Torstain terävä:Henkisimmän pienen kasvon tarina

1. huhtikuuta 1946 syntynyt ja neljäs kesäkuuta 1997 kuollut Ronald Frederick, eli Ronnie Lane muistetaan ensisijaisesti yhtyeiden The Small Faces ja The Faces perustajajäsenenä. Lisäksi Lane teki yhteistyötä muiden muusikoiden kanssa,  johti omaa yhtyettään The Slim Chance ja loi soolouraa säilyttäen hyvät välit yhtyetovereihinsa. 70-luvun lopussa Lanella diagnosoitiin MS-tauti. Hän menehtyi 51-vuotiaana kärsittyään sairaudesta 21 vuoden ajan. Lanen hyväksi järjestettiin hyväntekeväisyyskonsertteja ja hän vastaanotti taloudellista tukea yhtyetovereiltaan,  ystäviltään ja diggareiltaan. Small Facesissä ja Facesissä tekemänsä työn ansiosta Lane pääsi postuumisti Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 2012.

Ronnie syntyi  Lontoon East Endissä työläisperheeseen,  jonka isää, trukkikuski Stanley Lanea Ronnie kuvaili pyhimyksenä. Kaikki perheen pojat sairastuivat jossakin vaiheessa elämäänsä MS-tautiin ja myöhemmin Ronnielle selvisi, että tauti oli perinnöllinen.  Ronnie jätti koulun 16-vuotiaana ja perusti rumpali Kenny Jonesin kanssa yhtyeen The Outcasts. Hän aloitti soolokitaristina, mutta vaihtoi nopeasti instrumentikseen basson. Mennessään ostamaan itselleen uutta bassoa Lontoon Manor Parkissa sijainneesta J60 Music Barista Lane tapasi siellä myyjänä toimineen Steve Marriottin. Bassokaupat tehtiin ja Ronnie tutustui Steven Stax ja Motown-levytyksistä ensisijaisesti koostuneeseen levykokoelmaan. Marriottista tuli Lanen yhtyeen johtohahmo. Bändin kokoonpanon täydensi Jimmy Winston, joka aloitti kitaristina,  mutta siirtyi nopesti urkuriksi. Vuonna 1965 perustetusta Small  Facesistä muodostui varsin suosittu yhtye erityisesti modien keskuudessa.  Marriottin, Lanen ja Jonesin muodostaman kokoonpanon urkuriksi vaihtui nopeasti Ian McLagan.  Parivaljakko Marriott/Lane kirjoitti tusinan verran hittisinglejä ja yhtyeen viimeinen pitkäsoitto,  vuoden 1968 Ogden's Nut Gone Flake nousi Britanniassa listakärkeen.  Small Faces hajosi Steve Marriottin perustettua Peter Framptonin kanssa Humble Pien. Lane, McLagan ja Jones jatkoivat Rod Stewartin ja Ronnie Woodin kanssa The Facesissä. Lane oli Stewartin kanssa yhtyeen keskeinen biisintekijä ja vastasi monista yhtyeen rakastetuimmista kappaleista. Yhtyeen neljännen ja viimeisen albumin Ooh La La äänitysten aikaan Lanen rooli oli keskeinen Rod Stewartin keskittyessä jo soolouraansa. Tyytymättömänä albumin saamiin arvosteluihin ja Stewartin sitoutumattomuuteen Lane jätti yhtyeen soitettuaan viimeisen keikkansa Sundown Theatressa Lontoon Edmontonissa neljäs kesäkuuta 1973. Freen loppuvaiheessa kyseisen, englantilaisen bluesrockin klassikoihin kuuluvan yhtyeen basistina vaikuttanut japanilainen Tetsu Yamauchi tuli Lanen tilalle Facesiin, mutta yhtye lopetti toimintansa vuonna 1975.

