Tiistain tukeva:Klassikkohittejä levyttänyt keskeinen countryn ja soulin edustaja

26. heinäkuuta 1940 syntynyt ja kuudes joulukuuta 2011 edesmennyt, paremmin taiteilijanimellään Dobie Gray tunnettu Lawrence Darrow Brown oli amerikkalainen laulaja ja lauluntekijä, jonka musiikillinen tyylilajien kirjo käsitti soulin, popin, countryn ja musiikkiteatterin. Hänen suurimpia hittejään ovat vuonna 1965 ilmestynyt The In Crowd sekä vuoden 1973 suurimpiin hitteihin lukeutuva Drift Away, joka myi yli miljoona kappaletta ja on edelleen ahkerassa radiosoitossa. Brown syntyi lähellä Teksasia. Gospelmusiikin hän löysi baptistina toimineen isoisänsä kautta. 1960-luvun alussa hän muutti Los Angelesiin aikomuksenaan luoda uraa näyttelijänä. Samanaikaisesti Brown toimi rahaa ansaitakseen myös solistin tehtävissä. Käyttäen taiteilijanimiä Leonard Ainsworth, Larry Curtis ja Larry Denis hän teki levytyksiä useille paikallisille levy-yhtiöille. Sonny Bonon avustuksella Brown löysi tiensä pieneen itsenäiseen levy-yhtiöön nimeltä Stripe Records. Siellä artisti nimettiin Dobie Grayksi. Ensimmäisen pienen singlemenestyksensä Gray saavutti vuonna 1963 seitsemännellä singlellään Look at Me, joka sijoittui Billboardin listalla sijalle 91. Hänen debyyttialbuminsa Look! ei sitä vastoin menestynyt. Tilanteeseen tuli muutos vuonna 1965, jolloin Grayn originaali levytys kappaleesta The In Crowd nousi sijalle 13. Myöhemmin samana vuonna kappaleen levytti Petula Clark ja sen instrumentaaliversiosta vastasi Ramsey Lewis. Billy Pagen kirjoittama, hänen veljensä Genen sovittama ja Fred Darianin tuottama kappale nousi yhdenneksitoista Yhdysvaltojen R&B-listalla ja myös Britanniassa sen sijoitus oli 25. Sen seuraaja; Kayen, Hal Blainen ja Larry Knechtelin kaltaisten huippumuusikoiden kanssa levytetty See You at the Go-Go nousi sekin Billboardin Hot 100-listalle. Singlejä seurannut pitkäsoitto Dobie Gray Sings For In Crowders That Go Go sisälsi myös artistin omaa käsialaa olleita kappaleita.

Gray jatkoi levytyksiään pienille levy-yhtiöille, joista mainittakoon Charger ja White Whale. Lisäksi hän oli mukana useiden elokuvien soundtrackalbumeilla. Gray vietti useita vuosia työskennellen näyttelijänä. Kyseiseen toimenkuvaan kuului muun muassa kaksi ja puoli vuotta kestänyt pesti Los Angelesin Hairin tuotannoissa. Los Angelesissa työskennellessään Gray liittyi vuonna 1970 solistiksi ja perkussionistiksi yhtyeeseen nimeltä Pollution. Yhtyeen managerina toimi näyttelijä Max Baer Jr. ja se julkaisi kaksi soulvaikutteilla höystettyä psykedeelistä rockia edustanutta albumia; Pollution I ja Pollution II. Yhtyeen jäsenistöön kuuluivat lisäksi solisti Tata Vega ja kitaristi/solisti James Quill Smith, joista jälkimmäinen toimi myös A&M Recordsin demoäänittäjänä lauluntekijä Paul Williamsin kanssa. Vuonna 1972 Gray sai levytyssopimuksen Decca Recordsin kanssa hieman ennen kuin kyseisestä levy-yhtiöstä tuli osa MCA:ta. Hän levytti pitkäsoiton Paul Williamsin veljen Mentor Williamsin tuottamana Nashvillessa. Levytettyjen kappaleiden joukossa oli Mentor Williamsin käsialaa ollut Drift Away, joka sisälsi myös Reggie Youngin tekemän kitarariffin. Kappale nousi viidenneksi Yhdysvaltojen poplistalla ja siitä muodostui Dobie Grayn tunnetuin. Myös Billboardin listalla kappale nousi sijalle 17., myi yli miljoona kappaletta ja saavutti kultasinglen heinäkuussa 1973. Sitä seurannut näkemys Tom Jansin runsaasti versioidusta Lovin' Armsista saavutti sijan 61. Gray työsti MCA Recordsille myös kolme pitkäsoittoa; Drift Away, Lovin' Arms sekä Hey Dixie. Grayn mukaan MCA ei kuitenkaan tiennyt, kuinka kyseisiä levyjä olisi pitänyt markkinoida; tummaihoisen artistin sijoittaminen countrymusiikin markkinoille oli vaikeaa.

 70-luvun puolivälissä Gray muutti Nashvilleen ja solmi uuden levytyssopimuksen Capricorn Recordsin kanssa. Hän kirjoitti kappaleita yhteistyössä Troy Sealsin kanssa. Grayn viimeiset 70-luvun soolosinglet olivat If Love Must Go vuonna 1976 ja kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt You Can Do It . Niistä viimeksi mainittu muodostui top 40-hitiksi. Tämän jälkeen Gray keskittyi kirjoittamaan kappaleita muille artisteille, joista mainittakoon Ray Charles, George Jones ja Don Williams. 70-luvun aikana hän konsertoi Euroopassa, Australiassa ja Afrikassa. Etelä-Afrikassa Gray teki useita menestyksekkäitä kiertueita. Levytysten pariin Gray palasi 80-luvun puolivälissä. Hän oli nyt Capitol Recordsin artisti ja levytti tuottaja Harold Sheddin kanssa. Muutamat Grayn singlet sijoittuivat Yhdysvaltojen countrylistoille vuosina 1986–87 ja parhaiten niistä menestyi top 40-hitiksi, eli sijalle 35. yltänyt That's One to Grow On. Hänen countryalbumeihinsa lukeutui vuonna 1986 ilmestynyt From Where I Stand ja Gray oli myös säännöllinen esiintyjä Charlie Danielsin suosituissa Volunteer Jam -konserteissa. Gray toimi myös solistina useissa tv- ja radiomainoksissa. Vuonna 1997 häneltä ilmestyi pitkäsoitto Diamond Cuts, joka sisälsi sekä uutta tuotantoa että uudelleen levytettyä vanhempaa materiaalia. Vuonna 2000 Wigan Casinon dj Kev Roberts sai valmiiksi Northern Soul- diggareiden keskuudessa järjestetyn kyselyn, jonka tuloksena syntyi 500 parhaan northern soulia edustaneen kappaleen lista. Kymmenen parhaan joukkoon sijoittui Grayn vuonna 1966 levyttämä Out on the Floor, josta tosin muodostui brittihitti vasta yhdeksän vuotta myöhemmin. Drift Awaysta tuli uudelleen hitti vuonna 2003, kun Gray levytti sen uudestaan duettona Uncle Krackerin kanssa tämän pitkäsoitolle No Stranger to Shame. Billboardin listalla uusioversio sijoittui yhdeksänneksitoista. Gray menehtyi Nashvillessa kuudes joulukuuta 2011 syöpäleikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin.

Maanantain mainio:Tom Waitsin merkittävä debyytti

Closing Time on kuudes maaliskuuta 1973 Asylum Recordsin julkaisemana ilmestynyt yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijä Tom Waitsin esikoisalbumi. Lovin' Spoonfulin jäsenistöön kuuluneen Jerry Yesterin tuottama ja sovittama pitkäsoitto oli ensimmäinen Waitsin seitsemästä Asylumin kautta ilmestyneestä albumista. Closing Timea on pidetty folkorientoituneena levynä, mutta Waits on itse korostanut sen jazzvaikutteita ja pianovoittoisuutta. Ilmestymisaikanaan albumi oli suhteellisen menestyksekäs kotimaassaan, mutta Britanniassa ja yleisesti ulkomailla se ei noussut listoille eikä saavuttanut runsasta mediahuomiota. Closing Timeen kohdistuneet levyarvostelut olivat silti myönteisiä. Pitkäsoiton ainoa singlejulkaisu oli Ol '55, josta niinikään Asylumin talliin lukeutunut The Eagles teki menestyneemmän coverin. Closing Timen kappaleita ovat versioineet useat artistit Tim Buckeystä Bette Midleriin. Britanniassa albumi on myynyt lopulta kultalevyksi ja se on julkaistu uudelleen neljästi; kahdesti vinyylinä ja kahdesti cd:nä. Tuorein uudelleenjulkaisu on vuoden 2010 180 gramman vinyyliversio. Waits oli aloittanut musiikilisen uransa vuonna 1970 esiintymällä los angelesilaisessa The Troubadour-clubissa. Hänen ohjelmistoonsa kuului tuolloin covereita Bob Dylanilta, mutta myös omia kappaleita, jotka saivat julkaisunsa Closing Timella sekä sitä seuranneella, vuonna 1974 ilmestyneellä pitkäsoitolla The Heart of the Saturday Night. Kyseisen vuoden marraskuussa Waits soitti ensimmäisen maksetun keikkansa San Diegossa sijainneessa The Heritage -clubissa, joka toimi päivisin kahvilana. Troubadourissa kesällä 1971 soitetun keikan jälkeen Herb Cohenista tuli Waitsin manageri. Loppukesästä Waits äänitti demoja tuottaja Robert Duffeyn kanssa. Vastoin Waitsin tahtoa kyseiset demot ilmestyivät myöhemmin kaksiosaisena The Early Yearsina.

Alkuvuodesta 1972 Waits siirtyi Los Angelesiin ja esiintyi säännöllisesti Troubadourissa. David Geffen löysi Waitsin esittämästä Grapefruit Moonia ja levytyssopimus Asylumin kanssa syntyi noin kuukautta myöhemmin. Ennen debyyttialbumin levyttämistä Waits ystävystyi tuottaja Jerry Yesterin kanssa ja alkuvuodesta 1972 Waits tekikin esituotanto-nauhoituksen. Kyseisen äänityssession aikana tehtiin selviksi myös levytyksen sovitukset, instrumentaatio ja taustamuusikot. Yesterin kautta mukaan tulivat rumpali John Seiter, kitaristi Peter Klimes, trumpetisti Tony Terran ja toinen kitaristi Shep Cooke. Seiterin kautta mukaan saatiin jazzbasisti Bill Plummer. Closing Timen keskeiset äänityssessiot tapahtuivat suurimmaksi osaksi Sunset Sound Recordersilla Hollywoodissa keväällä 1972. Siellä albumejaan olivat aikaisemmin työstäneet esimerkiksi Buffalo Springfield, Joni Mitchell, Neil Young ja The Doors. Äänitykset tehtiin pian Waitsin levytyssopimuksen solmimisen jälkeen ja niitä on kuvattu nopeiksi ja tehokkaiksi. Waits halusi debyyttilevystään jazzvaikutteisen ja Yester folkorientoituneen. Waits oli hyvä kommunikoimaan muusikoidensa kanssa ja kyseisissä äänityssessioissa saatiin valmiiksi yhdeksän raitaa. Ol' 55:ssa Seiter lauloi taustoja. Kappaleiden kokonaismäärään ei kuitenkaan oltu tyytyväisiä, joten toinen nauhoitussessio järjestettiin vain noin viikkoa myöhemmin United Western Recordersilla.

Ainoa kokonaisuudessaan uusi äänitys oli albumin nimikappale Closing Time, jonka nauhoitusta Yester kuvasi maagisena. Jouset lisättiin kappaleisiin Martha ja Grapefruit Moon ja viimeiset miksaukset ja masterointi tapahtuivat Wally Heider -studioilla San Franciscossa. Folktyyliä Closing Timella edustavat erityisesti Ol' 55 sekä Old Shoes Virginia Avenuen ja Old Lullabyn tarjotessa jazzahtavampia sävyjä. Pitkäsoiton nopeatempoisin kappale on Ice Cream Man. Melankoliaa tekstiensä osalta tarjoilevat erityisesti Lonely, I Hope I Don't Fall in Love with You sekä Grapefruit Moon. Closing Timen kansitaide on Cal Shenkelin käsialaa. Albumin maaliskuuhun 1973 ajoittunutta julkaisua seurasi Yhdysvaltain-kiertue huhti-kesäkuussa. Kiertueen toinen jakso ajoittui marras-joulukuulle. Tuolloin Waits esiintyi Frank Zappan lämmittelijänä ja pianosta sekä akustisesta kitarasta vastannutta Waitsia säesti ainoastaan pystybasisti Bob Webb. Ilmestymisaikanaan Closing Time sai hyvät arvostelut amerikkalaisessa musiikkilehdistössä. Esimerkiksi Rolling Stonen arvostelussa albumia kuvattiin huomattavaksi debyyttilevyksi ja Waitsin tyyliä verrattiin Randy Newmaniin. Versioiduin Closing Timen kappaleista on Martha, jonka ovat levytysohjelmistoonsa ottaneet Tim Buckley, Bette Midler ja Meat Loaf. Ice Cream Manista versionsa teki 90-luvun alussa Screamin Jay Hawkins.

Sunnuntain extra:Oklahoman hiljainen merkittävä trubaduuri

Viides joulukuuta 1938 syntynyt ja 26. heinäkuuta 2013 edesmennyt John Weldon, eli artistinimeltään J.J. Cale oli amerikkalainen laulaja/lauluntekijä, levyttävä artisti ja kitaristi, jonka soittotyylillä oli merkittävä vaikutus moniin keskeisiin muusikoihin. Vaikka Cale vältteli tietoisesti julkisuuden valokeilaa, hänen vaikutuksensa musiikin tekijänä on yleisesti tunnustettu. Esimerkiksi Eric Clapton, Neil Young ja Mark Knopfler ovat nimenneet Calen erääksi rockin historian tärkeimmistä artisteista. Calea pidetään eräänä nk. Tulsa-soundin luojista. Kyseinen tyylilaji on ottanut vaikutteita bluesista, rockabillysta, countrysta ja jazzista. Monet keskeiset artistit ja yhtyeet ovat tehneet coverversioita Calen kappaleista. Tunnetuimmista mainittakoon Eric Claptonin näkemykset Cocainesta ja After Midnightista, Lynyrd Skynyrdin versiot Call Me the Breezestä ja I Got the Same Old Bluesista, Waylon Jenningsin ja Dr. Hookin levyttämä Clyde sekä Santanan näkemys kappaleesta The Sensitive Kind. Vuonna 2008 Cale ja Clapton vastaanottivat Grammyn yhteisestä albumistaan Road to Escondido. John Cale syntyi Oklahoma Cityssä ja varttui Tulsassa. Hän valmistui Tulsa Central High Schoolista vuonna 1956. Kitaransoiton opettelun lisäksi hän alkoi opiskella äänitystyön periaatteita jo varhain asuessaan vielä vanhempiensa luona Tulsassa. Siellä Cale rakensi itselleen äänitysstudion. Valmistuttuaan koulusta hän suoritti varusmiespalveluksensa ilmavoimissa teknologian instituutissa Champaignissa, Illinoisissa. Calen miksaamiseen ja äänittämiseen liittyvä tietämys tuli olemaan keskeisessä roolissa hänen levytystensä erottuvan soundimaailman luomisessa. Muiden tulsalaismuusikoiden kanssa Cale muutti Los Angelesiin 60-luvun alussa. Siellä hän työskenteli äänitysinsinöörinä. Vuonna 1966 Cale äänitti Liberty Recordsille demosinglen kappaleestaan After Midnight.

 Kyseistä singleä hän jakeli LA:ssa vaikuttaneille muusikkoystävilleen, joista monet toimivat menestyksekkäästi sessiomuusikkoina. Vaikka Cale sai pysyvän kiinnityksen Whiskey A Go Go-clubille, hän saavutti levyttävänä artistina vain vähäistä menestystä, eikä tienannut tarpeeksi myöskään äänitysinsinöörin tehtävissä. Whiskey A Go Go -clubilla Elmer Valentine kehotti Calea ottamaan käyttöön nimen J.J. Cale, ettei häntä sekotettaisi Velvet Underground -yhtyeen John Caleen. J.J. myi kitaransa ja palasi Tulsaan, missä hän muodosti yhteisen yhtyeen niin ikään tulsalaisen Don Whiten kanssa. Vuonna 1970 Cale kuuli Eric Claptonin levyttäneen coverin After Midnightista. Biisintekijälle ehdotettiin mahdollisuutta oman albuminsa työstämiseen. Vuonna 1972 ilmestynyt Calen debyyttipitkäsoitto Naturally määritteli artistin tyylin. Los Angeles Timesin Richard Cromelinin mukaan kyseessä oli ainutlaatuinen yhdistelmä bluesia, folkia ja jazzia. Calen varhaisten vähäisten rumpukonekokeilujen, rennon groovauksen, kitaratyöskentelyn ja miellyttävän lakoonisten vokaaliosuuksien tuloksena oli ajatonta laatua, joka erotti hänet monista amerikkalaisista rootsmusiikin puritaaneista. Calen suurin singlemenestys oli Naturallylta poimittu Crazy Mama, joka nousi Billboardin listalla sijalle 22. Vuoden 2005 dokumentissa To Tulsa and Back:On Tour with J. J. Cale artisti kertoi, että hänelle tarjottiin tilaisuutta esittää kyseinen kappale Dick Clarkin American Bandstandissa, jotta se olisi noussut vielä korkeammalle listoilla. Cale jätti kyseisen tilaisuuden käyttämättä, sillä hän ei voinut tuoda yhtyettään mukanaan, eikä hän suostunut esiintymään playbackinä. Cale toimi usein omana tuottajanaan, äänittäjänään ja sessiomuusikkonaan. Ainutlaatuisen soundinsa hän mainitsi saavuttaneensa aloittamalla oman musiikkinsa äänitystyöt varhain. Yhdysvaltoja lukuun ottamatta Calen backkatalogi on Fairwood Music Ltd:n julkaisemaa. Neljän ensimmäisen pitkäsoittonsa, joihin lukeutuvat vielä vuoden 1973 Really, seuraavana vuonna ilmestynyt Okie ja vuoden 1976 satoa edustava Troubadour, ohella hänen diskografiastaan voisi nostaa erityisesti esiin vuoden 1990 paluulevyn Travel-Log. Cale menehtyi sydänkohtaukseen La Jollassa, Californiassa 74-vuotiaana. Vuoden 2003 elämäkerrassaan Shakey Neil Young kohottaa J.J. Calen kaikkien aikojen parhaaksi kitaristiksi Jimi Hendrixin kanssa.

Lauantain pitkä:Pitkän uran tehnyt New Jerseyn rootsrockari

Southside Johnny and the Asbury Jukes on keskushahmonsa johtama Jersey Shoresta kotoisin oleva rockyhtye. Yhtye on levyttänyt vuonna 1976 ilmestyneestä debyyttialbumistaan lähtien ja ollut myös läheisessä yhteistyössä Bruce Springsteenin kanssa. Southside Johnny ja kumppanit ovat levyttäneet ja esittäneet useampia Springsteenin kappaleita ja esiintyneet Brucen kanssa useita kertoja. Springsteen myös vieraili Southside Johnny and the Asbury Jukesin vuoden 1991 pitkäsoitolla Better Days. Yhtyeen formatiivisina vuosina Miami Steven Van Zant oli yhtyeen toinen johtohahmo, kitaristi, säveltäjä, sovittaja ja tuottaja. Muut E Street Bandilaiset ovat esiintyneet ja levyttäneet Jukesien kanssa. Yhtyeen puhallinsektio Miami Horns on myös levyttänyt ja esiintynyt Springsteenin kanssa. Kaiken kaikkiaan Asbury Jukesissa on soittanut lähes sata muusikkoa. Jon Bon Jovi kiersi yhtyeen kanssa vuonna 1990. Bon Jovi on nimennyt Jukesin vaikuttajakseen ja sen jäsenistä Bobby Bandiera ja Jeff Casee ovat vastaavasti keikkailleet Bon Jovin kanssa. Southside Johnny ja Steve Van Zant soittivat yhdessä useissa yhtyeissä 70-luvun alkuvuosina. Niissä oli usein mukana myös useita tulevia E Street Bandin jäseniä ja silloin tällöin myös Springsteen itse. Vuonna 1970 vaikuttaneessa yhtyeessä Funky Dusty & The Soul Broom oli lisäksi mukana Gary Tallent. Tammikuussa 1971 perustetun yhtyeen Steve Van Zant & Friends jäsenistössä olivat mukana Springsteen ja Danny Federici. Jo helmikuussa Van Zant, Southside, Tallent ja David Sancious soittivat yhtyeessä Steve Van Zant & Big Bad Bobby Williams Band. Maaliskuussa Van Zant ja Southside olivat mukana Springsteenin lyhytikäisessä yhtyeessä The Friendly Enemies. Sen uran kohokohta oli The Allman Brothers Bandille soitettu lämmittelykeikka. Yhtyeen muita jäseniä olivat Tallent, Sancious, Bobby Williams ja Vini Lopez. Huhtikuussa Southside ja Van Zant alkoivat johtaa The Sundance Blues Bandia, johon kuuluivat lisäksi Springsteen, Tallent, Lopez ja Sancious. 

Toukokuussa Springsteen kiinnitti kyseisen yhtyeen jäsenet lyhytikäiseen yhtyeeseensä Dr. Zoom and the Sonic Boom. Heinäkuusta 1971 lähtien Van Zant, Lopez, Tallent ja Sancious alkoivat säestää Springsteeniä nimellä Bruce Springsteen Band. Kyseisestä miehityksestä muodostui The E Street Bandin ensimmäinen kokoonpano, jossa myös Southside Johnny oli silloin tällöin mukana. Vuosi 1972 oli aktiivinen Southsidelle ja Van Zantille. The Sundance Bandin ja Springsteenin lisäksi he soittivat duona nimellä Southside Johnny & The Kid ja tulevan Jukes-yhtyeen jäsenen Kevin Kalvanagin kanssa yhtyeissä Albee & The Hired Hands ja Bank Street Blues Band. Vuonna 1974 Southside Johnnyn yhtyeeksi oli vaihtunut Blackberry Booze Band, josta kehittyi The Asbury Jukes. Originaali Backberry Booze Band oli toiminut vuodesta 1968 lähtien ja sen johtohahmo oli solisti/huuliharpisti Paul Green. Bank Street Blues Bandin jäsenenä Southside Johnny oli soittanut huuliharppua, mutta ei ollut juurikaan päässyt laulamaan leadia. Niinpä Green ja Southside vaihtoivat yhtyeitä ja Southsidesta tuli Blackberry Booze Bandin johtohahmo. Kalvanagh ja Van Zant täydensivät yhtyeen kokoonpanoa tuoden mukanaan Al Bergerin. Kesäkuussa 1975 yhtyeen nimeksi vaihtui The Asbury Jukes Little Walter & The Jukesin innoittamana. Asbury Jukesin originaalin kokoonpanon täydensivät meksikolais-amerikkalainen tenorisaksofonisti Carlo Nomi ja kitaristi Billy Rush. Heinäkuussa 1975 Steve Van Zant liittyi E Street Bandiin ja oli mukana klassikkoalbumi Born to Runin tiimoilta tehdyllä kiertueella. Samaan aikaan Southside Johnny & The Asbury Jukes jatkoi keikkailua Asbury Parkin Stone Pony-clubin housebandina. Record Plant-studioilla Van Zant tuotti Southside Johnnyn ja kumppaneiden neljästä kappaleesta koostuneen demonauhan. Se herätti Epic Recordsin Steve Popovitchin kiinnostuksen. Samassa studiossa Van Zant tuotti myös Southside Johnny & The Asbury Jukesin esikoisalbumin I Don't Want to Go Home. Van Zant myös kirjoitti albumille kolme kappaletta, näiden joukossa eräänlaisesta tunnuskappaleesta yhtyeelle käynyt nimiraita sekä How Come You Treat Me So Bad, jossa toisena vokalistina kuultiin Lee Dorseyta.

 Springsteenin käsialaa albumilla oli kolme kappaletta ja niistä You Mean So Much to Me oli duetto Ronnie Spectorin kanssa. 70-luvun aikana Van Zant tuotti vielä kaksi muuta The Jukesin pitkäsoittoa. Vuonna 1977 ilmestyneellä This Time It's for Realilla Van Zant oli mukana kirjoittamassa jopa kahdeksaa albumin kymmenestä raidasta ja niistä kolmea Springsteenin kanssa. Pitkäsoitolla vierailivat lauluyhtyeet The Drifters, The Coasters ja The Five Satins. Vuonna 1978 ilmestynyt Hearts of Stone koostui pelkästään originaalista materiaalista, eikä levyllä ollut mukana vierailijoita. Van Zant oli kirjoittamassa seitsemää albumin yhdeksästä raidasta; näistä Trapped Again oli yhteistyötä Springsteenin ja Southside Johnnyn kanssa. Albumin nimikappale ja Talk to Me olivat Springsteenin käsialaa. Vuonna 1977 valmistuneessa elokuvassa Between the Lines kyseinen Asbury Jukesin line up esittää kappaleet Sweeter than Honey ja Having A Party. Vuonna 1979 yhtye soitti Asbury Parkissa kotiinpaluukonsertin. Siitä tehtiin myös Neal  Marshardin tuottama ja ohjaama dokumenttielokuva Southside Johnny and the Asbury Jukes at the Asbury Park Convention Center. Elokuva sai ensi-iltansa tammikuussa 1980 Columbuksessa, Ohiossa. Vuonna 1979 Steve Van Zantin jäsenyys Asbury Jukesissa päättyi. Billy Rushista tuli yhtyeen toinen keskeinen biisintekijä ja sen seuraavat albumit The Jukes, Love is a Sacrifice ja livelevy Reach Out and Touch the Sky olivat Mercury Recordsin julkaisemia. Viimeksi mainitulla olivat mukana myös taustalaulajat Patti Scialfa, Soozie Kirschner ja Lisa Lowell. Vuoden 1983 albumi Trash It Up oli Nile Rodgersin tuottama ja Mirage Recordsin julkaisema. Sitä seurasi seuraavana vuonna ilmestynyt pitkäsoitto In the Heat Saw Asbury, joka jäi Billy Rushin viimeiseksi yhtyeen kanssa. Albumi julkaistiin nimellä Southside Johnny & The Jukes. Rush siirtyi tuottajaksi ja hänet korvasi kitaran varressa  80-luvun puolivälissä Bobby Bindera. Vuonna 1986 ilmestyi albumi At Least We Got Shoes. Vuonna 1991 ilmestynyt pitkäsoitto Better Days tehtiin jälleen Asbury Jukesina. Se sisälsi hitit It's Been a Long Time ja I've Been Working Too Hard. Jon Bon Jovi vieraili solistina albumilla ja osallistui myös Southside Johnnyn ja kumppaneiden vuoden 1990  kiertueeseen. 2000-luvulla yhtye julkaisi useampia pitkäsoittoja ja niistä toistaiseksi tuorein on vuonna 2010 ilmestynyt Pills and Ammo.  The Jukes jatkaa aktiivista keikkailua Yhdysvaltojen koillisosissa, Britanniassa ja myös muualla Euroopassa. Vuonna 2011 muodostui Southside Johnny & Poor Fools, jonka akustisvoittoinen coverohjelmisto on laaja ja sisältää esimerkiksi Dylania, The Bandia, Mose Allisonia, Muddy Watersia ja Emmylou Harrisia. Alkuvuodesta 2013 ilmestyi yhtyeen esikoisalbumi, Jon Bon Jovin studiossa New Jerseyssä äänitetty Songs from the Barn. Southside Johnny & The Jukesin pitkäsoitto Soultime! ilmestyi syyskuussa 2015. Ensinmäisen konserttinsa pandemian aikaan yhtye soitti New Jerseyn Oceanportissa Drive-Inissä 11. heinäkuuta 2020 yli tuhannelle auton omistajalle.

Perjantain pohjat:Syvän etelän rockin klassikon upea esikoinen

 Lynyrd Skynyrd:Pronounced Leh-Nerd Skin-Nerd

Pronounced Leh-Nerd Skin-nerd on southern rockin keskeisimpiin yhtyeisiin lukeutuvan Lynyrd Skynyrdin elokuussa 1973 MCA Recordsin julkaisemana ilmestynyt esikoispitkäsoitto. Albumi sisältää useita yhtyeen kaikkein keskeisimpään tuotantoon lukeutuvia kappaleita, kuten Gimme Three Steps, tyylikäs slovari Tuesday's Gone, puhutteleva Simple Man sekä todellinen anthem Free Bird. Revittelevintä osastoa pitkäsoitolla edustavat avausraita I Ain't the One sekä Poison Whiskey, joista ensin mainittu on yhtyeen pisimpään hengissä pysyneen orginaalijäsenen, kitaristi Gary Rossingtonin sävellys. Basisti Leon Wilkeson erosi Skynyrdistä kesken yhtyeen esikoisalbumin nauhoitusten. Suurimmasta osasta basso-osuuksia albumilla vastaakin kevytpsykedeliaa edustavassa yhtyeessä Strawberry Alarm Clock aikaisemmin soittanut kitaristi Ed King. Wilkeson oli jo säveltänyt valmiiksi suuren osan albumin basso-osuuksista. Debyyttialbumin ilmestymisen aikoihin Skynyrdissä olikin vain kuusi virallista jäsentä. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun King oli yhtyeen pysyvä jäsen. Skynyrd halusi nimittäin hyödyntää kolmen kitaran leadsoittoa myös keikkatilanteessa. Wilkeson palasi yhtyeen basistiksi ja oli mukana albumin tiimoilta tehdyllä kiertueella ja myös Skynyrdin esikoislevyn kansikuvassa. Kultaa albumi myi jo joulukuussa 1974 ja kaksinkertaista platinaa se saavutti heinäkuussa 1987. Vuonna 1975 Skynyrdin debyytti nousi Billboardin listalla sijalle 27. Vuonna 2001 Pronounded Leh-Nerd Skin-Nerdistä julkaistiin laajennettu cd-versio, joka sisälsi muun muassa demoversioita useammista pitkäsoiton kappaleista, kuten Tuesday's Gonesta ja Free Birdista. Jälkimmäisen pitkän kitarasoolo-osuuden aluksi Allen Collinsilta katkesi kitaran kieli, ja suurimman osan instrumentaaliosiota hallitseekin rytmikitara. Albumin kansikuvassa soittajat ovat vasemmalta oikealle Leon Wilkeson, kosketinsoittaja Billy Powell, solisti Ronnie Van Zant, Gary Rossington, rumpali Bob Burns sekä kitaristit Allen Collins ja Ed King. Kansikuva on otettu Georgian Jonesboron pääkadulla. Lähellä kyseistä kuvauspaikkaa Burt Reynolds ja Jerry Reed lastasivat Coors-olutta traktoriin vuonna 1977 valmistuneessa elokuvassa Smokey and the Bandit.  Vuonna 2003 Pronounced Leh-Nerd Skin-Nerd sijoittui sijalle 403. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Eräs kaikkien aikojen debyyttilevyistä ja 70-luvun rockin virstanpylväistä on myynyt maailmanlaajuisesti noin 2 miljoonaa kappaletta.

Torstain terävä:The Runawaysin leadvokalisti ja paljon muuta

30. marraskuuta 1959 syntynyt Cherie Ann Currie on amerikkalainen muusikko, solisti, lauluntekijä, näyttelijä ja taiteilija. 70-luvun puolivälistä eteenpäin hän vaikutti losangelesilaisen rockyhtyeen The Runawaysin leadvokalistina. The Runawaysin jälkeen Curriesta tuli sooloartisti. Myöhemmin hän lyöttäytyi yhteen identtisen kaksossisarensa Marie Currien kanssa ja kaksikko julkaisi yhteisen albumin. Duettona toteutettu Since You Been Gone nousi Yhdysvaltojen Hot 100 -listalle. Yhteiset levytykset julkaistiin yhtyenimellä Cherie and Marie Currie. Cherie on myös tullut tunnetuksi roolistaan elokuvassa Foxes. Currien äiti on näyttelijätär Marie Harmon. Currie kasvoi Encinossa kolmen sisaruksen kanssa. Currie toimi The Runawaysin päävokalistina muun yhtyeen koostuessa kitaristi/solisti Joan Jettistä, kitaristi Lita Fordista, rumpali Sandy Westistä sekä  Currien Runawaysissä vaikutusaikaan yhtyeessä basisteina toimineista Jackie Foxista ja Vicki Bluesta. Bomb! -musiikkilehti kuvasi Currieta Iggy Popin ja Brigitte Bardotin kadonneeksi tyttäreksi. Currie liittyi The Runawaysiin vuonna 1975 ollessaan 15-vuotias. Yhtyeen ehkäpä tunnetuin kappale Cherry Bomb kirjoitettiin häntä varten koe-esiintymistilaisuudessa. Arviot Currien ja yleisesti The Runawaysin vaikutuksesta naisrockiin eroavat. Yhtye oli joka tapauksessa kiistatta tyylisuuntansa eräänlainen pioneeri. Currie oli mukana The Runawaysissa pitkäsoittojen The Runaways, Queens of Noise ja Live in Japan ajan, joiden jälkeen hän siirtyi soolouralle. Currien sopimus Mercury Recordsin kanssa käsitti neljä albumia, mutta The Runawaysin jäsenenä hän ehti julkaista ainoastaan kolme pitkäsoittoa. Currie oli yhden albumin velkaa ja ensimmäisen soololevynsä Beauty's Only Skin Deep hän julkaisi Polydor Recordsilla. Se sisälsi muun muassa Cherien ja Marien dueton Love at First Sight. Cherie ja Marie tekivät Yhdysvaltain-kiertueen vuonna 1977 ja Marien saapuessa vokalisoimaan encoreihin, yleisö repesi.

 Seuraavana vuonna vuorossa oli kiertue Japanissa ja siellä Curriet esiintyivät useissa tv-show:issa. Yhtyeen nimeksi vaihtui Cherie and Marie Currie ja se levytti albumin Messin' with the Boys Capitol Recordsille ja toisen pitkäsoiton Young and Wild Ravenille. Longareista ensin mainittu ilmestyi vuonna 1980 ja se saavutti melko runsaasti radiosoittoa. Cherie ja Marie promotoivat kyseistä albumia esiintymällä esimerkiksi Sha Na Na Showssa ja Mike Douglas Showssa. Vuonna 1998 ilmestynyt Young and Wild oli kokoelma-albumi. Se sisälsi kappaleita Beauty's Only Skin Deepiltä, Messin' with the Boysilta ja The Runawaysin kokoelmalevyltä Flaming Schoolgirls. Lisäksi mukana oli yksi uusi kappale, jota Marie oli ollut mukana kirjoittamassa. Currien kaksossiskot kirjoittivat, lauloivat ja tuottivat kappaleita The Rosebud Beach Hotel -elokuvaan ja sen soundtrackille. Elokuvassa kaksikko näytteli ja vokalisoi. Cherie näytteli vuonna 1980 ilmestyneessä elokuvassa Foxes Jodie Fosterin kanssa. Hän sai elokuvadebyytistään hyvät arviot, mikä johti rooleihin useissa muissa elokuvissa. Niistä mainittakoon Parasite, Wavelenght, Twilight Zone:The Movie sekä Rich Girl. Currie on vieraillut useissa televisio-ohjelmissa, kuten Matlock and Murder ja She Wrote. Vuonna 1984 Cherie oli Brendan roolissa Savage Streetsissä, mutta hänen paikkansa otti Linda Blair. Samana vuonna Curriella oli solistin rooli fiktiivisessä yhtyeessä  The Dose elokuvassa This is Spinal Tap, mutta loppujen lopuksi hänen hahmonsa ei päässyt mukaan elokuvaan. Currie vieraili solistina Shamelessin vuoden 2013 albumilla Beautiful Disaster. Samana vuonna hän julkaisi singlet vanhan yhtyetoverinsa Lita Fordin sekä Glenn Danzigin kanssa. Uusi pitkäsoitto Reverie ilmestyi kuluvana vuonna. Sillä vierailevat Lita Ford, Currien poika Jake Hayes sekä ex-manageri, jo edesmennyt Kim Fowley. Albumin tiimoilta tehtävän brittikiertueen vieraana on Last Great Dreamers. 2000-luvulla Currie on tullut tunnetuksi puuleikkaustöistään, joissa hän käyttää moottorisahaa. Moottorisahataidetta Currie on harjoittanut vuodesta 2002 lähtien ja vuonna 2005 hän piti aihetta koskevan näyttelyn Chatsworthissa, Kaliforniassa. Currien moottorisahataide on ollut esillä myös useissa melko tuoreissa tv-ohjelmissa.

Keskiviikon klassikko:Brittibluesin isähahmon ensimmäinen vuosikymmen

29. marraskuuta 1933 syntynyt ja 22. heinäkuuta 2024 edesmennyt John Mayall oli englantilainen blueslaulaja, kitaristi, urkuri ja biisintekijä, jonka musiikillinen ura on kestänyt yli viidenkymmenen vuoden ajan. Häntä voi pitää brittibluesin todellisena isähahmona. 1960-luvun alkupuolella Mayall perusti John Mayall's Bluesbreakersin, yhtyeen, jota voi tituleerata todelliseksi brittiläisen bluesin korkeakouluksi. Yhtyeessä ovat nimittäin vuosien mittaan soittaneet monet varsin merkittävät muusikot, joista mainittakoon pikaisesti Eric Clapton, Peter Green, Mick Taylor, John McVie, Mick Fleetwood, Aynsley Dunbar, Larry Taylor, Harvey Mandel sekä Andy Fraser. Macclesfieldissä, Cheshiressa syntyneen Mayallin isä Murray Mayall oli kitaristi ja jazzfanaatikko. Nuoresta iästä lähtien John tutustui amerikkalaisen bluesiin. Pianon, kitaran ja huuliharpun soiton osalta hän on itseoppinut. Ensimmäisen sähkökitaransa Mayall osti suoritettuaan asepalveluksensa Koreassa. Manchesterin taidekoulussa opiskellut Mayall aloitti soittamisen puoliammattimaisesti toimineissa yhtyeissä. Valmistuttuaan hän työskenteli taidesuunnittelijana, mutta ei jättänyt musiikkia. Vuonna 1963 hän muutti Lontooseen ja aloitti ammattiuransa muusikkona. Taidesuunnittelijan työstä oli myöhemmin hyötyä Mayallin vastatessa useiden albumiensa kansitaiteesta. Lontooseen muuttamista ehdotti brittibluesin keskeisiin tekijöihin kuulunut Alexis Korner, joka esitteli Mayallin monille soittajille ja auttoi esiintymistilaisuuksien löytämisessä. The Bluesbreakersin kanssa Mayall aloitti keikkailun Marquee-clubilla loppuvuodesta 1963. Sen ensimmäisen kokoonpanon muodostivat Mayall, aikaisemmin Powerhouse Four -yhtyeessä hänen kanssaan soittanut Peter Ward, basisti John McVie ja aikaisemmin Cyril Daviesin kanssa soittanut kitaristi Bernie Watson. Ensimmäinen levytys oli tuottaja Ian Samwellin kanssa tehty single Crawling Up a Hill. Rummuissa oli tuolloin Martin Hart, jonka korvasi pian Hughie Flint. Vastaavasti kitaristiksi vaihtui Roger Dean. Kyseinen kokoonpano säesti John Lee Hookeria brittikiertueella 1964.

 Levytyssopimus syntyi Deccan kanssa ja seitsemäs joulukuuta 1964 yhtyeen Klooks Kleekissä soittama konsertti äänitettiin ja julkaistiin albumina John Mayall Plays John Mayall. Liveäänitteitä levyllä täydensi vielä studioraita Crocodile Walk. Albumi ei menestynyt, mutta John Mayallin ura sai ratkaisevan käänteen, kun Eric Clapton korvasi Roger Deanin kitaran varressa huhtikuussa 1965. Uuden kitaristinsa myötä Bluesbreakers alkoi saavuttaa merkittävää huomiota. Kyseisen vuoden kesällä yhtye äänitti lokakuussa julkaistun singlen I'm Your Witchdoctor/Telephone Blues. Kuitenkin saman vuoden elokuussa Clapton lähti useammaksi kuukaudeksi Kreikkaan. Kyseisenä aikana kitaristina vaikutti ensisijaisesti Peter Green ja basistina Graham Bond Organisationista ensisijaisesti tuttu Jack Bruce. Clapton palasi Bluesbreakersiin kyseisen vuoden marraskuussa. Bruce siirtyi Manfred Manniin, mutta Bluesbreakers- kokoonpano, jossa hän oli vielä mukana, soitti keikan Lontoon Flamingo-clubilla. Se äänitettiin Mayallin kaksiraitaisella ja arvokkaan dokumentin kappaleita julkaistiin vuonna 1969 kokoelmalla Looking Back ja vuonna 1977 levyllä Primal Solos. Huhtikuussa 1966 Bluesbreakers äänitti tuottaja Mike Vernonin kanssa kakkosalbuminsa. Sen tekemiseen osallistui myös baritonisaksofonisti John Almondista, tenorisaksofonisti Alan Skidmoresta ja trumpetisti Skid Healeysta muodostunut puhallinsektio, joka oli mukana muutamilla kappaleilla. Suurelta osin bluesstandardeista koostunut albumi äänitettiin ainoastaan kolmessa päivässä, julkaistiin kyseisen vuoden heinäkuussa ja siitä muodostui Mayallin kaupallinen läpimurto. Se nousi kuudenneksi brittilistalla. Supertrio Creamin perustaminen uutisoitiin musiikkilehdistössä jo samaisen vuoden kesäkuussa. Claptonin viimeinen keikka Bluesbreakersin riveissä oli 17. heinäkuuta Bexleyssä ja Creamin debyytti jo samaisen kuun 29.  päivä Manchesterissa. Claptonin lähdettyä Mayall suostutteli Peter Greenin palaamaan yhtyeensä kitaristiksi. Greenin kitaroima kokoonpano äänitti lähes 40 kappaletta.

Helmikuussa 1967 ilmestynyt albumi A Hard Road on edeltäjänsä tavoin kohotettu klassikoksi. Sen laajennetuilla versioilla on myöhemmin julkaistu valtaosa kaikesta Greenin kitaroimasta materiaalista. Alkuvuodesta 1967 Mayall julkaisi myös amerikkalaisen bluesharpistin Paul Butterfieldin kanssa levytetyn ep:n. Peter Green perusti pian Fleetwood Macin, johon tulivat mukaan myös John McVie sekä muutaman viikon ajan Bluesbreakersissä soittaa ehtinyt Mick Fleetwood. Uusista tarjokkaista Mayallin valinta kohdistui 18-vuotiaaseen Mick Tayloriin. Alun perin paikalle suunniteltu David O' List perusti progeyhtye The Nicen Keith Emersonin kanssa. Toukokuussa 1967 Mayall osoitti kuitenkin yhden päivän aikana musiikillisen talenttinsa levyttämällä marraskuussa julkaistun albumin The Blues Alone. Artwoodsin rumpali Keef Hartley oli mukana puolella kappaleista, kaikesta muusta albumilla Mayall vastasi itsenäisesti. Heinäkuussa 1967 Bluesbreakersin vakiintunut uusi kokoonpano, jota täydensivät saksofonistit Rip Kant ja Chris Merker, nauhoitti albumin Crusader. Kyseisen vuoden Bluesbreakers vietti pääosin konsertoiden. Kiertueen lopussa Mayallilla oli 60 tuntia nauhoitettua materiaalia, josta kasattiin helmikuussa 1968 ilmestyneet albumit Diary of a Band Vol 1 & 2. Basistiksi vaihtui Keith Tilman ja saksofonistiksi Dick Heckstall-Smith. 15-vuotias Andy Fraser ehti olla Bluesbreakersin basistina vain kuusi viikkoa ennen liittymistään brittiläisen bluesrockin keskeisiin nimiin lukeutuvaan Free-yhtyeeseen. Tilalle saatiin jazztaustaa omannut Tony Reeves. Myös rumpali Jon Hiseman oli aikaisemmin soittanut jazzympyröissä.  Huhtikuussa 1968 levytettiin Mayallin ja Mike Vernonin tuottama pitkäsoitto Bare Wires, joka nousi kotimaassaan kuudenneksi. Hiseman, Reeves ja Heckstall-Smith siirtyivät perustamaan jazzrockyhtye Colosseumia. Rumpaliksi saatiin muun muassa Zoot Moneyn kanssa musiikillista yhteistyötä tehnyt Colin Allen ja basistiksi nuori lahjakkuus Steve Thompson. Elokuussa 1968 kyseinen kvartetti levytti pitkäsoiton Blues from Laurel Canyon. 13. kesäkuuta 1969 oltuaan Mayallin matkassa lähes kahden vuoden ajan Mick Taylor liittyi virallisesti Rolling Stonesiin. Rumpali Colin Allenin uudeksi yhtyeeksi vaihtui skottilais-brittiläinen ylpeys Stone the Crows, johon myös basisti Thompson liittyi.