Tiistain tukeva:Jethro Tullin myös soolouran luonut kitarataituri

17. marraskuuta 1946 syntynyt Martin Barre on englantilaiskitaristi, joka tunnetaan parhaiten ensisijaisesti progressiiviseksi mielletyn rockyhtyeen Jethro Tullin kanssa tekemästään työstä. Jethro Tullin kanssa Barre levytti ja keikkaili yhtyeen vuonna 1969 ilmestyneestä kakkospitkäsoitosta Stand Up lähtien aina vuonna 2014 tapahtuneeseen yhtyeen toiminnan loppumiseen saakka. Soolouransa Barre aloitti 90-luvun alussa. Se on tähän mennessä tuottanut useita pitkäsoittoja ja lisäksi Barre on tehnyt vierailuja muiden yhtyeiden ja artistien levyillä. Kitaran lisäksi Barre on soittanut huilua ja esimerkiksi mandoliinia sekä keikkakontekstissa Tullin kanssa että soolourallaan. Kings Heathissa, Birminghamissa syntynyt Barre opiskeli arkkitehtuuria kolmen vuoden ajan. Espanjan kielellä ja atomitieteellä ei Barren mielestä ollut paljon tekemistä rakennusten suunnittelun kanssa ja tehtyään yhden arkkitehtuuriin liittyvän työn hän siirtyi musiikin pariin. Martin aloitti saksofoninsoiton vuonna 1966 paikallistasolla vaikuttaneissa yhtyeissä. Liittyessään yhtyeeseen Motivation Barrelle tarjoutui paitsi tilaisuus keikkailuun, myös levyttää single nimeltä Lady Godiva, joka oli Liberty Recordsin biisintekijän Elton Johnin käsialaa. Yhtyeen nimeksi vaihtui Gethsemane, ja se keikkaili pubeissa Barren huolehtiessa sekä kitarasta että huilusta. Gethsemane keikkaili vuonna 1968 Jethro Tullin kanssa. Barre tiesi yhtyeen olevan vailla kitaristia ja tarjosi itseään kyseiseen tehtävään. Kyseisen vuoden lopussa hän soitti jo Jethro Tullin riveissä ja opetteli kappaleita, jotka tulivat muodostamaan yhtyeen kakkoalbumin Stand Up. Barren mukaan kyseinen pitkäsoitto tuli merkitsemään muutosta yhtyeen musiikillisessa suunnassa ja kun siitä tuli hyväksytty ja suosittu, yhtyeen itseluottamus kasvoi. Stand Upin seuraajan, Benefitin levyttäminen oli jo huomattavasti helpompaa. Jethro Tullin neljäs pitkäsoitto Aqualung  tuli merkitsemään maailmanlaajuista menestystä.

Barre korostaa koko yhtyeen panosta kyseisen albumin työstämisessä. Seuraavina vuosina Barren soolotyöskentely osoitti virtuoositeettiä ja sisälsi myös vaikutteita klassisesta musiikista. Minstrel in the Gallery -albumin avauskappaleessa on neljäminuuttinen soolo ja tuplalivealbumilla Bursting Out Barre loistaa etenkin kappaleissa Conundram ja Quatrain. Barre painottaa suuren osan Jethro Tullin tuotannosta olevan Ian Andersonin tai hänen itsensä kirjoittamaa. Anderson vastasi teksteistä ja hänellä oli perusidea musiikista, johon Barre tai joku muu yhtyeen jäsenistä sävelsi osia. Säveltäjänä Barren osuus oli erityisen keskeinen 70-luvun loppupuolella ilmestyneillä klassikkoalbumeilla Songs from the Wood ja Heavy Horses. Kyseiset pitkäsoitot myös tarjosivat hänen parasta soittoaan. Barren suurin suosikki Tullin repertuaarista on ristiriitaiset arvostelut saavuttanut albumi Under Wraps. Se sisältää kaksi kappaletta, joiden sävellystyöhön Barre on osallistunut. Melkoisen tyytyväinen Barre on myös soittoonsa albumilla Crest of a Knave, jota hän, Anderson ja basisti Dave Pegg työstivät pääosin kolmestaan kahden kuukauden ajan. Omien sanojensa mukaan Barre ei välitä siitä, ettei juurikaan ole säveltänyt kokonaisia kappaleita Jethro Tullin ohjelmistoon. Joskus hän on vastannut kappaleen riffistä, joskus biisinosasta. Soittamisen ja sovitusten osalta Barren osuus on toki huomattavasti keskeisempi. Barren sooloalbumeista vuoden 1994 pitkäsoitolla A Trick of Memory vierailevat King Crimsonin Mel Collins sekä Fairport Conventionin Martin Allcock ja Ric Sanders. Hammond-uruista vastasi Jethro Tulliin vuonna 1991 liittynyt kosketinsoittaja Andy Giddings. Vuoden 2003 albumillaan Stage Left Barre hyödynsi tavanomaisesta poikkeavaa sähkökitaratyyliä, jota hän muovasi folk- ja hardrockelementeillä.

Kyseisellä albumilla Barre osoittaa taitonsa koukukkaiden melodioiden taitajana ja jopa kovissa rockpaloissa hänen soittotyylinsä on elegantti. Vuonna 2012 Jethro Tullin konsertoinnin loputtua Barre kokosi yhtyeen keikkailua ja omaa nimeään kantavan kokoelma/livelevyn levyttämistä varten. Mukana olivat Tullin jäsenet Jonathan Noyce ja Doane Perry, joista jälkimmäinen jakoi tehtävät rumpali Fred Moreaun kanssa, sekä John Mitchell ja kitaristi Pat O' May.  Vuonna 2014 Barre ilmoitti keikkailevansa akustisen kvartetin kanssa, johon kuuluivat mm. Dan Crisp ja Alan Mya. Samalla Barre promosi Prog-musiikkilehdessä hyvät arvostelut saanutta albumia Away with Words. Syyskuussa 2014 oli vuorossa pitkäsoitto Order to Play. Vuonna 2014 Martin Barre ilmoitti kuudennesta sooloalbumistaan. Back to Steel on hänen mukaansa blueslevy. Vuonna 2018 seurasi albumi Roads Less Travelled. Vuonna 2019 Barre teki kiertueen Yhdysvalloissa. Tuolloin hänen liittymisestään Jethro Tulliin ja albumin Stand Up ilmestymisestä oli kulunut 50 vuotta. Barre on maininnut, ettei kuuntele muita kitaristeja, jottei ottaisi heiltä vaikutteita. Hän ei myöskään ole koskaan ottanut soittotunteja. Vaikuttajakseen Barre on kuitenkin tunnustanut amerikkalaisen rockyhtyeen Mountainin kitaristin Leslie Westin. Barren tunnetuimpiin töihin Jethro Tullin repertuaarista lukeutuvat kappaleet Aqualung, Cross-Eyed Mary ja Locomotive Breath.Ensiksi mainitun kappaleen soolon Soundsin lukijat äänestivät erääksi kaikkien aikojen parhaista rockkitarasooloista. Vuonna 2007 Guitar World rankkasi Aqualungin soolon 100 kaikkien aikojen parhaan joukkoon. Niin ikään Aqualungilla Barre saavutti kaikkien aikojen 25:ksi parhaan kitarasoolon Yhdysvalloissa ja 20:ksi parhaan kitarasoolon Britanniassa. Barren työskentelyä ovat kehuneet esimerkiksi Mark Knopfler, Joe Bonamassa, Steve Vai, Joe Satriani ja Rushin Geddy Lee.

Maanantain mainio:Eräs kaikkien aikojen suosituimmista yhdysvaltalaisyhtyeistä

Bon Jovi on New Jerseyssä vuonna 1983 perustettu rockyhtye. Se rakentui 13-vuotiaasta pianoa soittaneen ja ennen yhtyeensä perustamista lukuisia demoja nauhoittaneen solisti Jon Bongiovin alias Jon Bon Jovin ympärille. Yhtyeeseen tulivat mukaan siitä vuonna 2013 erkaantunut kitaristi Ritchie Sambora, rumpali Tico Torres, kosketinsoittaja David Bryan ja vuonna 1994 yhtyeestä poistunut basisti Alec John Such. Bon Jovin nimeä kantaneen ja vuonna 1984 ilmestyneen debyyttialbumin esikoishitti oli Runaway , mutta seuraavana vuonna julkaistulta kakkospitkäsoitolta 7800 Fahrenheit poimittiin singlehitiksi erityisesti In and Out of Love. Todella suuren luokan yhtyeeksi Bon Jovi nousi vuoden 1986 ilmestyneellä pitkäsoitollaan Slippery When Wet, jonka hittejä olivat You Give Love A Bad Name, Livin' on a Prayer sekä Wanted Dead or Alive, joista kaksi ensin mainittua nousivat Billboardin listakärkeen. Albumin ilmestyttyä Bon Jovi oli aluksi 38 Specialin lämmittelyesiintyjänä, mutta kiersi pian areenoita omillaan. Kesällä 1987 Jovi oli Englannissa järjestetyn Monsters of Rockin pääesiintyjänä. Encorena soitetun Grand Funk Railroadin We're an American Bandin aikana lavalle saapuivat vierailijoiksi Twisted Sisterin Dee Snider, Iron Maidenin Bruce Dickinson ja Kissin Paul Stanley.  Kaksi vuotta menestysalbumin jälkeen julkaistu, nimensä osalta yhtyeen kotiosavaltiolle kunniaa tehnyt New Jersey jatkoi menestystä ja albumin hittejä olivat Bad Medicine, Lay Your Hands on Me, Born to Be My Baby sekä I'll Be There For You. Pitkäkestoisen New Jersey-albumin tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen Bon Jovi piti taukoa, jonka aikana sekä Jon Bon Jovi että Ritchie Sambora julkaisivat menestyksekkäät sooloalbuminsa. Vuoden 1989 MTV Music Awardseissa kyseisen vuoden syyskuussa Jon Bon Jovi ja Ritchie Sambora kitaroivat akustisesti kappaleet Livin' on A Prayer ja Wanted Dead or Alive. Kyseistä esiintymistä voinee pitää lähtölaukauksena seuranneiden vuosien todelliselle unplugged-boomille.

Bon Jovi palasi loppuvuodesta 1992 julkaistulla, monipuolisella pitkäsoitolla Keep the Faith. Vaikka singlemenestykset; nimikappale ja Bed of Roses edustivat kevyempää tyyliä, oli albumilta poimittavissa myös rootsimpaa rokkausta, jollaista edusti erityisesti Little Bit of Soul. Alec John Such sai lähteä yhtyeestä vuonna 1994. Kyseisen vuoden lopussa ilmestyi menestyksekäs hittikokoelma Crossroad-Best of Bon Jovi. Vanhojen kultaisten koottujen lisäksi albumi sisälsi kaksi uutta kappaletta; Always ja Someday I'll Be Saturday Night. Kesällä 1995 oli vuorossa pitkäsoitto These Days, jota seurasi kiertue Euroopassa. Albumin hittejä olivat This Ain't a Lovesong, nimiraita, Something for the Pain sekä Lie to Me. Yhtyeen toista pitempää taukoa seurannut vuoden 2000 hitti It's My Life esitteli Bon Jovin nuoremmalle yleisölle. Musiikillisesti Bon Jovia voi pitää melko monipuolisena yhtyeenä; esimerkiksi vuoden 2007 pitkäsoitto Lost Highway sisälsi vaikutteita countrysta. Marraskuussa 2009 ilmestynyt yhtyeen 11. studioalbumi The Circle merkitsi tyylillisesti paluuta rockiin. Maaliskuussa 2013 ilmestyi pitkäsoitto What About Now. Vuoden 2015 elokuussa ilmestyi kokoelma Burning Bridges, jonka singlepoimintoja ovat kuukautta aikaisemmin ilmestyneet Saturday Night Gave Me Sunday Morning sekä We Don't Run. Marraskuussa 2012 julkaistu Inside Out ja joulukuussa 2016 ilmestynyt This House is Not for Sale- Live from the London Palladium ovat molemmat konserttitaltiointeja.  Bon Jovin tuorein albumi 2020 julkaistiin lokakuun toisena mainittuna vuonna. Yhtyeen originaalibasisti Alec John Such menehtyi neljäs kesäkuuta 2022 luonnollisesti 70 vuoden ikäisenä. Tähän mennessä Bon Jovi on julkaissut kaiken kaikkiaan 13 studioalbumia sekä kolme livelevyä ja kaksi kokoelmaa. Yli 100 miljoonan albumin myynnillään kyseessä on eräs kaikkien aikojen menestyneimmistä yhtyeistä. Bon Jovi on soittanut kaikkiaan yli 2700 konserttia yli 50 maassa yli 34 miljoonalle diggarilleen. Vuonna 2006 yhtye pääsi Britannian Music Hall of Fameen. Kolme vuotta myöhemmin Jon Bon Jovi ja Ritchie Sambora pääsivät lauluntekijöiden Hall of Fameen.

Sunnuntain extra:Eräs kotimaisen rockin monumentaalisista klassikkolevyistä

Pelle Miljoona Oy:Moottoritie on kuuma

Lokakuussa 1980 ilmestynyt ja sitä edeltäneenä kesänä äänitetty Moottoritie on kuuma on upeasti aikaa kestänyt Pelle Miljoona Oy:n debyyttipitkäsoitto. Pellen, Ari Taskisen ja Tumppi Varosen muodostaman ydinkolmikon seuraksi olivat liittyneet Suomen ensimmäisen punksinglen I Really Hate You levyttää ehtineen Briard-yhtyeen kitaristi Andy McCoy sekä vasta 16-vuotias basisti Sami Takamäki, joka tultiin hieman myöhemmin tuntemaan nimellä Sami Yaffa. Ikilegendaarinen, kosketinsoitinriffinsä osalta Genesiksen vuonna 1973 ilmestyneeltä albumilta Selling England by the Pound löytyvää progeklassikkoa Dancin’ with the Moonlit Knight lainaava nimikappale, Juokse villi lapsi sekä Koska sydän sanoi niin edustavat pitkäsoiton kappalemateriaalin erinomaisuudessa ainoastaan jäävuoren huippua. Tumpin vokalisoimista kappaleista edelleen Pelle Miljoona Unitedin keikkasettiin kuuluva skarock Älä äiti itke oli julkaistu jo keväällä 1980 Olen kaunis – singlen kakkospuolella. Ykkössiivun singleversio on muuten pitkäsoitolla julkaistua raaempi. Jopa hienoisin hardrockvaikuttein rokkaava Kovat kundit on tekstinsä osalta tulkittavissa käsittelemään punkkien ja teddyjen välistä väkivaltaa. Tumpin laulamassa ja myös hänen käsialaansa olevassa, harvinaisemmassa reggaepalassa Meille kävi näin Samille löytyi bassosoolon paikka. Niin ikään Tumpin leadvokalisoimat ja Taskisen käsialaa olevat Nuoret rakastavaiset ja Elämän pyörä edustavat rakkausteemaa suhteellisen onnistuneesti. Pitkäsoiton harvinaisemmat huippuhetket ovat silti Pellen käsialaa olevat Vapaus on suuri vankila sekä todella kaunis Tänä yönä vien sut pois. Niistä ensin mainittu on sentään säilyttänyt paikkansa myös Pellen nykyisessä keikkaohjelmistossa.  Äänikollaasia Moottoritie seuraa pitkäsoiton päättävä, aina kylmät väreet nostava ja edelleen ansaitusti keikkavakioihin kuuluva Hyvää yötä maailma. Moottoritie on kuuma – albumista muodostui ansaitusti suurmenestys, se nousi listakärkeen ja myi kultalevyksi. Tuossa vaiheessa kyseinen Oy-kokoonpano oli kuitenkin jo historiaa, sillä Andy ja Sami olivat häipyneet Tukholmaan perustamaan kotimaisen rockin ehkäpä kiehtovinta menestystarinaa Hanoi Rocksia. Andyn tilalle kitaristiksi saatiin vanha tuttu Stefan Piesnack ja basistiksi T B Widow. Kyseinen Pelle Miljoona Oy- kokoonpano julkaisi vuonna 1981 tuplasinglen, jonka kappaleista Varjo seuraa onneain lukeutuuu Pellen kistattomaan ydintuotantoon. Vuoden 2015 lopussa  maatamme kiersi Pelle Miljoona Oy – kokoonpano, jossa Michael Monroen kanssa keikkailevan Sami Yaffan tilalla basistina vaikutti Pelle Miljoona Unitedin kitaristi Jukka Melametsä. Andyn kitaroimia Oy:n reunion-keikkoja ajoittui vielä vuoteeen 2019.

Lauantain pitkä:Barbe-Q-Barbiesin kitaristi haastattelussa

Energistä kitararockia työstävän, kolme albumia julkaisseen ja mainiona keikkabändinä kunnostautuneen Barbe Q Barbiesin kitaristi Kaisa Karjalainen ehti haastatteluun.

Minkälaiset fiilikset yhtyeellä on tällä hetkellä uusimmasta albumistaan Driven? Kuinka se eroaa Breaking All the Rulesista sen lisäksi, että on edeltäjäänsä parempi?

