maanantai 7. syyskuuta 2020

Tiistain tukeva:Pink Floydin siirtymäkauden albumi

Pink Floyd:Meddle
 

30. lokakuuta 1971 Harvest Recordsin julkaisemana ilmestynyt Meddle on Pink Floydin kuudes studioalbumi. Mainittu pitkäsoitto nauhoitettiin tammikuun ja elokuun 1971 välillä Pink Floydin kiertueaikataulun antaessa mahdollisuuden. Nauhoitukset tapahtuivat Lontoon ympäristössä, muun muassa Abbey Roadin studioilla ja Morganin studioilla. Vaikka Roger Waters vastasi yksin Pink Floydin myöhäisemmillä albumeilla lyriikoista, Meddle edusti yhtyeen yhteistyötä. Tyylillisesti albumi merkitsi Pink Floydille siirtymävaihetta Syd Barrettin johtamasta yhtyeestä kohti sitä tyyliä, josta Pink Floyd tuli myöhemmin tunnetuksi. Meddle vastaanotti myönteisiä arvioita ja menestyi hyvin yhtyeen kotimaassa Britanniassa. Sitä vastoin Pink Floydin yhdysvaltalainen levy-yhtiö Capitol Records markkinoi albumia säästeliäästi, ja tämä heijastui Meddlen myyntilukuihin. Vaikka Meddle on tyylillisesti monipuolinen albumi, sitä on pidetty selkeämpänä kokonaisuutena kuin edeltäjäänsä, vuonna 1970 ilmestynyttä albumia Atom Heart Mother. Suurimmaksi osaksi instrumentaalikappaleesta käyvää One of These Daysiä seuraava A Pillow of Winds on eräs harvoista akustisvoittoisista rakkauslauluista Pink Floydin repertuaarissa. Watersin säveltämä San Tropez on jazzvaikutteinen ja shuffle-tempoa hyödyntävä popkappale. Bluesvaikutteisessa kappaleessa Seamus kuullaan Small Faces ja Humble Pie-yhtyeiden johtohahmon Steve Marriottin koiran haukuntaa musiikin mukaan. Floydin kitaristi David Gilmour huolehti Marriottin koirasta. Eläinten ääniä Pink Floyd hyödynsi jälleen vuonna 1977 ilmestyneellä albumillaan Animals. Meddlen päättää 23-minuuttinen kappale Echoes, jonka parissa yhtye työskenteli lähes puolen vuoden ajan. Se nauhoitettiin lähes kokonaan AIR-studioilla ja viimeisteltiin heinäkuussa 1971. Ensiesityksensä keikalla kappale oli saanut 22. huhtikuuta 1971 Norwichissa, jolloin se tunnettiin vielä nimellä Return of the Son of Nothing. Echoes antoi myös nimen eräälle Pink Floydin kokoelma-albumeista. Sillä kyseinen kappale oli kuitenkin editoitu noin seitsemän minuutin mittaiseksi. Britanniassa Meddle nousi albumilistalla kolmanneksi, mutta joutui Yhdysvalloissa huonon promootion takia tyytymään sijaan 70. Albumin kappaleista Pink Floyd esitti One of These Daysin ja Echoesin Live at Pompeiissa, jälkimmäisen kahdessa osassa ja myös BBC:n 1971 In Concert-ohjelmassa. Meddle saavutti myönteiset arviot heti ilmestyttyään. Rolling Stoneen kirjoittanut Jean-Charles Costa kehui erityisesti kitaristi David Gilmourin osuutta. Vuonna 2000 ilmestyneessä Colin Larkinin teoksen All Time Top 1000 Albums kolmannessa painoksessa Meddle saavutti sijan 255.

sunnuntai 6. syyskuuta 2020

Maanantain mainio:Queenin ensimmäinen top teniin kohonnut single

Seven Seas of Rhye on brittiläisen rockyhtyeen Queenin varhaistuotantoa edustava kappale, joka on useimmiten kreditoitu pelkästään solisti Freddie Mercuryn nimiin. Kappaleesta työstetty instrumentaaliversio päättää Queenin vuonna 1973 ilmestyneen ja yhtyeen nimeä kantavan esikoisalbumin. Lopullinen, vokalisointia sisältänyt näkemys julkaistiin yhtyeen seuraavana vuonna ilmestyneellä kakkosalbumilla Queen II. Lopullinen versio kappaleesta ilmestyi Queenin kolmantena singlenä. Queenin esitettyä Seven Seas of Rhyen Top of the Popsissa helmikuussa 1974 kappaleesta muodostui yhtyeen ensimmäinen singlemenestys, joka saavutti brittilistalla kymmenennen sijan. Kyseessä on yhtyeen varhaisinta tuotantoa edustava kappale, joka pääsi mukaan Queenin vuonna 1981 ilmestyneelle kokoelma-albumille Greatest Hits. Joillakin albumista julkaistuilla versioilla on tosin mukana myös Queenin esikoissingle Keep Yourself Alive. Seven Seas of Rhye sai debyyttiesityksensä helmikuussa 1974, jolloin Queenille tarjoutui yllättäen tilaisuus esiintyä Top of the Popsissa. Kappale kiirehdittiin nauhoittamaan kahta päivää sen Top of the Pops-esitystä myöhemmin, eli 23. helmikuuta 1974. Single saavutti radiosoittoa BBC:n Radio Onella ja nousi sen myötä brittien singlelistan top teniin. Seven Seas of Rhyen menestyksen myötä Freddie Mercury päätti keskittyä täysipainoisesti muusikon uraansa Queenin riveissä. Seven Seas of Rhyen vokalisointia sisältävä versio käynnistyy piano-introlla ja loppuu instrumenttien feidaukseen, jonka aikana yhtyeen jäsenet laulavat brittiläistä music hall -kappaletta I Do Like Be Beside the Seaside. Seven Seas of Rhye päättää Queen II-albumin ja kappaleeseen tehdään eräänlainen takautuma yhtyeen kolmannen pitkäsoiton Sheer Heart Attack käynnistävän kappaleen Brighton Rock alkuvihellyksessä. Seven Seas of Rhye tiputettiin Queenin keikkasetistä vuonna 1976 ja seuraavan kerran mainittu kappale oli mukana vasta kahdeksan vuotta myöhemmin yhtyeen The Works- albuminsa tiimoilta tekemällään kiertueella. Syyskuussa 2016 Seven Seas of Rhye käynnisti Queenin ja Adam Lambertin Aasian-kiertueen Tel Avivin Park Ha Yakonissa, Israelissa.

perjantai 4. syyskuuta 2020

Sunnuntain extra:Ruusujen hittejä ja muutama harvinaisempi helmi

Neljä Ruusua pääsi soittamaan Joensuun Kerubissa kaksi keikkaa poikkeusjärjestelyin. Ilkka Alanko, Kode Koistinen, Lade Laakkonen ja Kämy tarjosivat illan settilistassaan tarkkaan valikoitujen kultaisten koottujen lisukkeeksi myös uutta tuotantoa ja muutaman harvinaisemman kultahipun. Älä luovuta, Mustia ruusuja ja Surutulitus käynnistivät setin vakuuttavasti ja miltei hartaissa tunnelmissa. Uusi singlekappale Muuttolinnut edustaa upean melodista tuotantoa ja siitä saattaa kehittyä uusi klassikko Ruusujen tuotannon kaanoniin. Elän vain kerran lukeutuu Karelia Express-albumin kiistattomiin helmiin ja Valuva taivas -pitkäsoiton nimikappale on osoittanut turnauskestävyytensä jo lähemmäs parinkymmenen vuoden ajan. Seitsemän päivää selvinpäin edusti setin ainoana poimintana Ruusujen tekstillisesti selkeästi kevyempää tuotantoa. Akustisessa osuudessa kuultiin balladiklassikko Sun täytyy mennä vuoden 1992 menestysalbumilta Haloo ja Karjala-soulia puhtaimmillaan edustanut Anarkiaa Ruusujen vuoden 1989 eräänlaiselta läpimurtolevyltä Hyvää päivää. Kauppakeskuskuolema teki vahvan paluun 2000-luvun alun tuotantoon. Haloo-albumin avauskappale Viikatemies diilaa oli settilistassa miellyttävä yllätys ja Sininen sunnuntai, Sähkökitara ja Meidän maa todistivat kaikki osaltaan Ruusujen tuoreemman slovarimman tuotannon vakuuttavuutta. Varsinaisen setin päättivät suurhitit Juppihippipunkkari, Popmuseo, aina kylmiä väreitä nostattava slovarihelmi Tie ajatuksiin ja vuoden 1993 Pop-uskonto- albumin ainoa valinta Poplaulajan vapaapäivä. Encoreihin säästettiin Rakkauden erämaa ja Nuori ikäisekseen. Dramaturgillisesti ja kappalevalinnoiltaan kyseessä oli varsin onnistunut ja tyylitajuinen Ruusu-keikka, jonka aikana nelikko selvästi nautti esiintymisestään. Ruusujen iäkkäämmästä tuotannosta Haloo-albumilta kuultiin neljä poimintaa yllätysvetojen Anarkiaa ja Viikatemies diilaa tarjotessa harvinaisuudessaan setin varsinaisen suolan.

