Ensimmäinen toukokuuta 1930 syntynyt ja 15. helmikuuta 1968 edesmennyt Marion Walter Jacobs, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Little Walter, oli yhdysvaltalainen bluesmuusikko, laulaja ja lauluntekijä, jonka vaikutus bluesharpistina oli siinä määrin merkittävä, että häntä on verrattu Charlie Parkerin ja Jimi Hendrixin kaltaisiin instrumenttiensa suvereeneihin taitajiin. Walter laajensi osaltaan bluesharpun soiton mahdollisuuksia. Vuonna 2008 hän pääsi postuumisti ainoana huulharpistina Rock and Roll Hall of Fameen. Jacobs syntyi Louisianan Marksvillessa ja varttui Rapides Parishessa, missä hän oppi soittamaan huuliharppua. Hän jätti koulun jo 12-vuotiaana ja matkusti sekalaisten töiden perässä New Orleansiin, Memphisiin, Arkansasiin ja St. Louisiin. Hän kehitti taitojaan harpistina ja vaikutti myös kitaristina esiintyen useiden vanhempien bluesartistien, kuten Sonny Boy Williamson II:n kanssa. Saavuttuaan Chicagoon vuonna 1945 Jacobs työskenteli ajoittain kitaristina, mutta saavutti enemmän huomiota huuliharpistin taidoillaan. Chicagolaisen bluesmuusikon Walter Jonesin mukaan Little Walterin ensimmäinen levytys oli julkaisematon demo, jolla hän säesti Jonesia kitaristina. Jacobsin kerrotaan turhautuneen siitä, ettei hänen huuliharppunsa erottunut kitaroiden seasta. Niinpä hän päätyi tuossa vaiheessa vielä harvoin hyödynnettyyn metodiin. Jacobs kytki mikrofoninsa PA-systeemiin tai kitaravahvistimeen ja pystyi kilpailemaan huuliharppunsa kanssa kenen tahansa kitaristin volyymista. Jabobs kuitenkin hyödynsi vahvistimia tutkiakseen ja kehittääkseen niiden radikaaleja uusia äänenvärejä ja soonisia efektejä, jollaisia ei aikaisemmin ollut kuultu huuliharpusta eikä mistään muusta instrumentista. Madison Deniron lyhyen Little Walter-biografian mukaan hän oli ensimmäinen artisti, joka tietoisesti hyödynsi sähköistä äänen vääristämistä. Jacobs teki ensimmäiset julkaistut äänityksensä vuonna 1947 Bernard Abramsin Ora-Nelle-yhtiölle, joka sijaitsi Maxwell Streetillä Chicagossa. Tyylillisesti ne olivat monien muiden bluesharpistien töiden tavoin velkaa Sonny Boy Williamsonille. Walter liittyi Muddy Watersin yhtyeeseen vuonna 1948 ja vuoteen 1950 mennessä hän soitti vahvistamatonta huuliharppua Watersin Chess Recordsille tekemillä levytyksillä. Heinäkuussa 1951 Chessille levytetty Watersin Country Boy oli ensimmäinen levytys, jolla kuultiin Walterin sähköistä harpun soittoa. Vaikka Walter lähti Watersin yhtyeestä vuonna 1952, Chess palkkasi hänet soittamaan edelleen Watersin levytyksillä ja niinpä Walterin huuliharppua kuullaan suurella osalla Watersin 50-luvun legendaarisista levytyksistä. Kitaristina Walter levytti Watersin ja Baby Face Leroy Fosterin kanssa kolme kappaletta pienelle Parkway-yhtiölle. Ne julkaistiin uudelleen cd:llä vuonna 1993 Delmark Recordsin julkaisemalla albumilla The Blues World of Little Walter. Kitaristina Walter oli Chessillä myös Eddie Varen säestäjänä. Chess-levytysten osalta Walter osallistui kitaristin ominaisuudessa myös Watersin ja Jimmy Rodgersin varhaisille levytyksille. Liittyessään Watersin yhtyeeseen Walter oli laittanut oman uransa yhtyeen johtajana katkolle, mutta levyttäessään Chessin alamerkille Checker Recordsille toukokuussa 1952 hän esittäytyi jälleen yhtyeen johtajana. Ensimmäisen äänitetyn kappaleen ensimmäisestä otosta tuli hänen debyyttihittinsä. Kappale oli Juke ja se viihtyi Billboardin R&B-listan kärjessä kahdeksan viikon ajan. Kyseessä on lisäksi ainoa instrumentaalikappale, joka on saavuttanut kyseisen sijan mainitulla listalla. Myös kolme muuta Walterin instrunentaalikappaletta nousi top teniin:Off the Wall oli parhaimmillaan kahdeksantena, Roller Coaster kuudentena ja Sad Hours kakkossijalla Juken ollessa vielä listoilla. Se oli suurin Chess Recordsin artistin hitti ja yksi vuoden 1952 suurimmista R&B-hiteistä, joka varmisti Walterin aseman Chessin artistina seuraavan vuosikymmenen ajan.