Kaisa: Mun mielestä levystä tuli juuri sellainen kuin olin ajatellut, ja henkilökohtaisesti olen lopputulokseen tosi tyytyväinen. Drivenillä kuuluu edeltäjiään enemmän vaikutteita eri rock-musiikin alagenreistä kuten grungesta ja stoner rockista, ja biiseissä on muutenkin enemmän monipuolisuutta kuin esimerkiksi Breaking All The Rulesissa. Tuottaja Janne Saksan kanssa työskenteleminen on ollut vaivatonta kummankin levyn kanssa, mutta varsinkin nyt yhteistyö tuotti niin hyviä tuloksia kuin mihin oltiin tähdätty. Studiossa soittaminen ja parhaiden tulosten aikaansaaminen vaatii tuottajalta ja bändiltä toisten työskentelytapojen tuntemusta ja ennen kaikkea molemminpuolista luottamusta, joka on vain kasvanut sitä mukaa kun ollaan tehty duunia yhdessä. 

Taustaa Drivenin kappaleiden Incomplete, Stone Cold ja Queen Deadly syntyprosesseille?

Kaisa: Incomplete: Sain keskellä yötä ilmeisesti jonkinlaisessa unen ja valvetilan välisessä horroksessa säkeistön ja bridgen laulumelodiaidikset, jotka sitten täytyi heti mennä äänittämään kännykän sanelulaitteelle akustisen kitaran soinnutuksineen. Kertosäe oli itse asiassa Babylonin työversion kertsi, ja Babylonia työstettäessä tuli fiilis siitä että kyseinen sointukulku on ehkä liian omituinen muuten aika suoraviivaiseen rokkibiisiin. Kertsi oli kuitenkin jäänyt kummittelemaan johonkin mielen sopukoihin ja kun koitin sitä tuon säkeistön ja bridgen jatkoksi, tuntui että se toimii siinä juuri niin kuin pitää. Incompleten muotoutuminen oli ehkä siten jonkinlaista Tetriksen pelaamista.

Stone Coldin idea lähti siitä, kun olin nostalgiatripillä kuunnellut 90-luvun grunge-suuruuksia kuten Pearl Jamia, Stone Temple Pilotsia ja Alice In Chainsia. Septimi-oktaavi -vaihtelu riffeissä on myös grungesta tuttu tehokeino ja halusin fiilistellä, millaisen riffin saisin aikaan yhdistämällä siihen seuraavan oktaavin terssi-kvartti-intervalli -yhdistelmää, sekin aika klassinen grunge-kikka. Biisin varsinainen työstäminen tapahtui Nikin kotona viinilasin äärellä, ja biisi sai bridgen ja kertosäkeen todella vaivattomasti laulumelodian ja soinnutuksen lähestulkoon samanaikaisena työstämisenä.

Queen Deadly on itse asiassa alun perin Pasin (Bazie, 69Eyes) biisi. Levyn biisejä mietittäessä sain Pasilta pari demoa, joista tosin puuttui laulut. Mulla tuli heti biisistä hyvät fiilikset, vaikkei sitä alun alkaen suorilta käsiltä otettukaan mukaan biisiehdokkaaksi. Niki ja Pasi työstivät biisiin laulumelodioita, ja mun osuus biisin synnyssä on lähinnä rakenteen muokkausta ja muuta sovittamista. Riffiä tosin muutin jonkin verran; saatiin siitä nimittäin palautetta että on liian paljon samankaltainen Hurriganesin Crazy Daysin riffin kanssa. (Itseäni tuo mainittu samankaltaisuus ei sinänsä häirinnyt, mutta toisaalta olen sitä mieltä että riffi sopii ehkä nyt jopa vähän paremmin tuohon biisiin kuin alkuperäinen versio.) Queen Deadlyyn äänitettiin enemmän kitararaitoja kuin muihin levyn kappaleisiin, ja osa kitaraäänityksistä tehtiin meillä kotona. Nykyteknologian tuomia helpotuksia... Sanoitusten osalta tämä on mun suosikkibiisini levyllä; jotenkin mua viehättää se, että biisin sanoituksia kuuntelemalla pään sisällä alkaa pyöriä elokuva. Ehkä pienenä kuriositeettina vielä voi mainita, että biisi on tähän mennessä bändin ainoa, jossa on fade-out lopetus.

Kolmesta pitkäsoiton kappaleesta on tehty videoversiot. Lähitarkasteluun Under My Skinin videokuvaukset?

Kaisa: Erittäin hauska sessio! Tykkäsin ajatuksesta tehdä välillä jotain muuta kuin perinteisiä soittovideoita, ja saatiin videon kuvauksia varten käyttöön hieno lokaatio kartanoineen kaikkineen. Videota ideoitiin yhdessä ohjaaja Juha Hanhisen kanssa, ja syntyi ajatus siitä että kaikilla olisi karrikoidut henkilöhahmot ja roolit, joiden avulla tarina kerrotaan. Video on vähintäänkin kieli poskessa -tyyppisesti toteutettu, ja siihen haluttiin saada saippuaoopperamaista tai telenovela-tyyppistä tunnelmaa.

Lyhyt historiallinen katsaus musiikkidiggaukseesi? Mitkä olivat ensimmäiset kolahtaneet yhtyeet ja biisit? Entä mitkä ovat kaikkien aikojen suosikkiyhtyeesi/artistisi lyhyiden perusteluiden kera?

Kaisa: Pienenä tyttönä musiikkimakuun vaikutti aika vahvasti se mitä isoveli kuunteli, ja tuohon aikaan se oli Kiss. Asylum-levy oli kova sana, ja siitä lohkaistu Tears are Falling -sinkku oli tehosoitossa meillä kotona. Jotain kummallista kautta sain korviini kotimaisen katurokkipumpun Smack. Syynä saattoi ehkä olla se, että Take a Look Around soi radioissa jatkuvalla syötöllä. Tietenkin seuraava hankinta (=vanhemmilta ruinattu) oli Salvation-kasetti. Alice Cooper tuli myös tutuksi Trash-albumin aikaan. Hassua sinänsä, että tutustuttuani enemmän sekä Kissin että Alice Cooperin tuotantoon myöhemmin, tulin siihen tulokseen että kummassakin tapauksessa bändien aiempi tuotanto kolahti kovempaa. Saattaa tosin liittyä muuhunkin 70-luvulla tehdyn rockin mieltymykseeni.

