Keskiviikon klassikko:Pelle Miljoona & 1980:n toinen mestariteosalbumi

Pelle Miljoona & 1980:Viimeinen syksy

Suomipunkin kummisedän lukuisista kokoonpanoista 1980 on viime kädessä muodostunut kaikkein keskeisimmäksi. Yhtyeen studioalbumeista vuoden 1979 alussa ilmestynyt Pelko ja viha on suomipunkin todellinen tiivistymä ja manifesti. Samaisen vuoden loppupuolella ilmestynyt Viimeinen syksy laajensi onnistuneesti yhtyeen musiikillista ilmaisua. Pellen, Tumppi Varosen, Ari Taskisen ja Rubberduck Jonesin alias Nisse Rikaman muodostamaa ydinjoukkoa oli saapunut täydentämään viimeksi mainitun tavoin myös Problemsista tutuksi tullut kitaristi Stefan Piesnack. Pelle on solistina kaikilla Viimeisen syksyn a-puolen kappaleilla. Niistä kaikkein tunnetuimmiksi ja aikaa kestävimmiksi ovat osoittautuneet avausraita Nuoret sankarit sekä todella puhutteleva reggae Gabriel. Suoremmista punkrevityksistä varsin laadukkaita ovat myös Juosten kohti elämää, Tämä sukupolvi sekä lopussaan suoranaiseen kitarakaasutteluun yltävä Ajassa tapahtuu. Kyseinen biisikolmikko koostuu Rubberduckin sävellyksistä. Albumin ykköspuolen todellinen unohdettu kultahippu on sen päättävä, Taskisen säveltämä ja Pellen tekstittämä humaani manifesti Uusi kuva ihmisestä.Viimeisen syksyn kakkospuolen neljä ensimmäistä, osittain varsin Problems-henkistä raitaa ovat  Tumppi Varosen vokalisoimia. Jättihitiksi muodostunut, Ari Taskisen käsialaa oleva Tahdon rakastella sinua oli saanut vaikutteita Patti Smithin hittikappaleesta Because the Night ja erityisesti Stadi by Night ja Kaikesta täytyy maksaa ovat varsin terhakoita punkralleja. Täysin Tumpin käsialaa oleva Näkymä avenuelle on pitkäsoiton unohdettu pieni klassikko. Elä (kun olet nuori vielä) edustaa reggaeta upealla kitaroinnilla kuorrutettuna ja nimikappale Viimeinen syksy tarjoaa onnistuneesti hienoisia jazzsävyjä. 1980 – yhtyeen pyörremyrskymäisten keikkojen huimuudesta aavistuksen tarjoaa samaisen vuoden joulukuun Tavastian-keikalta taltioitu livelevy Näyttämökuvia.  Pitkäsoittojen ulkopuolisilla levyjulkaisuillaan 1980 tarjosi vielä silkkaa nannaa sinkkujensa muodossa. Ehkäpä kaikkein legendaarisin nelivitonen on Mulla menee lujaa/Rakastava voima, jonka huikean hieno b-puoli on Nisse Rikaman sävellys.

Tiistain tukeva:Eräs kaikkien aikojen amerikkalaisrumpaleista ja biisintekijöistä

Viides syyskuuta 1947 syntynyt ja 26. helmikuuta 2008 edesmennyt George Allen Miles Junior, joka tunnettiin paremmin taiteilijanimellä Buddy Miles, oli amerikkalainen rumpali, solisti, säveltäjä ja tuottaja. Hän oli Electric Flag-yhtyeen perustajajäsen, jäsen Jimi Hendrixin Band of Gypsys – yhtyeessä sekä perustamiensa The Buddy Miles Expressin ja The Buddy Miles Bandin johtohahmo. Hendrixin lisäksi Miles levytti ja musisoi esimerkiksi Carlos Santanan ja Mike Bloomfieldin kanssa. Hän lauloi leadia suosituissa California Raisins – mainoksissa ja myös levytti kaksi R&B:tä edustavaa California Raisins – pitkäsoittoa. Milesin isä toimi pystybasistina esimerkiksi Duke Ellingtonille, Count Basielle ja Charlie Parkerille. 12-vuotiaana Miles oli liittynyt isänsä kiertueyhtyeeseen The Bebopsiin. Lempinimen Buddy hän sai rumpali Buddy Ritchin mukaan. Nuorukaisena hän levytti jo Universal Promotion Corporationsin studioilla. Myöhemmin kyseiset studiot tultiin tuntemaan nimellä Rainbow Recording Studios. Teini-iässä Davis soitti useiden rhythm and blues – ja soulartistien, kuten Ruby & The Romanticsin, The Delfonicsin ja Wilson Pickettin taustalla. Jimi Hendrixin Miles tapasi Kanadassa vuonna 1966 konsertissa, jossa molemmat olivat sessiomuusikon ominaisuudessa muille artisteille. Seuraavana vuotena Hendrix ja Miles osallistuivat Stephen Stillsin Malibun-kodissa pidettyyn jamisessioon. Vuonna 1968 kaksikko soitti yhdessä sekä New Yorkissa että Los Angelesissa. Samana vuonna Miles muutti Chicagoon, missä hän perusti kitaristi Mike Bloomfieldin ja solisti Nick Gravenitesin kanssa bluesia, soulia ja rockia esittäneen yhtyeen The Electric Flag. Sen ensiesiintyminen oli Montereyn Popfestivaaleilla kesäkuussa 1967. Alkuvuodesta 1968 Electric Flag julkaisi debyyttialbuminsa A Long Time Comin’ Columbia Recordsin kautta. Kakkospitkäsoitto An American Music Band seurasi jo samaisen vuoden lopussa. Pian sen ilmestymisen jälkeen yhtye kuitenkin hajosi. Hendrixin vuoden 1968 tupla-albumilla Electric Ladyland oli mukana useita vierailijoita heidän joukossaan myös Miles. Hän oli rumpalina pitkässä jamikappaleessa, josta muodostui loppujen lopuksi kaksi biisiä; Rainy Day Dream Away ja Still Raining Still Dreaming. Niiden väliin sijoitettiin mestariteos 1983 A Merman I Should  Turn to Be. The Electric Flagin hajottua Miles kasasi uuden yhtyeen kitaristi Jim McCartyn kanssa. Hänet tultiin myöhemmin tuntemaan tanakkaa boogievaikutteista hardrockia esittäneestä Cactus-yhtyeestä Uusi yhtye konsertoi ja levytti nimeä The Buddy Miles Express käyttäen. Hendrix kirjoitti kansitekstit yhtyeen esikoisalbumiin Expressway to Your Skull. Sen kakkoslevyllä Electric Church oli neljä Hendrixin tuottamaa kappaletta. Nimensä albumi otti Hendrixin Buddy Miles Expressiin esikoislevyyn kirjoittamasta runosta. Vuonna 1969 Miles levytti John McLaughlinin kanssa pitkäsoiton Devotion. 

Vuonna 1969 Buddy Miles Expressin hajottua Miles aloitti yhteistyön Hendrixin ja basisti Billy Coxin kanssa. The Band of Gypsys- kokoonpano julkaisi nimeään kantaneen livealbumin ennen hajoamistaan. Levyttäessään vuonna 1970 pitkäsoittoa We Got to Live Together Miles kuuli Hendrixin kuolleen. Hän mainitsee asiasta albumin sisäkannessa. Milesin ja Robin McBriden tuottama We Got to Live Together koostuu viidestä kappaleesta. Korkean energiatason rummutuksineen, puhaltimineen ja funksävyineen kyseessä on varsin keskeinen albumi Davisin diskografiassa. Vuonna 1971 myös Columbia julkaisi The Electric Flagilta Greatest hits – kokoelman, vaikka yhtye oli ollut hiljaa useamman vuoden ajan. Vuonna 1974 Electric Flag kokosi rivinsä ja julkaisi Atcon kautta uuden pitkäsoiton The Band Kept Playing. Miles teki uusia levytyksiä The Buddy Miles Bandin kanssa. The Band of Gypsysin ohjelmistosta tutun kappaleen Them Changes Miles levytti uudelleen oman yhtyeensä kanssa pian Hendrixin kuoltua ja se julkaistiin Mercury Recordsilla. Yhtyeen basisti David Hull teki myöhemmin yhteistyötä Aerosmith- kitaristi Joe Perryn kanssa ja kitaristi Charlie Karp on tuttu muun muassa James Montgomery Blues Bandista. The Buddy Miles Bandin livelevy sisälsi jälleen Them Changesin, josta oli muodostunut Milesin eräänlainen tunnuskappale. Neljännnen kerran Miles levytti Them Changesin livenä nuoren Carlos Santanan kanssa. Vuonna 1973 Miles levytti albumin The Chapter VIII The Gunin Adrian Curvitzin kanssa. Sen kanteen pääsivät myös Hendrix, Santana ja Sly Stone. 70-luvun jälkimmäisellä puoliskolla hän levytti kaksi pitkäsoittoa Casablanca Recordsille. 80-luvun puolivälissä Miles työskenteli muusikoiden ja biisintekijöiden kanssa San Rafaelin Ice House-studioilla. Ollessaan vuonna 1990 Chicagossa Miles perusti kitaristien Kevon Smithin ja Joe Thomasin kanssa MST:n. Se levytti albumin Hell and Back ja konsertoi Yhdysvalloissa ja Euroopassa vuoteen 1997 saakka. The Buddy Miles Expressin pitkäikäisin versio vaikutti vuosien 1994 ja 2007 välillä. Sen pitkäikäisin jäsen oli urkuri Mark Leach. Vuonna 1997 Miles siirtyi Teksasiin, missä hän aloitti yhteistyön nuoren kitaristin Lance Lopezin kanssa. Miles tuotti mm. Norah Jonesin kanssa yhteistyötä tehneen Jay Newlandin kanssa Lopezin esikoisalbumin First Things First. Vuonna 2000 Miles ja Leach tekivät yhteistyötä Stevie Ray Vaughanin Double Trouble – yhtyeen rytmiryhmän kanssa. Tuloksena oli albumi The Buddy Miles Blues Berries, jonka tekemiseen osallistui myös The Black Oak Arkansasista tuttu Rocky Athas. The Buddy Miles Express jatkoi keikkailua Leachin kanssa aina Milesin kuolemaan saakka. Vuonna 2004 Miles työskenteli jälleen Billy Coxin kanssa. Mukana olivat mm. kitaristit Eric Gales ja Vernon Reynolds. Albumi The Band of Gypsys Return ilmestyi vuonna 2006. Edellisenä vuotena Miles oli aloittanut yhteistyön floridalaisen kitaristivirtuoosin Tony Smothermanin kanssa. Viimeisen keikkansa kaksikko heitti vuonna 2007 Living Colourin Vernon Reidin kanssa Austin Convention Centerissä.

