Perjantain pohjat:The Runawaysin tuotantoa merkittävästi täydentävä albumi

 The Runaways:Flaming Schoolgirls

Vuonna 1977 nauhoitettu ja vuonna 1980 Britanniassa ilmestynyt Flaming Schoolgirls on naishardrockin pioneeriyhtyeen, yhdysvaltalaisen The Runawaysin viides albumi. Mainittu pitkäsoitto sisältää muun muassa kaksi solisti Cherie Currien työstämää demonauhoitusta, jotka ovat coverversiot The Beatlesin originaalituotantoa edustavista kappaleista Strawberry Fields Forever ja Here Comes the Sun. The Runawaysin vuoden 1977 ensimmäisen studioalbumin Queens of Noise nauhoituksista on mukana neljä ennen julkaisematonta raitaa, jotka ovat kappaleen Hollywood vaihtoehtoinen versio Hollywood Cruisin', Don't Abuse Me, C'mon sekä Hollywood Dream. Kirsikkana kakun päällä on jopa viisi aikaisemmin julkaisematonta livebiisiä Live in Japan-albumin ajoilta. Niihin lukeutuvat Blackmail, Is It Day Or Night, I Love Playin' with Fire, Secrets sekä kestoltaan vajaa puoliminuutitnen intro. The Runawaysin todellisille diggareille Flaming Schoolgirls on varsin keskeinen albumijulkaisu, vaikka se ilmestyi Yhdysvalloissa ainoastaan cd-formaatissa vasta seuraavalla vuosikymmenellä originaalista brittijulkaisustaan. Flaming Schoolgirlsin kappaleilla musisoi The Runawaysin kenties legendaarisin lineup, jossa olivat kitaristien Joan Jettin ja Lita Fordin sekä rumpali Sandy Westin lisäksi mukana solisti Cherie Currie ja basisti Jackie Fox.

Torstain terävä:Goottirockareiden upea historiikki

 Timo Forrs:The 69 Eyes (Like)

