Deep Purple:Deep Purple In Rock
Viides kesäkuuta 1970 ilmestynyt Deep Purple In Rock on Deep Purplen neljäs studioalbumi, yhtyeen legendaarisen Mark II -kokoonpanon ensimmäinen studioäänite ja lopullinen läpimurtolevy. Brittilistalla kyseinen pitkäsoitto saavutti neljännen sijan ja pysyi listoilla kuukausien ajan. In Rockin julkaisua seurasi menestyksekäs maailmankiertue, joka kesti huikeat 15 kuukautta. Kitaristi Ritchie Blackmoren, solisti Ian Gillanin, basisti Roger Gloverin, kosketinsoittaja Jon Lordin ja rumpali Ian Paicen muodostama legendaarinen kokoonpano oli tosin ehtinyt julkaista aikaisemmin sinfoniaorkesterin kanssa äänitetyn ja Jon Lordin säveltämän Concerto for Group and Orchestran sekä kaksikon Greenaway-Cook käsialaa olevan kappaleen Hallelujah, joka ei kuitenkaan menestynyt. In Rock-pitkäsoiton kanssa samoihin aikoihin levytetty single Black Night menestyi huomattavasti paremmin, sillä se nousi brittilistan kakkossijalle. Vuonna 2005 In Rock voitti Mark II:n jäsenille luovutetun Classic Rockin kunniapalkinnon. Albumin äänityksissä Lord hyödynsi sekä Leslie speakeriä että Marshallin vahvistinta Hammond-uruilleen ja niinpä urkusoundit vaihtelevat eri kappaleissa. Esimerkiksi Living Wreckissä käytettiin Leslietä ja Hard Lovin' Manissa Marshallia. Vuonna 1995 In Rockista julkaistiin remasteroitu 25-vuotisjuhlapainos, joka sisälsi bonuskappaleita. Roger Glover vastasi sen remiksauksesta ja remasteroinnista. Pitkäsoiton kirkkaimpia klassikoita ja keikkastandardeja ovat eeppinen Child in Time sekä tekstissään 50-luvun useampaan rockklassikkoon viittava Speed King, jonka soolo-osuuksissa Lord ja Blackmore käyvät vuoropuhelua. Kappaleen viimeisen säkeistön Gillan suorastaan kirkuu. Samantyyppistä soolorakenetta hyödynnetään myös hardrockpalassa Blood Sucker. Sitä vastoin pitkäsoiton unohdetun klassikon titteliä kantava Flight of the Rat sisältää yksittäiset soolot Blackmorelta, Lordilta ja myös Paicelta. Into the Fire sitä vastoin on jopa vuosikymmenten ajan lukeutunut keikkavakioihin ja studioversiossaan se tarjoaa Blackmorelta yllättävän verkkaisen soolon. Kappaleen soinnut ovat oktaavin päässä toisistaan. Onnistuneen riffin varaan rakennettu Living Wreck kertoo tekstissään onnettoman rakkaustarinan. Hard Lovin' Manin potkaisevat käyntiin kaksi voimasointua ennen Gloverin rytmisen perustan tarjoamaa bassokuviota. Blackmore, Lord ja Paice liittyvät jamiin ennen Gillanin lauluosuuksia. Niissä hän antaakin palaa ja viimeisen puolitoistaminuuttisen aikana Blackmore tarjoaaa kitarointia, jota Eddie Van Halen kehitti eteenpäin. In Rock on eräs kiistattomista brittiläisen hardrockin merkkipaaluista ja osalle Purplen diggareista kyseessä on yhtyeen tärkein albumi.
