Creedence Clearwater Revival, johon viitataan usein lyhenteellä CCR, oli yhdysvaltalainen vuosina 1967-1972 vaikuttanut rockyhtye, jonka muodostivat solisti, kitaristi ja biisintekijä John Fogerty, hänen isoveljensä, rytmikitaristi Tom Fogerty, basisti Stu Cook ja rumpali Doug Clifford. Tyylillisesti Creedencen ilmaisu oli yhdistelmä juurevaa, blues- ja swamprockia. Yhtye soitti southern rock-tyylisesti, vaikka olikin kotoisin San Franciscon alueelta ja sen teksteissä oli runsaasti viittauksia Yhdysvaltojen eteläosien ikonografiaan. John Fogerty kirjoitti tosin myös poliittisia ja sosiaalisesti tiedostavia tekstejä esimerkiksi Vietnamin sodasta. Elokuussa 1969 yhtye esiintyi Woodstockin mammuttifestivaaleilla. Creedence lopetti toimintansa lokakuussa 1972 oltuaan listojen huipulla neljän vuoden ajan. Tom Fogerty oli jättänyt yhtyeen jo edellisenä vuonna ja John Fogertylla oli muiden jäljelle jääneiden yhtyeen jäsenten kanssa voimakkaita näkemyseroja bisnekseen ja taiteelliseen kontrolliin liittyvistä seikoista, jotka johtivat jopa oikeusjuttuihin. John Fogertyn erimielisyydet Fantasy Recordsin omistajan Saul Zaentzin kanssa johtivat vielä voimakkaampiin oikeustaisteluihin. John Fogerty kieltäytyi esiintymistä yhtyeen rytmiryhmän kanssa Creedencen päästyä vuonna 1993 Rock and Roll Hall of Fameen. Creedence Clearwater Revivalin hitit nauttivat edelleen voimakkaasta rotaatiosta Yhdysvaltojen radioasemilla ja yhtye on myynyt ainoastaan kotimaassaan 26 miljoonaa albumia. Rolling Stonen sadan parhaan artistin listalla Creedence Clearwater Revival saavutti sijan 82. John Fogerty, Doug Clifford ja Stu Cook tapasivat Portola High Schoolissa, Kalifornian El Cerritossa. The Blue Velvetsin nimellä kolmikko alkoi soittaa instrumentaaleja ja niin kutsuttuja jukebox-hittejä. The Blue Velvets toimi myös Johnin vanhemman veljen Tom Fogertyn säestysyhtyeenä sekä levytysstudiossa että keikoilla. Tom täydensi pian yhtyeen kokoonpanon ja vuonna 1964 se solmi levytyssopimuksen Fantasy Recordsin kanssa. Kyseinen itsenäinen ja tuohon mennessä jazziin erikoistunut yhtiö oli saavuttanut kansainvälisen hitin julkaisemalla jazzpianisti Vince Guaraldin kappaleen Cast You Fate to the Wind. Kyseisen levytyksen menestystä seurasi koulutuksellinen tv-speciaali, jonka innoittamana biisinkirjoituksen aloittanut John otti yhteyttä Fantasy Recordsiin. Ennen yhtyeen ensilevytystä Fantasy Recordsin omistajiin lukeutunut Max Weiss nimesi yhtyeen Colliwogsiksi lastenkirjallisuuden hahmon Colliwoggin mukaan. Yhtyeen jäsenten roolit ja heidän soittamansa instrumentit vaihtuivat tässä vaiheessa. Stu Cook siirtyi pianistista basistiksi, Tom Fogerty solistista rytmikitaristiksi ja John Fogertysta yhtyeen leadvokalisti ja ensisijainen biisintekijä. Tom Fogertyn sanoin hän osasi laulaa, mutta Johnilla oli soundi.
Vuonna 1967 Johnin ja Dougin asevelvollisuudet oli suoritettu ja Fantasy Recordsin ostanut Saul Zaentz tarjosi yhtyeelle mahdollisuutta levyttää täyspitkän albumin, kunhan se vaihtaisi nimensä. Yhtyeen jäsenet suostuivat kukin keksimään kymmenen nimiehdotusta, mutta Zaentz valitsi nimiehdotuksista aivan ensimmäisen. Creedence Clearwater Revival-nimen yhtye lanseerasi käyttöön tammikuussa 1968. Yhtyeen jäsenten haastattelujen mukaan nimen eri osat on otettu seuraavista lähteistä. Creedence napattiin Tom Fogertyn ystävän Credence Newballin nimestä, tosin se kirjoitettiin kahdella e-kirjaimella, kuten sanassa creed. Clearwater-osio keksitiin Olympia Brewing Companyn tv-mainoksesta ja Revival heijasti yhtyeen jäsenten uutta vakavaa sitoutumista yhtyeeseensä. Häviäjäehdokkinimiin oli kuulunut Creedence Nuball and the Ruby, joka oli lähtölaukauksena yhtyeen lopulliselle nimelle. Stu Cook kuvasi nimivalintaa Buffalo Springfieldiä tai Jefferson Airplanea kummallisemmaksi. Alkuvuodesta 1968 Creedencen jäsenet jättivät päivätyönsä keskittyäkseen täysipainoisesti yhtyeeseensä ja sen kanssa treenaamiseen ja clubikeikkailuun . Creecence Clearwater Revivalin nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi samaisen vuoden toukokuussa. Musiikillisesti se sisälsi kaikuja pinnalla olleesta psykdedeelisestä rockista, mutta tekstiensä osalta John Fogertyn ideologia oli jo löydettävissä kappaleesta The Working Man. Creedencen debyytin singlekappaleet olivat tavanomaisesta poiketen covertuotantoa. Albumilla julkaistua versiota lyhyempi näkemys Dale Hawkinsin kappaleesta Suzie Q nousi singlelistalla varsin tyydyttävästi yhdenneksitoista. Screaming Jay Hawkinsin tunnetuimmasta palasta I Put a Spell on You tehty versio saavutti sijan 58. Singlekappaleista ensin mainittu vastaanotti myös rotaatiota radiossa erityisesti San Francisco Bayn alueella sekä Chicagon WLS:ssä. Läpilyöntinsä jälkeen Creecence aloitti keikkailun ja yhtyeen kakkosalbumi Bayou Countryn äänitykset käynnistyivät loppuvuodesta 1968 Los Angelesin RCA-studioilla. Pitkäsoitto saavutti Billboardin listalla seitsemännen sijan ja myi platinaa. Kyseisestä albumista käynnistyi yhtyeen kolme vuotta tauottomana jatkunut menestysalbumien ja -singlejen sarja. Niistä jälkimmäisen käynnisti listakakkoseksi noussut pikkulevy Proud Mary/Born on the Bayou. Yli sadan coverversionsa ansiosta tarina vanhasta jokilaivasta on Creedencen levytetyin ja covereista mainittakoon vuonna 1971 ilmestynyt Ike & Tina Turnerin niin ikään hitiksi muodostunut näkemys. John Fogerty on maininnut armeijasta vapautumisensa vaikuttaneen kappaleen hyviin fiiliksiin. Bayou Countryn vahvasta kappalemateriaalista mainittakoon vielä raaka Little Richard-cover Good Golly Miss Molly sekä albumin pitkä ja vakuuttava päätöskappale Keep on Chooglin', joka säilyi vuosien ajan myös Creedencen konserttien lopetusnumerona. Maaliskuussa 1969 ilmestyi uutta tuotantoa edustanut single Bad Moon Rising/Lodi, joka saavutti brittilistalla ensiksi kakkossijan ja nousi kolmeksi viikoksi listakärkeen samaisen vuoden syys-lokakuussa. Kyseessä on ainoa Creedencen listaykkössingle saarivaltakunnassa ja kotimaassaan Creedence oli singlejulkaisujensa osalta parhaimmillaan aina kakkosena. Elokuussa 1969 ilmestyi Creedencen kolmas pitkäsoitto Green River. Se saavutti samannimisen singlen tavoin kultalevyn. Singlen paraatipuoli oli listakakkonen ja sen b-puolella julkaistu rankka Commotion saavutti sekin sijan 30. Singlemenestystensä lisäksi Green Riverin avaintuotantoon lukeutuvat Tombstone Shadow ja Sinister Purpose ja yhtyeen vanhojen suosikkien coverointia jatkoi The Night Time is the Right Timesta levytetty näkemys.
Creecence jatkoi ahkeraa keikkailua ja vuoden 1969 heinäkuussa yhtye konsertoi Atlanta Pop Festivaaleilla ja elokuussa vuorossa oli Woodstockin mammuttifestivaaleilla heitetty keikka. Viimeksi mainittua John Fogerty piti epäonnistuneena, eikä Creedence ollut näin ollen mukana Woodstock-elokuvassa, eikä festivaalista julkaistulla albumeilla. Yhtyeen 11 kappaleesta koostuneesta setistä julkaistiin lopulta vuonna 1994 neljä näytettä Woodstock:Three Days of Peace and Music -nimisellä boxilla. Sitä vastoin Stu Cookin mukaan keikka Woodstockissa edusti klassista Creedencea ja hän on hämmästynyt siitä ihmismäärästä, joka ei edes tiedostanut yhtyeen lukeutuneen festivaalin pääesiintyjiin. Woodstockin keikan jälkeen Creedence työsti ahkerasti materiaalia neljännelle täyspitkälleen Willy and The Poor Boys, joka ilmestyi jo samaisen vuoden marraskuussa. Siltä poimittiin kaksi ykköspuolta sisältänyt single Down on the Corner/Fortunate Son. Se oli menestyksekäs kappaleiden noustessa singletilastoissa sijoille 3. ja 14. vuoden 1969 loppuun mennessä. John Fogertyn omien sävellysten lisäksi albumi sisältää kaksi Lead Bellyn ohjelmistosta poimittua coveria; Cotton Fields ja Midnight Special. Albumin unohdetun klassikon titteliä saa kantaa sen pitkä ja vaikuttava päätöskappale Effigy. Vuosi 1969 oli Creedencelle varsin menestyksekäs. Yhtye sai plakkariinsa kolme top teniin noussutta albumia ja neljä singlehittiä, jotka olivat kolmossijan saavuttanutta Down on the Corneria lukuun ottamatta listakakkosia. Myös kolme kyseisten pikkulevyjen b-puolina julkaistua kappaletta oli saavuttanut listamerkinnän. 16. marraskuuta 1969 Creedence esitti Ed Sullivan Showssa viimeisimmän singlensä molemmat kappaleet. Yhtyeen seuraava kaksipuoleinen singlemenestys Travelin' Band/Who'll Stop the Rain ilmestyi jo tammikuussa 1970 ja nousi jälleen kakkossijalle. Elvis Presleytä ja The Beatlesia lukuun ottamatta Creedencellä oli tuohon mennessä eniten kaksipuoleisia singlehittejä. John Fogertyn mukaan Who'll Stop the Rainiä olivat inspiroineet yhtyeen kokemukset Woodstockissa, mutta todennäköisesti kappaleen teksti heijasti silti Vietnamin sotaa. Tammikuun viimeisenä 1970 Creedence taltioi Oakland Coliseumilla soittamansa konsertin sekä livealbumia että tv-speciaalia varten. Samaisen vuoden helmikuussa yhtye pääsi Rolling Stonen kanteen, vaikka artikkelissa haastateltiin ainoastaan John Fogertya. Huhtikuussa 1970 käynnistyi Creedencen ensimmäinen kiertue Euroopassa. Kyseisten keikkojen suosiota vauhdittaakseen yhtye julkaisi keväällä jälleen uuden singlen Up Around the Bend/Run through the Jungle, joka saavutti neljännen sijan. Kesäkuussa yhtye palasi Hally Weiderin studioon San Franciscoon levyttämään seuraavaa albumiaan Cosmo's Factory. Nimensä osalta albumi viittasi yhtyeen useisiin harjoitustiloihin ja tehdasta muistuttavaan työskentelyetiikkaan. Rumpali Doug Cliffordin lempinimi Cosmo sisälsi viittauksen hänen kiinnostukseensa luontoon ja kosmisiin entiteetteihin. Singlehittien lisäksi albumin keskeisiin tuotantoon lukeutuvat pitkä avausraita Ramble Tamble sekä albumiversiona 11-minuuttinen, pitkän instrumentaaliosuuden sisältävä näkemys Marvin Gayen kahta vuotta aikaisemmin ilmestyneestä soulklassikosta I Heard It through The Grapevine. Cosmo's Factory ilmestyi jo saman vuoden heinäkuussa yhdessä yhtyeen viidennen kakkossijalle nousseen singlen Lookin' Out My Back Door/Long As I Can See the Light kanssa. Viidellä kakkossijan saavuttaneen singlensä ansiosta Creedencellä on kaikista yhtyeistä eniten kakkossijoja kuitenkaan ilman listakärkeen noussutta pikkulevyä. Creedencen ohi ovat kuudella listakakkoseksi nousseella singlelllään päässeet ainoastaan Elvis ja Madonna. Cosmo's Factorysta muodostui Creedencen myydyin albumi. Se nousi Billboardin albumilistan kärkeen ja saavutti yhdennentoista sijan myös Billboardin soulalbumilistalla.
Cosmo's Factoryn äänityksissä yhtyeen jäsenten välillä oli ilmennyt eripuraa. John Fogertylla oli täysi valta sekä bisnes, että taiteellisesta puolesta. Kyseisen vuoden Nebraskan-keikalla Fogerty päätti, ettei yhtye soittaisi enää encoreita livekeikoillaan. Creedencen seuraava pitkäsoitto Pendulum ilmestyi jo samaisen vuoden joulukuussa. Single Have You Ever Seen the Rain/Hey Tonight oli top ten-menestys. John Fogerty soitti Hammond B3-urkuja useilla albumin kappaleilla. Kyse oli eräänlaisesta kunnianosoituksesta Booker T and the MG's -yhtyeelle, jonka kanssa Creedencen jäsenet olivat jammailleet. Tom Fogerty koki saaneensa tarpeekseen pikkuveljensä määräysvallasta ja hän jätti Creedencen heti Pendulumin äänitysten päätyttyä. Tomin erosta ilmoitettiin julkisesti vasta seuraavan vuoden helmikuussa. Toisin kuin alun perin suunniteltiin, yhtyeeseen ei otettu uutta jäsentä, vaan Creedence jatkoi triona. Keväällä 1971 Fogerty ilmoitti Cookille ja Cliffordille Creedencen jatkavan toimintaansa ainoastaan siinä tapauksessa, että yhtye valitsisi demokraattisen lähestymistavan. Jokainen yhtyeen jäsenistä kirjoittaisi ja myös esittäisi omaa materiaaliaan. Yhtyetovereidensa kappaleilla Fogerty olisi ainoastaan rytmikitaristina. Enemmän määräysvaltaa halunneet Cook ja Clifford hyväksyivät kyseisen järjestelyn. Jollei näin olisi tapahtunut, Fogerty olisi eronnut yhtyeestä. Järjestely laitettiin testiin jo levytysstudiossa. Heinäkuussa 1971 ilmestyneen ja top ten-hitiksi osoittautuneen singlen Sweet Hitch- Hiker b-puolella oli Stu Cookin käsialaa oleva ja vokalisoima kappale Door to Door. Kyseisen vuoden kesällä ja syksyllä Creedencen triokokoonpano konsertoi sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa Cookin biisi ollessa mukana keikkasetissä. Kaupallisen menestyksen jatkumisesta huolimatta yhtyeen jäsenten väliset henkilökemiat olivat jo varsin kireät. Creedencen viimeinen albumi Mardi Grass ilmestyi huhtikuussa 1972 ja se sisälsi kappaleita koko kolmikolta sekä Fogertyn vokalisoiman coverin Hello Mary Lou, jonka Gene Pitney oli kirjoittanut Ricky Nelsonille. Albumi saavutti kriitikoiden taholta ristiriitaisen vastaanoton. Esimerkiksi Rolling Stoneen kirjoittaneen Jon Landaun mukaan kyseessä oli huonoin tunnetun rockyhtyeen koskaan levyttämä albumi. Myöskään kaupallisesti Mardi Grass ei menestynyt edeltäjensä veroisesti, mutta saavutti kultalevyn ja parhaimmillaan sijan 12. albumilistalla. Toisena singlenä julkaistu, Fogertyn balladikaunokin Someday Never Comes a-puolellaan ja Cliffordin Tearin' Up the Countryn b-puolellaan sisältänyt pikkulevy oli top 40-menestys. Tähän mennessä Fogerty ei ollut pettynyt ainoastaan yhtyetovereihinsa, vaan myös Saul Zaentzin kanssa solmittuun sopimukseen Fantasy Recordsin kanssa. Stu Cook, joka loppuaikoina huolehti yhtyeen bisnespuolesta, syytti Fogertya kaikkien aikojen huonoimmasta suuren yhdysvaltalaisartistin tekemästä levytytyssopimuksesta. Mardi Grassin heikohkosta vastaanotosta huolimatta Creedence teki vielä 20 konsertista koostuneen kiertueen Yhdysvalloissa. 16. lokakuuta 1972, vain puoli vuotta kiertueen päättymisen jälkeen Creedence ja Fantasy Records ilmoittivat yhtyeen toiminnan hiipumisesta. Sen myötä Creedence ei enää koskaan soittanut yhdessä. Tom Fogerty menehtyi lokakuussa 1990 ja Cook ja Clifford perustivat lopulta yhteisen yhtyeen Creedence Clearwater Revisited. Vuonna 1997 John Fogerty kommentoi Creedencen toiminnan loppumista ruotsalaislehdelle. Fogerty mainitsi, että hänen oli tehtävä Creedencen musiikki yksin, ja laulettava se. Muussa tapauksessa yhtye ei olisi menestynyt. Kyseinen ratkaisu oli tehtävä kakkosalbumi Bayou Countrya levytettäessä. Sen seurauksena oli yhteensä kahdeksan miljoonaa kappaletta myyneiden kaksipuoleisten hittisinglejen sarja sekä kuusi platinamyyntiin yltänyttä albumia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti