Keskiviikon klassikko:Boogiekoneen kenties kirkkain albumihelmi

Status Quo:Hello!

Francis Rossin ja jouluaattona 2016 edesmenneen Rick Parfittin luotsaaman Status Quon ensimmäiset, 1960-luvun lopussa ilmestyneet pitkäsoitot edustivat psykedelian hengessä tehtyä poppia. 1970-luvun alussa vastustamaton boogiekonsepti löytyi ja aivan vuoden 1972 lopussa ilmestynyt albumi Piledriver Paperplane-hittisingleineen ja useine muine onnistuneine raitoineen, joista pikaisesti mainittakoon Don’t Waste My Time, todellinen boogiejyrä Big Fat Mama sekä erinomainen näkemys The Doorsin Roadhouse Bluesista oli yhtyeen tuotannon ensimmäinen täysosuma.
Sitä seuranneen, vuoden 1973 syyskuussa ilmestyneen pitkäsoiton Hello! ovat monet valmiit kohottamaan Status Quon huipputyöksi ja esimerkiksi kokonaisen albumin Quon tuotantoa suomeksi työstänyt Kari Peitsamo nimesi kyseisen longarin 80-luvun lopussa kaikkien aikojen parhaaksi rocklevyksi.
Albumin todellisiin ässiin lukeutuvat kummankin puoliskon avausraidat, tarttuvariffinen hittisingle Caroline sekä pituudessaan pienestä teoksesta käyvä rankka rypistys Roll Over Lay Down. Claudie tarttuvine melodioineen ja terhakoine sooloineen edustaa hittipotentiaalia, Softer Ride yhdistää kevyen laulumelodian tiukkaan kitarapaahtoon ja Reason for Living svengaa kiitettävällä intensiteetillä. Ajan hammas on päässyt kuitenkin hieman nakertamaan kyseistä levykokonaisuutta. Blue-eyed Lady ja And It’s Better Now ovat nimittäin aavistuksen täytteenomaisempia raitoja. Sokerit tarjotaan kuitenkin pohjalla, sillä liki kymmenminuuttinen maratonbiisi Forty Five Hundred Times nimittäin kantaa upeasti uljaaseen loppuunsa saakka.

1970-luvun puolivälin tienoilla  Status Quo oli todella kovassa vedossa, sillä yhtye julkaisi melkoisen lyhyessä ajassa vielä kolme kiistatonta klassikko-albumia; Quo, On the Level sekä Blue for You. Kyseisten albumien biisiaarteistoon lukeutuvat esimerkiksi sellaiset kappaleet kuin Driftin’ Away, I Saw The Light, Nightride, Is There A Better Way sekä singlehitti Rain. Yhtyeen laadullisen huippukauden summasi erinomainen, konstailemattomasti Liveksi nimetty tuplakonserttitaltiointi.
Ässäbiisejä Statuksen tuotannossa on toki riittänyt pitkin matkaa ja muutamat tuoreemmistakin pitkäsoitoista, kuten Heavy Traffic ja In Search of the Fourth Chord ovat yllättävänkin hyvätasoisia. Vuosien 1972–76 Status Quo-tuotanto on kuitenkin laadullisesti omaa luokkaansa.