Vuosien 1952 ja 1958 välillä Walterilla oli 14 Billboardin R&B-listan top teniin noussutta singleä, joista toinen listaykkönen oli vuonna 1955 levytetty My Babe. Muut Chessin bluesartistit; Muddy Waters, Howlin Wolf ja Sonny Boy Williamson II eivät yltäneet vastaanvanlaiseen kaupalliseen menestykseen. Juken tavoin monet Walterin 50-luvulla julkaistuista singleistä sisälsivät a-puolellaan lauletun version ja b-puolella instrumentaalikappaleen. Suuri osa lauletusta levytysmateriaalista oli joko Walterin tai Willie Dixonin kirjoittamaa ja ne olivat muunnelmia yleisistä bluesteemoista. Walterin soundi oli yleisesti aikakauden Chicago-bluesia nopeatempoisempaa ja modernimpaa tiettyjä jazzsävyjä kuitenkaan kaihtamatta. Jacobsin jätettyä Watersin yhtyeen hänen omaksi taustayhtyeekseen valikoitui jo kyseisessä vaiheessa Junior Wellsin kanssa Chicagossa säännöllisesti työskennellyt The Aces. Sen muodostaneet kitaristiveljekset David ja Louis Myers sekä rumpali Fred Below esiintyivät useimmiten Walterin levyillä nimellä The Jukes. Vuoteen 1955 mennessä The Acesin jäsenet olivat yksitellen jättäneet Walterin ja heidän paikkansa ottivat kitaristit Robert "Junior" Lockwood ja Luther Tucker sekä rumpali Odie Payne. Myös kitaristit Jimmie Lee ja Freddie Robinson työskentelivät Walterin kanssa 50-luvun aikana. Samoihin aikoihin Little Walterin taustayhtyeessä vaikutti ajoittain myös saksofonisteja, kuten nuori Albert Ayler ja yhdellä varhaisella kiertueella myös Ray Charles. 50-luvun loppuun mennessä Walterilla ei enää ollut täysiaikaista säestysyhtyettä, vaan hän palkkasi tarvittaessa bluesmuusikoita Chicagon laajasta tarjonnasta. Itse Jacobs oli harpistina esimerkiksi Jimmy Rodgersin, Memphis Minnien ja Bo Diddleyn levytyksillä. Hän soitti myös muiden levy-yhtiöiden artistien, kuten Otis Rushin levytyksillä. Euroopassa Little Walter esiintyi vuosina 1964 ja 1967. Kiertueista jälkimmäinen oli osa Eurooppaa kiertänyttä American Folk Blues Festivalia. Se sisältää myös ainoan säilyneen kuvatallenteen Walterin esiintymisestä. Kööpenhaminassa, Tanskassa näytettiin Walteria säestämässä Houd Dog ja Koko Tayloria lokakuussa 1967. DVD:lle kyseinen esitys tallentui vuonna 2004. Samalta kiertueelta löydettiin myös materiaalia Saksasta, jossa Walter oli myös solistina esimerkiksi kappaleissa My Babe ja Mean Old World. DVD:llä kyseinen esitys julkaistiin Euroopassa tammikuussa 2009. 60-luvulla Walterin levytykset ja keikkailu tapahtuivat lähinnä Chicagossa. Vuonna 1967 Chess Records julkaisi Muddy Watersin, Bo Diddleyn ja Little Walterin yhteisen studioalbumin Super Blues. Muutama kuukausi jälkimmäiseltä Euroopan-kiertueeltaan paluunsa jälkeen Walter joutui tappeluun esiintymistauolla Chicagon eteläosassa sijainneessa yökerhossa. Kyseisessä tappelussa saadut vammat yhdistettynä varhaisempiin aiheuttivat sen, että Walter kuoli seuraavana aamuna unessaan tyttöystävänsä asunnossa Chicagossa. Hänen ruumiinsa haudattiin Evergreen Parkiin, Illinoisiin 22. helmikuuta 1968. Musiikkijournalisti Bill Dahl on kuvannut Walteria sodanjälkeisten bluesharpistien kuninkaaksi. Hän on vaikuttanut keskeisesti modernin bluesin ja bluesrockin huuliharpistien keskeiseen sanastoon. Esimerkiksi James Cottoniin Walterin vaikutus oli suora ja The Fabulous Thunderbirdsin Kim Wilson on myöhemmin opiskellut hänen tekniikkaansa ja tehnyt sitä tutuksi nuoremmalle kuulijasukupolvelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti