Caravan of Love on alun perin Isley-Jasper-Isleyn 80-luvun puolivälissä levyttämä R&B-hitti. 1970-luvulla kyseinen kolmikko oli kuulunut The Isley Brothersin kuusijäseniseen kokoonpanoon. Erottuaan perhe-yhtyeestä yhtye Isley-Jasper-Isley ja sen jäsenistä ensisijaisesti Chris Jasper kirjoittivat vuonna 1985 singlen Caravan of Love. Mainitulla kappaleella Jasper pyrki tavoittamaan yleisöä kristillisen tekstin kera. Kappaleesta muodostui trion suurin hitti, joka nousi Billboardin R&B-listan kärkeen ja saavutti myös poplistalla sijan 51. Kyseessä oli Isley-Jasper-Isleyn ainoa suuri hitti ennen kuin yhtyeen jäsenet siirtyivät sooloartisteiksi vuoden 1988 aikana. Caravan of Lovesta työstetty musiikkivideo kuvattiin New Yorkissa. Brittiläinen indie-yhtye The Housemartins julkaisi Caravan of Lovesta a cappella-versionsa marraskuussa 1986. Se kohosi brittilistan kärkisijalle 16. joulukuuta samaisena vuonna. Jouluykköstä The Housemartinsin levytyksestä ei enää tullut, sillä tuolloin listakärkeen nousi Jackie Wilsonin Reet Petiten uudelleenjulkaisu. The Housemartinsin versio julkaistiin sekä seiskatuumaisena vinyylisinglenä että 12-tuumaisena ep:nä. Jälkimmäisen muihin kappaleisiin lukeutuu esimerkiksi versio soulyhtye The Tymesin vuoden 1963 ykköshitistä So Much in Love. Albumiformaatissa Caravan of Love ilmestyi vuonna 1988 ilmestyneellä The Housemartinsin kokoelmatuplalla Now That's What I Call Quite Good.
keskiviikko 31. heinäkuuta 2024
Lauantain pitkä:Metallican vuoden 1988 klassikkoalbumi
25. elokuuta 1988 Elektra Recordsin julkaisemana ilmestynyt And Justice for All on Metallican neljäs studioalbumi. Se on yhtyeen pitkäsoitoista ensimmäinen, jonka työstämiseen osallistui vuonna 1986 tapaturmaisesti kuolleen basisti Cliff Burtonin seuraaja Jason Newsted. Musiikillisesti And Justice for Allia voi pitkine kappaleineen, nopeine tempoineen ja tyypillisistä eroavine rakenteineen pitää progressiivisena albumina. Tuotannollisesti mainittua pitkäsoittoa pidettiin steriilinä, mihin vaikutti osaltaan tuottaja Flemming Rasmussenin vähäinen osallistuminen albumin miksausprosessiin. And Justice for Allin tekstit käsittelivät poliittista ja laillista epäoikeudenmukaisuutta esimerkiksi sensuurin ja sodan prisman läpi tarkkailtuina. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappaleet Harvester of Sorrow, Eye of the Beholder sekä One ja pitkäsoiton nimikappale sai julkaisunsa promosinglenä. And Justice for All saavutti varsin myönteisen vastaanoton kriitikoiden keskuudessa. Se pääsi esimerkiksi Village Voicen Pazz and Jop -kriitikkolistalla vuoden parhaiden albumien joukkoon ja One-kappaleella Metallica voitti vuoden 1990 parhaan metalliesityken kategoriassa ensimmäisen Grammynsa. And Justice for Allia on pidetty Metallican albumeista jopa kaikkein kunnianhimoisimpana. Kyseisestä pitkäsoitosta muodostui myös yhtyeen siihen mennessä menestynein albumi ja kyseessä oli ensimmäinen underground metalalbumiksi kategorioitavissa oleva pitkäsoitto, joka nousi listoille Yhdysvalloissa. Vuonna 2003 And Justice for All saavutti Yhdysvalloissa kahdeksankertaisesti platinaa kahdeksan miljoonan kappaleen myynnillään. Kyseessä on Metallican toiseksi menestynein albumi mainitussa maassa. And Justice for All äänitettiin tammi- ja toukokuun 1988 välillä Los Angelesin One on One -studiossa. Guitar Worldin vuoden 2006 lukijaäänestyksessä And Justice for All saavutti sijan 12. sadan kaikkien aikojen parhaan metallialbumin listalla. Kerrangin! sadan kaikkien aikojen parhaan heavy metal-albumin listalla And Justice for Allin sijoitus oli 42. Martin Popoffin teoksessa 500 kaikkien aikojen parhaasta heavy metal-albumista And Justice For All oli sijalla 19. Kyseinen sijoitus oli Metallican levyistä vasta neljänneksi korkein. And Justice For All pääsi myös mukaan Robert Dimeryn teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Vuonna 2016 julkaistulla Rolling Stonen sadan kaikkien aikojen parhaan metallialbumin listalla And Justice for All saavutti sijan 21.