Neljä ruusua Kerubissa neljäs syyskuuta 2020.

Lauantain pitkä:Chrissie Hynden johtama rockin klassikkoyhtye

The Pretenders on englantilais-yhdysvaltalainen, maaliskuussa 1978 perustettu rockyhtye. Sen originaalin kokoonpanon muodostivat perustajajäsen ja keskeisin biisintekijä, solisti/rytmkitaristi Chrissie Hynde, soolokitaristi/kosketinsoittaja/taustalaulaja James Honeyman-Scott, basisti/taustalaulaja Pete Farndon ja rumpali/perkussionisti/taustalaulaja Martin Chambers. Honeyman-Scottin ja Farndonin huumeisiin liittyneiden kuolemien jälkeen The Pretendersin lineup on kokenut useita miehistönvaihdoksia Hynden säilyessä ainoana pysyvänä jäsenenä. The Pretendersin singlemenestyksiin lukeutuvat Brass in Pocket (1979), Talk of the Town (1980), Message of Love (1981), Back on the Chain Gang (1982), Middle of the Road ja 2000 Miles (1983), Don't Get Me Wrong ja My Baby (1986) sekä I'll Stand by You (1994). Rock and Roll Hall of Fameen The Pretenders pääsi vuonna 2005. Alun perin Akronista, Ohiosta kotoisin ollut Hynde muutti Lontooseen vuonna 1973. Hän työskenteli NME:n toimittajana ja Malcolm McLarenin sekä Vivienne Westwoodin vaateliikkeessä. Hynde oli kytköksissä The Clashin ja The Damnedin varhaisten versioiden kanssa ja hän soitti lyhytikäisissä yhtyeissä, joista mainittakoon Masters of the Backside vuonna 1976 sekä Moors Murderersin vuonna 1978 vaikuttanut kokoonpano. The Pretenders perustettiin vuonna 1978 Anchor Recordsin Dave Hillin kuunneltua joitakin Hynden musiikistaan työstämiä demoja. Hän järjesti treenistudion Denmark Streetille, missä Hynde, tämän ja Steve Strangen kanssa Moors Murderersissa soittanut basisti Mal Hart sekä Motörheadin rumpali Phil Taylor soittivat joukon Hynden originaalituotantoa edustaneita kappaleita. Hill vakuuttui ja järjesti yhtyeelle uuden studiopäivän Studio 51:ssä toisen demon nauhoittamista varten. Vaikka se oli raakile, Hill aisti siinä määrin runsaasti potentiaalia, että ehdotti Hyndeä kasaamaan pysyvämmän yhtyeen, joka levyttäisi hänen uudelle yhtiölleen Real Recordsille. Hynde muodosti yhtyeen, jossa olivat mukana Honeyman-Scott kitarassa, Farndon bassossa ja Gerry Mcilduff rummuissa. Kyseinen, vailla nimeä ollut yhtye levytti Regents Park -studiolla heinäkuussa 1978 viisi kappaletta, joiden joukossa oli The Kinks-cover Stop Your Sobbing. Pian tämän jälkeen Chambers otti Mcilduffin paikan yhtyeen rumpalina. Hynde nimesi yhtyeen The Pretendersiksi The Plattersin kappaleen The Great Pretender innoittamana. Se oli ollut erään hänen varhaisemman poikaystävänsä lempikappale.