tiistai 11. huhtikuuta 2017
Perjantain pohjat:Little Featin merkittävä kakkoslevy
Little Feat:Sailing Shoes
Toukokuussa 1972 ilmestynyt Sailing Shoes on amerikkalaisyhtye Little Featin toinen pitkäsoitto. Kyseistä albumia voi pitää merkittävänä monessakin mielessä. Se oli yhtyeen originaalin basistin Roy Estradan joutsenlaulu yhtyeen riveissä. Lisäksi pitkäsoitto oli tyylillisesti voimakaskin irtiotto Little Featin debyytin soundimaailmasta ja sen kansi oli ensimmäinen Neon Parkin yhtyeelle suunnittelema. Pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuvat uusi yhtyeen työstämä näkemys balladihelmestä Willin', A Apolitical Blues, Easy to Slip sekä pitkäsoiton nimikappale. Yhtyeen johtohahmo Lowell George oli solistina kaikilla albumin kappaleilla kosketinsoittaja Bill Paynen vokalisoimaa raitaa Cat Fever lukuun ottamatta. Kappale Texas Rose Cafe on tribuutti hippiravintolalle. Lowell George oli pitänyt kyseisestä paikasta niin paljon, että päätti kirjoittaa siitä kappaleen ja idea myös toteutui. Sailing Shoesin tuottamisesta vastasi Ted Templeman ja kyseessä olikin yhtyeen viimeinen ulkopuolisen tahon tuottama pitkäsoitto ennen vuoden 1977 Little Feat -albumia Time Loves a Hero. Sen tuottajana oli jälleen Templeman. Useampikin Sailing Shoesin kappaleista on päätynyt coveroitavaksi. Van Dyke Parks levytti albumin nimiraidan heti vuonna 1972 pitkäsoitolleen Discover America. Kahta vuotta myöhemmin samainen kappale päätyi Robert Palmerin esikoissooloalbumille Sneakin' Sally through the Alley. Taustalla kyseisessä versioinnissa olivat Lowell George sekä The Meters. Teenage Nervous Breakdownin versioivat sekä skottirokkarit Nazareth neljännellä pitkäsoitollaan Loud n' Proud että Albert Järvinen ensimmäisen sooloalbuminsa Ride On avauskappaleena. A Apolitical Bluesin coveroi Van Halen vuoden 1988 pitkäsoittonsa OU812:n cd-version bonusraidaksi.
Toukokuussa 1972 ilmestynyt Sailing Shoes on amerikkalaisyhtye Little Featin toinen pitkäsoitto. Kyseistä albumia voi pitää merkittävänä monessakin mielessä. Se oli yhtyeen originaalin basistin Roy Estradan joutsenlaulu yhtyeen riveissä. Lisäksi pitkäsoitto oli tyylillisesti voimakaskin irtiotto Little Featin debyytin soundimaailmasta ja sen kansi oli ensimmäinen Neon Parkin yhtyeelle suunnittelema. Pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuvat uusi yhtyeen työstämä näkemys balladihelmestä Willin', A Apolitical Blues, Easy to Slip sekä pitkäsoiton nimikappale. Yhtyeen johtohahmo Lowell George oli solistina kaikilla albumin kappaleilla kosketinsoittaja Bill Paynen vokalisoimaa raitaa Cat Fever lukuun ottamatta. Kappale Texas Rose Cafe on tribuutti hippiravintolalle. Lowell George oli pitänyt kyseisestä paikasta niin paljon, että päätti kirjoittaa siitä kappaleen ja idea myös toteutui. Sailing Shoesin tuottamisesta vastasi Ted Templeman ja kyseessä olikin yhtyeen viimeinen ulkopuolisen tahon tuottama pitkäsoitto ennen vuoden 1977 Little Feat -albumia Time Loves a Hero. Sen tuottajana oli jälleen Templeman. Useampikin Sailing Shoesin kappaleista on päätynyt coveroitavaksi. Van Dyke Parks levytti albumin nimiraidan heti vuonna 1972 pitkäsoitolleen Discover America. Kahta vuotta myöhemmin samainen kappale päätyi Robert Palmerin esikoissooloalbumille Sneakin' Sally through the Alley. Taustalla kyseisessä versioinnissa olivat Lowell George sekä The Meters. Teenage Nervous Breakdownin versioivat sekä skottirokkarit Nazareth neljännellä pitkäsoitollaan Loud n' Proud että Albert Järvinen ensimmäisen sooloalbuminsa Ride On avauskappaleena. A Apolitical Bluesin coveroi Van Halen vuoden 1988 pitkäsoittonsa OU812:n cd-version bonusraidaksi.
Torstain terävä:Kulttiklassikon garagerocktyylin huipentuma
Flamin' Groovies:Flamingo
Heinäkuussa 1970 julkaistu Flamingo on sanfranciscolaisen kulttiyhtyeen Flamin' Grooviesin kolmas pitkäsoitto, jonka jotkut kohottavat yhtyeen laadukkaimmaksi albumiksi suoraviivaisemman tuotantonsa osalta. Flamingo nauhoitettiin San Franciscon Pasific High -studiossa ja rivakkaa Little Richard-lainaa Keep a Knockin' lukuun ottamatta se koostuu yhtyeen omasta tuotannosta. Flamin' Grooviesin jätettyä Epicin kyseessä on ensimmäinen Kama Sutra -levy-yhtiön julkaisema yhtyeen albumi. Omista kappaleista vastaavat kitaristi/solistit Roy Loney ja Cyril Jordan, joista ensin mainittu oli yhtyeessä vaikuttamisaikanaan Flamin' Grooviesin jonkinasteinen johtohahmo. Varsin tiukkoja rypistyksiä Flamingolla edustavat ensisijaisesti Comin' After Me, Second Cousin, Jailbait sekä kaikkein raaimmat revitykset Headin for Texas Border sekä mainion riffin varaan rakennettu pitkäsoiton päätösraita Road House. She's Falling Apart edustaa yksin ja tyylitajuisesti Flamingon psykedeliaosastoa, Gonna Rock Tonite on pitkäsoiton veikeä avaus, Sweet Roll Me on Down svengaa tietynlaisesta keveydestään huolimatta erinomaisesti ja ainoa hienoista täytettä edustava raita pitkäsoitolla on Childhood's End. Vuosina 1995 ja 1999 ilmestyneet albumin cd-versiot sisältävät kumpikin kuusi bonusraitaa, joiden parhaimmistoon lukeutuvat näkemys garagerockklassikosta Louie Louie, Rufus Thomasin Walking the Dogin ja Link Wrayn Rumblen versiot sekä suorastaan hersyvä instrumentaali Going Out Theme Vuonna 1976 ilmestyneestä klassikkoalbumistaan Shake Some Action eteenpäin Flamin' Groovies työsti Cyril Jordanin johdolla ensiluokkaista voimapoppia, mutta yhtyeen kolme ensimmäistä pitkäsoittoa ansaitsevat myös arvostuksensa. Niistä Flamingo on kenties kaikkein onnistunein.
Heinäkuussa 1970 julkaistu Flamingo on sanfranciscolaisen kulttiyhtyeen Flamin' Grooviesin kolmas pitkäsoitto, jonka jotkut kohottavat yhtyeen laadukkaimmaksi albumiksi suoraviivaisemman tuotantonsa osalta. Flamingo nauhoitettiin San Franciscon Pasific High -studiossa ja rivakkaa Little Richard-lainaa Keep a Knockin' lukuun ottamatta se koostuu yhtyeen omasta tuotannosta. Flamin' Grooviesin jätettyä Epicin kyseessä on ensimmäinen Kama Sutra -levy-yhtiön julkaisema yhtyeen albumi. Omista kappaleista vastaavat kitaristi/solistit Roy Loney ja Cyril Jordan, joista ensin mainittu oli yhtyeessä vaikuttamisaikanaan Flamin' Grooviesin jonkinasteinen johtohahmo. Varsin tiukkoja rypistyksiä Flamingolla edustavat ensisijaisesti Comin' After Me, Second Cousin, Jailbait sekä kaikkein raaimmat revitykset Headin for Texas Border sekä mainion riffin varaan rakennettu pitkäsoiton päätösraita Road House. She's Falling Apart edustaa yksin ja tyylitajuisesti Flamingon psykedeliaosastoa, Gonna Rock Tonite on pitkäsoiton veikeä avaus, Sweet Roll Me on Down svengaa tietynlaisesta keveydestään huolimatta erinomaisesti ja ainoa hienoista täytettä edustava raita pitkäsoitolla on Childhood's End. Vuosina 1995 ja 1999 ilmestyneet albumin cd-versiot sisältävät kumpikin kuusi bonusraitaa, joiden parhaimmistoon lukeutuvat näkemys garagerockklassikosta Louie Louie, Rufus Thomasin Walking the Dogin ja Link Wrayn Rumblen versiot sekä suorastaan hersyvä instrumentaali Going Out Theme Vuonna 1976 ilmestyneestä klassikkoalbumistaan Shake Some Action eteenpäin Flamin' Groovies työsti Cyril Jordanin johdolla ensiluokkaista voimapoppia, mutta yhtyeen kolme ensimmäistä pitkäsoittoa ansaitsevat myös arvostuksensa. Niistä Flamingo on kenties kaikkein onnistunein.