Perjantain pohjat:Kate Bushin toinen vuoden 1985 klassikkohitti
Running Up That Hill (Deal with God) on brittiläisen laulajan ja lauluntekijän Kate Bushin tuotantoa edustava kappale, jonka Capitol Records julkaisi ensimmäisenä singlenä Bushin albumilta Hounds of Love elokuun viidentenä 1985. Running Up That Hillistä muodostui menestys sekä kaupallisesti että kriitikoiden taholta. Brittilistalla kappaleen paras sijoitus oli kolmantena, mikä oli Bushin toiseksi suurin menestys vuonna 1978 listakärkeen kohonneen Wuthering Heightsin jälkeen. Vuonna 2012 Running Up That Hill saavutti uutena levytyksenä vielä kuudennen sijan, kun kappale kuultiin kyseisen vuoden kesäolympialaisten loppuseremoniassa. Vielä vuonna 2022 Running Up nousi listakärkeen kahdeksassa maassa mukaan lukien Britannia, kun kappale pääsi mukaan Netflixin sarjan Stranger Things neljännelle tuotantokaudelle. Yhdysvalloissa Running Up That Hillistä muodostui Bushin suurin menestyssingle. Vuonna 1985 kappale sijoittui Billboardilla sijalle 30. ja vuonna 2022 kolmanneksi. Running Up That Hillistä työstetyssä musiikkivideossa nähdään tanssija Misha Hervieu. Running Up That Hillin Bush esitti livekontekstissa ensiksi vuonna 1987 The Secret Policeman's Third Ballissa Pink Floydin kitaristin David Gilmourin kanssa. Seuraavan kerran Bush esitti Running Up That Hillin vasta vuonna 2014 Before the Dawn-konserteissaan. Singlen kannessa on Bushista tyylikkään sensuelli kuva, jossa hänet nähdään ampumassa jousella.
Torstain terävä:Jethro Tullin kakkoskokoonpanon basisti
30. heinäkuuta 1946 syntynyt Jeffrey Hammond, joka tunnetaan taiteilijanimellään Jeffrey Hammond-Hammond, on brittiläinen basisti, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään Jethro Tullissa vuosina 1971-1975. Hän oli mukana yhtyeen mainittujen vuosien välillä ilmestyneillä albumeilla Aqualungista Minstrel in the Galleryyn. Hammond-Hammondiin basisti päätyi nimenä vitsinä, sillä sekä hänen isänsä nimi että äitinsä tyttönimi olivat samat. Haastatteluissa Hammond kertoi niin ikään pilke silmäkulmassa äitinsä säilyttäneen uhmakkaasti tyttönimensä Eleanor Rooseveltin tavoin. Hammond-Hammond tapasi koulussa Ian Andersonin ja perusti yhtyeen tämän ja niin ikään sittemmin Jethro Tullissa soittaneiden John Evanin ja Barriemore Barlowin kanssa. Koulun jälkeen Hammond jätti musiikin ja siirtyi opiskelemaan maalaamista. Ian Anderson perusti Jethro Tullin ja yhtyeen kolmelta ensimmäiseltä albumilta on löydettävissä Jeffrey Hammondille omistetut kappaleet. This Wasilla on Song for Jeffrey, Stand Upilla Jeffrey Goes to Leicester Square ja Benefitillä For Michael Collins, Jeffrey and Me. Hammond mainitaan lisäksi viimeksi mainitun albumin kappaleessa Inside. Jethro Tullin kolmella ensimmäisellä albumilla soittanut Glenn Cornick jätti yhtyeen tammikuussa 1971 ja Anderson kehotti Hammondia liittymään Jethro Tulliin. Bassottelunsa lisäksi Hammond-Hammondia kuullaan kertojana albumilta A Passion Play löytyvässä surrealistisessa kappaleessa The Story of the Hare Who Lost His Spectacles. Andersonin ja Evanin kanssa hän jakaa lisäksi kirjoituskredit mainitussa kappaleessa. Hammond-Hammond jätti Jethro Tullin joulukuussa 1975. Hänen paikkansa yhtyeessä otti aikaisemmin bändissä Carmen soittanut ammattimuusikko John Glascock. Minstrel in the Galleryn vuonna 2002 ilmestyneen uusintapainoksen kansiteksteissä Anderson mainitsee Hammondin palanneen ensirakkautensa, maalaamiseen pariin eikä hän ole soittanut enää koskaan. Maaliskuussa 1988 Anderson kertoi Friday Rock Showssa Hammond-Hammondin pyrkineen palaamaan Tullin riveihin 80-luvun puolivälissä. Yksi koesoittotilaisuus osoittautui kuitenkin liian vaikeaksi. Vuonna 1994 Hammond osallistui Jethro Tullin 25-vuotisjuhlallisuuksiin. Andersonin ja Martin Barren kanssa hän osallistui haastatteluun, joka on mukana bonuksena Thick as a Brickin vuonna 1997 ilmestyneellä uusintapainoksella.
tiistai 30. heinäkuuta 2024
Keskiviikon klassikko:Eräs Chicago bluesin keskeisimmistä
maanantai 29. heinäkuuta 2024
Tiistain tukeva:Eräs yhdysvaltalaisen R&B:n pioneeriyhtyeistä
The Mooglows oli yhdysvaltalainen 1950-luvulla toiminut R&B-yhtye. Sen tuotantoon lukeutuva kappale Sincerely nousi Billboardin R&B-listan kärkeen ja Jukebox-listalla sijalle 20. Vuonna 2000 yhtye pääsi Rock and Roll Hall of Fameen. Ystävykset Harvey Fuqua ja Bobby Lester muodostivat duon vuonna 1949 Louisvillessa, Kentuckyssa. Kahta vuotta myöhemmin Fuqua muutti Clevelandiin ja perusti yhtyeen Crazy Sounds Danny Cogginsin ja Prentiss Barnesin kanssa. Lester täydensi myöhemmin yhtyeen lineupin.Vuonna 1952 Crazy Sounds teki koe-esiintymisen clevelandilaisen clubin managementille. Pian yhtye sai yhteyden radiojuontaja Alan Freedin. Kuultuaan Crazy Soundsia tämä ryhtyi yhtyeen manageriksi. Oman lempinimensä Moondog innoittamana Freed nimesi yhtyeen Moonglowsiksi. Se solmi sopimuksen Freedin Champagne-levy-yhtiön kanssa, mutta yhtyeen mainitulle yhtiölle tekemät levytykset eivät nousseet listoille. Cogginsin jätettyä yhtyeen hänen paikkansa otti Alexander Walton, joka tunnettiin myös nimillä Pete Graves tai Pete Walton. Vuonna 1953 yhtye teki levytyksiä toiselle pienlevy-yhtiölle Chancelle, mutta myös mainitulle yhtiölle työstetyt levytykset jäivät vähäiselle huomiolle. Niistä menestynein oli cover Doris Dayn kappaleesta Secret Love. Syyskuussa 1953 Freed tarjosi yhtyeelle sopimusta newyorkilaisen radio-aseman WINS:in kanssa. Freedin mainitun aseman kanssa saavuttama menestys tuotti The Mooglowsille levytyssopimuksen Chess Recordsin kanssa. Ensimmäinen mainitulle yhtiölle levytetty single, Lesterin leadvokalisoima Sincerely nousi R&B-listan kärkeen ja poplistalla top 20:een. The McCuire Sistersin mainitusta kappaleesta levyttämästä coverista muodostui crossover-menestys. Vuonna 1955 The Moonglowsin esiinnyttyä Apollo Theatressa kitaristi Billy Johnson otti Wayne Bennettin paikan yhtyeessä. Samana vuonna Moonglows saavutti R&B-hitin kappaleella Most of All ja menestyi seuraavana vuonna biisillä We Go Together. Chess julkaisi joitakin yhtyeen levytyksistä nimellä The Moonlighters. Suurimmalla osalla Moonglowsin levytyksistä leadlauluosuudet jakautuivat Lesterin ja Fuquan välillä. Lester vastasi doo wop-balladeista ja Lester rockkappaleista. Moonglowsin vuoden 1956 hiteistä See Saw saavutti R&B-listalla viidennen sijan (ja poplistalla sijan 25.) ja When I'm with You R&B-listalla sijan 15. Elokuussa 1956 yhtye esiintyi ensimmäisiin rock and roll-elokuviin lukeutuvassa Rock, Rock, Rockissa. Joulukuuhun 1956 mennessä Fuqua alkoi vokalisoida lähes kaikkien Moonglowsin levytysten leadit. Kesäkuussa 1957 yhtye menestyi coverillaan Percy Mayfieldin kappaleesta Please Send Me Someone to Love. Loppuvuodesta 1958 soundtrackillä A Bronx Tale ilmestynyt Ten Commandments of Love saavutti R&B-listalla yhdeksännen ja poplistalla 22:n sijan. Tässä vaiheessa yhtye käytti