen pitkäsoitto

Yes:Relayer

Marraskuussa 1974 Atlantic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Relayer on brittiläisen progeyhtyeen Yesin seitsemäs studioalbumi. Kosketinsoittaja Rick Wakemanin jätettyä yhtyeen Yes valitsi hänen paikalleen sveitsiläisen Patrick Morazin elokuussa 1974. Relayer nauhoitettiin basisti Chris Squiren kotistudiossa Surreyn Virginia Waterissa. Vuoden 1972 Yes-albumi Close to the Edgen tavoin Relayer koostui ainoastaan kolmesta kappaleesta. Sen ykköspuolen täytti The Gates of Delirium ja kakkospuolen raitoja ovat Sound Chaser ja To Be Over. Relayer-pitkäsoitolla Yesin soitannassa kuultiin elementtejä jazz-fuusiosta. Pitkäsoitto saavutti suhteellisen myönteiset arvostelut ja nousi Britanniassa neljänneksi ja Billboardin listalla viidenneksi. Albumia on myös mennyt kaupaksi kultalevyyn oikeuttava määrä. Singleformaatissa Relayerilta julkaistiin tammikuussa 1975 lyhennetty versio The Gates of Deliriumin loppuosasta nimellä Soon. Remasteroidut ja bonuskappaleita sisältävät versiot Relayerista julkaistiin vuosina 2003 ja 2014. Tupla-albumi Tales of the Topographic Oceansin tiimoilta tehty kiertue päättyi toukokuussa 1974 ja Rick Wakeman jätti yhtyeen, sillä hän ei allekirjoittanut sitä musiikillista suuntaa, johon Yes oli siirtymässä. Koesoitossa Wakemanin tilalle kävi huomattava määrä kosketinsoittajia, heidän joukossaan muun muassa kreikkalainen Vangelis. Musiikkijournalisti ja kirjailija Chris Welschin kehotuksesta Refugee-yhtyeen Patrick Moraz kävi koesoitossa Vangeliksen kosketinsoittimilla ja hänen soittonsa miellyttikin siinä määrin, että hän tuli valituksi yhtyeen täysaikaiseksi jäseneksi. Relayer nauhoitettiin elokuun ja lokakuun 1974 välillä. Kyseessä oli yhtyeen debyyttilevytys Lontoon ulkopuolella. Tuotannosta Yes vastasi äänitysinsinöörinsä Eddy Offordin kanssa. Miksaukset tapahtuivat sitä vastoin Lontoossa Advision -studioilla. Relayerilla kitaristi Steve Howe soittaa vuoden 1955 Fender Telecasteria. Aikaisemmin hän oli hyödyntänyt Gibson ES-175:ttä Yesin kakkospitkäsoitto Yes Albumista eteenpäin. Relayerin kakkospuolen kappaleissa käytössä on myös pedal steel. 22-minuuttista The Fields of Deliriumia solisti Jon Andersson on kuvannut sotakappaleeksi. Sound Chaserilla Yes hyödynsi erityisesti elementtejä jazz-fuusiosta ja myös funkista. To Be Ower kehittyi Howen Andersonille esittelemästä melodiasta. Howe oli saanut inspiraation kappaleeseen Lontoon Hyde Parkin Serpentine-järvelle tehdyllä laivamatkalla. Relayerin kansi oli taiteilija Roger Deanin käsialaa. Hän oli tehnyt yhteistyötä Yesin kanssa vuodesta 1971 lähtien. Steve Howe kuvasi Relayerin musiikkia moderniksi ja eurooppalaistyyliseksi ja Morazin myötä mukana on myös eteläamerikkalaista henkeä. Chris Squiren mukaan hänen ja rumpali Alan Whiten välinen vuorovaikutus Relayerilla oli aika ajoin parempaa kuin millään varhaisemmalla Yesin albumilla.