Tiistain tukeva:Alicen läpimurtoalbumi

Alice Cooper:Love It to Death

 
Maaliskuussa 1971 julkaistu Love It to Death on Alice Cooperin kolmas pitkäsoitto, joka merkitsi yhtyeelle kaupallista läpimurtoa. Kyseisellä albumilla yhtyeen voi todeta löytäneen aggressiivisen hardrocksoundinsa. Love It to Deathin tunnetuin kappale I’m Eighteen julkaistiin singleformaatissa jo ennen albumin levyttämistä. 1960-luvun puolivälissä perustettu yhtye otti vuonna 1968 käyttöön nimen Alice Cooper ja tuli tunnetuksi teatraalisesta lavashow’staan. Sen kaksi ensimmäistä, psykedeelistä rockia edustanutta albumia eivät vielä menestyneet kaupallisesti. Vuonna 1970 yhtye muutti Detroitiin ja sai vaikutteita siellä vaikuttaneesta hardrock-skenestä. Yhtyeen tuottajaksi valikoitui nuori Bob Ezrin, joka harjoitteli yhtyeen kanssa kahden kuukauden ajan kymmenestä kahteentoista tuntia päivässä. Kyseisenä aikana yhtyeen soundi tiukentui merkittävästi. Single I’m Eighteen nousi sijalle 21. ja levy-yhtiö Warner Bros uskoi yhtyeen kaupalliseen potentiaaliin kokonaisen pitkäsoiton osalta. Love It to Death nousi Billboardin listalla sijalle 35. ja toinen single Caught in a Dream saavutti top 100:n sijoittumalla sijalle 94. Pitkäsoiton tiiimoilta tehty kiertue edusti shockrockia pakkopaitoineen ja sähkötuoleineen. Alice Cooper työsti Bob Ezrinin kanssa useita hittialbumeita ennen yhtyeen vuoteen 1974 ajoittunutta hajoamista. Love It to Death on innovatiivinen albumi, jolla oli vaikutuksensa niin hardrockin, punkin kuin heavy metallin kehitykseen. Useista pitkäsoiton kappaleista muodostui standardeja Cooperin keikkasetissä ja niistä on tehty myös useita coverversioita. Detroitissa syntynyt Vincent Furnier perusti 1960-luvun puolivälissä Phoenixissa, Arizonassa yhtyeen The Earwigs yhdessä kitaristi Glen Buxtonin, kitaristi/kosketinsoittaja Michael Brucen, basisti Dennis Dunawayn ja rumpali Neal Smithin kanssa.

Yhtyeen nimeksi vaihtui The Spiders ja vuonna 1967 se julkaisi muutamia singlejä. Vuonna 1968 nimeksi vaihtui 1800-luvun noidalta napattu Alice Cooper. Mustaa meikkiä suosinut yhtye muutti Los Angelesiin ja tuli tunnetuksi provokatiivisesta ja teatraalisesta lavashowstaan. Yhtyeen kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa; vuonna 1968 ilmestynyt Pretties for You ja seuraavana vuonna julkaistu Easy Action ilmestyivät Frank Zappan Straight Recordsilla, eivätkä löytäneet yleisöään. Yhtye palasi Detroitiin ja löysi moottorikaupungin musiikkikskenen, jota hallitsivat MC 5:n ja The Stoogesin hardrockaavat soundit. Alice Cooperista tuli oma osansa tiukkaa rock-skeneä, jonka se yhdisti teatraaliseen lavashowhunsa. Yhtyeen esiintyessä Strawberry Fields Festivaalilla Kanadassa huhtikuussa 1970 sen manageri Shep Gordon otti yhteyttä Jack Richardsoniiin, joka oli tuottanut singlehittejä The Guess Wholle. Richardson lähetti kuitenkin tilalleen nuoren Bob Ezrinin. Tämä ei aluksi ollut halukas tuottamaan yhtyettä, mutta hänen mielensä muuttui, kun hän oli päässyt todentamaan Alice Cooperin konsertin Max Kansas Cityssa samaisen vuoden lokakuussa. Ezrin vakuuttui yleisön kultinomaisesta omistautumisesta. Se osasi kappaleiden tekstit ja tiesi toimintatavat. Ezrin palasi Torontoon, mutta Richardson ei edelleenkään halunnut työskennellä suoraan yhtyeen kanssa, vaan Ezrinin tuli toimia johtohahmona. Ezrin ja yhtye esituottivat albumin marras-joulukuussa 1970 Pontiacissa, Michiganissa. Itse levytys tapahtui joulukuussa Chicagon Record Centerissä Richardsonin toimiessa apulaistuottajana. Ahkeran treenauksen myötä Alice Cooperin musiikista kehkeytyi tiukkaa hardrockia, joka sisälsi ainoastaan ripauksen vanhaa psykedeelisen rockin estetiikkaa. Ezrin sovitti kahdeksanminuuttisen jamittelukappaleen I Wish I Was 18 Again kolmen minuutin rockpalaksi. Love It to Deathin kappaleista ainoastaan Black Juju äänitettiin livenä studiossa.