Glamrockin edustajana aloittanut ja goottirockin airueeksi siirtynyt The 69 Eyes on ollut olemassa jo huikean 30 vuoden ajan. Timo Forssin yhtyeestä laatima biografia on ansiokas teos yhtyeen uran vaiheista. Kirjan ensimmäisessä osassa käydään läpi yhtyeen jäsenten musiikillinen kehityskaari ajalta ennen The 69 Eyesin perustamista. Sarjakuvista ja piirtämisestä kiinnostuneen solisti Jyrki Linnankiven ensimmäinen diggauskohde oli Elvis Presley, jota seurasivat yleisesti 50-luvun rock and roll, punk ja glamrock ja myös 60-luvun rock. Kitaristeista Pasi Moilanen oli selkeästi heavyrockorientoitunut ja hänen ensimmäinen voimakkaasti diggaamansa yhtye brittiläinen Motörhead. Kakkoskitaristi Timo Pitkänen oli ensiksi kova Hurriganes-diggari ja koki seuraavaksi punkrockherätyksen sekä brittiläisten että kotimaisten yhtyeiden myötä. Kotimaisista yhtyeistä sekä Pasille että Timolle varsin merkittäväksi muodostui Sielun Veljet. Basisti Arto Ojajärvi on selkeästi The 69 Eyesin iäkkäin jäsen. Myös hänelle Hurriganes edusti ensimmäistä rockräjähdystä. Oman soiton osalta merkittäväksi muodostui 70-luvun alun classic rock Led Zeppelinistä alkaen ja Kiss-diggari Artosta tuli jo 70-luvun puolivälissä. Loppuvuodesta 1977 Arto todensi naishardockin todellisen pioneeriyhtyeen The Runawaysin konsertin Seinäjoella. Yhtyeen jäsenistön tunnetuimmat jäsenet ovat Joan Jett ja Lita Ford. The 69 Eyesin jäsenistä ainoana Arto ehti levyttää jo 80-luvun ensimmäisellä puoliskolla Syyskuu-yhtyeen jäsenenä. Rumpali Jussi Vuori oli voimakkaasti glamrock- ja heavyorientoitunut. Hänen keskeisin The 69 Eyesiä edeltänyt yhtyeensä oli Hangman Jury. Muiden tulevien The 69 Eyes-muusikoiden ajauduttua Helsinkiin yhtye perustettiin 80-luvun lopussa. Sekä henkilökemiat että musiikilliset intressit kohtasivat ja yhtyeen ensimmäiset Gaga Goodiesin julkaisemat singlet edustivat garage- ja glamrockin hybridiä. Ensimmäinen pitkäsoitto, vuonna 1992 ilmestynyt ja nimensä osalta T. Rexille kumartava Bump and Grind epäonnistui jossakin määrin soundiensa osalta, mutta sisälsi vahvaa kappalemateriaalia. High Times and Low Life-ep:llä The 69 Eyes palasi onnistuneesti garagerockjuurilleen ja vuonna 1995 ilmestynyt kakkospitkäsoitto Savage Garden oli jo varsin onnistunut sisältäen jo hienoisia goottiviitteitä kappaleessaan Velvet Touch ja Wild Talkissa vieraili Andy McCoy. Vuonna 1996 Jyrki pääsi tekemään musiikillista yhteistyötä voimakkaasti diggaamansa Smack-yhtyeen solistin Clauden, eli Ilari Peltolan kanssa covereista koostuneella ep:llä Fellow Reptiles. Vuonna 1997 ilmestyi The 69 Eyesin metallivaikutteisin albumi Wrap Your Troubles in Dreams. Klassikkotasoisen nimikappaleen sisältävän albumin ensimmäisenä singlenä ilmestyi industrial-jyrää edustanut cover Blondien Call Mestä. Loppukesään 1997 ajoittui riehakas Hell on Wheels-kiertue Tehosekoittimen, Apulannan ja todellisen frendibändin Hybrid Childrenin kanssa.  Vuonna 1999 ilmestyneen albumin Wasting the Dawn nimikappaletta voi goottivaikutteissaan pitää The 69 Eyesin tuotannossa uusia ovia avanneena. Lopullista läpimurtoa yhtyeelle tuli merkitsemään vuonna 2000 julkaistu pitkäsoitto Blessed Be ja siltä poimittu merkittävä singlemenestys Gothic Girl, joka oli harvinaislaatuisesti rumpali Jussin säveltämä. Menestystä jatkoivat vuosina 2002 ja 2004 ilmestyneet, The 69 Eyesin tuotannon terävimpään kärkeen lukeutuvat pitkäsoitot Paris Kills sekä Devils, joilla yhtye teki yhteistyötä tuottaja Johnny Lee Michaelsin kanssa. Ulkomaiden osalta The 69 Eyes oli tähän mennessä saavuttanut suosiota etenkin Saksassa ja Angelsin jälkeen yhtye soitti uransa ensimmäiset keikat Yhdysvalloissa. Mainitusta pitkäsoitosta muodostui 69 Eyesin uran kallein, mutta myös eräs laadukkaimmista albumeista. 2010-luku oli yhtyeelle osittain vaikea, mutta mainitulla vuosikymmenellä The 69 Eyes  työsti vaihteeksi updeitatulla soundilla metallisempaa tuotantoaan edustavan pitkäsoiton Back in Blood ja popvaikutteisemman X:n. Yhtyeen viimeisimmät albumit West End ja huhtikuussa 2023 ilmestynyt Death of Darkness ovat pitäneet yllä varsin laadukasta tasoa ja The 69 Eyes on säilyttänyt suosionsa. Jyrki Linnakiven osallistuttua Vain elämää-ohjelmasarjaan yhtye löysi kotimaassa myös aivan uutta yleisöä. Usko omaan juttuun ja jatkuva kiinnostus musiikkiin on pitänyt The 69 Eyesin toiminnassa kunnioitettavat kolme vuosikymmentä. Timo Forss on laatinut yhtyeestä ansiokkaan biografian, jonka uskoisi kiinnostavan myös muita, kuin pelkästään bändin musiikin diggareita.