nimeä Harvey and The Moonglows. Mainittuna aikana Chess julkaisi yhtyeeltä kaksi ep:tä sekä albumin Look, It's the Moonglows. Yhtyeen originaali lineup lopetti toimintansa mainitun vuoden lopussa esiintyen sen jälkeen yhdessä ainoastaan sopimusteknisistä syistä. Lester aloitti soolouransa vuonna 1959. Samaisena vuonna Fuqua työskenteli Bo Diddleyn kehotuksesta The Marqueesin kanssa ja tapasi Marvin Gayen. Yhtye muutti kotikaupungistaan Washingtonista Chicagoon. Fuqua täydensi yhtyeen kokoonpanoa Chuck Barksdalella, jonka yhtye The Dells joutui pitämään taukoa erään sen jäsenen kokeman auto-onnettomuuden vuoksi. Fuqua nimesi yhtyeen Harvey & The New Moonglowsiksi. Huhtikuussa 1959 Fuqua lauloi leadia balladissa Twelve Months of the Year. Se sisälsi Gayen puheosuuden. Moonglowsin varhaisemmista hiteistä puhetta oli hyödynnetty myös kappaleessa Ten Commandments of Love. Myöhemmin vuoden 1959 aikana Chess julkaisi yhtyeeltä kappaleet Unemployment ja Mama Loocie, joista viimeksi mainittu oli ensimmäinen Marvin Gayen leadvokalisoima. Fuqua nauhoitti suurimmaksi osaksi soolonumeroitaan ja promosi The New Moonglowsin kanssa tekemiään levytyksiä tv:ssä ja elokuvissa. Näihin aikoihin yhtyettä kuultiin taustavokalisteina Etta Jamesin ja Chuck Berryn levytyksillä. Lester muodosti myöhemmin oman Moonglowsinsa. James Nolan ja Reese Palmer jättivät Fuquan yhtyeen jälkimmäisen mukaan keskittyäkseen perhe-elämään.Chuck Barksdale liittyi uudelleen toimintansa aloittaneeseen The Dellsiin. Loppuvuodesta 1960 Fuqua, Chester Simmons ja Gaye levyttivät The Spinnersin jäsenistön kanssa viimeiset The New Moonglowsin kappaleet Junior ja Picknick. Tämän jälkeen Gaye muutti Detroitiin ja solmi levytyssopimuksen Motown Recordsin alamerkin Tamlan kanssa. Helmikuussa 1961 Fuqua jätti Chessin ja siirtyi työskentelemään omilla detroitilaisilla yhtiöillään Harveylla ja Tri-Phillä. Tämän jälkeen hän liittyi Motownin tuottajatiimiin. Hän siirtyi Motownilta RCA:lle vuonna 1970. Edellisenä vuonna Prentiss Barnes jätti musiikkibisneksen auto-onnettomuuden jälkeisten komplikaatioiden seurauksena. Vuonna 1970 Fuqua, Lester ja Graves kokosivat The Moonglowsin uudelleen. Yhtyeen lineupin täydensivät Doc Williams ja Chuck Lewis. Vuonna 1972 he työstivät albumin Sincerely '72 Big P Recordsille. RCA osti mainitun yhtiön ja julkaisi Sincerely '72:n uudestaan. Billboardin R&B-listalla mainittu pitkäsoitto saavutti sijan 43. Samaisena vuonna ilmestyi myös toinen albumi Return of the Moonglows. Yhtyeen reunion jäi kuitenkin lyhytkestoiseksi. Danny Coggins menehtyi sydänkohtaukseen 27. heinäkuuta 1972. Bobby Lester jatkoi oman Moonglows-yhtyeensä leadvokalistina kunnes menehtyi syövän komplikaatioihin vuonna 1980 49 vuoden ikäisenä. Hänen paikkansa otti Clyde McPhatteryn poika Billy McPhatter. Fuqua esiintyi Bobby Lesterin Moonglowsin kanssa vuoden 1983 Grammy Awardseissa. Nimellä Harvey and the Moonglows yhtye jatkoi konsertointiaan vuoteen 1986 saakka. Bobby Lester Jr. otti McPhatteryn paikan Bobby Lester's Moongrowsissa. Kokoonpanolla Harvey Fuqua, Bruce Martin, Gene Kelley, Peter Crawford ja Gary Rodgers yhtye esiintyi dvd ja tv-speciaalissa Doo Wop 50, jossa se esitti kappaleet Sincerely ja Ten Commandments of Love. Billy Johnson menehtyi Los Angelesissa 28. huhtikuuta 1987. Chester Simmons kuoli 26. syyskuuta 1988, Gary Rodgers 25. kesäkuuta 2005, Reese Palmer 27. lokakuuta 2011 ja Prentiss Barnes sekä Pete Graves vuonna 2006. Viimeinen yhtyeen henkiin jäänyt originaalijäsen Fuqua menehtyi Detroitissa kuudes heinäkuuta 2010. The Moonglows pääsi lauluyhtyeiden Hall of Fameen vuonna 1999 ja Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 2000. Yhtye mainitaan Paul Simonin vuoden 1983 tuotantoa edustavassa kappaleessa "René and Georgette Magritte with Their Dog after the War.
sunnuntai 28. heinäkuuta 2024
Maanantain mainio:Brittiläisen superyhtyeen neljäs albumi
Bad Company:Burning Sky
Maaliskuussa 1977 Swan Songin julkaisemana ilmestynyt Burnin’ Sky on brittiläisen superyhtyeen Bad Companyn neljäs studioalbumi. Yhtyeen jäsenistä solisti Paul Rodgers ja rumpali Simon Kirke olivat aikaisemmin vaikuttaneet brittiläisen bluesrockin keskeisimpiin tekijöihin lukeutuneessa Free-yhtyeessä, kitaristi Mick Ralphs Ian Hunterin johtamassa Mott the Hooplessa ja basisti Boz Burrell englantilaisen progressiivisen rockin tunnetuimpiin yhtyeisiin kuuluvassa King Crimsonissa.Burnin’ Sky nauhoitettiin jo edellisen vuoden kesällä myöhemmin Rolling Stonesin kanssa työskennelleen Cris Kimseyn kanssa, mutta koska edellisen Bad Companyn albumin Run with the Pack ilmestymisestä oli ehtinyt kulua vasta muutama kuukausi, Burnin’ Skyn julkaisua viivytettiin vuoden 1977 puolelle. Mainitun pitkäsoiton biisistöstä erityisesti nimiraita Burnin’ Sky ja Leaving You edustavat Bad Companyn varhaisemmalle tuotannolle tunnusomaista sielukkuutta. Like Water oli kuulunut jo Freen keikkaohjelmistoon, vaikkei se mainitun yhtyeen esittämänä levylle päätynytkään. Svengaavasti rokkaava Everything I Need edustaa Burning Skyn tapauksessa harvinaislaatuisesti koko yhtyeen yhteistyötä ja Heartbeat jatkaa onnistuneesti inspiroituneen rockin parissa operointia. Pianovoittoinen balladi Peace of Mind on rumpali Simon Kirken käsialaa. Passing Time ja Morning Sun edustavat tyylikkäästi balladimaisempaa tuotantoa kuitenkin kaivattavan verevyyden säilyttäen.Mick Ralphsin käsialaa oleva Too Bad tekee onnistuneen paluun rockformaattiin ja sitä jatkaa hienoiseen kliseisyyteen syyllistyvä Man Needs Woman. Yli seitsenminuuttinen päätöskappale Master of Ceremony on koko kvartetin yhteistyötä, mutta jää pitkäsoiton kovan yleislaadun huomioiden hienoisen täyteraidan asemaan. Burnin’ Sky on pätevä albumikokonaisuus, vaikkei se olekaan saavuttanut Bad Companyn kolmen edeltäneen albumin veroista mainetta. Billboardin listalla kyseinen pitkäsoitto saavutti 15. sijan ja oli yhtyeen kotimaassa Britanniassa parhaimmillaan seitsemännellätoista sijalla.