Buxton ja Bruce käyttivät Gibson SG-kitaroita  ja Dunawayn bassonsoitolle oli tunnusomaista melodisuus tyypillisen rockstrategian seuraamisen sijaan. Hitti I’m Eighteen sijoittuu albumilla kahden suoremman rockpalan, Caught in a Dreamin ja Long Way to Gon väliin. Albumi on saanut nimensä niistä jälkimmäisen tekstistä. Love It to Deathin ykköspuolen päättää Dunawayn käsialaa oleva pitkä ja psykedeelinen Black Juju. Kakkospuolen avaa I’m Eighteenin b-puolena julkaistu Is It My Body? Hallowed Be My Name ja Second Coming sisältävät teksteissään uskonnollisia teemoja. The Ballad of Dwight Fry on dramaattinen, akustisia kitaroita ja koskettimia kitaralatauksen lisäksi hyödyntävä raita. Albumin päättää cover australialaisen viihdyttäjän Rolf Harisin kappaleesta Sun Arises. Kyseinen nopeatempoinen kappale oli toiminut yhtyeen keikkojen avausnumerona vuonna 1970 ja se tarjoaa voimakkaan kontrastin albumin yleiselle tummalle sävylle. Love It to Death sai ristiriitaiset arvostelut, mutta esimerkiksi Rolling Stonen John Mendelsohn löysi siitä paljon myönteistä. Jo samaisen vuoden marraskuussa ilmestynyt pitkäsoitto Killer nousi Billboardin listalla sijalle 21. ja viimein vuonna 1973 Billion Dollar Babies saavutti listakärjen. Love It to Deathia pidetään eräänä heavy metal – soundin peruskivien muuraajista esimerkiksi Sabbathin, Zeppelinin ja Purplen tavoin. Punkrockin keskeisistä edustajista erityisesti I’m Eighteen on ollut tärkeä vaikuttaja Joey Ramonelle ja John Lydonille. Hit Parader sijoitti Love It to Deathin Heavy Metal Hall of Fameensa vuonna 1982. Vuonna 1989 albumi sijoittui kyseisen lehden listalla sijalle 21. sadan kaikkien aikojen metal-albumin listalla. Vuonna 2003 albumi sijoittui sijalle 452. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Ezrin toimi tuottajana vielä Alice Cooperin ensimmäisellä sooloalbumilla, vuonna 1975 ilmestyneellä Welcome to My Nightmarella. Muista keskeisistä Ezrinin tuottamista levyistä mainittakoon Aerosmithin Get Your Wings, Kissin Destroyer sekä Pink Floydin The Wall. Trashmetalyhtye Anthrax coveroi I’m Eighteenin vuoden 1984 esikoispitkäsoitolleen Fistful of Metal. Vaihtoehtoista rockia soittava Sonic Youth versioi Love It to Deathin kappaleista Ballad of Dwight Fryn, Hallowed Be My Name.

Maanantain mainio:The Kinksin 60-luvun päättävä albumiklassikko

The Kinks:Arthur (Or the Decline and Fall of the British Empire)

Lokakuussa 1969 ilmestynyt Arthur on britti-invaasion peruskoplaan lukeutuvan The Kinksin seitsemäs studioalbumi. Yhtyeen johtohahmon Ray Daviesin tarkoituksena oli laatia kyseinen konseptialbumi soundtrackiksi Granada Televisionille tehtyyn näytelmään. Tarinan Davies laati novellisti Julian Mitchellin kanssa. Kyseinen televisio-ohjelma ei kuitenkaan koskaan toteutunut. Pitkäsoiton päähenkilön Arthur Morganin eräänlaisena esikuvana oli Ray Daviesin lanko Arthur Anning. Pitkäsoitosta julkaistiin monoversio yhtyeen kotimaassa Britanniassa, mutta Yhdysvalloissa monoversio näki päivänvalon vasta vuonna 2011 Arthurin deluxe-editionin ansiosta. Ilmestymisaikanaan pitkäsoitto saavutti erinomaiset arvostelut. Rolling Stonen Mike Dally nimesi kyseisen albumin Kinksin parhaaksi pitkäsoitoksi ja samaiseen lehteen kirjoittanut Greil Marcus vuoden 1969 parhaaksi brittiläiseksi albumiksi. Vaikkei Arthurista muodostunut kovin suurta kaupallista menestystä, nousi The Kinks sen myötä uudelleen listoille Yhdysvalloissa kahden vuoden poissaolon jälkeen. Yhtyeen edellinen albumi The Kinks Are Village Green Preservation Society ei ollut noussut lainkaan Billboardin listalle, ja Yhdysvalloissa pitkäsoiton kokonaismyynti jäi noin 25 000 kappaleeseen. Arthurilta lohkaistu single Victoria saavutti Billboardin listalla 62. sijan. Record Worldin listoilla itse Arthur-pitkäsoitto nousi sijalle 50. ja saavutti Billboardilla 105. sijan, joka oli Yhdysvalloissa The Kinksin korkein sitten vuoden 1965. Vaikka Arthur ei saavuttanut listasijoitusta yhtyeen kotimaassa, raivasi se osaltaan tietä The Kinksin seuraavana vuonna ilmestyneelle varsinaiselle paluualbumille Lola Versus Powerman and the Moneyground Part One sekä Yhdysvalloissa top teniin ja yhtyeen kotimaassa aina viiden suosituimman joukkoon nousseelle singlehitille Lola.

Huhtikuussa 1969 Ray Davies matkusti Los Angelesiin ja osallistui The Turtlesin pitkäsoiton Turtle Soap tuottamiseen. Muut Kinksin jäsenet käyttivät kyseisen ajan uuden albumin sekä soolokitaristi Dave Daviesin sooloalbumin treenaamiseen.  Rayn palattua muu yhtye kokoontui hänen taloonsa Bedforshiren Borehamwoodiin jatkamaan harjoituksia uutta pitkäsoittoa varten. Varsinaiset äänitykset käynnistyivät toukokuun alussa 1969. Ensimmäiset työstetyt kappaleet olivat uuden singlen paraatipuoli Drivin’ sekä sen b-puolella julkaistu Mindless Child of Motherhood. Kappaleista jälkimmäinen oli Dave Daviesin käsialaa eikä sitä julkaistu pitkäsoitolla. Intensiivinen kahden viikon äänitysjakso alkoi toukokuun viidentenä ja kyseisenä aikana The Kinks taltioi varhaiset versiot kaikista Arthur-pitkäsoiton kappaleista. 17. toukokuuta äänitykset keskeytyivät Kinksin lennettyä Lebanoniin soittamaan kolme konserttia Melkart Hotellissa. Äänitykset jatkuivat päivää kotiinpaluun jälkeisenä päivänä ja albumi oli saatu liki pitäen äänitetyksi kuukauden loppuun mennessä. Miksaukset ja päällekkäisäänitykset alkoivat kesäkuun alussa sovittaja Lew Warburtonin vastatessa jousien päällekkäisäänityksistä. Loppukuusta The Kinks soitti Britanniassa muutamia keikkoja, mutta keskittyi ensisijaisesti Dave Daviesin sooloalbumin viimeistelyyn. Arthurin julkaisusta Yhdysvalloissa vastasi Reprise Records ja pitkäsoitto ilmestyi sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa kymmenes lokakuuta 1969. Arthurin julkaisua promonnut kiertue Yhdysvalloissa käynnistyi 17. lokakuuta. Britanniassa jo kesäkuussa julkaistu single Drivin’ ei noussut listoille. Yhdysvalloissa Arthurilta julkaistiin singleformaatissa Victoria samassa kuussa itse pitkäsoiton kanssa. Singlen 62. sija oli The Kinksin toiseksi korkein sitten top 20-menestykseksi osoittautuneen Sunny Afternoonin. Arthurin tarinaa on osaltaan inspiroinut Daviesin veljesten vanhempi sisko Rose, joka muutti vuonna 1964 Australiaan aviomiehensä Arthur Anningin kanssa. Vuoden 1966 The Kinks-albumilta Face to Face löytyvä kappale Rosie Won’t You Please Come Home on saanut inspiraationsa kyseisestä seikasta. Pitkäsoiton päähenkilö, fiktiivinen Arthur Morgan on saanut osittain inspiraationsa Arthur Anningista. Kaiken takaa löytyvän nostalgian teeman lisäksi Arthurin kappaleet kuvaavat Englantia sellaisena, jollaisena Arthur sen kerran tunsi ja näin erityisesti kappaleissa Victoria ja Young and Innocent Days. Muita pitkäsoitolla esiintyneitä teemoja ovat esimerkiksi toivo paremmasta elämästä Australiassa, mukavan kotielämän tyhjyys, brittiläisten päätökset toisen maailmansodan aikana sekä sodanjälkeisen pula-ajan kieltäymykset.

Sunnuntain extra:Reggaen henkilöitymän suurin menestysalbumi

Bob Marley & The Wailers:Exodus


Kolmas kesäkuuta 1977 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt Exodus on jamaikalaisen Bob Marley & The Wailersin yhdeksäs studioalbumi. Wailersin muut originaalit jäsenet olivat jättäneet yhtyeen ja Marley kasasi uuden taustayhtyeen, jonka ensimmäinen suuri menestys oli edellisenä vuonna ilmestynyt pitkäsoitto Rastaman Vibration. Lontoossa levytetty Exodus on reggaealbumi, joka sisältää vaikutteita soulista, bluesista, brittiläisestä rockista ja funkista. Albumin tuotantoa on pidetty leppeänä ja hallitsevassa asemassa olevia instrumentteja levyllä ovat piano, trumpetti ja kitara. Wailersin edeltäneistä pitkäsoitoista poiketen Exodus ei enää tekstiensä osalta edustanut kryptistä tarinankerrontaa, vaan pitkäsoiton keskeisiä teemoja olivat esimerkiksi uskonnollinen politiikka, muutos ja uskon säilyttäminen. Albumi oli menestys sekä kriitikoiden että ostavan yleisön keskuudessa ja se saavutti kultalevyn Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Britanniassa. Exoduksen ansiosta Marley nousi lopullisesti kansainväliseen suosioon. Vuonna 2007 pitkäsoitosta julkaistiin remasteroitu versio, kun sen julkaisusta oli tullut kuluneeksi 30 vuotta. Marleyn kokoelma-albumilla, kaikkien aikojen myydyimmällä reggaelevyllä Legend, Exoduksen kappaleiden osuus on runsaampi, kuin minkään muun Marleyn pitkäsoiton. Wailersin originaali kokoonpano hajosi vuonna 1974, mutta Marley jatkoi nimeä Bob Marley & The Wailers käyttäen. Yhtyeen uuden miehityksen muodostivat veljekset Carlton ja Aston Barrett rummuissa ja bassossa, soolokitaristit Junior Marvin ja Al Anderson, kosketinsoittajat Tyrone Downie ja Earl Lindo sekä perkussionisti Alvin Patterson. Judy Mowatt, Marcia Griffiths ja Marleyn vaimo Rita vastasivat taustalauluista. Erityisen tunnetuiksi pitkäsoiton kappaleista ovat kohonneet sen b-puolelta löytyvät Jamming, Waiting in Vain, Three Little Birds sekä One Love/People Get Ready. Three Little Birdsiä lukuun ottamatta kyseiset kappaleet olivat myös suuria kansainvälisiä hittejä. Billboardin listalla Exodus saavutti 20. sijan. Britanniassa pitkäsoiton menestys oli vielä parempi. Se pysyi listoilla 56 viikon ajan ollen korkeimmillaan kahdeksantena. Vuonna 1999 aikakauslehti Time nimesi Exoduksen 1900-luvun parhaaksi albumiksi. Vuonna 2001 tv-verkko VHI listasi albumin kaikkien aikojen 26. parhaaksi. Vuonna 2003 Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Exodus saavutti 169. sijan.

Lauantain pitkä:Eräs kaikkien aikojen brittibasisteista ja solisteista

12. kesäkuuta 1949 syntynyt ja 31. tammikuuta 2017 edesmennyt John Kenneth Wetton oli brittiläinen basisti, solisti ja biisintekijä. Hän syntyi Willingtonissa ja varttui Bournemouthissa. Wetton saavutti kuuluisuutta yhtyeiden Mogul Trash, King Crimson, Family, Uriah Heep, Roxy Music sekä Wishbone Ash jäsenenä. King Crimsonin jälkeen Wetton muodosti yhtyeen UK ja myöhemmin hän toimi superyhtye Asian johtohahmona ja keskeisimpänä biisintekijänä. Juuri Asian jäsenenä Wetton saavutti suurimman kaupallisen menestyksensä. Yhtyeen nimetön esikoisalbumi myi yli kahdeksan miljoonaa kappaletta ollen Billboardin listalla vuoden 1982 ostetuin. Myöhemmin Wetton perusti duon Icon Yesissä ja The Bugglesissa vaikuttaneen Geoff Downesin kanssa. 90-luvusta eteenpäin Wetton loi menestyksekkään soolouran ja julkaisi useita studio- ja livealbumeita. Hän oli myös ahkerasti hyödynnetty studiomuusikko, joka soitti useiden keskeisten progressiivisen rockin edustajien levyillä. Heistä mainittakoon Yesin Steve Howe ja Genesiksen Steve Hackett. Wetton aloitti musisointinsa eri yhtyeissä Richard Palmer-Jamesin kanssa. Niistä keskeisimmäksi osoittautui Mogul Trash. Soitettuaan keikoilla Renaissance-yhtyeen kanssa Wetton liittyi yhtyeeseen Family ja aloitti myös sessiomuusikon uransa. Lopullista läpimurtoa Wettonille tuli merkitsemään liittyminen Robert Frippin luotsaaman King Crimsonin vuonna 1972 muodostuneeseen kokoonpanoon. Sen riveissä Wetton nousi esiin myös solistina ja biisintekijänä. Palmer-James toimi yhtyeen tekstittäjänä. Wetton jatkoi King Crimsonissa vuoteen 1974, jolloin Fripp yllättäen hajotti yhtyeen. Seuraavaksi Wetton teki kiertueen Roxy Musicin kanssa ja oli mukana  Uriah Heepin pitkäsoitoilla Return to Fantasy ja High and Mighty, jotka olivat myös viimeiset David Byronin vokalisoimat Heepin albumit.

Vuonna 1977 King Crimsonin paluuyrityksen ja Rick Wakemanin kanssa kaavaillun uuden yhtyeen kariuduttua Wetton kasasi yhtyeen UK niin ikään aikaisemmin King Crimsonissa vaikuttaneen Bill Brufordin kanssa. Sen kokoonpanoon täydensivät kosketinsoittaja/viulisti Eddie Jobson ja kitaristi Allan Holdsworth.Brufordin ja Holdsworthin jätettyä yhtyeen mukaan liittyi yhdysvaltalainen perkussionisti Terry Bozzio. Näin ollen UK:sta kehkeytyi trio Emerson Lake and Palmerin tyyliin. Kyseinen kokoonpano julkaisi vuonna 1979 studioalbumin Danger Money ja keikkaili Jethro Tullin lämmittelijänä.  UK:n lopetetua toimintansa Wetton julkaisi vuonna 1980 esikoissooloalbuminsa Caught in the Crossfire. Seuraavaksi hän sai kiinnityksen Wishbone Ashiin ja oli mukana kyseisen yhtyeen vuonna 1981 ilmestyneellä albumilla Number the Brave. Samaisena vuonna Wetton aloitti musiikillisen yhteistyön aikaisemmin Yesissä vaikuttaneen Steve Howen kanssa. Kaksikko perusti Asia-yhtyeen, jonka riveissä Wetton vaikutti vuoteen 1983 saakka. Tähän vaikuttivat kyseisenä vuonna ilmestyneen pitkäsoiton Alpha odotettua vähäisemmät myyntiluvut. Kahta vuotta myöhemmin Wetton oli jälleen Asian riveissä. Howen oli tässä vaiheessa korvannut Mandy Meyer ja vuonna 1985 ehti ilmestyä yhtyeen seuraava pitkäsoitto Astra. Seuraavana vuonna Wetton yhdisti voimansa Roxy Musicin kitaristin Phil Manzaneran kanssa. Kaksikko julkaisi vuonna 1986 pitkäsoiton Wetton/Manzanera, jonka rumpuosuuksista huolehti Yesin Alan White. Näihin aikoihin Howe aloitti yhteistön Geoff Downesin ja Carl Palmerin kanssa muodostaakseen Asian uuden kokoonpanon ilman Steve Howea. Sen tekemiä äänityksiä oli mukana yhtyeen vuonna 1990 ilmestyneellä kokoelma-albumilla Then & Now. 1990-luvulla Wetton keskittyi ensisiijaisesti soolouraansa.
Vuonna 1999 Asian uudelleenkasaamisyritys johti lyhytikäiseen progressiivisen rockin yhtyeeseen Quango Carl Palmerin, John Youngin ja Dave Kilminsterin kanssa. Se teki useita keikkoja Britanniassa ja julkaisi konserttitaltioinnin Live in the Hood ennen kuin Wetton ja Palmer palasivat sooloprojektiensa pariin. 2000-luvun alku merkitsi Wettonille uudestaan yhteistyötä Asian kosketinsoittajan Geoff Downesin kanssa yhtyeessä iCon. Vuosi 2006 merkitsi viimein Asian originaalin, Wettonista, Howesta, Downesista ja Palmerista muodostuneen kokoonpanon paluuta. Huhtikuussa 2008 ilmestyi uusi studioalbumi Phoenix, joka nousi Yhdysvaltojen albumilistalla sijalle 73. Originaali kokoonpano julkaisi vielä pitkäsoiton Omega vuonna 2010 ja XXX kahta vuotta myöhemmin. Howe jätti Asian tammikuussa 2013. Hänet kitaran varressa korvasi Sam Coulson ja maaliskuussa 2014 julkaistiin albumi Gravitas. Vuonna 2013 Wetton teki 42 vuoden jälkeen yhteistyötä Renaissancen kanssa yhtyeen albumilla Grandine El Vento. Sessiomuusikkona hän työskenteli lisäksi esimerkiksi Brian Enon, Bryan Ferryn ja Phil Manzaneran kanssa. Wetton menehtyi suolisyöpään tammikuun viimeisenä Bournemouthissa.

Perjantain pohjat:Skotlantilaisen rockin keskeisen tekijän pätevä debyytti

The Sensational Alex Harvey Band:Framed

Vuonna 1972 ilmestynyt Framed on skotlantilaisen rockin keskeisiin tekijöihin lukeutuvan The Sensational Alex Harvey Bandin esikoispitkäsoitto, joka on yleisesti tunnustettu yhtyeen parhaisiin töihin lukeutuvaksi. Ainoastaan viidessä päivässä nauhoitettu albumi sisälsi niin covereita, aikaisemmin levytettyjen kappaleiden uusioversioita kuin myös aivan tuorettakin tuotantoa. Pitkäsoiton nimikappale sekä Willie Dixonin käsialaa oleva bluesklassikko I Just Wanna Make Love to You olivat mukana jo Alex Harvey Soul Bandin lähes vuosikymmentä aikaisemmin ilmestyneellä esikoisalbumilla. Hole in Her Stockingin Harvey oli levyttänyt Rock Workshopin jäsenenä ollessaan ja The Sensational Alex Harvey Bandin esikoisen kenties tunnetuin kappale Midnight Moses oli julkaistu aluksi eri versiona singleformaatissa vuonna 1969. Skotlantilaisen noitalegendan kertovassa Isabel Goudiessa Alexin taustayhtye saa aikaan varsin komeaa jälkeä. Seitsemän ja puolen minuutin kestossaan kappaletta voi tituleerata pitkäsoiton teokseksi. There's No Light on The Christmas Tree kertoo tarinan sähkötuoliin joutuvasta gangsterista. The Hammer Song sai osakseen myös aivan uuden rocksukupolven diggauksen Nick Cave & The Bad Seedsin coveroitua sen vuonna 1986 ilmestyneelle pitkäsoitolleen Kicking Against the Pricks. Cave oli suuri The Sensational Alex Harvey Bandin diggari ja hänen Birthday Party -yhtyeensä keikkasetissä olikin useita kappaleita Framedilta. Hammer Song ja Midnight Moses ilmestyivät aikaisemmin Harveyn sooloalbumilla Roman Wall Blues. Framedin nimikappale on Jerry Leiberin ja Mike Stollerin käsialaa. Toimivuudestaan huolimatta Framed ei vielä kyennyt täysin toistamaan yhtyeen livekonserttien vakuuttavuutta. Runsasta vuotta myöhemmin ilmestyneen, Phil Wainmanin tuottaman yhtyeen kakkospitkäsoiton Next myötä myös kyseinen seikka muuttui.