Yhtyeenne tulevaisuuden suunnitelmat ensi vuodelle? Onko ulkomaankeikkoja luvassa?

Kaisa: Ulkomaille pitäisi päästä! Kysyntää fanien puolesta on etenkin Briteissä ja USAssa, nyt täytyy vain saada jostain tarpeeksi pätäkkää ettei tarvitse ottaa pankista lainaa :)

Perjantain pohjat:Neil Youngin 45-vuotias klassikkoalbumi

Syyskuussa 1970 Reprise Recordsin julkaisema After the Gold Rush on kanadalaisen, 12. marraskuuta seitsenkymppisiään viettäneen laulaja/lauluntekijä Neil Youngin kolmas sooloalbumi. Samana vuonna julkaisunsa oli saanut folkrockin superyhtye Crosby Stills Nash and Youngin listakärkeen noussut pitkäsoitto Deja Vu ja sen jälkeen yhtyeen jäsenet julkaisivat merkittäviä sooloalbumeita, joista Youngin pitkäsoitto sai kaikkein keskeisimmän klassikkostatuksen. Tyylillisesti se koostuu ensisijaisesti folkista ja countrysta, mutta mukana on myös rivakkaa rokkausta edustava kappale Southern Man, johon oli vaikuttanut Dean Stockwellin ja Herb Bermanin käsikirjoitus kaksikon suunnittelemaan elokuvaan After the Gold Rush. Billboardin albumilistalla After the Gold Rush menestyi hyvin sijoittuen kahdeksanneksi. Singleinä pitkäsoitolta julkaistiin Only Love Can Break Your Heart ja When You Dance I Can Really Love Ilmestymisaikanaan albumi saavutti ristiriitaiset arviot, mutta myöhemmin se on menestynyt mainiosti erilaisissa kaikkien aikojen paras levy -tyyppisissä äänestyksissä. Pitkäsoiton äänitykset alkoivat Crazy Horse-yhtyeen kanssa Sunset Sound -studioilla Los Angelesissa. Samoihin aikoihin Young oli tehnyt onnistuneen esiintymisen Steve Millerin ja Miles Davisin kanssa Fillmore Eastissa. Vaikka kitaristi Danny Whitten oli äänitysten aikaan huonossa kunnossa, hänen kanssaan saatiin valmiiksi useita albumilla julkaistuja kappaleita. Suurin osa pitkäsoitosta äänitettiin kuitenkin Youngin kotikellaristudiossa keväällä 1970 CSN&Y:n basisti Greg Reevesin, Crazy Horsen rumpali Ralph Molinan ja 18-vuotiaan ihmelapsen, pianoa soittaneen  ja washingtonilaisessa yhtyeessä Grin vaikuttaneen Nils Lofgrenin kanssa. Ensisijaisesti Lofgren on kuitenkin tullut tunnetuksi 25 vuotta kestäneestä urastaan Bruce Springsteenin E Street Bandissa, jossa hänen pääinstrumenttinsa oli kitara. After the Gold Rushilla Young hyödynsi sekä Crazy Horsen että CSN&Y:n muusikoita. Stephen Stills lauloi nimittäin lisäksi taustoja kappaleessa Only Love Can Break Your Heart. Valmistumatttomaksi jäänyttä After the Gold Rush- elokuvaa varten Young oli kirjoittanut erityisesti albumin nimikappaleen sekä Cripple Ferryn. Albumin piirretyssä kansikuvassa, joka perustuu oikeaan valokuvaan, Young ohittaa New Yorkin University School of Lawn ja taustalla erottuu myös iäkäs nainen.  Vuonna 1998 Q:n lukijat äänestivät After the Gold Rushin sijalle 89. kaikkien aikojen levyjen listalla ja Rolling Stonen vuoden 2003 vastaavalla listalla sijoitus oli 71.

Torstain terävä:Eräs maamme kaikkien aikojen popyhtyeistä

Jiri Nikkinen ja Ari "Luri" Luokkala perustivat maamme kaikkien aikojen suosituimpiiin popyhtyeisiin lukeutuvan Cliftersin jo vuonna 1979. Beatlesin lisäksi suurimpina musiikillisina innoittajina olivat 50-luvun rockin pioneerit ja ohjelmistoon kuului Beatlesin Hampurissa soittamia rockklassikoita. Vuonna 1983 Clifters sijoittui kolmanneksi Rockin SM-kilpailuissa. Yhtye oli toiminut pitemmän aikaa kokoonpanolla, jossa solisti/kitaristi Jirin ja basson lisäksi silloin tällöin urkuja soittaneen Lurin lisäksi vaikuttivat kakkoskitaristi Jari "Peltsi" Peltonen ja rumpali Tero Seppänen. Vuonna 1984 Free Hand Records julkaisi Cliftersin englanninkielisen esikoissinglen Sitting in My Room/Submarines Covermen. Pian sen jälkeen Jirin ja Lurin tiet vanhojen soittokavereiden kanssa erkanivat ja he tutustuivat kitaristi Petri  Peevoon ja rumpali Jami Haapaseen. Yhtyeen tekstit edustivat tuossa vaiheessa Remu-englantia, kunnes yhtye tutustui Agents-kitaristi Esa Pulliaisen kautta Jaana Rinteeseen ja Ralf Örniin. Vuonna 1986 ilmestyneellä Various -kokoelma-albumilla Rock N' Roll, jonka muihin yhtyeisiin lukeutuvat mm. Melrose ja Jyri Honkavaaran viimeinen yhtye Killer Poodles, Clifters esitti englanninkieliset versiot myöhemmin myös yhtyeen esikoisalbumilla kuultavista kappaleista Paroni (Barone) ja Harri (Harry) nimellä In Deatles. Rinne alkoi tehdä Cliftersille tekstejä ja vuonna 1986 ilmestyi kulttimainetta saavuttanut single Hyvä Bore. Rumpali Jami siirtyi Melrosen rumpaliksi. Itse asiassa myös yhtyeen johtohahmo Tokela oli hetken aikaa ehtinyt olla mukana Cliftersissä. Muutaman rumpalinvaihdoksen jälkeen mukaan tuli Sami "Sande" Vettenranta, joka soitti yhtyeen vuonna 1987 ilmestyneellä erinomaisella debyyttialbumilla Kuningas. Omien kappaleiden lisäksi se sisälsi kolme lainaa; näkemykset Kinksin Set Me Freestä, The Whon Can't Explainista sekä harvinaisempana The Knickerbockers -yhtyeen kappaleesta One Track Mind. Clifters saavutti kulttisuosiota, mutta keväällä 1988 Jiri ja Luri huomasivat pyörittävänsä yhtyettä kahdestaan. Peevo ja Sande tulivat hieman myöhemmin tutuiksi Marjo Leinosen vokalisoimasta Balls-yhtyeestä. Vuosi edeltäjänsä jälkeen julkaistu kakkospitkäsoitto Kuningatar valittiin vuoden levyksi. Sillä soittivat Jirin ja Lurin lisäksi Puka Oinonen, Sika Kukkonen ja Jimi Sumen.

Albumin klassikoista mainittakoon nimiraita, Purkkaa (Chicagoo) sekä Pilleri. Ainoa cover oli Jeff Beckin Hi Ho Silver Lining, eli Hei Joe. Suursuosioon Clifters nousi versioillaan 60-luvun popklassikoista. Sellaisia kierrättänyt ja vuonna 1989 ilmestynyt pitkäsoitto Sexi on in myi aina platinaa. Suosituimmiksi muodostuivat  näkemykset Beatlesin Here Comes the Sunista (Elekieltä), Holliesin Bus Stopista (Angelica) ja Supremesin You Can't Hurry Lovesta (Leikkikalu)  Cliftersin suosituimpaan line upiin kuuluivat Jirin ja Lurin lisäksi Juice Leskinen Grand Slamista erityisesti tutuksi tullut rumpali Vesa Sytelä ja kitaristi Lare Murtomaa, joka oli kuulunut jo Kuningas-levyn aikaiseen kokoonpanoon. Suositun coverlevyn jatkoksi oli julkaistava toinen. Vuonna 1990 ilmestynyt Humala on jumala kierrätti soulklassikoita, joista erityisen onnistunut oli Otis Reddingin Dock of the Bay- klassikon versiointi Peace and Love. Vuonna 1991 ilmestynyt albumi Sormus edusti discomusiikkia ensisijaisesti Pet Shop Boysin hengessä ja Sänky-kappaleesta muodostui hitti. Vanhaan sixties-konseptiin palattiin vuonna 1992 ilmestyneellä albumilla Pirun kaunis nainen, jolla versioitiin mm. Simon &Garfunkelia, Beach Boysia sekä The Holliesia. Ainoa omaa tuotantoa edustanut kappale pitkäsoitolla oli Jirin käsialaa ollut Doroteia. Julkaisupolitiikkaan pettyneenä Jiri jätti Cliftersin loppuvuodesta 1992. Hän perusti seuraavaksi Revolver-yhtyeen kitaristi Ari "Hombre" Lampisen kanssa. Revolver julkaisi kaksi pitkäsoittoa. Vuonna 1997 Cliftersiltä ilmestyi tuplacd Pop. Sen ensimmäinen levy sisälsi vuonna 1990 äänitetyn ja tuolloin julkaisematta jääneen, omista kappaleista koostuneen Aurinkokuningas-albumin. Sen kappaleista Jean D' Arc ja Kuu soi kumisooloo tosin soitettiin uudestaan. Clifters palasi vuonna 2002 Raumanmeren juhannuksessa. Saman vuoden lopussa ilmestyi kokoelma Clifters on in, joka sisälsi kaksi uutta äänitystä; Hyvä boren uusioversion sekä yhden varsinaisen uutuuskappaleen Vegas. Vuonna 2004 ilmestyi onnistunut ja uutta omaa tuotantoa sisältänyt pitkäsoitto Nyt. Cliftersin viimeisin albumi Bang Bang julkaistiin keväällä 2007. Jiri Nikkisen keskeisin kokoonpano on jo vuosia ollut Jiri Nikkinen Beatles Tribute Band. Nikkisen ensimmäinen sooloalbumi oli vuonna  1998 ilmestynyt Läpinäkyvää, jonka nimikappale oli suuri radiohitti. Kaksi vuotta myöhemmmin ilmestyi pitkäsoitto Sähköä ja vuonna 2017 julkaistiin Viides ilmansuunta, jota edeltäneistä singleistä Luullut oon, että asioilla on tapana järjestyä soi runsaasti radiossa. Nikkisen toistaiseksi tuorein sooloalbumi on vuonna 2022 ilmestynyt Mä oon.