Keskiviikon klassikko:Motörheadin tuotannon anthem

 Ace of Spades on brittiläisen heavy metal-yhtyeen Motörheadin lokakuussa 1980 ilmestyneen albumin nimikappale, joka on lisäksi julkaistu singleformaatissa. Sekä pitkäsoitto että single ilmestyivät lokakuun 1980 aikana. 27. lokakuuta 1980 julkaistun seiskatuumaisen singlen lisäksi biisistä julkaistiin Bronze Recordsin ansiosta 50 000 kappaleen rajoitettuna painoksena 12-tuumainen joulukantinen versio. Joulupukkiasuiset yhtyeen jäsenet kuvattiin Aulesbury Fairissa Motörheadin ollessa kiertueellaan. Bronze julkaisi Ace of Spadesista seiskatuumaiset versiot lisäksi Saksassa, Espanjassa ja Japanissa. Lyriikat oli painettu englanniksi ja japaniksi. Myös yksipuoleiset singlen tekstipainokset päätyivät itse asiassa myyntiin. Ace of Spades alkaa Lemmyn soittamalla bassointrolla. Kappaleen lyriikoissa hän hyödynsi ensisijaisesti uhkapeliin liittyneitä metaforia. Kuudes syyskuuta 1980 Graham Neale haastatteli Lemmyä BBC Radio 1:n Rock on Saturday -ohjelmassa, jossa Motörhead esitti Ace of Spadesin lisäksi kappaleet Bomber ja Love Me Like a Reptile. Kuudes ja 20. lokakuuta bändi esitti Ace of Spadesin BBC:n tv-showssa Top of the Popsissa. Ace of Spades pysytteli brittilistalla 13 viikkoa ja originaalin julkaisun korkein sijoitus oli viidentenätoista. Lemmyn edesmentyä joulukuussa 2015 Ace of Spades saavutti seuraavan vuoden tammikuussa sijan 13. Tuolloin Ace of Spadesia myytiin digitaalisena kopiona 208, 830 kappaletta. Yhdeksäs tammikuuta 2016 Ace of Spades kohosi Britannian Rock & Metal-listalla kärkeen sekä singlejen että albumien osalta. Maaliskuussa 2005 musiikkilehti Q sijoitti Ace of Spadesin sijalle 27. sadan parhaan kitarakappaleen listallaan. Vuonna 2009 VH1 nimesi Ace of Spadesin kaikkien aikojen kymmenenneksi parhaaksi hardrockkappaleeksi. Vuonna 2012 Ace of Spades nousi kärkeen Loudwiren laatimalla kymmenen parhaan Motörhead-kappaleen listalla. Vuonna 2014 NME sijoitti Ace of Spadesin sijalle 155. 500:n kaikkien aikojen parhaan kappaleen listallaan. Rolling Stonen laatimalla 500:n kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Ace of Spades saavutti sijan 442. Saman lehden laatimalla sadan parhaan heavy metal-kappaleen listalla Ace of Spadesin sijoitus oli kolmantena.

Tiistain tukeva:Kahden klassikon ainoa yhteinen albumi

 Dave Mason & Cass Elliott

Dave Mason & Cass Elliot on mainitun kaksikon, eli Traffic-yhtyeen kitaristin ja erään Mamas and the Papasin solistin ainoa yhteisesti työstämä albumi. Mainittu pitkäsoitto nauhoitettiin vuonna 1970 ja albumin julkaisijana oli Masonin levy-yhtiö Blue Thumb Records. Mason ja Elliott tutustuivat yhteisen ystävänsä Gram Parsonsin kautta. Tuohon mennessä Elliotilta oli ilmestynyt kaksi sooloalbumia. Alun perin hänen oli tarkoitus olla toisena tuottajana Masonin sooloalbumilla, mutta musiikilliseen yhteistyöhön päädyttiin Elliottin oltua taustavokalistina useilla työstetyn albumin kappaleista. Kyseiset lauluosuudet edustivat Elliotin raaempaa laulutyyliä. Rolling Stonelle antamassaan haastattelussa Elliot mainitsi laulavansa albumilla hyvin, koska Dave Mason oli niin hyvä ja vokalisoivansa sellaisia nuotteja,  joita hän ei koskaan laulanut The Mamas and the Papasin jäsenenä.Tyylillisesti albumi edustaa countryrockia hienoisilla bluesvaikutteilla höystettynä. Pitkäsoiton kappaleista viisi oli Masonin kirjoittamia. Elliot otti osaa kahden biisin kirjoitustyöhön. Ne olivat myös singleformaatissa ilmestynyt   Something to Make You Happy sekä Here We Go Again, joka oli Elliotin ainoa soolonumero kyseisellä albumilla.Mainitut biisit olivat Elliotin ensimmäiset ja samalla viimeiset sitten hänen yhtyeissä The Big 3 ja The Mugwumps vaikuttamisensa jälkeen. Dave Mason & Cass Elliot nauhoitettiin syksyn 1970 aikana Record Plant Westillä. Tammikuussa 1971 singlenä ilmestyneen Something to Make You Happyn lisäksi albumilta julkaistiin seuraavassa kuussa toisena singlenä kappale Too Much Truth, Too Much Love. Maaliskuussa 1971 ilmestynyt pitkäsoitto saavutti Billboardin Top 200 -listalla kohtuullisen menestyksekkään 49:n sijan. Sen promootion tiimoilta Mason ja Elliot esiintyivät The Tonight Showssa ja Andy Williams Showssa. Varsinaiset konsertit soitettiin Santa Monican Civic Auditoriumissa ja New Yorkin Fillmore Eastissä. Vaikka Mason ja Elliot säilyivät ystävinä ja ilmaisivat kiinnostuksensa uusiin levytyksiin, mainittu albumi jäi kaksikon ainoaksi yhteistyöksi. Dave Mason & Cass Elliot -albumin uudelleenjulkaisusta vastasi vuonna 2008  brittiläinen Rev-Ola Records.

Maanantain mainio:Eräs Kansasin Point of Know Return -albumin klassikkokappaleista

 Portrait (He Knew) on yhdysvaltalaisen progressiivista rockia edustavan Kansas-yhtyeen kappale sen vuonna 1977 ilmestyneeltä albumilta Point of Know Return. Mainitulta pitkäsoitolta aikaisemmin singleformaatissa ilmestyneet pitkäsoiton nimikappale ja Dust in the Wind olivat osoittautuneet menestyksiksi ja myös Portrait (He Knew) julkaistiin singlenä. Billboardin listalla se saavutti sijan 64. Myöhemmin Portrait (He Knew) pääsi mukaan useille Kansasin livelevyille ja kokoelma-albumeille. Kappaleesta on julkaistu erilaisia miksauksia ja pituudeltaan toisistaan eroavia versioita. Niihin lukeutuvat originaali albumiversio, editoitu singleversio sekä erilainen single-edit, joka ilmestyi ainoastaan Euroopassa vuonna 1999 ilmestyneellä Kansasin kokoelma-albumilla Definitive Collection. Kappaleen originaalina tuottajana toiminut Jeff Glixman työsti Portrait (He Knewstä) uuden remixin, joka ilmestyi Point of Know Return -albumista julkaistun remasteroidun cd-version bonusraitana. Kappale on lisäksi mukana Kansasin dvd:illä  Device, Voice, Drum ja Works in Progress. Kerry Livgrenille idean Portrait (He Knew) -kappaleeseen tarjosi hänen Albert Einsteiniin kohdistamansa ihailu. Livgren kirjoitti kappaleen lyriikat käydessään elämässään henkistä siirtymävaihetta ja kristityksi tulonsa myötä Livgren kirjoitti kappaleeseen uuden tekstin, jonka levytti yhtyeensä AD kanssa nimellä Portrait II. Billboard kuvasi Portrait (He Knewta) mukaansatempaavaksi rockkappaleeksi, joka huipentuu hurjaan rockkliimaksiinsa.

Sunnuntain extra:Mickey Hartin johtaman perkussioiden hallitseman yhtyeen vuoden 1976 albumi

Diga Rhythm Band:Diga

Diga on Grateful Deadin rumpalina ensisijaisesti tunnetuksi tulleen Mickey Hartin ja Zakir Hussainin johtaman perkussioiden hallitseman yhtyeen Diga Rhythm Bandin vuonna 1976 Round Recordsin julkaisemana vinyyliformaatissa ilmestynyt albumi. Remiksattu cd-versio mainitusta pitkäsoitosta ilmestyi vuonna 1988 Rykodisc Recordsin julkaisemana. Yhtyeen originaalinimi oli Tal Vadya Rhythm Band ja Zakir Hussain perusti sen vuonna 1973 Ali Akbar College of Musicissa. Mickey Hart liittyi yhtyeeseen kahta vuotta myöhemmin ja samalla hän ja Hussain antoivat sille uuden nimen Diga Rhythm Band. Diga-albumi nauhoitettiin ilmestymisvuonnaan Mickey Hartin Novatossa, Kaliforniassa sijainneessa The Barn- nimisessä studiossa. Jerry Garciaa kuullaan kitaristina kahdella albumin viidestä kappaleesta. Niistä Happiness is Drumming on varhainen instrumentaaliversio myöhemmin Grateful Deadin ohjelmistoon päätyneestä kappaleesta Fire on the Mountain. Music Boxiin Diga-albumista vuonna 2008 kirjoittaneen John Metzgerin mukaan albumi esitteli globaaleja perkussioiden hallitsemia mukaansa tempaavia rytmejä aivan uudelle yleisölle. Diga oli hänen mielestään selkeäsi edellä aikaansa ja tarjosi paljon enemmän, mikäli albumi tulkittiin matkan aluksi sen lopun sijaan.

Lauantain pitkä:Toinen Kenny Jonesin rumpaloima The Whon albumi

The Who:It's Hard

Neljäs syyskuuta 1982 ilmestynyt It's Hard on The Whon kymmenes studioalbumi. Se jäi viimeiseksi studioalbumiksi sekä basisti John Entwistlelle että Keith Moonin yhtyeen riveissä korvanneelle rumpali Kenney Jonesille. Yhtyeen kotimaassa Britanniassa albumin julkaisijana oli Polydor Records ja Yhdysvalloissa Warner Bros Records. Billboardilla It's Hardin paras listasijoitus oli kahdeksantena ja Britanniassa kolmea sijaa alempana. Yhdysvalloissa albumi myi kultalevyksi ilmestymisvuotensa marraskuussa. Kyseessä on The Whon viimeinen studioalbumi yli kahteen vuosikymmeneneen, sillä sen seuraaja Endless Wire ilmestyi vasta vuonna 2006. It's Hardin avauskappale Anthena saavutti Billboardin singlelistalla sijan 28. Pitkäsoiton kappaleista Dangerous, It's Your Turn ja One at a Time olivat Entwistlen käsialaa, mutta hän oli niistä leadvokalistina ainoastaan viimeksi mainitussa. Vuonna 1997 MCA Records julkaisi It's Hardista uuden miksauksen. Kappaleista Eminence Front ja One Life's Enough löytyvät vaihtoehtoiset otot. Niistä ensiksi mainitussa solistina on Roger Daltrey ja jälkimmäisessä Pete Townshend. Kappaleessa I've Known No War kuullaan Quadrophenia-elokuvassa vuonna 1979 alun perin mukana ollut orkesterisovitus kappaleesta I've Had Enough. It's Hardin kappaleista yli puolet oli keikkaohjelmistossa The Whon vuoden 1982 jäähyväiskiertueella mainitun pitkäsoiton tiimoilta. Ensimmäisenä albumin kappaleista keikkasettiin päätyi Dangerous. Athenaa soitettiin sekä varsinaisessa setissä että encoreissa. Niin ikään ajoittain soitettu A Man is a Man soitettiin Anthenan kanssa viimeisen kerran samaisessa konsertissa. Albumin nimikappaletta soitettiin koko vuoden 1982 kiertueella ja se sisälsi lopussaan bändijamittelun. Cooks Country soitettiin ainoastaan kerran; Chicagossa kuudes lokakuuta 1982 It's Hard nimikappaleen tilalla. Pitempiaikaisesti The Whon keikkasettiin It's Hardilta päätyivät ainoastaan Eminence Front ja Cry If You Want. Kappaleista viimeksi mainittu palasi hetkeksi keikkasettiin vuonna 2006 ja oli vuonna 2009 osa My Generationissa soitettua jamia. Cry If You Want palasi keikkasettiin vielä vuoden 2014 The Who Hits 50!-kiertueella.