Torstain terävä:Hurriganesin vuonna 1977 ilmestynyt ja unohdetumpi klassikkolevy

Hurriganes:Tsugu Way

Lokakuussa 1977 ilmestynyttä pitkäsoittoa Tsugu Way voi pitää Hurriganesin diskografiassa unohdettuna klassikkona. Ilmestymisaikanaan se saavutti kultalevyn, mikä merkitsi 25 000 myytyä albumia. Tsugu Way nauhoitettiin Love Recordsin keskeneräisellä studiolla miksausten tapahtuessa Tukholmassa Marcus Music -studioilla. Tyylillisesti Tsugu Way edusti Hurriganesin tuotannossa osittain uutta aluevaltausta. Mukana oli vaikutteita erityisesti pubrockista sekä rhythm and bluesista. Omaa tuotantoa olevat kappaleet olivat kaksikon Aaltonen/Häkkinen käsialaa ja teksteistä vastasi Richard Stanley, joka palasi yhtyeen tuottajaksi parin vuoden tauon jälkeen. Covermateriaalia pitkäsoitolla edustavat Rufus Thomasin hitti Walking the Dog, jonka myös Rolling Stones versioi ensimmäiselle pitkäsoitolleen. Hurriganes coveroi kyseisen kappleen kuitenkin pubrocktyyliin ensisijaisesti Dr. Feelgoodin hengessä. Toinen laina on Beatlesin Hold Me Tight, joka on samalla jo kolmas Fab Fourin ohjelmistosta Hurriganesin levytysohjelmistoon päätynyt kappale. Sitä edeltäneet I Saw Her Standing There ja Eight Days A Week olivat päässeet mukaan aikaisemmin vuonna 1977 ilmestyneelle kokoelma-albumille Sixteen Golden Greats. Tsugu Wayn kappaleista iskevät rockraidat Whadda Ya Do, eräänlaisesta nimikappaleesta käyvä Looking for the Tsugu sekä Bop-She-Bop olivat olleet keikkaohjelmistossa jo albumin ilmestymisvuoden kesällä ja niistä viimeksi mainitussa Ie Kallio oli laulanut taustoja. Studioon mentäessä materiaalia ei kuitenkaan ollut tarpeeksi ja tämä selittää pitkäsoiton loppupuolen muutaman täytteenomaisen raidan mukana oloa. Todellisiin pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuu sitä vastoin bluesia, rockabillyä ja jopa hienoisia jazzsävyjä yhdistävä Baby Got Your Note, joka olisi ollut kuin kotonaan Stray Catsin ohjelmistossa. Levyn takakanteen yhtye halusi tarkoituksellisesti merkittävän levytysvuodeksi 1955, sillä myös Hurriganesin keikoilla hyödynnetyn Roland Space Echo -kaikulaitteen ansiosta pitkäsoiton laulusoundi erosi voimakkaasti muista kyseisen aikakauden levyistä. Kaiken kaikkiaan Tsugu Waytä on myyty 45 000 kappaletta, eli jo varsin lähelle vanhaa timanttilevyrajaa. Ruotsissa, Britanniassa, Länsi-Saksassa ja Ranskassa Sonet-levy-yhtiö julkaisi Tsugu Wayn erilaisella kansikuvalla ja nimellä Use No Hooks. Joulukuussa 1977 pitkäsoitto tavoitti Ruotsin listalla 19. sijan.