Keskiviikon klassikko:Eräs brittiläisen progressiivisen rockin merkkipaaluista

Emerson Lake & Palmer, josta käytetään myös lyhennettä ELP, oli englantilaisen progressiivisen rockin supertrio, joka perustettiin Lontoossa vuonna 1970. Yhtyeen muodostivat kosketinsoittaja Keith Emerson, kitaristi/laulaja Greg Lake ja rumpali/perkussionisti Carl Palmer.  Kyseessä oli eräs 70-luvun kaupallisesti menestyneimmistä ja suosituimmista progressiivista rockia edustaneista yhtyeistä. Sen soundia hallitsivat Emersonin Hammond-urut ja Moog-syntetisaattori. ELP:n musiikissa oli runsaasti vaikutteita klassisesta musiikista, jazzista, hardrockista sekä sinfoonisesta rockista. Lake piti huolen siitä, että kukin yhtyeen albumeista sisälsi vähintään yhden tarttuvan akustisen balladin, joka saavuttaisi runsaasti radiosoittoa. Lake toimi myös tuottajana yhtyeen viidellä ensimmäisellä pitkäsoitolla. Keith Emerson ja Greg Lake, jotka tutkivat musiikin tarjoamia mahdollisuuksia omien yhtyeidensä ulkopuolella, tapasivat San Franciscon Fillmore Westissä. Työskennellessään yhdessä he havaitsivat musiikillisten tyyliensä täydentävän toisiaan. Emersonin vuoden 1972 haastattelun mukaan Lake soitti bassokuviota, hän itse pianoa ja se oli siinä. Kaksikko oli itse asiassa soittanut samoissa keikkapaikoissa vuoden 1969 aikana; Emerson The Nicen riveissä ja Lake King Crimsonissa ja yhteisiä esiintymistilaisuuksia olivat olleet yhdeksäs Jazz ja Pop Festivaali Plumptonissa sekä Fairfield Hall Creydonissa. Rumpaliksi parivaljakko kaavaili aluksi Mitch Mitchelliä. The Jimi Hendrix Experience oli nimittäin hajonnut ja Hendrix perustanut Band of Gypsys -kokoonpanon, johon Mitchell ei siis kuulunut. Mitchellin on kerrottu ehdottaneen jamisessiota, johon hänen itsensä lisäksi olisivat ottaneet osaa Hendrix, Emerson ja Lake. Lehdistöhuhut kaavaillusta, mutta hylätystä superyhtyeestä HELP:istä (Hendrix, Emerson, Lake, Palmer) olivat ilmassa yli 40 vuoden ajan, kunnes Lake lopulta vuonna 2012 kumosi ne.

Carl Palmeria rumpaliksi ehdotti Creamin manageri Robert Stigwood. Palmer oli aikaisemmin soittanut Crazy World of Arthur Brownissa ja hänen tuonhetkinen yhtyeensä oli Atomic Rooster. Palmer oli haluton jättämään Atomic Roosterin, jota hän oli ollut mukana perustamassa. Hän koki kuitenkin magiikkaa soitettuaan Emersonin ja Laken kanssa ja pesti oli sillä selvä. Nimeen Emerson, Lake & Palmer päädyttiin, jotta koko kolmikko tulisi huomioiduksi, eikä kyseessä ollut uusi The Nice, joka oli yhtyeen jäsenistä siihen mennessä tunnetuimman, eli Keith Emersonin aikaisempi yhtye. ELP soitti debyyttikeikkansa Guildhallissa, Plymouthissa 23. elokuuta 1970, mutta kuusi päivää myöhemmin Isle of Wightin festivaaleilla soitettu konsertti tuli merkitsemään yhtyeen läpimurtoa. Kyseinen esiintyminen julkaistiin dvd:nä vuonna 2006 ja nimekseen se sai tyhjentävästi Birth of a Band. Yhtyeen taidot vahvana live-esiintyjänä helpottivat solmimaan levytyssopimuksen Yhdysvalloissa Atlantic Recordsin kanssa. ELP nimittäin veti konsertteihinsa 20 000 kuuntelijan yleisöjä, vaikkei yhtye ollut vielä julkaissut debyyttilevyään. Se näki päivänvalon loppuvuodesta 1970 ja kantoi konstailemattomasti yhtyeen nimeä. Albumi koostui ensisijaisesti soolokappaleista. Emersonin kappaleet sisälsivät otteita klassisesta musiikista ja mukana oli myös hänen omaa käsialaansa edustanut The Three Facets. Palmerin rumpusoolokappale oli nimeltään Tank. Lake vastasi kahdesta balladinomaisesta kappaleesta. Take A Pebble oli pitkä folkahtava esitys, mutta Laken jo 12-vuotiaana kirjoittama balladi Lucky Man muodostui yllätyshitiksi Amerikassa. Se saavutti myös runsasta radiosoittoa Britanniassa ja myös muualla Euroopassa. Onnistunut Isle of Wightin festivaalilla soitettu konsertti julkaistiin myös cd:nä vuonna 1997 nimellä Live at the Isle of Wight Festival.

Yhtyeen maaliskuussa 1971 tekemä liveäänitys Pictures at an Exhibition oli tulkinta Modest Mussorgskyn samannimisestä työstä. Se julkaistiin halpahintaisena levynä, jonka menestys vaikutti yleisestikin yhtyeen suosioon. Livelevy julkaistiin tosin vasta yhtyeen toisen studioalbumin Tarkuksen jälkeen. Levy-yhtiö oli haluton julkaisemaan klassista musiikkia sisältänyttä albumia ja olisi  halunnut julkaista sen klassiseen musiikkiin keskittyneellä levy-yhtiöllään. ELP arveli mainitunlaisen käytännön johtavan huonoihin myyntilukuihin ja päätti hyllyttää kyseisen levyn. Kun kakkosalbumi Tarkuksesta muodostui menestys, Atlantic julkaisi livelevyn midpride-hintaisena. Nousemalla top teniin kyseinen, klassisen musiikin tulkinnan sisältänyt albumi teki rockyhtyeiden osalta  historiaa. Niinikään vuonna 1971 ilmestynyt Tarkus oli yhtyeen ensimmäinen konseptialbumi. Sen toinen levypuolisko koostui ainoastaan yhdestä kappaleesta ja toisella puolella kuultiin hardrockia, instrumentaalikappale sekä jopa sarjakuvamaisia elementtejä sisältäneitä kappaleita. Tarkuksesta muodostuikin nopeasti merkkipaalu progressiivisen rockin saralla. Seitsemästä osasta koostuva albumin nimikappale nauhoitettiin ainoastaan neljässä päivässä. Vuoden 1972 pitkäsoitto Trilogy sisälsi ELP:n ainoan Yhdysvalloissa top 40:een nousseen singlen From the Beginning. Lucky Manin tavoin kyseessä oli akustinen balladi, joka sisälsi Moog-soolon. Kyseessä on Greg Laken suosikkialbumi ELP:n tuotannosta, tosin pitkäsoiton kappaleista ainoastaan Aaron Coplandin Rodeosta napattu Hoedown muodostui keikkavakioksi. Trilogyn julkaisun jälkeen ELP pystyi keskittymään kansainväliseen keikkailuun. Vuonna 1973 yhtye perusti oman levy-yhtiönsä Manticore Recordsin ja harjoitustilakseen kolmikko sai hylätyn elokuvateatterin. Loppuvuodesta 1973 ilmestynyt Brain Salad Surgery oli yhtyeen siihen mennessä kunnianhimoisin ja myös kuuluisin työ.