Maanantain mainio:John Fogertyn oma suosikki Creedencen pitkäsoitoista

Creedence Clearwater Revival:Green River

 Kolmas elokuuta 1969 ilmestynyt Green River on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Creedence Clearwater Revivalin kolmas studioalbumi. Vuonna 2003 kyseinen pitkäsoitto saavutti sijan 95. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Albumin nimikappale sekä Bad Moon Rising lukeutuvat Creedencen kaikkein tunnetuimpien hittien joukkoon. Vuonna 2006 Analogue Productions julkaisi Green Riveristä remasteroidun 180 gramman uusintapainosvinyylin. Creedence oli tehnyt lopullisen läpimurtonsa vuoden 1969 tammikuussa julkaistulla kakkospitkäsoitollaan Bayou Country sekä siltä singleksi poimitulla, listakakkoseksi kohonneella kappaleella Proud Mary. Kyseisenä vuotena yhtyeen ehdottoman johtohahmon John Fogertyn luomisvoima tuntui lähes ehtymättömältä, sillä CCR julkaisi vuoden 1969 aikana kaikkiaan kolme pitkäsoittoa, joista viimeisin oli marraskuussa ilmestynyt Willy and the Poor Boys. Sanfranciscolaisiin virkaveljiinsä nähden Creedence osoitti huomattavaa kurinalaisuutta ja työn etiikkaa. Kyseiset seikat yhdistettynä John Fogertyn tuotteliaaseen biisintekemiseen varmistivat Creedencen aseman supertähtien kastissa. Green Riverin suurimmista hiteistä Bad Moon Rising vastakkainasetteli iloisen musiikillisen ilmaisun tummaan, suorastaan pahaenteiseen tekstiin. Inspiraation lähteenä kyseiselle kappaleelle oli toiminut elokuvan The Devil and The Daniel Webster pyörremyrskyä enteilevä kohtaus. Toinen varsin tummasävyinen kappale albumilla on sen b-puolelle sijoittuva Sinister Purpose.  Pitkäsoiton nimikappaleen aiheena on todellinen paikka Putah Creekissä, Kaliforniassa lähellä Wintersiä, jossa Fogerty lapsena vieraili. Singlekappaleista Lodi ei tavoittanut top 40:ää, mutta se sai osakseen runsasta radiosoittoa ja diggareiden suosiota. Myös sen aiheena on todellinen Kalifornian Central Valleyssa sijaitseva paikka. Sen nimi oli soundannut hyvältä, joten Fogerty kirjoitti kyseisen nimisen kappaleen, vaikka tosin vieraili siellä vasta biisin kirjoitettuaan. Raa’alla kitaraintrolla käynnistyvä Commotion voisi olla tulkittavissa sosiaaliseksi kommentiksi ja surullissävyinen Wrote a Song for Everyone sai ideansa Fogertyn epäonnisesta avioliitosta. Mustien rock/R&B-covereiden jatkumoa Green Riverillä edustaa näkemys Ray Charlesin kappaleesta The Night is the Right Time. Kyseisiä tyylisuuntia edustavat coverkappaleet oli debyytillä aloittanut näkemys Dale Hawkinsin Suzie Q:sta ja sitä oli Bayou Countrylla jatkanut Little Richardin Goodgolly Miss Mollyn versio. Green Riverin countrahtavammasta materiaalista Cross-Tie Walker lukeutuu terävään kärkeen. Green Riverin äänitykset saatiin valmiiksi kesäkuun loppuun 1969 mennessä. Jo kyseisen vuoden maaliskuussa yhtye oli testimielessä nauhoittanut Wally Heider – studioilla kolme instrumentaalikappaletta, joista kaksi; Broken Spoken Shuffle ja Glory B pääsivät mukaan pitkäsoiton vuonna 2008 ilmestyneelle remasteroidulle cd-versiolle. Sen lisäksi, että Green River on John Fogertyn oma suosikki Creedencen pitkäsoitoista, saavutti albumi myös varsin myönteiset arviot heti ilmestyttyään.

Sunnuntain extra.Keskeisen ja menestyksekkään amerikkalaisyhtyeen rumpali/solisti

Kolmas syyskuuta Flintissä, Michiganissa 1948 syntynyt Donald George, alias Don Brewer on amerikkalaisrumpali ja ajoittain myös solisti yhtyeessä Grand Funk Railroad. Swartz Creekin High Schoolista valmistunut Brewer aloitti soittamisen 12-vuotiaana yhtyeessä The Red Devils. Hänen seuraava yhtyeensä oli The Jazzmasters, jossa Brewer oli sekä rumpalin että solistin tehtävissä. Vuonna 1964 Brewer liittyi aikaisemmin dj:nä toimineen Terry Knightin, basisti Herm Jacksonin, kitaristi Curt Johnsonin ja kosketinsoittaja Bobby Caldwellin seuraksi yhtyeeseen, joka otti nimekseen Terry Knight & The Pack. Vuonna 1967 Brewer tapasi kitaristi Mark Farnerin, joka liittyi yhtyeeseen Johnsonin lähdettyä. Seuraavana vuonna Brewer ja Farner jättivät Terry Knight and the Packin. Heidän soittokaverikseen valikoitui aikaisemmin yhtyeessä Question Mark and the Mysterians vaikuttanut basisti Mel Shacter ja trion nimeksi tuli Grand Funk Railroad. Terry Knight ryhtyi yhtyeen manageriksi. Grand Funk Railroad saavutti huomattavaa menestystä kotimaassaan jo seuraavana vuotena. Vuonna 1973 yhtye julkaisi pitkäsoiton We’re an American Band. Sen nimikappale oli Brewerin käsialaa ja myös hänen leadvokalisoimansa. Singleformaatissa kappaleesta tuli Grand Funk Railroadin ensimmäinen listaykkönen. Yhtyeen hittisingleistä Breweriä kuultiin vokalistina myös vuonna 1974 julkaistulla Some Kind of Wonderfulilla. Äänialaltaan Brewer oli baritoni ja Grand Funkin keskeisin biisintekijä, solisti/kitaristi Mark Farner tenori. Grand Funkin lopetettua toimintansa vuonna 1977 Brewer, Shacter ja vuonna 1972 Grand Funkin lineupia täydentänyt kosketinsoittaja Craig Frost perustivat yhtyeen Flint. Se julkaisi ennen hajoamistaan vuonna 1978 nimeään kantaneen pitkäsoiton. Samaisena vuotena Brewer toimi tuottajana ohiolaisen The Godz-yhtyeen nimikkoalbumilla. Vuonna 1981 Brewer ja Farner kasasivat Grand Funkin uudelleen. Tuloksena oli pitkäsoitto Grand Funk Lives, mutta kahta vuotta myöhemmin oli jälleen aika pistää pillit pussiin Brewerin liittyessä Bob Segerin Silver Bullet Band – yhtyeeseen. Vuonna 1996 Grand Funkin legendaarinen triokokoonpano oli jälleen kasassa, mutta loppuvuodesta 1998 Mark Farner päätti lähteä soolouralle. Vuonna 2000 Brewer ja Shacter täydensivät Grand Funkin lineupia solisti Max Carlilla, aikaisemmin muun muassa Kississä kitaroineella Bruce Kulickilla sekä kosketinsoittaja Tim Cashionilla. Kyseisestä vuodesta lähtien yhtye on konsertoinut Yhdysvalloissa ja Kanadassa keskimäärin 40 keikan vuosivauhtia täysille katsomoille ja myönteisiä arvioita saavuttaen. Vuonna 2006 Brewer teki myös paluun Silver Bullet Bandiin ollen mukana Bob Segerin ja kumppaneiden vuosiin 2006–2007 ajoittuneella kiertueella. Edellisen kerran hän oli soittanut Silver Bullet Bandin kanssa keikalla 1983. Brewer osallistui myös Bob Seger & The Silver Bullet Bandin vuoden 2011 kiertueeseen ja oli vielä mukana Bob Segerin vuosien 2014–2015 Yhdysvaltain-kiertueella, joka totteli nimeä Ride Out. Floridassa asuvan Brewerin vaimo Sunny Quinn on radiotyön veteraani. Eläinrakas pariskunta on myös tehnyt alaan liittyvää hyväntekeväisyystyötä.

Lauantain pitkä:Yksi bluesin kolmesta suuresta Kingistä

Kolmas syyskuuta 1934 syntynyt ja 28. joulukuuta 1976 menehtynyt Freddie King oli vaikutusvaltainen amerikkalainen blueskitaristi. Hänet nimetään yleisesti sähköisen blueskitaran kolmen kuninkaan joukkoon Albert ja BB Kingin tavoin. Freddie Kingin kitaransoittotyyli perustui Texas ja Chicago-vaikutteisiin. Hän oli eräs ensimmäisistä bluesartisteista, jonka taustayhtyeessä oli muusikoita eri roduista. King muistetaan erityisesti Have You Ever Loved a Womanin ja Hideawayn kaltaisista singlehiteistä. Niistä jälkimmäinen oli top 40 – menestys. Kingin keskeisistä pitkäsoitoista mainittakoon vuonna 1961 ilmestynyt, instrumentaalikappaleita sisältänyt Let’s Hide Away and Dance Away with Freddy King sekä vuoden 1974 tuotantoa edustava Burglar, jonka kappaleissa King osoitti kypsyytensä niin muusikkona kuin solistina bluesin ja funkin parissa. King loi maineensa vaikutusvaltaisena kitaristina 60-luvun alussa Federal Recordsille tekemiensä levytysten ansiosta. Hänen sielukas ja voimakas äänensä ja erottuva kitaransoittotyylinsä toimivat inspiraation lähteenä lukuisille kitaristeille, joista ensi alkuun mainittakoon Eric Clapton. Rock and Roll Hall of Fameen King pääsi postuumisti vuonna 2012.  Kingin ollessa ainoastaan kuusivuotias hänen äitinsä Ella Mae King ja enonsa alkoivat opettaa hänelle kitaransoittoa. Syksyllä 1949 King muutti perheineen Dallasista Chicagon eteläosaan. Sen yökerhoissa King kuuli bluesia sellaisten tyylisuunnan keskeisten tekijöiden kuin Muddy Watersin, Howlin Wolfin, T-Bone Walkerin, Elmore Jamesin ja Sonny Boy Williamsonin esittämänä. Ensimmäisen yhtyeensä Every Hour Blues Boysin King muodosti kitaristi Jimmie Lee Robinsonin ja rumpali Frank ”Sonny” Scottin kanssa. Vuonna 1952 18-vuotias King alkoi soittaa taustamuusikkona sellaisissa yhtyeissä, kuin Little Sony Cooper Band ja Earl Payton’s Blues Cats. 

Niistä viimeksi mainitun kanssa hän levytti vuonna 1953 Parrot Recordsille, mutta kyseiset äänitykset jäivät vaille julkaisua. 50-luvun kuluessa eteenpäin King soitti useiden Muddy Watersin taustamuusikoiden ja muiden keskeisten Chicaco-bluesin edustajien kanssa. Heistä mainittakoon kitaristit Jimmy Rogers, Robert Lockwood ja Hound Dog Taylor, basisti Willie Dixon, pianisti Memphis Slim ja huuliharpisti Little Walter. Vuonna 1956 oli vuorossa Kingin ensimmäinen levytys yhtyeenjohtajana ja levy-yhtiönä oli El-Bee Records. Singlen a-puoli Country Boy, oli duetto Margaret Whitfieldin kanssa ja b-puolella King oli leadvokalistina. Kitaristina levytyksillä oli Robert Lockwood Jr. King ei onnistunut solmimaan levytyssopimusta Chess Recordsin kanssa. Kyseessä oli Muddy Watersin, Howlin Wolfin ja Little Walterin levy-yhtiö. Kritiikki kohdistui siihen, että Freddien laulusoundi kuulosti liikaa BB Kingiltä. Länsirannikolla oli kuitenkin kehittymässä uusi bluesskene. Willie Dixonin myötävaikutuksella King teki äänityssession Cobra Recordsille, mutta sen tuloksia ei julkaistu. King pääsi silti soittamaan Magic Samin taustalle. Häntä kuullaan tosin ilman krediittejä joillakin Samin Mel Londonin Chief ja Age –levy-yhtiöille tekemillä levytyksillä. Vuonna 1959 King oppi tuntemaan King Recordsin pianistina, tuottajana ja A&R-miehenä toimineen Sonny Thompsonin. Yhtiön omistaja Syd Nathan sainasi Kingin King Recordsin alamerkille Federalille seuraavana vuotena. Debyyttisinglensä kyseiselle yhtiölle King levytti kyseisen vuoden elokuussa ja pikkulevy Have You Ever Loved a Woman/You’ve Got to Love Her with a Feeling julkaistiin nimellä Freddy King. Samoissa äänityssessioissa Cincinnatin King studioilla taltioitiin instrumentaalikappale Hide Away, joka nousi seuraavana vuotena R&B-listalla viidenneksi ja myös popsinglejen listalla tuloksena oli 29. sija.

Kyseessä oli merkittävä saavutus aikana, jolloin blues ei vielä ollut valkoiselle yleisölle tuttu genre. Alun perin Hide Away julkaistiin singlen I Love the Woman b-puolella ja sittemmin kappaleesta on muodostunut bluesstandardi. Hide Awayn menestyksen jälkeen King ja Sonny Thompson levyttivät 30 instrumentaalikappaletta, joista nostettakoon pikaisesti esiin Stumblin’ In. Kyseisenä aikana äänitettiin toki myös laulua sisältäneitä kappaleita, mutta pitkäsoitoilla julkaistiin ensisijaisesti instrumentaalikappaleita. Federal Recordsille levyttämisensä aikaan King konsertoi useiden aikakauden r & b-artistien, kuten Sam Cooken, Jackie Wilsonin ja James Brownin kanssa. Kingin sopimus Federal Recordsin kanssa loppui vuonna 1966 ja seuraavana vuonna hän teki ensimmäisen Euroopan-kiertueensa. King teki vaikutuksen saksofonisti King Curtisiin, joka oli coveroinut Hide Awayn vuonna 1962 Cornell Dupreen kitaroimana. Curtis sainasi Kingin Atlanticille vuonna 1968 ja tuloksena oli kaksi pitkäsoittoa; Freddie King is a Blues Master vuonna 1969 ja My Feeling for the Blues seuraavana vuotena. Curtis toimi niiden tuottajana ja albumit julkaistiin Atlanticin alamerkillä Cotillion Recordsilla. Vuonna 1969 Calmie Chambers ryhtyi toimimaan Kingin managerina ja varmisti artistin esiintymisen kyseisen vuoden Texas Pop Festivaaleilla. Onnistuneen esiintymisensä myötä King kiinnitettiin Leon Russellin uudelle yhtiölle Shelter Recordsille.

 Yhtiö kohteli Kingiä merkittävänä artistina ja lennätti hänet levyttämään vuoden 1971 pitkäsoittoaan Getting Ready Chicagon Chess-studioille. Taustayhtyeessä kuultiin muun muassa pianisti Leon Russellia. Kyseisenä aikana levytettiin kolme pitkäsoittoa, jotka sisälsivät bluesklassikoiden lisäksi myös uutta tuotantoa, kuten Don Nixin käsialaa oleva kappale Goin’ Down. King esiintyi useiden aikakauden keskeisten rocknimien, kuten Eric Claptonin ja Grand Funk Railroadin kanssa.

Jälkimmäisen ykköshitin We’re an American Band tekstissä King myös mainitaan. Viimeisen levytyssopimuksensa King solmi RSO:n kanssa. Sille levytetyn ensimmäisen pitkäsoiton Burglar kappaleista Criteria-studioilla Miamissa äänitetty Sugar Sweet oli Tom Dowdin tuottama ja taustamuusikkoina sillä kuultiin muun muassa Claptonia ja basisti Carl Radlea. Kaikkien muiden albumin kappaleiden tuottamisesta vastasi Mike Vernon. Vernon tuotti Kingin kanssa artistin toisen samaiselle levy-yhtiölle levyttämän pitkäsoiton Larger than Life. Keskeisistä Kingin RSO-albumeilla soittaneista muusikoista mainittakoon vielä Jeff Beck Groupin Bobby Tench. King keikkaili lähes 300 konsertin vuosivauhtia ja kova tahti alkoi ottaa veronsa artistista. Vuonna 1976 hän alkoi kärsiä vatsavaivoista ja 28. joulukuuta kyseisenä vuotena hän menehtyi akuuttiin haimatulehdukseen. Kingin lähipiirin mukaan menehtymiseen vaikuttavia seikkoja olivat stressi, kova elämäntapa ja huono ruokavalio. Texas- ja Chicago-bluesia tyylissään yhdistänyt King toimi inspiraation lähteenä lukuisille nuoremmille bluesmuusikoille.

Perjantain pohjat:Erityisesti muusikoiden kitaristi

Neljäs syyskuuta 1945 syntynyt ja neljäs lokakuuta 1994 menehtynyt Danny Gatton oli amerikkalaiskitaristi, joka loi oman tunnistettavan tyylinsä yhdistämällä rockabillyä, jazzia ja countrya. 26. toukokuuta 2010 Gibson.com nimesi Gattonin kaikkien aikojen 27. parhaaksi kitaristiksi. Washingtonissa, DC:ssä syntyneen Gattonin isä Daniel W Gatton senior oli rytmillisestä tyylistään tunnetuksi tullut rytmikitaristi. Hän jätti kuitenkin musiikillisen uransa ja valitsi pysyvämmän ammatin elättääkseen perheensä. Nuorempi Gatton varttui kehittäen niin ikään rakkauden kyseistä instrumenttia kohtaan. Soittamisen yhtyeissä hän aloitti teini-ikäisenä. Laajempaa kiinnostusta Gatton alkoi herättää 70-luvulla soittaessaan kitaraa ja banjoa yhtyeessä Liz Meyer & Friends. Washington DC:n alueella Gatton teki itsestään tunnetun 70-luvun loppupuolella sekä seuraavan vuosikymmenen alussa sekä sooloartistina että Redneck Jazz Explosion – yhtyeessään. Siinä vaikutti lisäksi pedal steelin taitaja Buddy Emons. Musiikillisesti kyseessä oli monipuolinen yhtye, jonka vaikutteiden kirjo ulottui bluesiin, countryyn, be bopiin ja rockabillyyn. Gatton toimi säestäjänä rockabillyartisti Robert Gordonille ja countrysolisti Roger Millerille. Ainutlaatuisesta tyylistään huolimatta Gatton ei milloinkaan täysin saavuttanut ansaitsemaansa suosiota. Hän soitti erityisesti vuoden 1953 Fender Stratocasteria ja muodostui erityisesti muusikoiden suosikkikitaristiksi. Hänen diggareikseen ovat tunnustautuneet esimerkiksi Les Paul, James Burton, Joe Bonamassa, jonka mentorina Gatton toimi Bonamassan ollessa 11-vuotias, Albert Lee, Slash sekä Ritchie Sambora. 80-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmen alussa Gatton työskenteli läheisesti Fenderin kanssa. Hänen oma nimikko Fender-mallinsa julkaistiin vuonna 1990. Neljäs lokakuuta 1994 Gatton sulkeutui farminsa kellariin Newburgissa, Marylandissa ja päätyi itsemurhaan ampumalla itsensä. Vaikka Gatton ei ollut jättänyt viestiä, sekä hänen perheenjäsenensä että ystävänsä uskoivat Gattonin kärsineen salaa vuosien ajan masennuksesta. Tammikuussa 1995 New Yorkin The Tramps-yökerhossa Gattonin kunniaksi järjestettiin tribuuttikonsertti, jossa esiintyi useita kitaristin diggareita. Konsertin huippukohdaksi muodostui Les Paulin, James Burtonin, Arlen Rothin ja Albert Leen 20-minuuttinen jamisessio. Stevie Vain mukaan Gatton pääsi kaikkein lähimmäksi parasta koskaan elänyttä kitaristia. Youtuben myötä vuosikymmeniä vanhat Gattonin bootlegesitykset ovat saaneet miljoonia katselijoita ja ylistystä artistin diggareiden taholta.