Perjantain pohjat:Keskeisen blues- ja soullaulajattaren kolmas sooloalbumi

Elkie Brooks:Shooting Star

Vuonna 1978 ilmestynyt Shooting Star on aikaisemmin Vinegar Joe -yhtyeen solistina tutuksi tulleen Elkie Brooksin kolmas sooloalbumi. Tyylillisesti se merkitsi eräänlaista irtiottoa Brooksin kahdesta edeltäneestä albumista; vuoden 1975 debyytistä Rich Man's Woman sekä kahta vuotta myöhemmin julkaistusta pitkäsoitosta Two Days Away. Tuottaja David Kershenbaumin myötä Shooting Star siirtyi Brooksin edellisiä töitä funkorientoituneempaan suuntaan. Pitkäsoiton käynnistää myös singleformaatissa julkaistu näkemys Neil Youngin klassikkotuotantoon lukeutuvasta kappaleesta Only Love Can Break Your Heart. Toinen varsin tunnettu lainamateriaalia edustava raita on The Faces-yhtyeen Stay With Me-hittikappaleesta tehty versio, eikä siitä jää tunnettuudessa kauaksi Bad Companyn originaalina tutuksi tullut nimikappale Shooting Star, joka löytyy alkuaan Bad Companyn vuonna 1975 ilmestyneeltä kakkospitkäsoitolta Straight Shooter. Brooksin omaa tuotantoa edustava Be Positive on sanomansa sisäistävä ja puhaltimilla rikastettu funkpotkua tyylitajuisesti hyödyntävä pala. Jean Rousselin ja Jerry Knightin käsialaa oleva Since You Went Away yhdistää rivakkaan soulilmaisuunsa tyylitajuisesti myös jouset. Peter Framptonin soolotuotannosta Brooks versioi Shooting Starilla raidan Putting My Heart on the Line. Ned Dohenyn käsialaa oleva Learn to Love edustaa balladiosastoa ja tarjoaa Brooksilta vakuuttavan tulkinnan sekä instrumentaatiossaan upeaa urkutyöskentelyä. Stevie Wonderin ohjelmistosta Brooks versioi kappaleen As, joka  levytyshetkellään edusti suhteellisen tuoretta Wonderia, sillä sen originaaliversio ilmestyi paria vuotta aikaisemmin todelliseksi kriitikoiden lempilapseksi osoittautuneella tupla-albumilla Songs in the Key of Life. Shooting Star lukeutuu kokonaisuutena Elkie Brooksin varhaisen soolotuotannon laadukkaimpiin töihin.

Torstain terävä:Ihmisten kitaristin paluu voimatriotyyliin

Rory Gallagher:Photo-Finish

Ensimmäinen lokakuuta 1978 julkaistu Photo-Finish on  todellisen työn sankarin, irlantilaiskitaristi Rory Gallagherin yhdeksäs studioalbumi, joka tuli merkitsemään käännekohtaa artistin uralla. Suurin osa Photo-Finishille levytetyistä kappaleista oli alun perin tarkoitettu julkaistaviksi Torch-nimisellä pitkäsoitolla, mutta Gallagher ei ollut tyytyväinen kyseisiin äänityksiin. Hän erotti yhtyeensä kosketinsoittajan ja vaihtoi rumpaliksi varhaisemmista The Sensational Alex Harvey Band- yhteyksistään tutuksi tulleen Ted McKennan. Samalla Gallagher palasi voimatrio-kokoonpanoon, jollaisia olivat olleet myös hänen varhaisemmat yhtyeensä Tastesta lähtien. Pitkäsoiton nimi Photo-Finish viittasi levy-yhtiön viime hetkellä vastaanottamaan valmiiseen albumiin. Sen edeltäjä, Roger Gloverin tuottama Calling Card oli ilmestynyt kahta vuotta aikaisemmin. Pitkä levytystauko johtui siitä, että Gallagher oli tyytymätön kyseisen pitkäsoiton originaaliin versioon ja lisäksi hän oli toipilaana loukattuaan peukalonsa. Monet Photo-Finishille päätyneistä kappaleista levytettiin ensin San Franciscossa muun muassa Neil Youngin kanssa yhteistyötä tehneen Elliot Mazerin tuottamina. Gallagher hylkäsi Mazerin tuottaman albumin viime hetkellä, sillä hän ei ollut teknisessä mielessä tyytyväinen sen kappaleisiin. Hän työsti kyseiset kappaleet uudestaan Saksassa ja versiot päätyivät julkaistulle Photo-Finishille. Gallagher oli tyytyväinen Saksassa tehtyihin nauhoituksiin. 24-raitainen ja Gallagherin mukaan täydellinen studio sijaitsi 13 kilometrin päässä Colognesta. Äänityksiin osallistunut, Lontoossa työskennellyt irlantilainen äänitysinsinööri oli aikaisemmin tehnyt töitä useilla The Kinksin albumeilla sekä Rolling Stonesin vuoden 1969 klassikkolevyllä Let It Bleed.  Laajemmalla kokoonpanolla San Franciscossa levytetyt versiot Photo-Finishin kappaleista ilmestyivät vuonna 2011 julkaistun tuplacd:n Notes from San Francisco ykköslevyllä. Photo-Finishin kappaleista keikkastandardeiksi  muodostuivat erityisesti tekstinsä osalta Gallagherin tunnettua viehtymystä scifi-kirjallisuuteen heijastanut The Last of the Independents sekä pelkistetystä ilmaisustaan huolimatta erinomaisen toimiva ja puhuttelevuudessaan suorastaan riipaiseva Shadow Play. Kokonaisuutena lähes hardrockiin kallistuvan pitkäsoiton balladiosastoa edustaa puhutteleva Overnight Bag.

Keskiviikon klassikko:The Whon ensimmäinen konseptialbumi

The Who:Sell Out

15. joulukuuta 1967 Britanniassa Track Recordsin ja Yhdysvalloissa Decca Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Who Sell Out on The Whon kolmas, radio-ohjelman muotoon rakennettu pitkäsoitto. Kyseessä on ikään kuin piraattiradioasema Radio Londonin lähettämä ohjelma. The Who Sell Outin nimen ironia on siinä, että kyseisessä vaiheessa uraansa The Who teki mainoksia, joista osa pääsi mukaan bonusraidoiksi The Who Sell Outin vuonna 1995 ilmestyneelle remasteroidulle cd-versiolle. Vuonna 2009 The Who Sell Outista julkaistiin kaksi bonuscd:tä sisältänyt Deluxe Edition, jolla bonuskappaleita oli kaikkiaan jopa 29. Bonuskappaleiden huippuhetkistä nostettakoon pikaisesti esiin Early Morning Cold Taxi sekä Melancholy. Pitkäsoitto saavutti kriitikoilta myönteisen vastaanoton ja ja siltä poimittu single I Can See for Miles nousi Britanniassa kymmenenneksi ja Yhdysvalloissa yhtä sijaa korkeammalle. Kirjassaan Maximum R & B Richard Barnes mainitsee saaneensa idean mainosten äänittämisestä sen jälkeen, kun The Who oli versioinut Batmanin teeman ep:lleen Ready Steady Who. Ensimmäisenä idean The Whon jäsenistä hyväksyi solisti Roger Daltrey. Jo ennen The Whon perustamista radion rockmusiikkitarjonta oli tehnyt vaikutuksen yhtyeen jäseniin. BBC ei lähettänyt runsaasti rockia, ja niinpä sen tarjonta oli Radio Luxembourgin ja Radio Carolinen kaltaisten piraattiasemien vastuulla. Vuoden 1966 loppuun mennessä The Who oli saavuttanut merkittävää suosiota modyleisön keskuudessa ja seuraavan vuoden alussa yhtye aloitti esiintymiset Yhdysvalloissa ja teki vaikutuksen live-esiintymisillään. Piraattiradiot olivat olleet modeille keskeisiä ja kesällä 1967 The Whon managerit Kit Lambert ja Chris Stamp kehottivat yhtyettä työstämään radio-ohjelman muotoon laaditun konseptialbumin. The Who palasi Britanniaan syyskuun puolivälissä kyseisenä vuonna ja aloitti levytyksen. Suurin osa äänityksistä tapahtui intensiivisen kolmen viikon aikana ja viimeinen nauhoitettu kappale oli  Pete Townshendin soolonumero Sunrise toisena marraskuuta. Edeltäneenä kesänä yhtye oli esiintynyt menestyksekkäästi Montereyn popfestivaaleilla. Ensimmäinen varta vasten kyseistä konseptia varten kirjoitettu kappale oli Jaguar. The Who Sell Out edusti The Whon tuotannossa voimapoptyyliä, jonka tuotannossa oli myös psykedeelisiä vaikutteita. Brittilistalla The Who Sell Out saavutti 13. sijan. Pitkäsoiton kappaleista ainoa varsinainen keikkastandardi The Whon ohjelmistossa vuoteen 1975 saakka oli Tattoo. Sitä vastoin I Can See For Miles putosi keikkasetistä melko nopeasti ja sitä soitettiin säännöllisesti uudelleen vasta vuoden 1989 paluukiertueesta lähtien. Vuonna 2003 Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla The Who Sell Out saavutti 113. sijan. The Rolling Stone Album Guideen vuonna 2004 kirjoittanut Mark Kemp nimesi The Who Sell Outin Pete Townshendin parhaaksi konseptialbumiksi. Vuonna 2007 Rolling Stone listasi The Who Sell Outin vuonna 1967 ilmestyneiden 40 essentiaalin albumin listalleen.

Tiistain tukeva:Eräs kaikkien aikojen rytinäbluestrioista

The Pirates, joka tunnettiin alun perin auto-onnettomuudessa menehtyneen Johnny Kiddin taustahtyeenä ja vuonna 1960 levytetystä klassikkokappaleestaan Shakin' All Over, kokosi  jo myöhemmn 60-luvulla vaikuttaneet rivinsä uudelleen vuonna 1976. Yhtyeen kokoonpanon muodostivat tuolloin kitaristi Mick Green, basisti/solisti Johnny Spence ja rumpali Frank Farley ja kyseessä oli ainoa lineup, jolle Johnny Kidd antoi oikeuden käyttää nimeä The Pirates. Marras-joulukuussa 1977 yhtye esiintyi kolme viikkoa kestäneessä Front Row Festivaalissa Islingtonin Hope and Anchorissa. Kyseiseltä festivaalilta taltoitiin menestyksekkääksi muodostunut livealbumi, jolla The Piratesin lisäksi soittivat Wilko Johnson, The Only Ones, The Saints, The Stranglers, X Ray Spex ja XTC. Maaliskuussa 1978 kyseinen tupla-albumi saavutti 28. sijan. The Piratesin legendaarinen triokokoonpano teki siltä erää viimeisen keikkansa vuonna 1983, kunnes vuonna 1999 oli vuorossa reunion. 80-luvulla ja 90-luvun alussa Green oli pyörittänyt Piratesin lineupia, jossa oli hänen lisäkseen mukana bassosta ja lauluosuuksista vastannut, aikaisemmin The Big Treesta ja jopa Roxy Musicista tutuksi tullut John Gustafson. Vuosien 1996-1998 Pirates-kokoonpanon muodostivat Greenin lisäksi basisti/solisti Björn Anders ja rumpali Romek Parol. Legendaariseen lineupiin Spencen ja Farleyn kanssa palattiin vuosien 1999-2005 ajaksi. Tuolloin Farley joutui jättämään Piratesin terveyssyistä ja hänen tilalleen tulleen Mike Robertsin kanssa yhtye jatkoi muutamien vuosien ajan. Piratesin originaali triokokoonpano levytti 70 - ja 80-lukujen taitteessa muutaman klassikkoalbumin, joista Out of Their Skulls lienee kaikkein legendaarisin. Vuonna 1987 julkaistiin John Gustafsonin vokalisoima ja bassottelema pitkäsoitto Still Shakin'. Greenin, Landersin ja Parolin muodostama kokoonpano julkaisi vuonna 1998 pitkäsoiton Land of the Blind. Greenin, Spencen ja Robertsin muodostamalta kokoonpanolta julkaistiin vuonna 2006 albumi Skullduggey. The Pirates tuli tiensä päähän tammikuussa 2010 Mick Greenin edesmenon myötä. Vuonna 2013 Anders ja Parol perustivat Pete Edmundsin johtaman uuden yhtyeen The Spellkasters. Angel Air Records julkaisi yhtyeeltä helmikuussa 2014 pitkäsoiton Kastin' The Spell. Se sisälsi uudet versiot myös muutamasta The Piratesin klassikkokappaleesta. Maaliskuussa samaisena vuonna käynnistyi The Spellkastersin maailmankiertue. Originaalin The Piratesin basisti/solisti Johnny Spence on jatkanut keikkailua ja levytyksiä. Hän on tehnyt runsasta yhteistyötä kotimaisen rock and roll ja rhythm and blues-yhtyeen Doctor's Orderin kanssa. Suurin osa konserteista ja kiertueista on toki ollut Suomessa, mutta esiintymisiin on lukeutunut myös keikka kansainvälisillä Gastro Blues Festivaaleilla Unkarissa vuonna 2012. Goofin Recordsin kautta Spenceltä ja Doctor's Orderilta on julkaistu kaksi yhteistä albumia; Full Throttle No Breaks vuonna 2009 ja Hot and Rockin' kahta vuotta myöhemmin. Piratesin kokoonpano, jossa ovat mukana alkuperäiskitaristi Joe Morettin poika sekä aivan originaalit jäsenet, basisti Brian Gregg ja rumpali Clen Cattini, on myös keikkaillut satunnaisesti.