Edellä mainittu, heinäkuussa 1978 Regents Parkin studioilla tehtyjä nauhoituksia edustanut The Kinks-cover julkaistiin The Pretendersin ensimmäisenä singlenä Nick Lowen tuottamana tammikuussa 1979 ja se herätti kriitikoiden huomiota. Kesäkuussa seurasi toinen pikkulevy Kid ja tammikuussa 1980 The Pretenders nousi brittilistan kärkeen kolmannella singlellään Brass in Pocket. Mainittu kappale oli menestyksekäs myös Yhdysvalloissa, missä se saavutti Billboardin listalla sijan 14. Tammikuussa 1980 ilmestynyt The Pretendersin nimeä kantanut yhtyeen esikoisalbumi oli menestys sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa niin kriitikoiden kuin ostavan yleisön taholta. Sitä pidetään eräänä kaikkien aikojen parhaista debyyttialbumeista ja myös yleisesti parhaista albumeista. Maaliskuussa 1981 ilmestynyt ep Extended Play sisälsi muun muassa snglemenestyksen Message of Love, toisen keskeisen kappaleen Talk of the Town sekä Central Parkissa taltioidun Precious -kappaleen liveversion. Yhtyeen toinen täyspitkä albumi The Pretenders II ilmestyi elokuussa 1981. Se sisälsi muun muassa Extended Play -ep:n singlemenestykset, MTV:n tehosoittoon päässeen kappaleen Day After Day sekä radiossa menestystä saavuttaneet albumiraidat The Adultress, Birds of Paradise, Bad Boys Get Spanked ja The English Roses. 18. syyskuuta 1981 The Pretenders esiintyi yhdysvaltalaisessa myöhäisillan ohjelmassa Fridays, jossa yhtye esitti kappaleet The Adultress, Message of Love sekä erityisesti The Kingsmenin versiona tunnetun garagerockklassikon Louie Louie. Vierailevana isäntänä ohjelmassa oli tuolloin Andy Kaufman. Hynden, Honeyman-Scottin ja Chambersin välisen neuvottelun tuloksena Farndon erotettiin yhtyeestä huumeiden käytön vuoksi 14. kesäkuuta 1982. Kahta päivää myöhemmin Honeyman-Scott menehtyi ja kuoleman syyksi todettiin intoleranssi kokaiinille. Farndom oli aikeissa perustaa uuden yhtyeen, kun hänen vaimonsa löysi hänet kuolleena 14. huhtikuuta 1983. Heroiinia ottaneen ja kylpyammeeseensa hukkuneen Farndomin kuoleman myötä The Pretendersissä oli enää kaksi hengissä olevaa jäsentä.

Hynde ja Chambers jatkoivat yhtyettä Honeyman-Scottin kuoltua. Heinäkuussa 1982 he levyttivät Rockpilen kitaristin Billy Bremenerin ja Big Countryn basistin Tony Butlerin kanssa singlen Back on the Chain Gang. Lokakuussa julkaistusta kappaleesta muodostui Yhdysvalloissa The Pretendersin suurin menestys, joka pysytteli Billboardin singlelistalla viidentenä kolmen yhtäjaksoisen viikon ajan. Hynden muodostamaan yhtyeen pysyvämpään lineupiin tulivat mukaan kitaristi Robbie McIntosh ja basisti Malcolm Foster. Mainitun lineupin työstämä ensimmäinen single Middle of the Road ilmestyi lokakuussa 1983 ja nousi Yhdysvalloissa top 20:een. Singlen b-puoli 2000 Miles julkaistiin Britanniassa singlen paraatipuolena. Tammikuussa 1984 ilmestynyt The Pretendersin kolmas albumi Learning to Crawl oli samalla yhtyeen uuden lineupin debyyttilevy. Se sisälsi muun muassa coverin The Persuaders-yhtyeen originaalikappaleesta Thin Line Between Love and Hate, jossa Paul Carrackiä kuultiin kosketinsoittajana. Sitä vastoin kiertueella yhtyeen kosketinsoittajana vaikutti Rupert Black. Heinäkuussa 1985 The Pretenders esiintyi Live Aidissä kokoonpanolla, jossa myös Black oli mukana. Pian sen jälkeen kun nauhoitukset uutta albumia varten olivat alkaneet ja yksi kappale saatu valmiiksi, Hynde erotti Chambersin, sillä hänen soittonsa ei ollut enää tarpeeksi laadukasta. Yhtyetoverinsa menettämisestä suivaantunut Foster jätti myös The Pretendersin. Hynde ja Mcintosh nauhoittivat loppuosan albumista New Yorkissa ja Tukholmassa eri studiomuusikoiden kanssa. Nauhoitusten loppuvaiheessa Hynde palkkasi sessiomuusikoista basisti T. M. Stevensin ja aikaisemmin Haircut One Hundredin rumpalina olleen Blair Cunninghamin The Pretendersin uudeksi rytmiryhmäksi. Vuonna 1986 ilmestynyt albumi Get Close sisälsi Britanniassa top teniin nousseet singlet Don't Get Me Wrong ja Hymn to Her, joista jälkimmäinen nousi kahdeksanneksi. Yhdysvalloissa sekä Don't Get Me Wrong että My Baby nousivat Mainstream Rock Tracks -listan kärkeen.Tuoreimmalla pitkäsoitolla julkaisemattomat kappaleet If There Was a Man ja Where Has Everybody Gone? ilmestyivät elokuvan The Living Daylights soundtrackillä. Get Closen tiimoilta tehdyllä kiertueella Bernie Worrell kiinnitettiin kosketinsoittajaksi. Kiertueen aikana Hynde koki yhtyeen etääntyneen uuden aallon rockia edustaneista juuristaan ja hän johti yhtyettä, joka ei ollut The Pretenders. Kesken kiertueen hän teki dramaattisen liikkeen ja erotti Stevensin ja Worellin. Foster palasi basistiksi ja Black kosketinsoittajaksi. Get Closen tiimoilta tehdyn kiertueen tultua päätökseen vuonna 1987 Mcintosh jätti The Pretendersin ja hänen paikkansa otti aikaisemmin The Smithsissä soittanut Johnny Marr. Yhtye jatkoi konsertointia, jonka jälkeen Foster liittyi Simple Minds -yhtyeeseen ja Cunningham palasi sessiomuusikoksi. Myöhemmin vuoden 1987 aikana ilmestynyt kokoelma-albumi Pretenders -The Singles sisälsi kaikki yhtyeen 15 siihenastista Britanniassa ja Yhdysvalloissa kymmenen vuoden aikana julkaisemaa singleä. Niiden joukossa oli Hynden ja UB40 -yhtyeen yhteislevytys I Got You Babe, joka on cover Sonnyn ja Cherin originaalihitistä. Alkuvuodesta 1989 The Pretenders julkaisi singlen Windows of the World/1969. Se työstettiin lineupilla, jossa olivat mukana Hynde, Marr, basisti James Eller ja rumpali James Hood. Riitannuttuaan Hynden kanssa Marr liittyi The The -yhtyeeseen ja vei Ellerin mukanaan.

Vuonna 1990 Hynde palkkasi studiomuusikoita mukaan lukien Bremenerin, Cunninghamin ja basisti John McKenzien ja levytti uuden The Pretenders-albumin Packed! Hänet oli yhtyeen ainoana jäsenenä kuvattu albumin kansikuviin ja hän oli myös The Pretendersin ainoa virallinen jäsen. Ensimmäinen albumilta lohkaistu single Never Do That menestyi parhaiten Kanadassa, missä se saavutti sijan 26. Vuoteen 1993 mennessä Hynde oli lyöttäytynyt yhteen aikaisemmin The Katydidsissä soittaneen kitaristin Adam Seymourin kanssa ja muodostanut uuden version The Pretendersistä. Mainittuna vuonna he nauhoittivat studiomuusikoiden kanssa uuden albumin Last of the Independents. Mukana olivat The Smithsin ex-basisti Andy Rourke, The Primitivesin ex-basisti Andy Hobson sekä rumpali James Hood, joka oli viimeksi soittanut The Impossible Dreamersissä ja Moodswingsissä. Albumin nauhoitusten loppuun mennessä ja sitä seuranneella kiertueella Pretendersin kokoonpanon muodostivat Hynde, Seymour, Hobson ja paluun tehnyt rumpali Martin Chambers. Vuonna 1993 The Pretenders levytti coverin Bold As Lovesta Jimi Hendrixille työstetyllä tribuuttialbumilla Stone Free ja näkemyksen 10CC:n I'm Not in Lovesta elokuvan Indecent Proposal soundtrackille. Kun Last of the Independents julkaistiin vuonna 1994, albumilta poimittu ensimmäinen single Night in My Veins nousi Kanadassa top teniin. Toisena singlenä julkaistu balladi I'll Stand by You nousi Britanniassa top teniin ja Yhdysvalloissa ja Kanadassa 20 suosituimman joukkoon. Hynde kirjoitti suuren osan albumin kappaleista hittinikkareiden Billy Steinbergin ja Tom Kellyn kanssa. Vuonna 1995 ilmestynyt livealbumi ja dvd The Isle of View työstettiin Lontoon Jacob Street -studiolla ja pianistina sillä kuultiin Blur-yhtyeen Damon Albarnia. Kymmenes huhtikuuta 1999 Hynde johti muistokonsertin Here, There and Everywhere A Concert for Linda ystävälleen Linda McCartneylle Royal Albert Hallissa, Lontoossa. Konsertti oli Hynden ja Carla Lanen organisoima ja The Pretenders soitti taustayhtyeenä kaikille artisteille. Vuonna 1999 The Pretenders julkaisi albumin Viva El Amor ja teki Tom Jonesin kanssa musiikillista yhteistyötä albumilla Reload. Tribuuttilevyllä Return of the Grievous Angel:A Tribute to Gram Parsons The Pretenders esitti Emmylou Harrisin kanssa kappaleen She.

The Pretendersin Greatest Hits-kokoelma ilmestyi vuonna 2000 ja kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt uusi albumi Loose Screw saavutti myönteiset arviot Rolling Stonessa ja Blenderissä. Albumin julkaisijana oli kaikista edellisistä WEA:n julkaisemista The Pretendersin albumeista poiketen Artemis Records. Maaliskuussa 2005 The Pretenders pääsi Rock And Roll Hall of Fameen. Seremoniassa yhtye esitti kappaleet Precious ja Message of Love. The Pretenders jatkoi konsertointia kokoonpanolla Hynde, Seymour, Hobson ja Chambers. Vuoden 2005 aikana Hobsonin korvasi Nick Wilkinson, ja tämä merkitsi ensimmäistä muutosta yhtyeen kokoonpanossa kolmeentoista vuoteen. Samana vuonna Rhino Records julkaisi neljästä cd:stä ja dvd:stä koostuneen boxin Pirate Radio 1979-2005, joka kattoi koko yhtyeen uran. Samana vuonna ilmestyivät myös tuplacd:inä remasteroidut versiot The Pretendersin kahdesta ensimmäisestä albumista bonusmateriaalin kera. Vuoden 2007 aikana Rhino remasteroi Learning to Crawlin ja Get Closen ja mukana oli jälleen bonusmateriaalia. Pian tämän jälkeen kitaristi Seymour lähti tullakseen korvatuksi James Wallbournella. Seitsemäs lokakuuta 2008 Shangri-La Music julkaisi The Pretendersiltä uuden albumin Break Up the Concrete, joka oli yhtyeen ensimmäinen Yhdysvalloissa top 40:ään noussut pitkäsoitto 22 vuoteen ja samalla The Pretendersin viimeinen mainittuun sijoitukseen yltänyt albumi. Hynden kanssa pitkäsoiton työstämiseen osallistuivat Walbourne, pedal steel- soittaja Eric Heywood, basisti Nick Wilkinson ja rumpali Jim Keltner. Viimeksi mainitun tilalla kiertuekokoonpanossa kuultiin yhtyeeseen paluun tehnyttä Chambersia. Mainitulta kiertueelta heinäkuun puolivälissä 2009 Lontoon Shepherd's Bush Empiressa soitettu konsertti julkaistiin cd:nä bonudvd:n/blue rayn kera yhdeksäs helmikuuta 2010 nimellä The Pretenders:Live in London. Syyskuussa 2012 Hyndestä, Chambersistä, Heywoodista, Walbournesta ja Wilkinsonista muodostunut The Pretendersin kokoonpano teki paluun osana vuoden 2012 Singapore Grand Prixin lineupia. Mainittuna syksynä yhtyeen kokoonpanoa täydensi kosketinsoittaja/akustinen kitaristi Carwyn Ellis. Kuudes syyskuuta 2016 Stevie Nicks ilmoitti The Pretendersin tekevän mainitun vuoden lopussa hänen kanssaan kolmen kuukauden aikana 27 kaupungissa vierailevan kiertueen. The Pretendersin livekokoonpanon muodostivat jo totutusti Hynde, Chambers, Heywood, Walbourne ja Wilkinson. 21. lokakuuta 2016 The Pretenders julkaisi uuden albuminsa Alone. Aivan kuten Packed!-pitkäsoiton tapauksessa reilut 25 vuotta aikaisemmin, Chrissie Hynde oli albumilla ainoa The Pretendersin jäsen muiden soittajien koostuessa studiomuusikoista. Toukokuussa 2017 Ellis teki paluun The Pretendersiin ja yhtye konsertoi Stevie Nicksin kanssa Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Samaisen vuoden lokakuussa The Pretenders esiintyi Austin City Limitsissä.  17. heinäkuuta 2020 ilmestyi uusi albumi Hate for Sale. Kolmas syyskuuta 2022 The Pretenders esiintyi Wembleyllä Taylor Hawkinsin tribuuttikonsertissa Dave Grohlin bassottelemana. Soitetut kappaleet olivat Precious, Tattood Love Boys ja Brass in Pocket. The Pretendersin uuden albumin Relentless julkaisupäivämäärä on syyskuun puolivälissä 2023. Se on työstetty lineupilla  Chrissie Hynde (laulu), James Walbourne (kitarat), Carwyn Ellis (koskettimet, kitara), Kris Sonne (rummut), Chris Hill (pystybasso) ja Dave Page (basso).

torstai 3. syyskuuta 2020

Perjantain pohjat:Shockrockin edustajan klassisimman kauden viimeinen albumi

W.A.S.P.:Inside the Electric Circus

Lokakuussa 1986 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Inside the Electric Circus on W.A.S.P.:in kolmas studioalbumi ja samalla yhtyeen viimeinen klassisimman kauden tuotantoa edustava pitkäsoitto. Mainitulla albumilla solisti Blackie Lawless siirtyi basson varresta rytmikitaristiksi ja nelikielisen soittajaksi vaihtui Johnny Rod soolokitaristi Chris Holmesin ja rumpali Steve Rileyn säilyttäessä edelleen paikkansa yhtyeen lineupissa . Albumin nimikappale, Ray Charlesin originaali ja myös Humble Pien tiukkana coverina muistettu I Don't Need No Doctor sekä 9.5 Nasty polkaisevat Inside the Electric Circusin melkoisen vakuuttavasti liikkeelle. Kaikissa edellä mainituissa kappaleissa on tartuntapintaa, mutta kenties tarkoituksellisestikin aikaisempaa vähemmän vaaran tunnetta. Inside the Electric Circusin toinen coverkappale on Uriah Heepin klassisista klassisin Easy Livin' ja kappaleen säveltäjä Ken Hensley vieraili myös ajoittain W.A.S.P.:in konserteissa muusikon ominaisuudessa. Inside the Electric Circuksen kappalemateriaalin loppupuolelta erottuvat todellisina kultahippuina upeiden laulumelodioiden kuorruttamat I'm Alive ja Restless Gypsy. Suomen albumilistalla Inside the Electric Circus saavutti parhaimmillaan sijan 16. ja oli Norjassa yhtä sijaa alempana. Brittilistalla pitkäsoiton paras sijoitus oli 53. ja Billboardin albumilistalla 60. Billboardilla Inside the Electric Circukselle kertyi 19 listaviikkoa. Vuonna 1997 Snapper Music julkaisi albumista remasteroidun version, joka sisälsi myös kaksi bonuskappaletta; raidat Flesh and Fire ja D. B. Blues. Inside the Electric Circus-kiertueellaan W.A.S.P. vieraili Helsingin jäähallissa lämmitellessään Iron Maidenin Somewhere in Time-kiertuetta.

keskiviikko 2. syyskuuta 2020

Torstain terävä:Paluun tehnyt 80-luvulla aloittanut jenkkihardrockin edustaja

Jetboy on yhdysvaltalainen, San Franciscosta kotoisin oleva hardrockyhtye, jonka perustivat vuonna 1983 kitaristit Billy Rowe ja Fernie Rod. Vuosikymmenen puoliväliin mennessä yhtye oli saavuttanut sekä musiikkidiggareiden että hollywoodilaisten levyalan ihmisten huomiota. Solmittuaan levytyssopimuksen Eletra Recordsin kanssa Jeboy siirtyi Los Angelesiin. Yhtyeen musiikilliset vaikutteet kattoivat punkrockin, rock n' rollin ja bluesin. Jetboyn esikoisalbumi Feel the Shake ilmestyi vuonna 1988 ja se saavutti Billboardin listalla sijan 135. Jetboyn originaali basisti Todd Crew jätti yhtyeen kesällä 1987. Hänen paikkansa otti ennen muuta jäsenyydestään Hanoi Rocksissa tunnetuksi tullut Sami Yaffa. Hanoi Rocks oli eräs Jetboyn keskeisimmistä vaikuttajayhtyeistä ja nyt sen basistista oli tullut Jetboyn jäsen. Heinäkuussa 1987 Chew menehtyi huumeiden yliannostukseen Guns N' Roses -kitaristi Slashin hotellihuoneessa. Jetboy jatkoi toimintaansa aluksi vuoteen 1992 saakka. Yhtye teki paluun lähemmäs parikymmentä vuotta myöhemmin. Jetboy palasi keikkailun pariin ja julkaisi vuonna 2010 ep:n Off Your Rocker. Yhtye oli ollut poissa levytysstudiosta lähes 20 vuoden ajan, joten mainittu ep nauhoitettiin mahdollisimman orgaanisessa hengessä. Kaikki yhtyeen jäsenet soittivat samassa huoneessa livenä pyrkimyksenään saavuttaa sama tunnelma, jossa kappaleet oli kirjoitettu. 70-luvun tyyliin yhtyeen jäsenet saivat energiaa toisiltaaan. Jetboy on jatkanut menestyksekkäästi soittaen useilla suurilla festivaaleilla ympäri Yhdysvaltoja. Niistä mainittakoon Rocklahoma, The South Texas Rock Fest, Rock the Bayou sekä kahdesti M 3 Festival. Ensimmäinen kesäkuuta 2012 Jetboy juhlisti Feel the Shake-albumin 25 vuotta aikaisemmin tapahtunutta julkaisua reunion-konsertilla Whiskey A Go Go:ssa Hollywoodissa. Mainittu keikka oli lisäksi Rock of Ages-elokuvan, joka sisälsi kuvamateriaalia myös Jetboysta, julkaisujuhla. Line-upissa olivat mukana kaikki hengissä olevat Jetboyn originaalijäsenet sekä nykyisin ensisijaisesti Michael Monroen yhtyeessä soittava Sami Yaffa. Kyseessä oli Jetboyn ensimmäinen keikka yli 20 vuoteen. Jetboy jatkoi toimintaansa kokoonpanolla, jossa basistiksi siirtyi Yaffan yhtyeen riveissä jo vuonna 1990 Damnednation-kiertueella korvannut Charles Norman. 25. tammikuuta Jetboy lämmitteli Faster Pussycatia loppuunmyydyssä konsertissa Whiskey A Go Go:ssa, joka juhlisti clubin 50-vuotista olemassaoloa. Elokuun puolivälissä 2015 Jetboy soitti Irvine Meadows Amphitheatressa Riki Rachmanin Cathouse Livessa. Feel the Shake-albumin kappaleista Bloodstone, Locked in a Cage ja Make Some Noise olivat mukana vuonna 1989 valmistuneessa ja Tom Hanksin tähdittämässä elokuvassa The Burbs. Feel the Skaken nimikappale sekä Make Some Noise pääsivät mukaan niin ikään vuonna 1989 valmistuneeseen elokuvaan She's Out of Control. Feel the Shake on myös NHL:n Philadelphia Flyersin maaleja juhlistava kappale. Jetboyn tuorein albumi on 25. tammikuuta 2019 Frontiers Recordsin julkaisemana ilmestynyt Born to Fly.

tiistai 1. syyskuuta 2020

Keskiviikon klassikko:Keskeisen 70-luvun naisrockyhtyeen esikoisalbumi

Fanny:Fanny

Yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Fannyn, jonka originaalikokoonpanon muodostivat solisti/basisti Jean Millington, kitaristi/solisti June Millington, kosketinsoittaja/solisti Nickey Barclay ja ja rumpali Alice deBuhr, nimeä kantava esikoisalbumi ilmestyi joulukuussa 1970. Jamittelevaa ja funkpotkua sisältävää Cream-coveria Badge ja Booker T Jonesin käsialaa ollutta iskevää It Takes a Lot of Good Lovingia lukuun ottamatta albumi koostuu yhtyeen omaa tuotantoa edustavista kappaleista. Mukana on  kevyempää ja tyylitajuista poppia, johon lukeutuvat erityisesti avausraita Come and Hold Me, upean melodian kannattelema, liki pitäen pitkäsoiton parhaimmistoon lukeutuva Candlelighter Man, Nickey Barclayn suorastaan pakahduttava balladikappale Conversation with a Cop ja tummasävyinen Bitter Wine. Revittelevyydessään liki pitäen hardrockin kallistuvaa tuotantoa Fannyn debyytillä edustavat I Just Realised, veikeä ja June Millingtonin upeaa kitaratyöskentelyä sisältävä Changing Horses sekä lähes tulkoon raivoisa albumin päätöskappale Seven Roads. Omien kappaleiden osalta Nickey Barclayn osuus säveltäjänä muodostui Fannyn debyytillä kaikkein keskeisimmäksi. Hän vastasi yksin viidestä biisistä, joista Shade Me  on eräs Fannyn koko levytysrepertuaarin huipuista Take A Message to the Captainin edustaessa sitä vastoin hienoista täytemateriaalia. Fannyn esikoisalbumin Kanadassa julkaistussa painoksessa hyödynnettiin vääriä masternauhoja ja niinpä sen biisilistassa oli mukana myös cover Maxine Brownin originaalikappaleesta One Step at a Time. Real Gone Music julkaisi Fannyn debyytin cd-formaatissa vuonna 2013. Albumin uusintapainosvinyyli ilmestyi samaisen yhtiön ansiosta kesäkuussa 2020.  Fannyn esikoispitkäsoitto saavutti ilmestyessään suhteellisen myönteiset arviot, mutta yhtye itse ilmaisi tyytymättömyytensä Richard Perryn tuotantoon. Myöhemmin All Musicin Thomas Erlewine kirjoitti albumista myönteisen arvion ja vertasi Fannyn soundia ja sovituksia Badfinger-yhtyeeseen. Myös Fannyn seuraavat pitkäsoitot, vuosina 1971 ja 1972 ilmestyneet Charity Ball ja Fanny Hill onnistuivat lähes erinomaisesti. Niistä ensin mainitun nimikappaleella yhtye saavutti ensimmäisen top 40:ään yltäneen singlensä.