Albumin tekstit oli kirjoitettu yhdessä Peter Sinfieldin kanssa. Lake oli työskennellyt hänen kanssaan aikaisemmin King Crimsonissa. Yhtyeen maailmankiertueelta julkaistiin tripla-albumi Welcome Back My Friends to a Show That Never Ends. Huhtikuussa 1974 Emerson Lake & Palmer soitti California Jam -festivaalin pääesiintyjänä. Yhtyeen konsertti näytettiin Yhdysvalloissa ja sitä saapui kuuntelemaan yli 200 000 diggaria. ELP piti kolmen vuoden tauon ennen tupla-albumi Worksin julkaisua. Jokaisella yhtyeen jäsenellä oli kyseisellä tuplalla oma levypuoliskonsa viimeisen koostuessa kappaleista, joilla koko trio oli mukana. Viimeksi mainittuihin lukeutui cover Aaron Coplandin Fanfare of the Common Manista, joka nousi brittien singlelistalla toiseksi. Keith Emersonin osuus koostui hänen itse säveltämästään 20-minuuttisesta pianokonsertosta. Kyseistä albumia seurasi pian Works 2, joka koostui 3-4-minuuttisista kappaleista, joiden tyylilajien kirjo käsitti balladeja, popkappaleita, jazzahtavia instrumentaaleja sekä joulusinglen. Albumista ei muodostunut edeltäjiensä veroista menestystä, mutta ELP konsertoi Yhdysvalloissa ja Kanadassa vuosina 1977-1978. Yhtyeen 70-luvun viimeinen pitkäsoitto, vuonna 1978 ilmestynyt Love Beach levytettiin ainoastaan sopimuksellisista syistä. ELP hajosi seuraavana vuonna, mutta niin ikään sopimusteknisenä julkaisuna vuonna 1980 ilmestyi vielä livealbumi In Concert. Vuonna 1985 Emerson ja Lake lyöttäytyivät yhteen muun muassa Rainbowsta tutun rumpalin Cozy Powellin kanssa. Pitkäsoitto Emerson Lake and Powell menestyi suhteellisen hyvin ja single Touch and Go saavutti radiosoittoa. Vuoden 1986 kiertueella Emersonin ja Laken väliset egot kalskahtelivat jälleen yhteen. Robert Perryn kanssa kaksikko perusti yhtyeen 3 ja julkaisi vuonna 1988 pitkäsoiton To the Power of Three.

 Emerson Lake & Palmerin paluualbumi Black Moon ilmestyi vuonna 1992 Victory Recordsin julkaisemana. Vuosien 1992-1993 maailmankiertue oli menestyksekäs ja vuonna 1994 levytyksille seurasi jatkoa pitkäsoiton In the Hot Seat muodossa. Vuoden 1996 kiertue toi kolmikon Japaniin, Etelä-Amerikkaan, Eurooppaan, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Keikkapaikat olivat tosin pienentyneet merkittävästi yhtyeen suosion huippuajoista. Viimeisen keikkansa siltä erää yhtye soitti San Diegossa elokuussa 1998. Uutta albumia koskevat konfliktit johtivat yhtyeen hajoamiseen. Huhtikuussa 2010 vuorossa oli Yhdysvaltain kiertue, jolla kuultiin akustisia versioita yhtyeen repertuaarista. Saman vuoden toukokuussa Shout! Factory julkaisi neljän cd:n kokoelman A Time and a Place, joka sisälsi livetulkintoja ELP:n kappaleista . 25. heinäkuuta 2010 ELP soitti 40-vuotisjuhlakonserttinsa High Voltage Festivaalin pääesiintyjänä Lontoon Victoria Parkissa. Konsertista julkaistiin myös tuplacd High Voltage. Vanhoja liveäänityksiä edustavat tuplacd Live at Nassau Coliseum 78, joka julkaistiin helmikuussa 2011 sekä Live at the Mar Y Sol Festival 72, joka ilmestyi saman vuoden joulukuussa. 40-vuotisjuhlakonsertti julkaistiin dvd- ja Blue Ray -formaateissa elokuussa 2011. Keith Emerson ampui itsensä 11. maaliskuuta 2016. Greg Lake menehtyi syöpään seitsemäs joulukuuta samaisena vuonna. Rocket 88 Booksin julkaisemana lokakuussa 2021 ilmestynyt Emerson, Lake and Palmer on ensimmäinen virallinen yhtyeestä työstetty elämäkerta. Se tehtiin yhteistyössä Palmerin ja Emersonin sekä Laken perheiden kanssa Palmerin toimiessa apulaiseditorina. Painokset olivat Classic, Signature ja Ultimate ja ne kaikki sisälsivät ennen julkaisemattomia haastatteluja ja valokuvia.