Tiistain tukeva:Santanan rumpalilahjakkuus ja paljon muuta

Kuudes heinäkuuta 1949 San Franciscossa syntynyt Michael Shrieve on amerikkalainen rumpali ja perkussionisti, joka on myöhemmin säveltänyt myös elektronista musiikkia. Hän identifioituu ensisijaisesti Santanan rumpaliksi ja soitti yhtyeen kahdeksalla ensimmäisellä pitkäsoitolla vuosien 1969-1974 välillä. Esiintyessään Santanan jäsenenä Woodstockin vuoden 1969 festivaaleilla Shrieve oli eräs yhtyeen nuorimmista muusikoista. Shrieven järisyttävä rumpusoolo kappaleessa Soul Sacrifice on ikuistettu myös Woodstock-elokuvaan.  Muusikon uransa Shrieve aloitti housebandissa R&B-clubissa säestäen esimerkiksi BB Kingiä ja Etta Jamesia. Hänen ensimmäinen täysiaikainen yhtyeensä oli Glass Menagerie. Soittaessaan 16-vuotiaana jamisessiossa Fillmore Auditoriumissa Shrieve kiinnitti Santanan managerin Stan Marcumin huomion. Kolme vuotta myöhemmin Shrieve jammaili Santanan kanssa äänitysstudiossa ja sai kiinnityksen yhtyeeseen. 16. elokuuta 1969 Santana soitti Woodstockissa, mutta tuolloin yhtyeen legendaarinen debyyttialbumi ei vielä ollut ilmestynyt. Sen jälkeen Shrieve oli mukana yhtyeen seuraavilla klassikkoalbumeilla Abraxas, III, Caravanserai, Welcome ja Borboletta sekä livetriplalla Lotus. Caravanseraille Shrieve oli mukana kirjoittamassa neljää kappaletta ja hän osallistui myös albumin tuottamiseen. Shrieve jätti Santanan keskittyäkseen sooloprojekteihinsa.

Vuonna 1976 Shrieve levytti Lontoossa albumin Automatic Man kitaristi Pat Thrallin, basisti Doni Harveyn ja kosketinsoittaja Todd Cochranin kanssa. Lontoossa ollessaan Shrieve oli osa fuusiosuperyhtyettä Go, johon kuuluivat lisäksi Stevie Winwood, Al DiMeola, Klaus Schultze ja Stomu Yamashta. Se levytti pitkäsoitot Go, Go Too sekä konserttitaltioinnin Go Live from Paris. Hän oli myös mukana yhtyeessä Hagar Schon Aaronson Shrieve ja toimi rumpalina myös Supertramp-yhtyeen Roger Hodgsonin sooloalbumilla In the Eye of the Storm. Vuosien 1979 ja 1984 välillä Shrieve oli perkussionistina Klaus Schultzen sivuprojektissa Richard Wahnfried. Vuonna 1984 Shrieve levytti Schultzin kanssa ensimmäisen elektronista musiikkia sisältäneen albuminsa Transfer Station Blue. Shrieve soitti myös Mick Jaggerin debyyttisooloalbumilla She's the Boss. Shrieven miksatessa albumia Nile Rodgersin kanssa The Power Station-studioilla New Yorkissa Jaco Pastorius kutsui Shrieven äänityssessioon. Kyseiset nauhoitukset ovat jääneet julkaisematta. Vuonna 1997 Shrieve levytti useiden Santanassa vaikuttaneiden muusikoiden, kuten Gregg Rolien kanssa albumin Abraxas Pool. Musiikillista yhteistyötä Shrieve on lisäksi tehnyt esimerkiksi Andy Summersin kanssa ja toiminut sessiomuusikkona muun muassa Todd Rundgrenin levyillä. Viime vuodet Shrieve on asunut Washingtonissa. Hän soittaa fuusiojazzyhtyeessä nimeltä Spellbinder. Hän on toiminut tuottajana poikansa Sam Shrieven esikoislevyllä Bittersweet Lullabies. Shrieve on myös säveltänyt musiikkia useisiin elokuviin. Niistä merkittävin on Paul Mazurskin Tempest and Apollo 13. Vuonna 1998 Shrieve pääsi Rock and Roll Hall of Fameen Santanan jäsenenä. Maaliskuussa 2011 Rolling Stonen lukijoiden äänestyksessä kaikkien aikojen parhaista rumpaleista Shrieve sijoittui kymmenenneksi.

Maanantain mainio:Amerikan rockin taitajat

Vuonna 1979 perustettu Huey Lewis & The News oli eräs 80-luvun suosituimmista amerikkalaisyhtyeistä. Sen esiasteena voi pitää countryrockyhtyettä nimeltä Clover, johon vuonna 1972 liittyivät solisti/huuliharpisti Huey Lewis sekä kosketinsoittaja Sean Hopper. Vuonna 1977 osaa yhtyeen muusikoista mukaan lukien Hopper kuultiin taustamuusikkoina Elvis Costellon debyyttialbumilla My Aim is True. Lewis ehti tehdä yhteistyötä Thin Lizzyn kanssa soittamalla huuliharppusoolon Live and Dangerous-tuplan kappaleeseen Baby Drives Me Crazy. Cloverin pahin kilpailija oli yhtye Soundhole, johon kuuluivat rumpali Bill Gibson, kitaristi/saksofonisti Johnny Colla ja basisti Mario Cipollina. Soundhole oli tehnyt musiikillista yhteistyötä Van Morrisonin kanssa. Vuonna 1978 Huey Lewis ehdotti kilpailijoilleen yhteisen yhtyeen perustamista. Se sai nimekseen Huey Lewis & American Express. Seuraavana vuonna yhtye laajensi kokoonpanoaan kitaristi Chris Hayesillä ja solmi sopimuksen Chrysalis Recordsin kanssa. Yhtyeen nimi oli kuitenkin vaihdettava levy-yhtiön toivomuksesta. Huey Lewis & The Newsin debyyttialbumi ilmestyi vuonna 1980 vielä ilman suurempaa huomiota. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt, yhtyeen itsenäisesti tuottama kakkosalbumi Picture This sisälsi jo singlemenestyksen Do You Believe in Love sekä pienemmät menestykset Hope You Love Me Like You Say You Do ja Workin’ for a Livin’.

Lopullisesti jysähti vuonna 1983. Tuolloin Huey Lewis & The News julkaisi aina kahdeksan miljoonaa kappaletta myyneen ja varsin vahvasta kappalemateriaalista koostuneen pitkäsoiton Sports. Listakärkeen albumi nousi tosin vasta seuraavana vuonna ja jättimenestys siitä muodostui vasta samaisen vuosikymmenen puolivälissä. Sportsin suurimpiin hitteihin lukeutuivat Heart of Rock n’ Roll, Heart and Soul, I Want A New Drug (Called Love) sekä If This Is It. Maininnan ansaitsee lisäksi erinomainen albumiraita Walking on a Thin Line. Vuoden 1985 satoa olevassa elokuvassa Back to the Future Huey Lewis & The News oli mukana aina listakärkeen nousseella kappaleella The Power of Love. Yhtyeen seuraava pitkäsoitto Fore ilmestyi vasta syksyllä 1986. Se jatkoi laadukasta tasoa ja myös hittejä riitti edelleen:Stuck with You sekä Jacob’s Ladder nousivat kotimaassaan listakärkeen ja varsin hyvin menestyi myös valtavirran rockia edustanut Hip to Be Squire. Vuosi 1987 kului Huey Lewis & The Newsin osalta kiertueen merkeissä. Seuraava pitkäsoitto Small World ilmestyi kesälllä 1988. Se edusti sofistikoituneempaa tyyliä edeltäjiinsä verrattuna. Albumin nimikappaleen kakkososalla vieraili jazzsaksofonisti Stan Getz ja albumin singlepoiminta Perfect World nousi kolmanneksi kotimaassaan. Vuonna 1991 ilmestyneellä albumillaan Hard at Play Huey Lewis & The News palasi musiikillisesti juurilleen. EMI:n julkaisema pitkäsoitto sisälsi myös singlehitit Couple Days Off ja It Hit Me Like A Hammer. Vuonna 1994 ilmestyneen 1950-ja 1960-luvun harvinaisempia rock ja doo wop-kappaleita coveroineen albumin Four Chords & Several Years Ago julkaisijana oli Elektra. Kyseessä oli viimeinen albumi basisti Mario Cipollinalle, joka jätti yhtyeen albumia seuranneen kiertueen jälkeen. Vuonna 1997 yhtye julkaisi ensimmäisen kokoelmansa Time Flies, jolla oli kuitenkin tarjottavanaan myös neljä uutta kappaletta. Cipollinan korvasi yhtyeessä edelleen vaikuttava John Pierce. Vuonna 2001 ilmestyi pitkäsoitto Plan B, jonka ilmestymisen jälkeen kitaristi Chris Hayes jätti yhtyeen. Hänet korvasi Stef Burns. Vuoden 2004 joulukuussa Huey Lewis & The News äänitti Californiassa konserttitaltioinnin Live at 25. Uusi, alun perin Stax Recordsin julkaisemia soulcovereita sisältänyt pitkäsoitto Soulsville ilmestyi lokakuussa 2010. Se oli myös nauhoitettu Ardent Studioilla. Huey Lewis & The News jatkoi keikkailuaan noin 70 konsertin vuosivauhdilla vuoteen 2018 saakka. Toukokuussa 2013 ilmestyi klassikkoalbumi Sportsin 30-vuotisjuhlaversio, joka sisältää peruslevyn lisäksi livetulkinnat kaikista albumin yhdeksäsästä kappaleesta. Vuonna 2019 Huey Lewis and The News solmi sopimuksen BMG Rights Managementin kanssa. 14. helmikuuta 2020 ilmestynyt Weather on yhtyeen ensimmäinen uudesta tuotannosta koostuva albumi sitten Plan B:n.

Sunnuntain extra:The Sweetin vuoden 1976 mestariteosalbumi

 The Sweet:Give Us A Wink

Alkuvuodesta 1976 ilmestynyt The Sweetin neljäs studioalbumi Give Us A Wink oli yhtyeen pitkäsoitoista ensimmäinen, jolla se vastasi täysin itsenäisesti sekä kappalemateriaalista, että tuottamisesta. Vuonna 1974 ilmestyneestä pitkäsoitosta Sweet Fanny Adams lähtien omien kappaleiden osuus yhtyeen tuotannossa oli kasvanut, mutta mukana oli ollut vielä myös hittinikkareiden Nicky Chinnin ja Mike Chapmanin kynäilemiä biisejä. Give Us A Winkin singlekappaleet Action ja The Lies in Your Eyes oli julkaistu jo ennen pitkäsoittoa. Niistä ensin mainittu oli ollut top ten -menestys monissa Euroopan maissa ja Kanadassa, mutta Britanniassa sijoitus oli 15. ja Yhdysvalloissa 20. Actionista on tehty myös useita coverversioita, joista mainittakoon Def Leppardin, Ravenin ja Black N' Bluen levyttämät näkemykset. The Lies in Your Eyesin sijoitus kotimaassaan oli suhteellisen vaatimattomasti 35, mutta kappale osoittautui varsin suosituksi muualla Euroopassa ja Australiassa. Siellä pikkulevynä pitkäsoitolta julkaistiin myös 4:th of July, mutta se ei noussut listalle. Mainittu kappale edusti puhtaasti hardrocktyyliä, josta varhaisimmat esimerkit Sweetin tuotannossa olivat olleet jo 70-luvun alun Chinnin ja Chapmanin kirjoittamien purkkapopsinglejen omaa tuotantoa edustaneet b-puolet. Myös muilta osin Give Us A Wink edustaa lähestulkoon erinomaisesti toimivaa hardrockia. Albumin tuotannon parhaimmistoon lukeutuvat  erinomaista riffittelyä ja kitarasooloilua tarjoava Yesterday's Rain ja iskevä Cockroach. Keep It In sisältää killerikertosäkeen ja White Micen vaikutus esimerkiksi Def Leppardin tyyliin on ollut kiistaton. Andy Scott kitaroi varsin inspiroituneesti. Seitsemän ja puoliminuuttinen albumin päätöskappale Healer tarjoaa onnistuneesti jopa hienoisia funksävyjä.  Give Us A Wink nousi kolmanneksi Ruotsissa, yhdeksänneksi Saksassa ja top 20:een myös Norjassa, Kanadassa ja Australiassa. Sweetin kotikonnuilla Britanniassa albumi ei sitä vastoin saavuttanut listasijoitusta. Pitkäsoiton Yhdysvalloissa ilmestyneellä painoksella levypuoliskojen kappalejärjestys oli vaihtunut ja kakkospuolen kolmantena raitana oli Lady Starlight, joka julkaistiin alun perin Give Us a Winkiä edeltäneen The Sweetin pitkäsoiton Desolation Boulevard eurooppalaisella painoksella, jota ei tuolloin ollut saatavilla Yhdysvalloissa.

Lauantain pitkä:Fleetwood Macin vihreä kausi

1970-luvun puolivälistä lähtien popmusiikin parissa varsin menestyksekkään uran luonut Fleetwood Mac aloitti heinäkuussa 1967 puhtaana bluesyhtyeenä albumilla Hard Road upeaa työtä tehneen kitaristi Peter Greenin lähdettyä John Mayall's Bluesbreakersistä. Kyseisessä brittibluesin korkeakoulussa ollessaan hän tiedusteli Mayallilta, voisiko Mick Fleetwood korvata Ansley Dunbarin yhtyeen rumpalina. Green ja Fleetwood olivat aikaisemmin soittaneet yhdessä yhtyeissä Peter B's Looners ja Shotgun Express, joista jälkimmäisessä solistina oli toiminut nuori Rod Stewart. Mayall suostui ja Mick Fleetwoodista tuli osa Bluesbreakersiä, jossa basistin tehtävästä huolehti John McVie. Mayall tarjosi soittajilleen ilmaista studioaikaa, jonka tuloksena Green, Fleetwood ja McVie äänittivät viisi kappaletta. Niiden joukossa oli instrumentaali, jonka Green nimesi rytmiryhmän mukaan Fleetwood Maciksi. Yhteistyö sujui siinä määrin onnistuneesti, että pian äänitysten jälkeen Green otti yhteyttä Fleetwoodiin aikomuksenaan muodostaa uusi yhtye. Basistiksi kaavailtiin nimenomaan John McVietä, joka tahtoi kuitenkin edelleen pysyä Mayallin matkassa. Green ja Fleetwood lyöttäytyivät yhteen slidekitaristi Jeremy Spencerin ja basisti Bob Brunningin kanssa. Jälkimmäiselle oli kuitenkin selvää, että hän saisi lähteä, jos McVie suostuisi liittymään mukaan uuteen yhtyeeseen. Kokoonpano, jossa Brunning oli basistina, teki debyyttiesiintymisensä elokuussa 1967 Windsorin Jazz & Blues Festivaalilla. Kului vain viikkoja ja John McVie liittyi yhtyeeseen vakibasistiksi. Fleetwood Macin debyyttialbumi ilmestyi helmikuussa 1968 Blue Horizon -levymerkillä. Kyseessä oli konstailematon blueslevy, jolla Brunning oli vielä basistina raidalla Long Grey Mare. Albumi menestyi mainiosti brittilistalla sijoittuen neljänneksi. Siltä ei poimittu singlejä, mutta pian julkaistiin kaksi pikkulevyä; Black Magic Woman ja Need Your Love So Bad. Niistä ensin mainittu muodostui pari vuotta myöhemmin isoksi hitiksi Santanan näkemyksenä.

Yhtyeen kakkosalbumi Mr Wonderful ilmestyi jo samaisen vuoden elokuussa. Tyylisuuntana säilyi blues, mutta myös muutoksia ilmeni. Muutamia kappaleista värittivät puhaltimet, muutamia Chicken Shack -yhtyeen Christine Perfectin koskettimet. Albumi nauhoitettiin livenä studiossa mikitettyjen vahvistimien ja PA-systeemin kera. Tämän ansiosta pitkäsoitto tavoitti varsin vintagen soundimaiseman. Pian kakkosalbumin ilmestymisen jälkeen Fleetwood Mac laajensi kokoonpanoaan vasta 18-vuotiaalla kitaristilahjakkuudella Danny Kirwanilla. Hänen varhaisempi yhtyeensä oli ollut etelälontoolainen bluestrio Boilerhouse, jonka rytmiryhmän muodostivat basisti Trevor Stevens ja rumpali Dave Terrey. Green ja Fleetwood olivat olleet seuraamassa Boilerhousen treenejä ja Green oli vakuuttunut siinä määrin, että ollut kutsunut Boilerhousen yhtyeensä lämmittelyesiintyjäksi. Boilerhousen rytmiryhmä ei kuitenkaan ollut valmistautunut toimimaan ammattimuusikkoina. Niinpä Green laittoi uuden rytmiryhmän löytämiseksi ilmoituksen Melody Makeriin. Koesoitossa Mike Vernonin Blue Horizon Clubilla Nag's Headissa kävi yli 300 kokelasta, mutta vaikeasti miellytettävä Green ei löytänyt tarpeeksi laadukkaita korvaavia muusikoita. Niinpä hän päätyi kiinnittämään Kirwanin Fleetwood Macin kolmanneksi kitaristiksi. Kirwanin tunnusomainen vibraatto ja ainutlaatuinen tyyli toivat Fleetwood Macin ilmaisuun uuden ulottuvuutensa. Kirwanin kanssa yhtye julkaisi ensimmäisen Euroopassa listakärkeen nousseen singlensä Albatross. Amerikan markkinoille julkaistiin albumi English Rose, joka sisälsi Mr Wonderfulin kappaleita sekä uusia Kirwanin käsialaa olleita biisejä. Euroopassa julkaistiin albumi The Pious Bird of Good Omen, joka oli singleistä, niiden b-puolista ja Eddie Boydin kanssa tehdyistä äänityksistä kasattu kokoelma.  Mennessään Yhdysvaltoihin tammikuussa 1969 yhtye levytti Chessin studioilla Willie Dixonin, Muddy Watersin ja Buddy Guyn kaltaisten chicagolaisten bluesin klassikoiden kanssa. Kyseessä olivat kuitenkin Fleetwood Macin viimeiset puhtaat blueslevytykset. Musiikillisen tyylinmuutoksen myötä vaihtui myös yhtyeen levy-yhtiö. Immediate Recordsille Fleetwood Mac levytti upean singlen Man of the World. Sen b- puolella julkaistiin Jeremy Spencerin selkeän 50-lukuhenkinen Somebody's Gonna Get Their Heads Kicked In Tonite. Immediate Records oli huonossa hapessa ja yhtye etsi uutta diiliä. Beatlesit olisivat halunneet bändin Apple Recordsilleen, mutta manageri Clifford Davisin kehotuksesta valinta kohdistui Reprise Recordsiin, joka onkin säilynyt Fleetwood Macin levy-yhtiönä tuosta lähtien kautta vuosien.

Ensimmäinen uudelle yhtiölle tehty pitkäsoitto oli syyskuussa 1969 ilmestynyt ja arvostettu Then Play On. Albumin Amerikan-versio sisälsi klassikkokappaleen Oh Well, joka on säilynyt yhtyeen keikkaohjelmistossa tietyin väliajoin vielä 2000-luvullakin. Then Play On sisälsi ainoastaan Greenin ja Kirwanin käsialaa olleita kappaleita. Jeremy Spencer levytti samoihin aikoihin 50-luvun tyylisistä rockkappaleista koostuneen sooloalbumin. Taustamuusikkoina sillä kuultiin muita Fleetwood Macin muusikoita. Samaisen vuoden heinäkuussa Fleetwood Mac lämmitteli Ten Years Afteria Schaefer Music Festivaalilla New Yorkissa. Mac esiintyi samassa tapahtumassa myös seuraavana vuonna. Näihin aikoihin Fleetwood Mac oli varsin suosittu yhtye Euroopassa. Peter Green ei ollut kuitenkaan enää hyvässä kunnossa. Hänen viimeiseksi hitikseen yhtyeen riveissä jäi helmikuussa 1970 Boston Tea Partyssa levytetty hieno single The Green Manalishi, joka on myöhemmin päätynyt Judas Priestin coverohjelmistoon. Green olisi ollut halukas antamaan kaikki yhtyeen rahat hyväntekeväisyyteen ja päätti lähteä bändistä. Green soitti viimeisen keikkansa Fleetwood Macin riveissä 20. toukokuuta. Tuolloin yhtye ylitti sovitun soittoaikansa ja sähköt katkaistiin Mick Fleetwoodin jatkaessa rummuttamistaan. Boston Tea Partyssa helmikuussa 1970 tehtyjä erinomaisia liveäänityksiä  julkaistiin 80-luvulla albumilla Live in Boston. Snapper Recordsin kautta 90-luvulla oli vuorossa kolmiosainen ja remasteroitu kokoelma Bostonissa tehdyistä äänityksistä.

Perjantain pohjat:Rocktyylin huipentuma

The Doors:Morrison Hotel

Selkeästi kevyempää musiikillista ilmaisua tarjonneen pitkäsoiton The Soft Parade jälkeen The Doors siirtyi jälleen rokimpaan lähestymistapaan vuoden 1970 studioalbumillaan Morrison Hotel. Kiekko jakautuu Hard Rock Cafe ja Morrison Hotel-puoliskoihin ja jo nimensä mukaisesti ensin mainittu on niistä revittelevämpi. Samanniminen hotelli ja rockbaari löytyivät myös Los Angelesin sivukaduilta. Albumin etukannen kuva on Morrison Hotelista, taka- ja sisäkansi taas Hard Rock Cafesta. Morrison Hotel -albumin keskeisiin klassikoihin lukeutuu ensiksikin useille keskeisille nimille Status Quosta lähtien coveriksi kelvannut Roadhouse Blues, jolla basistina vieraili ensisijaisesti kitaristina kunnostatunut Lonnie Mack ja huuliharpistina keskeisimpiin folkrockyhtyeisiin lukeutuvan Lovin’ Spoonfulin johtohahmo John Sebastian tosin salanimellä G. Pulgese. Robbie Kriegerin vimmainen kitaratyöskentely kruunaa tiukan rockraidan You Make Me Real ja ykköspuolen huippuhetkiin kuuluu myös nyanssikkaampi, erinomaisesti svengaava Peace Frog. Waiting for the Sun lukeutuu jylhyydessään erääksi Doorsin koko tuotannon todellisista kulmakivistä. Yhtye oli julkaissut samannimisen albumin jo kahta vuotta aikaisemmin, mutta sen nimikappale sai siis julkaisunsa vasta Morrison Hotelilla.

 Blue Sunday tavoittaa haikeine melodioineen tunnelmansa erinomaisesti ja Ship of Fools sekä Land Ho edustavat rennon kurinalaista rocksoitantaa. Täysin Jim Morrisonin käsialaa oleva surumielinen The Spy on eräs Morrison Hotelin kirkkaimmista helmistä, samoin kuin vastustamattomasti rullaava Queen of the Highway. Indian Summer edustaa slovariosastoa hämyisästi miellyttävästi jopa Doorsin kahden ensimmäisen pitkäsoiton tyylistä muistuttaen. Bluesia huokuvan Maggie McGillin otti keikkaohjelmistoonsa jopa kotimaisen katurockin kiistaton klassikko, Ilari ”Claude” Peltolan ja Mika ”Manchuria” Mantereen luotsaama Smack.  Doorsin vuoden 1970 levytyssaldoon lukeutuu myös varsin korkealle arvostettu tuplakonserttitaltiointi Absolutely Live, jolla kuullaan muun muassa kokonaisuudessaan Morrisonin suurteos Celebration of the Lizard ja muuta harvinaista herkkua tarjoavat Ray Manzarekin Close to You sekä niin ikään studiolevytyksiltä löytymätön Universal Mind.

James Douglas Morrison 8. joulukuuta 1943- 3. heinäkuuta 1971.

Torstain terävä:Erään kaikkien aikojen amerikkalaisyhtyeen legendaarisin kausi

Huippumuusikoista koostuneen Little-Feat-yhtyeen perustivat vuonna 1969 Los Angelesissa kitaristi/solisti Lowell George ja kosketinsoittaja Bill Payne. George oli ollut mukana Frank Zappan Mothers of Invention – yhtyeessä, samoin kuin basisti Roy Estrada. Rumpali Richie Hayward oli soittanut Georgen aikaisemmassa yhtyeessä nimeltä The Factory. Frank Zappan osuus Little Featin ja Warner Brosin välillä solmittuun levytyssopimukseen oli ratkaiseva. Yhtyeen nimetön debyyttipitkäsoitto äänitettiin elo-syyskuussa 1970 ja julkaistiin seuraavan vuoden tammikuussa. Kakkosalbumi, vuoden 1972 Sailing Shoes sisälsi muun muassa Lowell Georgen slidekitratyöskentelyllä kruunatun klassikkokappaleen Willin’, jonka Linda Ronstadt coveroi onnistuneesti pari vuotta myöhemmin omalle läpimurtolevylleen Heart Like A Wheel. Toinen Sailing Shoesin huippuhetkistä oli niin Nazarethin kuin Albert Järvisen tuoreeltaan coveroima rankka Teenage Nervous Breakdown. Little Featin ensimmäiset pitkäsoitot saavuttivat hyvät arvostelut, mutta eivät muodostuneet vielä huomattaviksi kaupallisiksi menestyksiksi. Captain Beefheart’s Magic Bandiin siirtyneen Estradan korvasi basson varressa Kenny Gradney. Lisäksi yhtyeen line upia täydennettiin kakkoskitaristi Paul Barrerella ja perkussionisti Sam Claytonilla. Yhtyeen soundi muuttui lähemmäksi New Orleans-funkia. Vuosina 1973 ja 1974 ilmestyneet pitkäsoitot, jo varsin hyvin menestynyt Dixie Chicken sekä Feats Don’t Fail Me Now edustivat kumpikin varsin laadukasta tasoa. Niistä jälkimmäinen on energisyydessään lähempänä yhtyeen keikkasoundia ja nimessään se tekee kunniaa Fats Wallerin kappaleelle.

Ehdittäessä vuoden 1975 pitkäsoittoon The Last Record Album yhtyeen jäsenistä Barreren ja Paynen mielenkiinto oli siirtynyt  jazzrockin suuntaan. Kyseisen pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuu erityisesti todellinen kaunokki Long Distance Love. Vuonna 1977 ilmestynyt pitkäsoitto Time Loves A Hero jatkoi laadukkaita albumikokonaisuuksia. Vuonna 1978 ilmestyi edellisenä vuonna Lontoon Rainbow Theatressa ja Washington Dc:n Lisner Auditoriumissa äänitetty tuplalive Waiting for Columbus. Sitä pidetään yleisesti eräänä kaikkien aikojen parhaista konserttitaltioinneista, vaikkei sekään monien muiden liveklassikoiden tavoin ole säilynyt vailla tohtorointia. Tähän mennessä George oli menettänyt sekä kiinnostuksensa yhtyeeseen että terveytensä. Hänen ainoaksi sooloalbumikseen jäänyt, runsaasti covereita sisältänyt Thanks I’ll Eat It Here ilmestyi vuonna 1979. George ehti myös olla mukana muutamilla raidoilla siltä erää viimeiseksi jääneellä Little Featin pitkäsoitolla Down on the Farm. Hän menehtyi sydänkohtaukseen 29. kesäkuuta 1979 ainoastaan 34-vuotiaana. Little Feat jatkoi toimintaansa vasta vuonna 1987 ja seuraavana vuonna ilmestyi lähes klassikkotasoisen nimiraidan sisältävä pitkäsoitto Let It Roll. Mainitun kappaleen Albert Järvinen versioi toisen sooloalbuminsa avausraidaksi.

Keskiviikon klassikko:Eräs yhdysvaltalaisen uuden aallon keskeisimmistä tekijöistä

Yhdysvaltalaisyhtye Blondien perustivat vuonna 1974 solisti Debbie Harry ja kitaristi Chris Stein. Varhaisen rytmiryhmän muodostivat rumpali Clem Burke ja basisti Gary Valentine. Yhtyeestä muodostui säännöllinen esiintyjä muun muassa Max Kansas Cityssä ja marraskuussa 1975 se rikasti soundiaan kosketinsoittaja Jimmy Destrillä. Blondie solmi sopimuksen Private Stock Recordsin kanssa ja yhtyeen nimeä kantanut esikoispitkäsoitto ilmestyi joulukuussa 1976. Siitä ei kuitenkaan muodostunut välittömästi menestystä. Uuden levytyssopimuksen myötä Chrysalis Records julkaisi albumin uudestaan seuraavan vuoden lokakuussa. Rolling Stonen arvostelussa Blondieta verrattiin Phil Spectoriin ja The Who-yhteeseen. Single X-Offender nousi Australiassa listakärkeen ja myös pitkäsoitosta muodostui siellä top 20-menestys. Joulukuussa Blondie kiersi menestyksekkäästi Australiaa ja kakkosalbumi Plastic Letters ilmestyi helmikuussa 1978. Se nousi Britanniassa kymmenenneksi ja ensimmäinen singlelohkaisu Dennis, joka oli cover Randy & The Rainbowsin vuoden 1963 hitistä, nousi aina kakkoseksi. Pitkäsoiton toinen single I'm Always Touched by Your Presence Dear oli sekin Britanniassa top ten-menestys. Plastic Lettersin julkaisua seurasi menestyksekäs kiertue Englannissa. Blondie olikin ensimmäisiä uutta aaltoa edustaneita amerikkalaisyhtyeitä, joka saavutti huomattavaa menestystä Britanniassa. Gary Valentine oli eronnut yhtyeestä ennen Plastic Lettersin levyttämistä, mutta tässä vaiheessa yhtyeen kokoonpanon täydensivät ja vakinaistivat kitaristi Frank Infante ja basisti Nigel Harrison.

Blondien kolmannesta pitkäsoitosta, syyskuussa 1978 julkaistusta albumista Parallel Lines muodostui Blondien suurin menestys. Kaiken kaikkiaan yli 20 miljoonaa yksikköä myynyt lp nousi Britanniassa listakärkeen, Australiassa kakkoseksi ja Yhdysvalloissakin kuudenneksi merkiten samalla lopullista läpimurtoa kotimaassa. Singlelohkaisuista Hanging on the Telephone nousi Englannissa viidenneksi, mutta discopoljentoinen Heart of Glass kipusi listakärkeen ison veden molemmin puolin Englannissa helmikuussa ja Amerikassa huhtikuussa 1979. Yhdysvalloissa seuraava singlelohkaisu oli rokkaavampaa soundia edustanut One Way or Another, mutta Britanniassa Sunday Girlistä muodostui seuraava ykköshitti. Blondien seuraava pitkäsoitto, lokakuussa 1979 ilmestynyt Eat to the Beat nousi Britaniassa kärkeen ja Australiassa yhdeksänneksi, mutta oli Amerikassa ainoastaan top 20-menestys. Briteissä albumilta poimittiin aina kolme top 20:een noussutta singlehittiä, joista Atomic nousi aina kärkeen ja Dreaming kakkoseksi. Blondien seuraava single, helmikuussa 1980 ilmestynyt Call Me oli yhteistyötä italialaisen Georgio Moroderin, joka vastasi discokuningatar Donna Summerin suurimmista singlehiteistä, kanssa. Tunnussävelmäksi Richard Geren tähdittämään elokuvaan American Gigolo tehty kappale nousi viimein kärkeen niin Englannissa kuin Yhdysvalloissa ja Kanadassa ja siitä muodostui maailmanlaajuinen menestys. Marraskuussa 1980 ilmestynyt viides pitkäsoitto Autoamerican nousi top teniin Englannissa, Australiassa ja Yhdysvalloissa. Viimeksi mainitussa albumilta poimittiin kaksi listaykkössingleä. Reggaevaikutteinen The Tide is High oli cover The Paragons-yhtyeen vuoden 1967 hitistä ja Rapture oli ensimmäinen raplaulua sisältänyt, Amerikassa listakärkeen noussut single. Edeltäjiään kokeellisempaa tyyliä edustanut albumi myi platinaa sekä Britanniassa että Amerikassa. Vuonna 1981 Blondie piti ansaittua taukoa. Yhtyeeltä julkaistiin Best of-kokoelma ja Debbie Harrylta sooloalbumi. Blondien seuraava albumi, toukokuussa 1982 ilmestynyt The Hunter nousi Britanniassa yhdeksänneksi ja sen ensimmäinen singlelohkaisu Island of Lost Souls jäi juuri top tenin ulkopuolelle. Edeltäjiinsä verrattuna albumin voi todeta saaneen vaisun vastaanoton ja sen jälkeen Blondie hajosi. Debbie Harry loi soolouraansa ja hoiti välillä harvinaisesta itseimmuunista ihosairaudesta kärsinyttä kumppaniaan Chris Steinia. Blondie teki onnistuneen paluun vuonna 1997. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt single Maria nousi Britanniassa listakärkeen 20 vuotta debyyttiykköstä Heart of Glassia myöhemmin. Edelleen ahkerasti konsertoinut yhtye pääsi Rock N' Roll Hall of Fameen vuonna 2006. Vuonna 2011 ilmestyi pitkäsoitto Panic of Girls. Sen seuraaja Ghosts of Download oli vuorossa kolme vuotta myöhemmin. Viides toukokuuta 2017 ilmestyi Blondien yhdestoista studioalbumi Pollinator, jolta poimittiin singlemenestykset Fun ja Long Time. Joulukuussa 2019 Blondie ilmoitti julkaisevansa ep:n ja minidokumentin nimeltä Vivir en La Habana. Kymmenestä konsertista koostunut brittikiertue ajoittui huhtikuuhun 2022 ja vuotta myöhemmin Blondie soitti konsertin järjestyksessään 22:lla Coachella Valley Music and Arts Festivaalilla.