Keskiviikon klassikko:Eräs vuoden 1968 kovimmista esikoislevyistä
Steppenwolf:Steppenwolf
Steppenwolf ilmaantui hardrockskeneen vuonna 1968 suorastaan myrskyn tavoin. Kyseisenä vuonna yhtye julkaisi kaksi ensimmäistä pitkäsoittoaan, jotka ovat kohonneet Steppenwolfin tuotannon legendaarisimmiksi. Tammikuussa 1968 ilmestynyt yhtyeen nimeä kantanut debyytti sisälsi maailmanlaajuiset hitit Born to Be Wild ja The Pusher, jotka pääsivät mukaan myös kulttielokuva Easy Riderin soundtrackille. Samaisen vuoden lopussa ilmestynyt Second jatkoi menestystä ja sisälsi kaiken muun laadukkaan lisäksi suuren singlehitin Magic Carpet Riden ansiosta. Molempien pitkäsoittojen tuottamisesta vastasi Gabriel Mekler ja ne nauhoitettiin Los Angelesissa tiiviin keikkailun lomassa. Steppenwolf syntyi vuonna 1967 The Sparrows-nimisen yhtyeen raunioille. Sen keskeisiin hahmoihin kuuluivat solisti John Kay sekä Edmontonin veljekset Jerry ja Dennis. Herman Hessen samannimisestä novellista poimittu Steppenwolf-nimi oli Meklerin idea. Jerry Edmontonista muodostui yhtyeen pitkäaikainen rumpali. Dennis otti käyttöön pseudonyymin Mars Bonfire ja ryhtyi kirjoittamaan yhtyeelle kappalemateriaalia. Hyvin treenannnut Steppenwolf sai työstetyksi varsin onnistuneen esikoisalbumin. Sen hardrockissa oli odotuksenmukaisia bluesvaikutteita ja raa'assa ilmaisussa pääsivät esiin erityisesti kitaristi Michael Monarch ja urkuri Goldie McJohn Edmontonin ja basisti Rushton Moreven tarjotessa tiukan rytmillisen perustan. Steppenwolfin debyytiltä julkaistiin ensimmäisinä singleinä A Girl I Knew sekä pitkäsoiton avauskappale Sookie Sookie. Don Cowayn ja Steve Cropperin kirjoittama kappale yhdistää tyylikkäästi soulvaikutteet ja silkan hardrockin. Morgan Cavettin kirjoittamassa A Girl I Knewssä McJohnin urkuriffi muodostuu keskeiseksi. Steppenwolfin debyyttiä voi pitää vaikutteiltaan monipuolisena. Everybody's Next One on kestoltaan vajaa kolme minuuttia, mutta silti kyseinen progressiivisvaikutteinen kappale koostuu useista osista. Akustista pianointroa seuraa täysin sähköinen sovitus. Yhtä kappaleen riffeistä The Doors hyödynsi melko suoraan vuoden 1970 pitkäsoittonsa Morrison Hotel kappaleessa You Make Me Real. Berry Rides Again on tulkittavissa tribuutiksi Chuck Berrylle ja bluesklassikko Hootchie Cootchie Manista kuullaan viihdyttävä näkemys, jossa kitarat aloittavat osuutensa vaimeasti yltyäkseen tiukempaan paahtoon. Your Walls Too High sisältää myös bluesvaikutteita mutta nopeammalla tempolla höystettynä. Mars Bonfiren käsialaa oleva Born to Be Wild nousi listakakkoseksi ja Jerry Edmontonia voi pitää kappaleen eräänlaisena sankarina. Toinen Easy Rider -elokuvaan päätynyt kappale The Pusher on Hoyt Axtonin käsialaa ja kyseinen neljän soinnun blues oli yhtyeen ohjelmistossa jo Sparrows-aikoihin. Pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuu Desperation, josta Humble Pie teki upean näkemyksen esikoisalbumilleen As Safe As Yesterday Is. Nopeatempoisessa Take What You Needissä piano on hallitseva instrumentti. Bluesahtava jamittelukappale The Ostrich on tyylikäs päätös kokonaisuutena varsin vahvalle Steppenwolfin debyytille.
Steppenwolf ilmaantui hardrockskeneen vuonna 1968 suorastaan myrskyn tavoin. Kyseisenä vuonna yhtye julkaisi kaksi ensimmäistä pitkäsoittoaan, jotka ovat kohonneet Steppenwolfin tuotannon legendaarisimmiksi. Tammikuussa 1968 ilmestynyt yhtyeen nimeä kantanut debyytti sisälsi maailmanlaajuiset hitit Born to Be Wild ja The Pusher, jotka pääsivät mukaan myös kulttielokuva Easy Riderin soundtrackille. Samaisen vuoden lopussa ilmestynyt Second jatkoi menestystä ja sisälsi kaiken muun laadukkaan lisäksi suuren singlehitin Magic Carpet Riden ansiosta. Molempien pitkäsoittojen tuottamisesta vastasi Gabriel Mekler ja ne nauhoitettiin Los Angelesissa tiiviin keikkailun lomassa. Steppenwolf syntyi vuonna 1967 The Sparrows-nimisen yhtyeen raunioille. Sen keskeisiin hahmoihin kuuluivat solisti John Kay sekä Edmontonin veljekset Jerry ja Dennis. Herman Hessen samannimisestä novellista poimittu Steppenwolf-nimi oli Meklerin idea. Jerry Edmontonista muodostui yhtyeen pitkäaikainen rumpali. Dennis otti käyttöön pseudonyymin Mars Bonfire ja ryhtyi kirjoittamaan yhtyeelle kappalemateriaalia. Hyvin treenannnut Steppenwolf sai työstetyksi varsin onnistuneen esikoisalbumin. Sen hardrockissa oli odotuksenmukaisia bluesvaikutteita ja raa'assa ilmaisussa pääsivät esiin erityisesti kitaristi Michael Monarch ja urkuri Goldie McJohn Edmontonin ja basisti Rushton Moreven tarjotessa tiukan rytmillisen perustan. Steppenwolfin debyytiltä julkaistiin ensimmäisinä singleinä A Girl I Knew sekä pitkäsoiton avauskappale Sookie Sookie. Don Cowayn ja Steve Cropperin kirjoittama kappale yhdistää tyylikkäästi soulvaikutteet ja silkan hardrockin. Morgan Cavettin kirjoittamassa A Girl I Knewssä McJohnin urkuriffi muodostuu keskeiseksi. Steppenwolfin debyyttiä voi pitää vaikutteiltaan monipuolisena. Everybody's Next One on kestoltaan vajaa kolme minuuttia, mutta silti kyseinen progressiivisvaikutteinen kappale koostuu useista osista. Akustista pianointroa seuraa täysin sähköinen sovitus. Yhtä kappaleen riffeistä The Doors hyödynsi melko suoraan vuoden 1970 pitkäsoittonsa Morrison Hotel kappaleessa You Make Me Real. Berry Rides Again on tulkittavissa tribuutiksi Chuck Berrylle ja bluesklassikko Hootchie Cootchie Manista kuullaan viihdyttävä näkemys, jossa kitarat aloittavat osuutensa vaimeasti yltyäkseen tiukempaan paahtoon. Your Walls Too High sisältää myös bluesvaikutteita mutta nopeammalla tempolla höystettynä. Mars Bonfiren käsialaa oleva Born to Be Wild nousi listakakkoseksi ja Jerry Edmontonia voi pitää kappaleen eräänlaisena sankarina. Toinen Easy Rider -elokuvaan päätynyt kappale The Pusher on Hoyt Axtonin käsialaa ja kyseinen neljän soinnun blues oli yhtyeen ohjelmistossa jo Sparrows-aikoihin. Pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuu Desperation, josta Humble Pie teki upean näkemyksen esikoisalbumilleen As Safe As Yesterday Is. Nopeatempoisessa Take What You Needissä piano on hallitseva instrumentti. Bluesahtava jamittelukappale The Ostrich on tyylikäs päätös kokonaisuutena varsin vahvalle Steppenwolfin debyytille.
maanantai 10. huhtikuuta 2017
Tiistain tukeva:Stray Catsin aliarvostettu kakkosalbumi
Stray Cats:Gonna Ball
29. lokakuuta 1981 ilmestynyt Stray Catsin kakkospitkäsoitto Gonna Ball ei saavuttanut yhtyeen klassikkotasoisen debyyttialbumin veroista suosiota, eikä arvosteluja. Osaltaan mainittuun seikkaan vaikutti varmasti se, ettei kyseessä ollut rockabillyalbumi yhtyeen esikoisen tapaan. Silti myös Gonna Ballilla on ansionsa ja suurimmaksi osaksi albumi sisältää varsin laadukasta kappalemateriaalia. Pitkäsoiton avaa Johnny Burnetten ohjelmistosta poimittu Baby Blue Eyes. Brian Setzerin kitaristintaidot esiin tuova ja Lee Rockerin mainion bassolinjan sisältävä kappale on silti hämäävän hidastempoinen avausraita kyseiselle pitkäsoitolle. Brian Setzerin omaa tuotantoa edustava Little Miss Prissy on eräs Stray Catsin varhaistuotannon loistavimmista rockrypistyksistä. Wasn't That Good eroaa myönteisesti Stray Catsin musiikillisesta perusilmeestä. Se sisältää tarttuvaa saksofonismia ja kyseisessä kappaleessa onkin idullaan se tyyli, jonka parissa Brian Setzer Orchestra tuli myöhemmin onnistuneesti operoimaan. Cryin' Shame tarjoaa Stray Catsin tuotannossa harvinaislaatuista blueshenkeä ja kyseinen varsin laadukas kappale lieneekin eräs aliarvostetuimmista koko yhtyeen repertuaarissa. (She'll Stay Just) One More Day on varsin jazzhenkinen. Kyseessä on eräs harvoista Slim Jim Phantomin ja Lee Rockerin ilman Brian Setzeriä kirjoittamista kappaleista ja Lee Rocker on siinä myös leadvokalistina. Pitkäsoiton kakkospuolen avaava You Don't Believe Me on laadukas blueskappale, joskaan se ei omaa Cryin' Shamen veroista iskevyyttä. Nimiraita Gonna Ball on tarttuva rockabillypala ja Wicked Whiskey lähes psychobillyä edustava rivakka instrumentaaliraita. Rev It Up and Go tarjoaa tyylitajuisen Chuck Berry -pastissin ja Lonely Summer Nights jatkaa 50-lukuista henkeä tällä kertaa saksofonivoittoisena balladina. Pitkäsoiton päätteeksi Crazy Mixed Up Kid edustaa todella rankkaa soitantaa lähes punkahtavassa hengessä sisältäen loppua kohti myös Setzerin vokalisointia. Kokonaisuutena Gonna Ball on monipuolinen ja myös jossakin määrin aliarvostettu albumi Stray Catsin diskografiassa.
sunnuntai 9. huhtikuuta 2017
Maanantain mainio:Grand Funk Railroadin kvartettikokoonpanon onnistunut avaus
Grand Funk Railroad:Phoenix
Syyskuun puolivälissä 1972 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Phoenix on kotimaassaan huippusuositun amerikkalaisyhtyeen Grand Funk Railroadin kuudes studioalbumi. Lisäksi se on ensimmäinen yhtyeen itsenäisesti tuottama pitkäsoitto; yhteistyö manageri Terry Knighin kanssa oli tuossa vaiheessa päättynyt. Kosketinsoittaja Craig Frost oli tuohon mennessä täydentänyt Grand Funkin ydinkolmikon, solisti/kitaristi Mark Farnerin, rumpali/solisti Don Brewerin sekä basisti Mel Schacterin muodostamaa trioa. Entuudestaan tutuksi tullutta yhtyeen boogierockausta pitkäsoitolla edusti enää sen viimeinen kappale. Letkeästi svengaava ja pitkäsoiton päättävä Rock N' Roll Soul julkaistiin myös singleformaatissa ja se saavutti Billboardin listalla 29. sijan. Kaikki albumin kappaleet ovat Mark Farnerin käsialaa. Niistä avaus Flight of the Phoenix on kosketinsoittaja Frostin taidonnäyttö. Trying to Get Away on suhteellisen iskevä rockpala ja Someone tekstinsä osalta ajattelemisen aihetta tarjoava balladimaisesti käynnistyvä, mutta kaivattavaa voimaa löytävä raita. She Got to Move Messä solistina on rumpali Brewer ja sen aiheena on alaikäiseen tyttöön kohdistettu rakkaus. Ykköspuolen päättävä Rain Keeps Fallin' tarjoaa kaivattua rivakampaa musiikillista ilmaisua ja lukeutuu samalla pitkäsoiton parhaisiin raitoihin. Kosketinsoitinvoittoinen I Just Gotta Know tarjoaa jopa hienoisia progressiivisia sävyjä. So You Won't Have to Die on tekstinsä osalta pitkäsoiton hengellisin raita ja albumin pisin kappale, yli kuusiminuuttinen Freedom is for Children edustaa sekin balladivoittoisempaa tuotantoa. Gotta Find Me a Better Day lukeutuu Phoenixin runsaammin tartuntapintaa omaavampaan antiin. Kokonaisuutena kyseessä on laadukas, joskin Grand Funk Railroadin mittapuulla melko hiturivoittoinen pitkäsoitto. Billboardin listalla Phoenix saavutti seitsemännen sijan ja sitä meni tuoreeltaan kaupaksi 900 0000 yksikköä. Grand Funkin perinteisestä tuotannosta eroavana albumina Phoenix nousee erääksi yhtyeen onnistuneimmista töistä.
Syyskuun puolivälissä 1972 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Phoenix on kotimaassaan huippusuositun amerikkalaisyhtyeen Grand Funk Railroadin kuudes studioalbumi. Lisäksi se on ensimmäinen yhtyeen itsenäisesti tuottama pitkäsoitto; yhteistyö manageri Terry Knighin kanssa oli tuossa vaiheessa päättynyt. Kosketinsoittaja Craig Frost oli tuohon mennessä täydentänyt Grand Funkin ydinkolmikon, solisti/kitaristi Mark Farnerin, rumpali/solisti Don Brewerin sekä basisti Mel Schacterin muodostamaa trioa. Entuudestaan tutuksi tullutta yhtyeen boogierockausta pitkäsoitolla edusti enää sen viimeinen kappale. Letkeästi svengaava ja pitkäsoiton päättävä Rock N' Roll Soul julkaistiin myös singleformaatissa ja se saavutti Billboardin listalla 29. sijan. Kaikki albumin kappaleet ovat Mark Farnerin käsialaa. Niistä avaus Flight of the Phoenix on kosketinsoittaja Frostin taidonnäyttö. Trying to Get Away on suhteellisen iskevä rockpala ja Someone tekstinsä osalta ajattelemisen aihetta tarjoava balladimaisesti käynnistyvä, mutta kaivattavaa voimaa löytävä raita. She Got to Move Messä solistina on rumpali Brewer ja sen aiheena on alaikäiseen tyttöön kohdistettu rakkaus. Ykköspuolen päättävä Rain Keeps Fallin' tarjoaa kaivattua rivakampaa musiikillista ilmaisua ja lukeutuu samalla pitkäsoiton parhaisiin raitoihin. Kosketinsoitinvoittoinen I Just Gotta Know tarjoaa jopa hienoisia progressiivisia sävyjä. So You Won't Have to Die on tekstinsä osalta pitkäsoiton hengellisin raita ja albumin pisin kappale, yli kuusiminuuttinen Freedom is for Children edustaa sekin balladivoittoisempaa tuotantoa. Gotta Find Me a Better Day lukeutuu Phoenixin runsaammin tartuntapintaa omaavampaan antiin. Kokonaisuutena kyseessä on laadukas, joskin Grand Funk Railroadin mittapuulla melko hiturivoittoinen pitkäsoitto. Billboardin listalla Phoenix saavutti seitsemännen sijan ja sitä meni tuoreeltaan kaupaksi 900 0000 yksikköä. Grand Funkin perinteisestä tuotannosta eroavana albumina Phoenix nousee erääksi yhtyeen onnistuneimmista töistä.
lauantai 8. huhtikuuta 2017
Sunnuntain extra:Legendaarinen solisti/huuliharpisti
Kymmenes toukokuuta 1952 syntynyt ja seitsemäs huhtikuuta 1994 menehtynyt Lee John Collinson alias Lee Brilleaux oli englantilainen solisti ja huuliharpisti, joka muistetaan pitkäaikaisesta jäsenyydestään pubrockin keskeisimpiin yhtyeisiin lukeutuvan Dr. Feelgoodin riveissä. Lee syntyi Durbanissa, Etelä-Afrikassa, varttui Ealingissa ja muutti 13-vuotiaana vanhempiensa kanssa Canvey Islandille. Lee oli toinen vuonna 1971 perustetun Dr. Feelgoodin perustajajäsenistä yhdessä kitaristi Wilko Johnsonin kanssa. Solistin ja huuliharpistin tehtäviensä lisäksi Brilleaux toimi silloin tällöin myös kitaristina. Hänen raa'an vokalisointinsa ja huuliharpunsoittotyylinsä voi todeta heijastaneen Dr. Feelgoodin tyyliä ja tietynlaista filosofiaa. Vuonna 1976 Brilleaux auttoi levy-yhtiö Stiff Recordsin perustamisessa, joka oli eräs keskeisimmistä julkaisukanavista uuden aallon yhtyeille ja artisteille 70-luvun loppuun saakka. Wilko Johnson jätti Dr. Feelgoodin vuonna 1977. Brilleaux jatkoi yhtyeen johtajana 80- ja 90-luvuilla eri muusikoiden kanssa. Vuoteen 1984 mennessä hän oli yhtyeen ainoa originaalijäsen. Vuonna 1986 Brilleaux levytti albumin Brilleaux 86, joka sisälsi muun muassa covereita Johnny Cashin ohjelmistosta. Viimeisen keikkansa Brilleaux heitti tammikuussa 1994 Dr. Feelgood Music Barissa Canvey Islandilla. Hän menehtyi imusolmukesyöpään kotonaan Essexissä ainoastaan 41-vuotiaana. Vuoden hiljaiselon jälkeen Dr. Feelgood jatkoi toimintaansa Pete Cage uutena vokalistinaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)