 Lane muutti vaimoineen Hyssingtonin kylään Walesiin vuonna 1973. Vaikka hän keskittyi maalaiselämään,  musiikin tekeminen ei loppunut.  Lane perusti oman yhtyeensä The Slim Chance. Sen single How Come sijoittui yhdenneksitoista brittilistalla ja vuonna 1974 ilmestyneellä albumilla Anymore for Anymore olivat mukana stemmoja laulaneet ja useista instrumenteista vastanneet Benny Gallagher ja Graham Lyle. He jättivät yhtyeen kyseisen vuoden toukokuussa ja jatkoivat musisointia duona. Tyylillisesti brittirockista, folkista ja countrysta koostuneen pitkäsoiton julkaisua seurasi Britanniassa nimellä The Passing Show tunnettu karnevaalityyppinen kiertue.  Lane siirtyi Island Recordsin artistiksi vuonna 1975 ja julkaisi sen kautta albumit Ronnie Lane's Slim Chance ja One for the Road. Loppuvuodesta 1976 Lane oli hetken aikaa mukana Small Facesin reunionissa, mutta jätti yhtyeen kaksien treenien jälkeen.  Hänen tilalleen tuli Rick Wills, joka soitti myöhemmin Kenny Jonesin kanssa Jones Gangissä.  Small Facesin jäsenenä Lane oli solminut sopimuksen Atlantic Recordsin kanssa ja häneltä vaadittiin yhtä albumia. Vuonna 1977 Lane levytti Pete Townshendin kanssa varsin onnistuneen pitkäsoiton The Rough Mix, jolla olivat mukana myös Gallagher ja Lyle.  Vähäisen promootion vuoksi albumi ei kuitenkaan saavuttanut ansaitsemaansa suosiota. Lanen MS-tauti diagnosoitiin Rough Mixin levyttämisen aikoihin.  Hän jatkoi silti musiikin tekemistä ja myös kiertueita.  Vuonna 1979 ilmestyi albumi See Me,  joka sisälsi useita Lanen ja Eric Claptonin yhdessä kirjoittamia kappaleita.

Vuonna 1983 Lanen ystävätär Boo Oldfield otti yhteyttä tuottaja Glyn Jonesiin tarkoituksenaan järjestää hyväntekeväisyyskonsertti,  jolla kerättäisiin varoja MS-tautiin liittyvään tutkimukseen. Tapahtumapaikaksi valikoitui Lontoon Royal Albert Hall ja esiintyjälista oli varsin vakuuttava. Mukana olivat esimerkiksi Clapton, Jimmy Page, Jeff Beck, Bill Wyman,  Charlie Watts, Ronnie Wood,  Kenny Jones,  Andy Fairweather-Law ja Stevie Winwood.  Tähtikaartia täydennettiin vielä Paul Rodgersilla ja Joe Cockerilla ja koostumus keikkaili Yhdysvalloissa. Vuonna 1984 Lane muutti Texasiin,  ensin Austiniin ja myöhemmin  Houstoniin.  Siellä hän jatkoi soittamista, äänittämistä ja biisintekemistä.  Hän muodosti amerikkalaismuusikoista koostuneen version Slim Chancesta.  Sen keskeisin muusikko oli Alejandro Escovedo. Lähes vuosikymmenen ajan Lane nautti merkittävästä arvostuksesta Austinissa ja konsertoi Japanissa, mutta hänen terveytensä alkoi heiketä.  Lanen viimeinen esiintyminen oli Ronnie Woodin konsertissa Ian McLaganin kanssa vuonna 1992. Kahta vuotta myöhemmin Ronnie vaimoineen muutti Trinidadin pikkukaupunkiin Coloradossa.  Hän ei ehtinyt vastaanottaa royalteja Small Facesin musiikista.  Pitkälle kehittynyttä MS-tautia seuranneeseen keuhkokuuumeeseen menehtynyt Ronnie Lane haudattiin Masonicin hautausmaalle Trinidadissa.